Miksi nuorten masennusta ei oteta vakavasti..

Keille muille aikuisille olet kertonut masennuksestasi? Oletko puhunut koulussa terveydenhoitajallesi? Sanoit, ettet tarvitse lisätietoa mistä hakea apua, kysyin tuon siksi, että miten terveydenhoitaja on reagoinut masennukseesi jos olet kertonut....

Vanhempasi kuulostavat samanlaisilta kuin omani. Olen jo sinua paljon vanhempi, mutta masennuin vaikeasti murrosiässä ja vanhempani eivät todellakaan olleet rakastavia kohtaani. Olen sitä mieltä vielä aikuisenakin. Kateellinen olen niille ihmisille joilla on toisenlainen perhe. Kyllä vanhempasi rakastavat ja välittävät sinusta, eivät osaa sitä osoittaa. En tiedä voiko heillä olla omia onglemia, etteivät osaa sinua huomioda. He ovat saattaneet kasvaa sellaisessa perheessä jossa ei olla näytetty lapsille rakkautta.....

He todellakin saattavat pistää oireilusi vain murrosiän piikkiin, mutta silti kyllä ainakin itse huolistuisin olisi lapsellani mikä tahansa ikävaihe menossa!!!! Älä ainakaan ajattele, että olisit niin huono ihminen, etteivät edes omat vanhempasi välittäisi! Tottakai sinun tulisi saada puhua pahasta olostasi. Itse kerroin nuorena siskoilleni, että haluisi tappaa itseni ja että olin todella onneton. He vain ärähtivät, että pidä turpa kiinni ja jatkoivat keskenään keskustelua jostain muusta aiheesta. Tuossa yksi esimerkki millaista "tukea" itse sain. Olisi tärkeää, että saisit apua masennukseesi, koska sillä voi olla jatkuessaan kohtalokkaat seuraukset.

Nuoren masennusta ei oteta todesta mikäli hänen vanhempansa eivät ole olleet kykeneviä huolehtimaan jälkikasvustaan minkä vuoksi nuori oireileen. Tällaisten sukujen annetaan tuhoutua eli kaikenlaiset hoidot lopetetaan hyödyttömänä jo heti alkuunsa. Olen kuullut lukuisia esimerkkejä tuosta sekä lääkäreiltä että potilailta.

Ap
Mitä jos kirjoittaisit heille miltä sinusta tuntuu.
Näytä heille vaikka tuo kirjoittamasi aloitus.

hei sinä pikkuinen! Kuulostaa todella pahalta. Haluan sinulle sanoa, että totta on, että monesti puhutaan, että " tuo kuuluu murrosikään" ja totta on myös, että se välillä myös kuuluukin, että on niitä huonoja ja hyviä hetkiä. MUTTA jos sinulla on ollut jo pidemmän aikaa paha olo, mielestäni sitä ei pidä yksistään pistää murrosiän piikkiin. Ikävää, ettet ole saanut tarvitsemaasi apua. Voisit puhua terveydenhoitajalle, jos et sitä ole vielä tehnyt. jos olet tehnyt etkä ole apua saanut, voisit esimerkiksi soittaa auttaviin puhelimeen ja he ehkä voivat sinua neuvoa siellä. Toinen vaihtoehto olisi, että menet terveyskeskukseen tai soitat ja kerrot tilanteestasi niin saat ajan lääkärille tai pääset hoitajalle juttelemaan.
Aloin itse oirehtimaan n. 13 -14 vuotiaana ja en silloin apua hakenut heti.. ja nyt 20 vuotiaana kamppailen edelleen masennuksen ja muiden oireiden kanssa.

Älä luovuta ja hae apua. Vaikka vanhempasi eivät näytä osoittavan kiinnostusta siihen voi olla syynä esimerkiksi, että on vaikea kuulla että läheisellä, omalla lapsella on paha olla ja he eivät yksinkertaisesti tiedä miten reagoida, vaikka pitäisi mutta niin se vaan joskus on. Äidilläni on ollut tätä ongelmaa ja jollain tasolla edelleen. Vaikea kuulla oman lapsen pahasta olosta ja on helpompi vaihtaa puheenaihetta yms.....

Tsemppiä ja hae apua, ennenkuin liian myöhäistä.

ps. viiltelystäsi; älä tee sitä. Loppupeleissä se tuo sinulle enemmän tuskaa. Pura paha olosi esim. kirjoittamalla ja toivottavasti saat apua, että voit purkaa pahaa oloasi juttelemalla aikuiselle.

