Kuka kyyditsi presidentti Ståhlbergin?

Eräs varastonhoitaja on valmis valaehtoisesti todistamaan seuraavaa: “Kun me viime vuoden kesäkuussa (kirjoitettu 12.5.1931) ryhdyimme suorittamaan ns. kommunistikyydityksiä, oli heti alusta alkaen kaksi Etsivän keskuspoliisin etsivää mukanamme kyyditysten valmistelussa. Heiltä saimme useissa tapauksissa välttämättömiä tietoja ja myöskin mieskohtaista apua. Mm. kun lähdin suorittamaan kommunisti Tynkkysen kyyditystä, sain EK:n etsivältä Tynkkysen valokuvan ja tiedon, että T. pääsee vapaaksi määrätyllä kellonlyömällä E. K:n poliisivankilasta, sekä kehotuksen noutaa T. autolla sen edustalta. Kun sitten autolla saavuin ko. paikkaan, astui T. ulos poliisivankilan portista, vaikkakin tilanteen pakosta otin hänet autooni vasta Kasarmikatu I:n portilta, jonne seurasin häntä autolla. Samoin muistan, että EK:n etsivät olivat yhteydessä kanssamme muissakin kyyditystä koskevissa asioissa, mm. tuoden kommunististen kansanedustajien valokuvia ja ilmoittaen heidän osoitteitaan.”

Ragnar Strann, jolla oli EK:n poliisimerkki, on veljensä Åke Strannin vakuutuksen mukaan johtanut suuren osan Helsingistä ohjattuja kyydityksiä. Hän on väittänyt, että kyyditettävien kommunistien nimet ja osoitteet olivat EK:sta, jossa on kommunisteista nimi- ja osoiteluettelot. Myös asuin- ja muita huoneistoja esittäviä piirroksia. Strann ihmetteli itse suhdettaan työnantajiinsa. Hän oli kolme kertaa kuulusteltavana. Ståhlbergin kyyditys tuli hänelle täytenä yllätyksenä. “Tuossa ei voi olla kyseessä muu kuin provokaatioyritys. Epäilykset siitä nyt voi kohdistua kehen tahansa, vaikkapa minuun!” Jo ennen kuin sanomalehdet olivat kertoneet mitään kenraali Walleniuksen pidätyksestä, Strann oli sanonut veljelleen olleensa siitä tietoinen. Kun pidätys oli tapahtunut, hän oli sanonut: “Kyllä se Wallenius taas pian on vapaa, ja ne kyydityksen todelliset järjestäjät joutuvat käpälälautaan, vaikka niiden ilmitulo voi viedä vähän aikaa.” Mutta Strann oli puheissaan liian rohkea. Hän oli saanut useita uhkauskirjeitä ja laukauskin oli ammuttu häntä kohti. Seuraavan toukokuun lopulla hän sairastui outoon, 20 vuorokautta kestäneeseen “keuhkokuumeeseen”, joka Marian sairaalan kautta vei hänet hautaan. Strannin tarinan on kertonut serkku, joka on valmis valaehtoiseen todistukseen.

Artturi Vuorimaa on kirjoittanut Turun lääninvankilassa 12710/1932 eräästä asemapäällikkö Haapalaisesta, joka oli yrittänyt yllyttää eräässä kokouksessa helsinkiläisiä kyyditsemään koko kommunistisen eduskuntaryhmän ja lupasi, että poliiseja ei olisi paikalla. Tuomari Jaskari oli varoitellut ja asia oli jäänyt siihen. Haapalainen oli uhonnut järjestävänsä toiset henkilöt. Seuraavana päivänä paikalla matkustajakoti Heimolan edustalla oli ollut Haapalainen ja kymmenen miestä, mutta poliiseja olleen useita kymmeniä, toiset siviilipuvuissaan. Haapalainen itse oli tyypilliseen tapaansa jättäytynyt syrjään, joten johtajan puutteessa mitään ei tapahtunut. Vuorimaa oli soittanut pari kertaa Riekille ja syyttänyt kyyditysten järjestämisestä miestensä kautta ja heikäläisten petkuttamisesta. Riekin mukaan Haapalainen ei ollut hänen miehiään, vaan vain joskus “ollut tiedottajana tai antanut tietoja omasta aloitteestaan”. Vapaussodasta lähtien suhteita korkeisiin viranomaisiin omannut Haapalainen pari vuotta myöhemmin ”joi etikkaa torstaina ja kuoli “keuhkokuumeeseen” Marian sairaalassa sunnuntaina.”

