Onko nykyään olemassa neroja?

Ryhdyin pohtimaan muuatta musiikkiin liittyvää filosofista dilemmaa, sikäli kun Schopenhauerin ideoita siteeraten ihmisellä on kyky ihmetellä varsinaisen filosofisen taipumuksen mukaan jopa jotain aivan arkipäiväistäkin probleemia, ja subjektiivisena pysyvän älyn sijaan, jonka takia kaikki näyttää ihmisestä itsestään selvältä, eikä se voi muodostua sille aiheeksi tai probleemiksi, äly saattaa tulla myös objektiiviseksi, jolloin ruvetaan ehkä pohtimaan älyn lukemattomissa kirkkaus-ja selvyysasteissa, mitä tämä kaikki onkaan ja millaista se laadultaan on varsinkin maailmaan ja sen olemukseen liittyen.

Mutta minun intentiona ei ole nyt pohdiskella mitään näin perustavanlaatuisia ja maailman olemukseen liittyviä perimmäisiä kysymyksiä, vaan hieman pähkäillä seuraavaa kysymystä kenties jostain uudenlaisesta tulokulmasta, josta aiemmin en ole asiaa ajatellut, sillä siinä määrin tyhjentävästi aihetta olen jo moneen kertaan ruotinut ja mielestäni kaikista mahdollista näkökulmista asiaa tarkastellut, että sen objektiivinen käsittely voi olla varsin haastavaa.

Mutta mikäli ajatellaan ja lähdetään siitä kysymyksestä kaukaa liikkeelle, että on havaittu että musikaalisuus kuuluu olennaisena ominaisuutena ihmisen luontaisiin henkisiin kykyihin ja kansakunnissa syntyy tasaisin väliajoin tällaisia luovia musiikillisia kykyjä.

Näistä kyvyistä kuitenkin varsin harvat lienevät täysimittaisen neron statuksen omaavia ja sellaiseksi kutsuttuja.

Mikäli näin on, niin miten on mahdollista että neroiksi tulevat vain niin äärettömän harvat musikaaliset luovat kyvyt, mikäli kaikille säveltäjille on kuitenkin suotu perusedellytykset luoda musiikkia luovassa aktissa?

Jollemme sitten nimitä näitä lukuisia luovia säveltaiteilijoita, joiden musiikille on suotu kyky tuottaa kuulijalle elämyksiä ja vaikuttaa jollakin musiikillisen luomisen kyvyn asteella nerouteen saakka kuulijaan, varsinaisen suuren neron sijaan pikkuneroiksi, kun näilläkin vähintäänkin jossain määrin tiedoitsemisen puhtaan subjektin älyssä objektivoitujen sydämen liikkeiden väikkyminen kontemplaation esineenä tunkee tahtomisen ulos tajunnasta.

Mutta neroiksikin kutsutut poikkeukselliset kyvyt säveltaiteessa kuuluvat yleensä menneisyyteen, eikä joidenkin arvioiden mukaan nykyaikana tai edes viime vuosisadallakaan kenellekään voine myöntää neron titteliä, josta voidaan olla montaa mieltä, sillä mitään tarkkaa rajanvetoa neroudelle ei voida määrittää, vaan se ilmenee eri asteina sekä älyn ylimäärän suuruudesta, ja tässä kyseisessä pohdinnassa musikaalisuuden laadusta ja säveltäjäkyvystä riippuen.

Tästä huolimatta on pienten asiaan liittyvien harrastusteni perusteella sanottava, että riippumatta siitä ovatko esim. monet tieteellisesti ansiokkaiden musiikkikirjojen suomen musiikinhistorian merkittäviksi mainitsemien säveltäjien kyvyt neroudeksi kutsuttavassa määrin ylimittaisia, kuten Schopenhauer tällaista kykyä kutsuu, niin tuntuu suorastaan jollain tavoin hämmästyttävältä kuinka monia jopa huomattavia, joskaan ei ehkä neron kriteerit täyttäviä luovia säveltaiteilijoita suomessa onkaan vielä aivan viime vuosisadallakin vaikuttanut.

Jos tämä pitää paikkansa että nerot ovat menneisyyden luovia henkiä, joita ei ole ollut musiikissa vuosisatoihin ja oikeastaan vain muutamat kuuluisimmat säveltäjät ansaitsevat tuon ylivertaisen kyvyn maininnan musiikinhistoriassa, jolla tarkoitan wieniläisklassikoista suurimpia, vaikka ehkä vielä jopa Richard Wagner saattaa ansaita tuon nimityksen oopperan nerona, on käsittämätöntä että joidenkin kansakuntien piirissä vain joku tai jotkut äärimmäisen harvat säveltäjät ovat nostettu muiden yläpuolelle jopa vielä viime vuosisadallakin.

Mutta jos puhutaan vielä tarkemmin suomen musiikista niin herää kysymys, miten on mahdollista ajatellen monia huippukyvykkäitä säveltäjiämme, ja näiden välillä vallitsevaa suhteellista tasavertaisuutta taitoihinsa nähden, että vain Sibelius on mielletty niin suureksi hahmoksi kaikkiin muihin todella taitaviin ja visionäärisiin, mutta myös uutta luoviin kykyihin nähden, että jos katsotaan 70 luvulta asti suomessa levytetyn ja konserteissa esitetyn taidemusiikin historiaa, niin siitä päätellen tämän kyseisen säveltäjä on yliedustettuna kaikissa näissä mainituissa suhteissa suvereenisti muihin verrattuna.


Mieleen juolahtaa ajatus siitä, että joistakin isänmaallisiin tuntoihin liittyvistä tunneperäisistä syistä johtuen sävelrunollaan Finlandia säveltäjä on lunastanut niin syvästi kuulijoiden sydämissä paikan kansakunnan keskeisen suurmiehen roolissa, että tästä johtuen myös kaikki muukin säveltäjän kirjoittama musiikki yhdistetään suomalaisuuteen ja suomen luontoon niin vahvasti, että tälle on suotu nimenomaan tästä syystä erikoisasema suomen säveltaiteessa, ja jollaista statusta ei kukaan muu suomalaissäveltäjä luonteeltaan abstraktimmalla musiikillaan yleisen mielipiteen mukaan ansaitse.

Joten myöskään kansallissäveltäjän viittaa ei voida sovittaa kenenkään muun luovan säveltaiteilijan harteille,