Joopajoo, en tiiä enää mitä näihin teijän viesteihin pitäis vastata, melko eri näkökulmist kerrottui kaikki :D
Mut sä, nimimerkillä ''pkojjhugjkkk'' (kui siisti nimimerkki) oli kiva toi sun kommenttis, ''kiva'' tietää et muillaki on ollu tämmönen ongelma, tai on edelleen.. en oo siis yksin :)

Terveydenhoitajal en oo käyny, mut oon kyl kovasti yrittäny. Kaveri on tunkenu joka kerta mukaan, eikä se usko ku sanon etten haluu sen tulevan sinne. --> todennäkösesti saan apuu vast ylä-asteella.. eli noin vuoden päästä, ku sinne meen.

Kiitos vastauksista !

Hei aloittaja! Hyvin sä osaat asiasi KUVATA ollaksesi noin nuori. Ollet perheessäsi joutunut kasvaa kehittymään hieman nopiampaa vauhtia :( .

Minunkin tuli mieleeni vain se, että ne vanhemmat eivät kertakaikkiaan kestä tämmöisiä asioita (herkkyyttä ja psyykkistä vaikeutta, oiretta)! Vaikea käsittää miksi eivät, mutta ilmeisesti heillä itsellään heikot eväät ja omat vastaavat asiat täysin käsittelemättä. Eivät ehkä käsitä yhtään, mistä on kyse, kun puhutaan masiksesta, ahdistuskohtauksista, pakkoneurooseista, jännittämisestä... Mikä kuitenkin ihan jokapäiväistä meille seuraavalle ihmispolvelle.

Mulla oli sama tilanne nuorena, noin 14-v lähtien. Aloin oireilla ylisuurella jännittämisellä ja pelolla esim. koulussa käyntiä kohtaan sekä varsinkin masennuksella. Jouduin elään ihan omissa maailmoissa, täydellisen yksin. En sitä osaa selittää, mutta mä vain tajusin, että äidille en voi puhua. Ainakin siinä oli se, että hän olisi puhunut muille, kenelle tahansa, mun asiaani, sekä se että vanhanaikaisesti olisi ajatellut häpeillen, miten yksi lapsistaan on vähän hullu. Isäni oli hyvä isä roolissaan muutoin mutta erittäin etäinen, ei hänen kanssaan voinut puhua saati, että olisi koskaan esim lyönyt tukea-antavasti olalle. Tosin en muista äidinkään milloinkaan koskeneen minuun; siis ei mitään fyysistäkään läheisyyttä ollut. - Riittävä läheisyys ja luottamus sekä varsinkin pysähtymisen kyky kuuntelemaan lastaan tässä vain vaadittaisiin. Eikä nämä perusvaatimukset isoja ole, ovat itsestään selviä ja kuuluvat kaikille, jotka lapsia ovat saaneet!

Itsekään en ymmärrä, miten kuuden hengen perheessä jäin täysin yksin kaikkine oireineni, tuskineni, kouluongelmineni. Minulla kuitenkin oli luonnostaan avuja, joiden avulla sumplin ja selviydyin esim. just tärkeimmästä, koulusta. Myös olin aika hyvä ihmissuhteissa, koulussa aina samat tyttökaverit; siis jotkin asiat olivat vakaita, mikä sitten auttoi tätä muuta, suurta puutetta. Masennuksen tuskassani auttoivat myös kotini eläimet, joita hoisin ja paapoin. Myös kirjoitin päiväkirjaan joka päivä tunteistani; keksin semmoisen vaikken ollut mistään kuullut kirjoittamisen auttavasta vaikutuksesta tuolloin.

Kun pääsin pois kotoa ja aloitin työnteon muualla asuen, aloin itse hakea enemmän apua ja olen saanutkin. Jo tuolloin murrosikäisenä menin ihan itse kunnalliselle lääkärille puhumaan oireistani, joita itsekin luulin vain ruumiillisiksi, mutta toi lekurisetä oli aika ihanan isällinen ja hän kyllä näki, että tuskani ovat henkisiä ja että mun oikeasti on vaikea elää. Myöhemmin ihan nuorena matkustin jopa isompaan kaupunkiin erikoislääkärin luo. Sain tukea näiltä ammattiauttajilta kuitenkin, ne auttoivat mua itseäni tajuamaan missä mennään sekä just tuota, missä Sinäkin jo olet aika pitkällä, että itse on mietittävä kuinka saan itse itselleni apua. Eipä niiltä vanhemmilta voi odottaa asioita, joihin he eivät jostakin syistään pysty!? Kantsii etsiä apua ihan muilta, juu.

Olet todella fiksu 11-vuotiaaksi. Kukaan täällä suoli24:ssa ei osaa kirjoittaa yhtä hienosti ja oikein kuin sinä 11-vuotias nuorinuorukainen.

jep kirjoitat hyvin mä en tiedä mihin kohta noita , tulee ja piste?