Näin siis muutama valaiseva esimerkki kommunistikyydityksistä. Suuri osa nistä oli siis Valpon valvomia tai aikaansaamia. Myös ansojakin oli järjestetty. (Osa kyydityksistä oli Vilho Tahvanaisen mukaan kommunistien itse tekemiä. Tämä on uskottavaa. Stalinin politiikkana oli lietsoa kaaosta ja kuohuntaa ja vastakkain asetteluja. Vastaavalla tavalla kommunistit toimivat muissa maissa.)

Varoman kuoleman aikaan muuan “Spiooni” kirjoitti kenraali Walleniukselle (omalla nimellään) seuraavaa: “Kaikenlaisen ravinnon suhteen olkaa varovainen ja nauttikaa sellaista ainoastaan täysin tunnetuissa piireissä, mieluummin kotivalmisteista. Tupakkaa teille tarjottaessa mieluummin kieltäytykää sitä hyväksi käyttämästä tuttavienkaan kesken. Jos satutte ruoka-aikana hetkeksikään poistumaan pöydästä, jossa seurassa sattuisi olemaan “hyvä ystävänne”, älkää jatkako keskeytynyttä aterioimista. Kaikenlaisten paperien ja allekirjoitusten suhteen olkaa varovainen. Provokaatiot ovat yleisiä aseita, ja samalla vaarallisia. Helsinkiläisiä hotelleja karttakaa. Valtiomme kulissien takainen johto käyttää apunaan uskollista aseenkantajaansa, sanansa syöjää…” Tämä kirjoitus voi vaikuttaa huvittavalta, mutta on muistettava, että elettiin kiihkeää aikaa, jolloin taisteltiin Suomen suunnasta. Kenraali Wallenius oli Lapuanliikkeen pääsihteeri tuolloin ja kuten kyyditysjupakka osoittaa, yksi päätarget. Lisäksi siis väännettiin tosissaan valtataistelua Mäntsälän kapinaan saakka, joka toi lopullisen ratkaisun. Kaikenlaisia intrigejä oli ja miehiä saattoi kuolla sopivasti. Mielenkiintoinen on ilmaus “kulissien takainen johto”. Wallenius puhuu myös eräiden everstien kuolemista.

E. S. Tapilan mukaan 10 päivää tai kaksi viikkoa ennen Ståhlbergin kyyditystä Minna Craucher oli soittanut hänelle ja kertonut mm. että pian tulisi lääninvankilaan korkeita sotilasvirkamiehiä. Hän kertoi ennen Walleniuksen ja Kuussaaren vangitsemista soitosta vaimolleen. Kun vangitsemiset oli tehty, vaimon mielestä siinä olivat nyt ne korkeat sotilasvirkamiehet. Tapila kertoi asiasta myös vanginvartija Laurilalle. Minna Craucher oli sotkeutunut moniin verkkoihin ja hänellä oli pitkä rikosrekisteri. Murhaaja oli tuomionsa kärsinyt jo ennen vuotta 1972. Craucher luetaan yleensä lapuanliikkeen uhreihin, mutta vihamiehiä lienee ollut useita ja liikaa tietoja monen suunnan ryhmistä.

Mielenkiintoista on myös se, että Ståhlberg oli kertonut Joensuusta 15/10 klo 1/ 6 Hufvudstadsbladetille, että kuljettamassa oli ollut kuusi henkilöä, neljä Helsingistä ja kaksi Tuusulasta ja että matka olisi tapahtunut kahdella autolla. Tästä muistuu mieleen Kangashaudan puheet Buickista ja kolmesta miehestä siinä. Jo 18/10 ja syytekirjelmässä hänkin puhuu vain yhdestä autosta ja kolmesta (Tuusulaan saakka neljästä) miehestä.

