Pohjanmaan radan varrella, missä maantie kaartaa harjun laitaa kohti Perhoa, syysilta laski maahan raskaana ja hiljaisena. Ilma tuoksui märkään turpeeseen ja kypsyvään viljaan, mutta siinä tuoksussa oli myös jotain muuta: vanhan ajan tunkkaisuutta, joka tarttui vaatteisiin ja hiuksiin eikä tahtonut irrottaa.
Perhon kirkonkylällä puheet olivat kiertäneet pitkään kuin syksyiset lehdet tuulen pyörteissä. Väki puhui siitä, että uusia tuulia pitäisi puhaltaa, että maailma muuttuu ja nuoremmat polvet katsovat elämää toisin silmin. Oli pidetty kokouksia, pudisteltu päitä ja vakuutettu, että nyt on suunta oikea – että laiva on kääntänyt keulansa kohti avovettä.
Mutta kun ihminen astui sisään vanhaan rukoushuoneeseen tai kuunteli sitä ääntä, jolla kylän raitalla puhuttiin toisista, totuus paljastui toisenlaiseksi. Ei ollut tullut uutta suuntaa, oli vain vaihdettu tapettia seiniin.
Muuan vanha mies, joka oli nähnyt elämässään liikaa hoitokokouksia ja liikaa sitä pelkoa, jolla ihmisten omantunnot sidottiin ryhmän tahtoon, istui kuistillaan ja katseli sumenevaa iltaa. Hän tiesi, miltä tuntui, kun sanotaan että mentiin eteenpäin, vaikka todellisuudessa oli vain syvennetty niitä vanhoja ojia, joihin ihmiset olivat ennenkin kompastuneet.
"Onhan Perhosta kuulunut uutta", hän sanoi hiljaisen kuistin pimeydessä itsekseen. "Sama vanha laulu, mutta uusilla sanoilla. Luullaan, että kun vanhat synnit lakaistaan maton alle ja vaihdetaan miehiä tuoleilla, niin henki muuttuisi puhtaaksi."
Mutta tie Perhosta eteenpäin ei auennut sillä, että toistettiin entisiä kaavoja. Todellinen suunta löytyisi vasta silloin, kun uskallettaisiin luopua siitä turvasta, jonka lauma ja sen portinvartijat antoivat — silloin, kun ihminen uskaltaisi seistä yksin totuuden edessä ilman pelkoa siitä, että joku tulee ja sulkee oven armolta.
Siihen asti syksy jatkuisi Perhossa samanlaisena: lehdet putoaisivat, pimeys laskeutuisi harjujen ylle, ja sisällä pirteissä laskettaisiin tarkkaan, kuka kuuluu vielä oikeaan porukkaan ja kuka on jo eksynyt valosta.
Perhon kirkonkylällä puheet olivat kiertäneet pitkään kuin syksyiset lehdet tuulen pyörteissä. Väki puhui siitä, että uusia tuulia pitäisi puhaltaa, että maailma muuttuu ja nuoremmat polvet katsovat elämää toisin silmin. Oli pidetty kokouksia, pudisteltu päitä ja vakuutettu, että nyt on suunta oikea – että laiva on kääntänyt keulansa kohti avovettä.
Mutta kun ihminen astui sisään vanhaan rukoushuoneeseen tai kuunteli sitä ääntä, jolla kylän raitalla puhuttiin toisista, totuus paljastui toisenlaiseksi. Ei ollut tullut uutta suuntaa, oli vain vaihdettu tapettia seiniin.
Muuan vanha mies, joka oli nähnyt elämässään liikaa hoitokokouksia ja liikaa sitä pelkoa, jolla ihmisten omantunnot sidottiin ryhmän tahtoon, istui kuistillaan ja katseli sumenevaa iltaa. Hän tiesi, miltä tuntui, kun sanotaan että mentiin eteenpäin, vaikka todellisuudessa oli vain syvennetty niitä vanhoja ojia, joihin ihmiset olivat ennenkin kompastuneet.
"Onhan Perhosta kuulunut uutta", hän sanoi hiljaisen kuistin pimeydessä itsekseen. "Sama vanha laulu, mutta uusilla sanoilla. Luullaan, että kun vanhat synnit lakaistaan maton alle ja vaihdetaan miehiä tuoleilla, niin henki muuttuisi puhtaaksi."
Mutta tie Perhosta eteenpäin ei auennut sillä, että toistettiin entisiä kaavoja. Todellinen suunta löytyisi vasta silloin, kun uskallettaisiin luopua siitä turvasta, jonka lauma ja sen portinvartijat antoivat — silloin, kun ihminen uskaltaisi seistä yksin totuuden edessä ilman pelkoa siitä, että joku tulee ja sulkee oven armolta.
Siihen asti syksy jatkuisi Perhossa samanlaisena: lehdet putoaisivat, pimeys laskeutuisi harjujen ylle, ja sisällä pirteissä laskettaisiin tarkkaan, kuka kuuluu vielä oikeaan porukkaan ja kuka on jo eksynyt valosta.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei viela vastauksia.