Mukavaa.

Sellainen joka ei itse ole kokenut masennusta ei välttämättä ymmärrä ollenkaan. Lopulta vain Jeesus voi auttaa.

Suosittelen myös lämpimästi, että menet terveydenhoitajalle ja sanot sille kaverillesi, että tällä kertaa menet yksin. Tai jos kaverisi edelleen tunkee sinne väkisin mukaan, sanot terveydenhoitajalle, että haluaisit keskustella kahdestaan hänen kanssaan. Tai vaikka kirjoitat lapulle.

Jos puhuminen alkuun tuntuu vaikealta, ota vaikka kirjoituksesi täältä mukaan tai kirjoita kirje terveydenhoitajalle etukäteen.
Vanhempiesi reaktion syyn tietävät vain he itse, muut voivat vain arvailla. Itse mietin, millainen keskustelun ilmapiiri perheessänne muuten on? Voiko siellä puhua avoimesti kaikista asioista ja miten negatiivisiin asioihin reagoidaan? Ovatko vanhempasi kykenemättömiä kohtaamaan oman lapsensa pahan olon - ahdistaako se heitä liikaa?

Tärkeintä on nyt kuitenkin se, että haet itsellesi apua. Kirjoittelehan vaikka tänne, kuinka terveydenhoitajalla kävi, meitä on täällä jokunen sinua tsempaamassa :).

Aika omituista, että näin nuorella on masennus, käytätkö tässä vaiheessa väärää sanaa, ehkä et saa vanhemmilta tarpeeksi huomiota tai jokin muu on pielessä.
Ennen vanhaa tällaista sanaa ei edes käytettykään. Ihmiset kävivät koulua ja töissä, katsoivat tulevaisuutteen positiivisesti. Nykyjään mikä tahansa pienikin asia voi masentaa, mihin maailma on menossa, ollaanhan terve kansa.
Kulta muru ehkä sinun kannattaa aloittaa joku harrastuksen, joka vie pahat ajatuksesi pois. Toivotan, että vanhempasi löytävät sinulle aikaa ja saat keskustella vanhempiesi kanssa kaikista murheista ja iloista!
Vaan parasta toivottaen!

kuunelkaa hyvät vanhemmat lastanne kyllä nuorillakin on masennusta itselläni on poika joka kärsii myös masennuksesat ottakaa onkeenne vieläkö on mahdollisuus

Minulla oli samalla tavalla kun olin itse murrosikäinen (olen melkein kolmekymppinen nyt). Mutta ajattelen yhä että olin silloin masentunut, sillä koko elämäni ajan perheeni oli ollut hajoamispisteessä, ja vanhempani riitelivät koko ajan. Huudeltiin paljon, minullekin. Jos vanhempani osoittivat ystävällisyyttä toisiaan kohtaan, olin suorastaan hämmästynyt.

Tunsin itseni myös aika yksinäiseksi, sillä olin itse hiljainen tyttö. Lähes ainut huomio mitä vanhempani minulle antoivat oli kotiläksyjen kanssa. Tunsin että he halusivat koululaitoksen kasvattavan minut ja sillä selvä, vaikka halusin heiltä toisenlaistakin rakkautta. Tunsin, että sisarukseni olivat saaneet heiltä sitä paljon enemmän. Mutta luulen, että sisarukseni itsekin tietävät sen, mikä on ehkä jokin lohtu että saan heiltä sympatiaa.

Vanhempani sitten erosivat, ja äitini oli huolissaan kuinka ero vaikuttaisi minuun. Siltikin ymmärsin niin itse, että heidän avioliittonsa aika vaikutti minuun paljon eroa enemmän. Eron jälkeen asiat alkoivat mennä taas parempaan päin, paria kömmähdystä lukuun ottamatta.

Mutta onko masennus silti läsnä? Jossakin muodossa kyllä. Itse toivoin että olisin päässyt siitä eroon jo silloin taannoin. Ei tarvitsisi muistella lapsuutta ja nuoruutta niin tummasävyisenä. Mutta kaiken sellaisen yli voi päästä ettei ajattele sitä liiaksi.

Jos sinulla on sisaruksia, suosittelisin puhumaan siitä heidän kanssaan. Minulle ainakin se on auttanut.

Äitinikin ainakin sanoo, että siskoni oli minulle enemmän äiti.

sinun kannattaisi puhua vakavasti vanhemmillesi tai viranomaisille tämä on vakavaaa ota yhteyttä pian:) onnea

sIIS MITÄ H***IÄ taas. Puoli vuotta vanha viesti, koristettu kärsivien lapsien kuvin ja nimimerkkinä "sopimaton" eli alle 3 kirjainta pitkä viesti?