Lehtolan mukaan eversti Raappana oli myöhemmin epäillyt EK:n osuutta kyydityksessä. Hän sai tiedon jo 14.10. iltapäivällä kyydityksestä rajavartioston komedanttina. Hän sanoi nähneensä EK:n etsiviä kyyditysreitillä. Lisäksi EK oli varjostanut häntä, koska se tuntui tietävän hänen liikkeensä tuolloin, vaikka hänen alaisensa eivät niitä tunteneet.

EK:n päällikkö Riekki kerskui maaherra Honkaselle, että oli henkilökohtaisesti saanut syylliset selville. Syyllisten selviämisen nopeudesta tulee mieleen 18 nimen nimilista Mohammed Attan johdolla, kun syylliset WTC-iskuihin olivat selvillä muutaman tunnin kuluessa. Riekki kerskui eversti Raappanalle, että välittömästi uutisen kuultuaan hän kehotti katsomaan, etteivät vain Jannén sormet olleet pelissä. Ståhlbergien perhe väittää panneensa merkille oudon auton ajamiset edellisenä iltana ja seisomisen Kulosaaressa. Silti rekisterikilvistä olisi vielä matkaa siihen, että selvitettäisiin auton lainaaja ym. Asentaja Jukka Janné oli todella kyydityksen johtaja ja autonkuljettaja. Hän työskenteli Valtion lentokonetehtaalla, kuten myös muut (Karl Eino Olin, Erkki Varoma ja Sven Fjalar Semenius). Semenius ja Janné pidätettiin 15/10, kuten myös Karl Olin ja Erkki Varoma. Varoma ja Olin pidätettiin Helsingin junassa. Joensuun asemalla he olivat nukkuneet yön penkillä. He olivat yrittäneet samaan junaan presidenttiparin kanssa ja nämä olivat tunnistaneet heidät. Semenius oli poistunut autosta jo Tuusulassa. Janné pidätettiin jo Joensuussa, kun eräs nainen oli katsonut hänen liikkumisnesa epäilyttäväksi. Myös presidentti kertoi Jannén olleen aiemmin EK:n etsivä. Riekki on harmitellut myöhemmin, että “Etsivästä Keskuspoliisista poislähtöä tehnyt vai oliko hän jo poissa tämä Janné, muuten miellyttävä mies, -oli mukana tässä onnettomassa Ståhlbergin muiluttamisessa .” Lapuan liikkeen Helsingin iskujoukko oli hajonnut heinäkuun lopulla. Se oli alkukesästä järjestänyt seitsemän kyyditystä. Raunioille koottiin nuoremman polven valkoisista työläisistä “Kurinpidollinen Järjestö”. Tähän liittyi vääpeli Janné. Järjestön tarkoitus oli työmaaterrorin vastainen toiminta. Pian Janné oli päässyt puheenjohtajaksi ja organisoinut järjestön uudelleen yhdeksään kolmihenkiseen ryhmään. Tämän hän oli rekisteröinyt “Valvojain kerhon” nimellä. Suomen Lukon apulaissihteerin tuomari Mikko Jaskarin kanssa oli neuvoteltu kerhon liittämisestä Suomen Lukkoon. Ennen kyyditystä uutta järjestöä oli siis käytetty vain Isänmaallisen vaaliliiton julisteiden jakamiseen eduskuntavaalien yhteydessä. Omituiseksi Valvojain kerhon teki se, että juuri kukaan ei tuntenut sitä. Esim. Vihtori Herttua ei ollut kuullut mitään aiemmin Jannésta ja tämän järjestöstä. Eräät kyyditsijöistäkään eivät tienneet järjestöstä mitään eivätkä sitä, minkä järjestön laskuun toimivat. Alkuperäiset jäsenet ihmettelivät kerhon toimintaa, sillä heidän mukaansa Jannélla ei ollut mitään yhteyksiä Lapuanliikkeen johtoon.

