Se maksoi pienen omaisuuden pimeässä kukkakaupassa, jonka ikkunoita huurre piirsi umpeen kesken syyskuisen iltapäivän. Se ei ollut mikään tavallinen vaaleanpunainen unelma tai torilta haettu nuutunut puutarharuusu, vaan syvä, melkein musta samettiruusu. Sen terälehdet eivät tuntuneet luonnollisilta; ne olivat paksut, raskaat ja samettisen tiheät, kuin ne olisi leikattu suoraan yön sammutetusta kankaasta. Kun sitä kosketti, se ei antanut periksi, vaan vastasi iholle viileällä, vieraalla painolla.
Ihminen osti sen pakkomielteen sanelemana. Aluksi se asetettiin lasimaljakkoon olohuoneen nurkkaan, missä se hallitsi huonetta pelkällä olemassaolollaan. Mutta samettiruusu ei käyttäytynyt niin kuin kukkien kuuluisi. Se ei lakastunut, sen terälehdet eivät varisseet, eikä sen varsi kellastunut. Sen sijaan se alkoi imeä itseensä huoneen ilmaa, valoa ja kaikkea elämää.
Kun viikot kuluivat, sen tuoksu muuttui. Se lakkasi olemasta makeaa kukkaisoilua ja muuttui raskaaksi, lähes huumaavaksi metallin ja vanhan mullan sekoitukseksi. Se levisi huoneistoon hiljaisena sumuna, joka takertui tapetteihin ja vaatteisiin. Psykoanalyyttisesti katsoen siitä tuli kodin omistajalle peili: se ei ollut enää pelkkä kasvi, vaan ulkoistettu musta piste ihmisen omasta tiedostamattomasta. Jokainen kerta kun sen ohitti, katse oli pakko kääntää sinne. Sitä ei voinut ohittaa, koska se vaati huomiota samalla tavalla kuin salaisuus, jota ei uskalla sanoa edes itselleen ääneen.
Lopulta ruusu alkoi elää omaa elämäänsä. Sen varteen kasvoi pieniä, lähes näkymättömiä piikkejä, jotka eivät pistäneet ihoa verille, vaan herättivät hermoston outoon, sähköiseen puutokseen. Omistaja huomasi viettävänsä yhä enemmän tunteita tyhjän tuijottaen tuota samettista pintaa, kunnes arjen rutiinit, työt ja ulkomaailma haalenivat pois. Jäljellä oli vain huone, hämärtyvä ilta ja se mustanpunainen sydän, joka hengitti sisäänsä kaiken valon. Se söi hiljaisesti kantajansa tahdon, kunnes ihminen ei enää tiennyt, kumpi heistä oli se, joka katsoi, ja kumpi oli vain maljakkoon unohtunut esine.
Ihminen osti sen pakkomielteen sanelemana. Aluksi se asetettiin lasimaljakkoon olohuoneen nurkkaan, missä se hallitsi huonetta pelkällä olemassaolollaan. Mutta samettiruusu ei käyttäytynyt niin kuin kukkien kuuluisi. Se ei lakastunut, sen terälehdet eivät varisseet, eikä sen varsi kellastunut. Sen sijaan se alkoi imeä itseensä huoneen ilmaa, valoa ja kaikkea elämää.
Kun viikot kuluivat, sen tuoksu muuttui. Se lakkasi olemasta makeaa kukkaisoilua ja muuttui raskaaksi, lähes huumaavaksi metallin ja vanhan mullan sekoitukseksi. Se levisi huoneistoon hiljaisena sumuna, joka takertui tapetteihin ja vaatteisiin. Psykoanalyyttisesti katsoen siitä tuli kodin omistajalle peili: se ei ollut enää pelkkä kasvi, vaan ulkoistettu musta piste ihmisen omasta tiedostamattomasta. Jokainen kerta kun sen ohitti, katse oli pakko kääntää sinne. Sitä ei voinut ohittaa, koska se vaati huomiota samalla tavalla kuin salaisuus, jota ei uskalla sanoa edes itselleen ääneen.
Lopulta ruusu alkoi elää omaa elämäänsä. Sen varteen kasvoi pieniä, lähes näkymättömiä piikkejä, jotka eivät pistäneet ihoa verille, vaan herättivät hermoston outoon, sähköiseen puutokseen. Omistaja huomasi viettävänsä yhä enemmän tunteita tyhjän tuijottaen tuota samettista pintaa, kunnes arjen rutiinit, työt ja ulkomaailma haalenivat pois. Jäljellä oli vain huone, hämärtyvä ilta ja se mustanpunainen sydän, joka hengitti sisäänsä kaiken valon. Se söi hiljaisesti kantajansa tahdon, kunnes ihminen ei enää tiennyt, kumpi heistä oli se, joka katsoi, ja kumpi oli vain maljakkoon unohtunut esine.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei viela vastauksia.