Jeesuksen taivaaseenastuminen Raamatussa

Samoin on hyvä odottaa, ettei kävisi äkillinen perikato. Sillä niinkuin olette itsellenne koonneet, käy se arvottomaksi.

Kun Jeesus oli kuollut niin hänet vietiin Ufolla Etelä-Amerikkaan erään Kristallin luo parantumaan, josta hän sitten palasi takaisin.
En voi paljastaa Kristallin sijaintia joten siitä ei sen enempää.
Eikä tuota tapahtumaa voitu näyttää kenenkään silmille.
Mutta kun Jeesus sitten viimenään lähti, niin lähtikö Hän Ufolla vai oikeasti taivaaseen.
Ja kun katsotte yötaivaalla Otavaa tai pohjantähteä, sieltä löydätte tien taivaaseen.

Raamattu puhuu kieltä, jota sen syntyaikojen ihmiset ymmärsivät. Pitääkö uskovan ajatella kuin antiikin ihminen? Missä sijaitsee Jumalan taivas? Kuvitellaanpa, että jokin uusi uskonto tahtoisi tulla ymmärretyksi omana aikanaan. Mitä sanastoa ja kuvastoa uuden uskonnon harjoittajat käyttäisivät? Arvatenkin oman aikansa kieltä, sillä mitään muuta ei ole olemassa. ”Näin juuri ensimmäiset kristityt toimivat”, sanoo teologian tohtori Niko Huttunen, joka toimii yliopistolehtorina teologisessa tiedekunnassa. Kun Rooman keisari kuoli, hänen ruumiinsa poltettiin. Aikalaiset ajattelivat, että keisarin sielu nousee taivaaseen savupilvessä. Ja jos keisari oli toimissaan onnistunut, Rooman senaatti saattoi julistaa hänet jumalaksi. "Julius Caesar sai tämän arvonimen, samoin Caesarin ottopoika keisari Augustus. Hänet nimettiin kuolemansa jälkeen jumalan pojaksi”, kuvaa Huttunen. Kuulostaa tutulta. Ottakaamme esiin teksti, johon helatorstain vietto pohjautuu. Se löytyy Apostolien tekojen alusta. Tekstissä kuvataan Jeesuksen taivaaseen astumista: ”he näkivät, kuinka hänet otettiin ylös, ja pilvi vei hänet heidän näkyvistään.” Jeesuksen korottaminen taivaaseen oli antiikin ajan ihmisille hyvin tuttu kielikuva. ”Ensimmäiset kristityt tahtoivat ilmaista tällä keisarillisella rinnastuksella, että ylösnoussut oli merkittävä ja majesteettinen hahmo”, sanoo Niko Huttunen. Huttusen mukaan uuden uskonnon piti lisäksi löytää paikkansa Rooman valtakunnassa. Uuden testamentin kirjoittajat muotoilivat asiat harkiten ja taitavasti. ”Kristinusko leikitteli keisarivallan kielikuvilla ja tahtoi samalla osoittaa, että Jeesus, sen enempää kuin hänen seuraajansa, eivät uhkaa Rooman valtakuntaa poliittisesti.” Uskontunnustus tiivistää oleellisen: ”ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan oikealla puolella.” Antiikin ajan maailmankuva oli kolmiportainen. Maanpäällisen lisäksi oli olemassa tuonela ja taivas. ”Tähän hahmotukseen kristinusko siis liittyi mutkattomasti ja tahtoi lisäksi korostaa, että Jeesus ei jäänyt hautaan tai kummittelemaan maan päälle”, sanoo Huttunen. Maailmankuva ei enää ole sama kuin antiikin aikoina. Voidaan väittää, että Rooman valtakunnan aikojen trendikäs kristinusko ylläpitää menneen maailman kielikuvia. Mikäli kristinusko tahtoisi tulla ymmärretyksi, se käyttäisi oman aikansa kuvastoa. Kosmonautti Juri Gagarin matkusti avaruuteen vuonna 1961. Neuvostoliitto raportoi Gagarinin todenneen, ettei hän nähnyt lentonsa aikana Jumalaa – jonka siis pitäisi asuman taivaassa, mikäli luotamme Raamattuun. Neuvostoaikainen tuhahdus perustuu maailmankuvaan, jossa totuus tarkoittaa empiirisiä havaintoja. Kaikki muu on silkkaa hölynpölyä. ”Raamatun kieli ei ole luonnontieteen kieltä tai jos se on, se on oman aikakautensa luonnontieteen kieltä”, myöntää Huttunen, joka on paitsi tutkija myös pastori. Mutta ihminen sinänsä ei ole muuttunut miksikään muutamassa tuhannessa vuodessa. ”Ihminen on aistillinen otus. Raamatun kirjoittajat käyttivät konkreettisen maailman käsitteitä, sillä ihminen hahmottaa elämää ja koko todellisuutta oman kehonsa kautta”, jatkaa Huttunen. Tämä on selvää. Mutta jos siirrymme taivaallisiin, tulee mutkia matkaan. Missä on Jumalan taivas? Pitääkö ihmisen uskoa, että jossain taivaalla on erityinen taivaspaikka, jossa Jumala asuu ja jossa Jeesus istuu Jumalan oikealla puolella? "Taivaan sijaintipaikka? Se on siellä, missä Jumala haluaa sen olevan. Muuta emme tiedä", sanoo Huttunen. Englannin kielessä sanalle taivas löytyy useita ilmauksia, kuten sky (taivaankansi, avaruus) ja heaven (uskonnollinen ilmaus). Useat muut kielet pärjäävät yhdellä taivas-sanalla, joka kätkee sisäänsä nuo edellä mainitut elementit. Huttunen huomauttaa, että tästä juuri on kyse – kielikuvastosta. Raamatun kirjoittajat käyttivät kuvia, kun yrittivät sanoittaa sitä, mikä pohjimmiltaan on sanoinkuvaamatonta. ”Kristinuskon kieli kuvaa Jumala-suhdetta. Vaikka uskontunnustus sanoo Jeesuksen menneen Jumalan luo, Paavalin tekstit ovat täynnä ilmauksia, joiden mukaan Kristus on omiensa kanssa ja läsnä.” Tätä kuvaa uskontunnustuksen kolmas osa: ”ja Pyhään henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.”