Mielenkiintoinen on Anni Walleniuksen lainaus Joel Lehtosen kirjasta Henkien taistelu. Kirjaa pidetään kirjailijan parhaana Putkinotkon ohella. Kirja jäi kuitenkin erittäin vähälle huomiolle ilmestyttyään. Se ikään kuin “vedettiin maan alle”. Walleniuksen mukaan syy on se, että siinä valotetaan sivuilla 237-242 aikalaistunnelmia liian suorasukaisesti ja liian aroista aiheista, oikeita nimiä käyttäen. Toinen osa kansaa kuvauksessa on “Toolperin” puolella ja toinen lapualaisten. Osa heistä katsoo Toolperin lavastaneen kyydityksen itse, kerätäkseen säälipisteitä ja saadakseen ääniä vaaleissa, antaakseen iskun kansanliikkeelle. Vastaavaa tekstiä on lisää. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin kirja vedettiin esiin kustantajan ja YLE:n toimesta. Tosin siitä esim. osuvasta ajankuvauksesta annettujen kehujen ohella sanottiin, että “kirjailijan hermostuneisuus ja lisääntyvän sairauden merkit” ovat teoksen lehdiltä selvästi havaittavissa. Anni Walleniuksen vakaumus on se, että Joel Lehtonen on myös Ståhlbergin kyydityksen syytön uhri, mutta sen vuoksi, että tapaus koski häneen. Mielisairaan äidin isätön lapsi Joel Lehtonen oli kenraali Walleniuksen isoäidin Augusta Cecilia Walleniuksen kasvattama.

EK:n päällikkö Esko Riekki on ollut varsin suulas. Monelle hän on kehunut keksineensä kaikki syylliset. Raappanalle hän sanoi myös: “Kyllähän minä jo aikaisemminkin tiesin, että jokin kyyditys siitä tulee: Ståhlberg, Lavonius, Tanner tai vaikka Sasu…niin, ja vaikkapa Riekki itse!” Vaikka siis kyyditsijät pidätettiin vasta 15.10. puolenpäivän aikaan, oli Riekillä tiedossa jo aamulla klo 6 kaikkien nimet. Tämä selviää valaehtoisista todistuksista, joiden mukaan miehiä oli etsitty jo tuolloin. Myös taustalle jäänyttä Yrjö Arovaaraa.

Nyt seurasi kuukausien mediaoperaatio, jossa puolustuskyvyttömiä ja eristettyjä vankeja häpäistiin oikein kunnolla. Näin saatiin edelleen kannatusta vasemmistolle ja muille vastaaville ja mustattua oikeistoa, armeijaa, nationalisteja ym. Poliisi ilmoitti epäilevänsä vallankaappausta, mikä kuulutettiin tietenkin lehdistössä suureen ääneen. Kansainvälinen huomio oli myös suuri. Poliisikuulustelut olivat näytösoikeudenkäyntien esinäytös ja materiaalin kokoamisvaihe. Mitä laittomimmalla tavalla kuulustelijat (etenkin Schönberg-Ståhl) väärensivät kuulusteltavien sanomisia häikäilemättömästi ja keksivät omiaan. Wallenius on kertonut, että usein ei kuulusteltavalle edes luettu kuulustelupöytäkirjaa, jotta hän olisi voinut oikaista esityksen. Kuulusteluissa “paljastuneita” asioita taas vuodettiin julkisuuteen ja lehdistö väärensi kaikkea entisestään. Esko Riekki kuulusteli henkilökohtaisesti pääsyytettyjä useaan otteeseen. Kuulustelut kestivät viikkokausia ja olivat melkoista piinaamista. Tietenkin valheellisia väitteitä toisten sanomisista esitettiin kuulusteltaville. Lain kirjainta ei noudatettu, vaan esim. vangitsemispäätös tehtiin vasta pitkään laissa säädetyn määräajan jälkeen. Riekki ja virallinen tutkinnan johtaja Ilmari Hyvärinen (jonka Riekki oli tehtävään määrännyt, vaikka oli itsekin tunkeilija koko jutussa virka-asemansa mukaan) vaativat “motiivikertomuksia” Kuussaarelta ja Walleniukselta lupaillen niiden hintana mahdollisuutta päästä vapauteen. Tosiasiassa vaikka syyllisyyttä ei tunnustanut, eräänlainen teon motiivien miettiminen ja mahdollisesti tahattomasti aiheutetun rikoksen vastuun otto tulkittiin viranomaisten mielestä tunnustuksiksi ja lehdistö kuuluttikin molempien tunnustaneen. Tosiasiassa motiivikertomukset olivat tietenkin ihan erilaiset kuin mitä oli haluttu. Koko ajan syytettyjen taholla vakuutettiin, että he eivät voi kertoa motiiveista teolle, jota eivät ole tehneet. Kirjoituksiin suostuminen oli vaarallinen ansa, jolla yritettiin hirttää syytetyistä syyllisiä.

Presidentti Ståhlbergin hellittämättömistä väitteistä huolimatta kuulustelijoiden oli jonkin ajan kuluttua luovuttava vallankaappaussyytteistä ja lähdettävä vain rakentamaan syytettä vapaudenriistosta lennätinnauhan katkaisemisen ja sopimattoman käytöksen lisäksi. Nyt alettiin väittää sotilaiden järjestäneen hillittömät juomingit, joiden seurauksena umpihumalaiset sotilaat olisivat tilanneet kyydityksen. Joko piloillaan tai tarkoituksella. Lehdistö mässäili sitten tarinoilla väitetyistä orgioista. Em. Schönberg Ståhl sanoi avoimesti Walleniukselle: “Kun en saanut tästä vallankaappaushanketta, yritin tehdä siitä ryyppyjutun” (A. Walleniuksen mukaan vastaus oli annettu tuomioistuimen tiedusteluun). Sen vuoksi hänen kuulustelupöytäkirjoissaan sotketaan esim. 10. ja 11. päivien tapahtumia, koska edellisenä päivänä monet olivat nauttineet todellakin 3 – 4 drinkkiä ja Kuussaari oli ollut niin juovuksissa, että Walleniuksen oli pitänyt määrätä toisen everstin viemään hänet huoneeseensa. Anni Walleniuksen kirjasta huomaamme, että kuulustelijat ovat siis väärentäneet tapahtumien kulkua rajusti eivätkä ole pyrkineet totuuteen. Lainvastaisesti on väärennetty järjestelmällisesti hyvin monien todistajien kertomukset. Näitä sitten pyrittiin hyvin suuressa määrin korjaamaan eri oikeusasteissa ja jo kihlakunnanoikeudessa kuulustelija Schönberg-Ståhl sai nuhteet työstään.

Kuussaari sanoi oikeudessa tahtoneensa oikaista jo poliisille pöytäkirjoissa olleita virheellisyyksiä, mutta komisario Sinervällä ei koskaan ollut tähän hänen mukaansa aikaa. Hän ei sanonut puhelimessa, että kenraali ei olisi jotain käskenyt. Pikemminkin ikään kuin “terveisiä”. Mitään sananvaihtoa ei ollut ollut “Plootusta” kenraalin kanssa, koska tämä oli jutellut Järvisen kanssa.