Jeesus sanoo alkuperäisten opetusten mukaan - mutta myös Raamatussa - taivastenvaltakunta on meissä ja meidän ympärillämme. Tämä jo tekee totuudenvastaiseksi Jeesuksen suuhun laitetun puheen. Toinen on se, että Pyhä henki -termi on tullut Paavalilta, joka selviää apostolien tekojen 19. luvusta. Aloitusviestin tekstikohdat Jeesuksen puheesta on jälleen ja vain sitä kirjoittajien tuottamaa tarinointia, eikä liity Jeesuksen opetuksiin.

Kuoleman jälkeen sielu pysyy ruumiissa kolme päivää, reljäntenä ruumis alkaa mädäntyä. kun nämä kolme päivää on kulunut alkaa viikon mittainen suruaika shiva. Suruviikkoa eli šivaa viettävää juutalaista kutsutaan nimellä avel (surija). Suruviestin saapuessa sanotaan erityinen siunaus ja yllä oleva paita repäistään rikki hautajaisissa. Hautauksesta lähtien omaiset alkavat lukea kaddiš-rukousta vainajan muistolle. Suruviikon aikana ei tehdä töitä, peseydytä tai vaihdeta vaatteita, leikata hiuksia tai partaa eikä olla sukupuolikontakteissa. Suruviikon aikana ei myöskään käytetä sisätiloissa (sisä)kenkiä, kuten tavallisesti, vaan ollaan paljain jaloin tai sukkasiltaan. Ystävät ja omaiset käyvät päivittäin vierailulla surutalossa, jossa surijat eivät istuudu tuoleille, vaan matalille jakkaroille tai lattialle. Viikon päätyttyä surijat alkavat taas tehdä töitä ja peseytyä, mutta hiusten ja parran leikkamisesta pidättäydytään, samoin kuin julkisista juhlamenoista ja huvielämästä aina 30. päivään läheisen kuolemasta. Tätä jaksoa kutsutaan nimellä šlošim eli 30. Tämän jälkeen alkaa 11 kuukauden mittainen aika, jolloin jatkuu hautauksessa alkanut päivittäinen kaddiš-rukouksen luku.

"Annapas ajan kulua,
päivän mennä, toisen tulla,
taas minua tarvitahan,
katsotahan, kaivatahan
uuen sammon saattajaksi,
uuen soiton suorijaksi,
uuen kuun kulettajaksi,
uuen päivän päästäjäksi,
kun ei kuuta, aurinkoa
eikä ilmaista iloa."