Tällaista kaikkea loputtomiin. Silkkaa laittomuutta ja poliittista, suorastaan stalinististyylistä näytösoikeutta ja vääryyttä. Mutta kihlakunnanoikeus ei em. nuhteistaan huolimatta jakanut oikeutta Se perusteli tuomionsa vedoten lähinnä (siis poliisin väärentämiin/sepittämiin) kuulustelupöytäkirjoihin. Oli suuri vahinko, että presidentti Ståhlberg ei saapunut oikeuteen. Häneltä olisi voitu kysyä kaikenlaista. Esim. sitä, miksi hän ei pyytänyt apua, kun esim. Varkaudessa oli mies ostamassa ruokaa ja pysähtyneen auton ohitse oli kävellyt suuri joukko ihmisiä. Syytettyjen ja todistajien ristikuulustelu jäi tekemättä. Oikeudenkäynti koostui pitkälti ruotsinkielisen herran monotonisesta yksinluvusta, kun hän luki massiivista syytekirjelmää. Syytetyt olivat hienotunteisia, eivätkä kiinnittäneet arveluttaviin kohtiin huomiota. Lisäksi oli vaikea puuttua em. lukemiseen, jolloin asioita meni ohitse. Laillisuusmies Ståhlbergin syytekirjelmä oli sen luonteinen, että se ei varmaankaan perustunut valalla kuultujen henkilöiden todistuksiin. Syytettyjen olisi kuitenkin ollut mahdotonta yrittää haastaa presidentti oikeuteen herjauksesta ym.

Apulaisoikeuskansleri Ahla ohjeisti prosessin aikana Anni Waleniuksen mukaan lainvastaisella tavalla syyttäjää. Tietenkin aina voidaan väittää, että ohjeet eivät ole sitovia ja niitä voidaan antaa. Ahla kuitenkin tuntui tekevän hyvin kiinteää yhteistyötä syyttäjien kanssa. Helanen kertoi toimineensa Ahlan antaman valmiin syytekirjelmän mukaan “määräyksellä mahdollisimman korkean tuomion antamisesta” ja Ahlan olleen jatkuvasti yhteydessä puheenjohtaja Palméniin, mikä oli lainvastaista. Edellinen virallinen syyttäjä Bäckman oli ennen prosessia kutsuttu Ahlan luo ohjeita saamaan. Oikeuden puheenjohtaja Palmén oli merkinnyt alkuperäisasiakirjaan: “Ei mainita pöytäkirjassa”. Tämä kohta olikin jätetty pois. Hyväuskoinen Wallenius ei lähtenyt jääväämään tuomaria, vaikka tämä oli jo ennen tärkeiden todistajien esiintymistä (esim. mv Mäkinen) ilmoittanut antavansa korkeimman mahdollisen tuomion.

Kihlakunnanoikeus antoi päätöksensä 18.12.1930. Tällöin ei vielä presidentinvaaleja ollut käyty ja muutenkin kai haluttiin ainakin yhden oikeusasteen tuomitsevan kenraali Walleniuksen. Jupakka olikin vasta pari kuukautta vanha ja syyllisyyttä ja maineen mustaamista haluttiin jatkaa pitempään sekä saada jotain vipuvartta jatkoa ajatellen. Walleniuksen saama vankeustuomio oli kolme vuotta ja lisäksi oikeus vei häneltä viran toistamiseen, kun hän oli sen kerran jo menettänyt. Hovioikeuteen ja Korkeimpaan oikeuteen Wallenius pystyi valmistautumaan paremmin ja Korkein oikeus vapautti Walleniuksen lopulta kaikista syytteistä. Kun lehdistö oli entisestään värittänyt ja paisuttanut juttua siitäkin, jollaisena se lopulta esitettiin, oli Ståhlbergeillä ja vasemmistolais-keskustalaisella medialla otsaa puhua kansalaisen oikeustajun loukkaamisesta. Tietenkin oli syytä ihmettelyyn, kun eri oikeusasteet näkivät asiat niin eri tavalla. Korkein oikeus perusti näkemyksensä enemmän faktoihin. Valheet jäivät kuitenkin monien mieliin ja niitä on rummutettu edelleen tähän päivään saakka. Esim. Wikipediassa Kuussaaren sivulla väitetään Walleniuksen antaneen määräyksen presidentin kyydittämiseen.

uomen Lukko oli laajapohjainen kommunistinen kansalaisjärjestö, jossa olivat mukana myös keskustavoimat. Ståhlbergin kyydityksen jälkeen ne irtautuivat kaikesta yhteistyöstä Lapuan Liikkeen kanssa ja lapuanliikkeen kokouksessa järjestö tämän jälkeen marraskuun lopussa sulautettiin Lapuan Liikkeeseen Rintamamiesten Liiton tavoin. Puheenjohtaja Matti Pihkalan Suomen Lukko ei osallistunut kyydityksiin. Poliittista ohjelmaa ei ollut, vaan kyseessä oli vain antikommunistinen yhdistys. Se harjoitti vain valistustoimintaa. Kyydityksen aikaan tuomari Jaskari oli erotettu Suomen Lukon apulaissihteerin toimestaan. Pääsihteeri Pihkala oli ollut paljon matkoilla. Viikkoa ennen kyyditystä toimistoon tullessaan Pihkala oli havainnut ainakin kahdesti siellä Jaskarin luona tuntemattoman miehen, joka oli molempina kertoina heti poistunut, mutta jonka nimeä Jaskari ei suostunut ilmoittamaan. Tämän vuoksi Pihkala oli ottanut häneltä avaimet pois ja tehtävän hoidon. Lapuanliikkeellä ja Jaskarilla oli viileät välit, joten hän oli huono henkilö informoimaan sen asioista. Lapuanliike hoiti kyydityksensä omissa ympyröissään, kun taas Suomen Lukko oli valistustoimintaa harjoittanut laajapohjainen järjestö.

askarin osuus ei juurikaan tutkijoita kiinnostanut. Kaikkien muiden syytettyjen tutkinta oli massiivinen ja kuulustelupöytäkirjat sivukaupalla pitkiä. Heistä kaivettiin esiin kaikki mahdolliset tiedot. Tuomari Jaskarin kuulustelupöytäkirja on erittäin lyhyt ja Helsingistä hänen taustavoimiaan ei haluttu etsiä lisää. Sortavalan herrat saivat kaiken huomion kyyditsijöiden lisäksi. Kun Walleniukset lunastivat kuulustelupöytäkirjoista kopiot, he huomasivat, että Jaskarin tutkintapöytäkirjan alussa on kolme sivun tynkää. Aivan kuin kolme lehteä eli kuusi sivua olisi leikattu pois. Aivan kuin sensuuri olisi iskenyt, koska muutoin kaikki lehdet on käytetty molemmin puolin. Valtionarkistossa alkuperäiskappaleessa oli myös samalla kohtaa kolme sivuntynkää. Anni Wallenius teki sen johtopäätöksen, että Jaskari on paljastanut liikaa tässä kohtaa ja tämän vuoksi hänen kuulustelupöytäkirjasta on saksittu osa pois. Vastaavalla tavalla oli hävinnyt osia Korkeimman oikeuden pöytäkirjojen kuulemisesta. Ehkä Jaskari oli sanonut jotain liian arkaluontoista myös tuolloin.

HS tiesi jo kyyditysiltana: “Johan Janné – Jännes on syntynyt Sääksmäellä vuonna 1901 ja asunut sen jälkeen tampereen Pispalassa. Viron Vapaussodan aikana hän toimi Pohjan Poikien ratsujoukoissa ja myöhemmin Suomessa ratsuväen kapitulanttivääpelinä sekä oppilaana ilmailukoulussa. Vuodesta 1925 elokuun 1. päivään 1926 hän oli Etsivän keskuspoliisin palveluksessa. Joidenkin kolttostensa vuoksi J. joutui vaihtamaan toimialaa ja on sen jälkeen ollut autonajajana ja autokoulun opettajana. Viime aikoina hän on työskennellyt valtion lentokonetehtaalla ja sikäli kun kerrotaan, toiminut erittäin innokkaasti “valkaisijana” ja “puhdistajana”. Edelleen kerrotaan, että hän kuuluu erääseen hämäräperäiseen joukkoon, joka on harrastanut salaliitto- y.m. sellaisia asioita.”

Niin selkeästihän tuo on pirullinen falseflag-operaatio, jonka verukkeella on puhdistettu armeija ja samalla nakerrettu Lapuanliikkeen kannatusta