Ylläpidon väkikös se siellä trollaa, kun ihmiset suomi24:ssä pitää avausta totena?

tekosyynä laiskuudelle. Sitä kun ei voi oikein kunnolla mitata niin masennuksella voi yrittää hämätä oleskeluyhteiskunnan ammattiymmärtäjiä. Reipas työnteko tekee hyvää kaikille laiskiaisille sillä se karkoittaa hölmöjä ajatuksia päästä.

Hei sinä nuori ihminen.
itse kärvistelin 14 vuotiaaksi asti 6 vuotiaana alkaneen masenuksen kanssa ennekun menin koulukuraattorille itsemurha aikeitteni kanssa.
Vanhempiani ei kiinostanu olemassa oloni ja muitakin vakavia ogelmia perheen sillä on ja oli . Aikuisena olen sitte myöhemmin saanu tietää niiten omista vakavista ongelmista.
Eli lähdin hakemaan apua itse. kun en sitä niiltä saanut joilta odotin saavani . niikuin sinäkin, kun mitta tuli täyteen ja rohkaisen sinuakin.
Alla on hyviä vinkkejä siitä miten. Mitä aikesemmin alat tehdä asioille jotain sitä parempi ennuste sinulla on. Rohkeasti jutelemaan kouluterveyden hoitajalle. Kuraatorille tai muille läheisille aikuiselle jos omat vanhemat ei oikein osaa osaansa. Kaverien vanhematkin voivat antaa hyviä neuvoja kun niiltä kysyt . Ole rohkea ja onnea matkaan , selviät ko minäki selviydyin.
Vilkaise tuota linkkiä .
http://www.mll.fi/nuortennetti/mielenterveys/mieli_maassa/masennuksesta_selviaa/

mene koulun terveyden hoitajan luokse ja puhu hänelle asiasi.kerro että vanhemmat ei usko josko näin saisit apua asiaasi.

11-vuotiaaksi kirjoitat aivan loistavaa tekstiä. Välimerkit (lähes) kohdallaan ja teksti jaoteltu kappaleisiin.
Oletko harkinnut kirjoittamista?

Kysyt eivätkö vanhemmat välitä. Luulisin, että välittävät, mutta eivät osoita sitä sillä tavalla kuin odotat. Oletko todellakin kärsinyt masennuksesta 8-9 vuotiaasta alkaen? Ja kukaan ei ole kuunnellut Sinua? Kuullostaa aika uskomattomalta. Suhtautuvatko he samoin, jos olet esim. nuhakuumeessa? Eivätkö he silloinkaan välitä vaan kieltävät valittamasta? 11-vuotias on mielestäni vielä ihan sylitettävä ja murrosikä alkaa vasta muutaman vuoden päästä. Ole vain sinnikäs ja jatka puhumista tai näytä kirjoittamasi teksti vanhemmillesi. Se voisi herättää heidät keskusteluun.

Saako todella sääliä ja karkkia jos on "masentunut"?

Miksi on muotia olla masentunut jos tulee elämässä vähänkin pettymyksiä tai vastoinkäymisiä?

On se vaan niin muotia olla masentunut. Saapahan sitten hoivaa ja huolenpitoa. Yrittäkää nyt edes vähän tsempata, älkääkääkä olko avuttomia.

EI KYLLÄ VAIKUTA 11V KIRJOITTAMALLE, MUTTA EI SEN VÄLIÄ.
MINÄ ISTUIN TYTTÄRENI KANSSA USEAMMAN KERRAN ASIANTUNTIJAN LUONA JA KESKUSTELIMME KAHDESTAANKIN ASIOISTA. TILANNE SAATIIN HALTUUN JA ON OLLUT JO VUOSIA.
ON IHME VANHEMPIA JOS TUOLLAISIA OVAT?
OTA YHTEYTTÄ KOULUN TERKKARIIN.

Voi Hyvää päivää! V... näitä masentuneita. Masennutaan kun facebookissa ei joku tykkää tai joku ihmissuhde "ihku" poikakaveri jättää tai ei huomaa ym. Nykyiset 'masennukset' ovat pääasiassa normaaliin elämään kuuluvia vastoinkäymisiä, joita ei osata käsitellä surkeasta ja suppeasta sosiaalisesta kanssakäymisestä johtuen ja paetaan masentuneisuuden taakse. Harva sitoutuu mihinkään kongreettiseen vaan jäädään mieluummin sosiaalisen kanssakäymisen ulkopuolelle ja uppoudutaan johonkin virtuaalihömppään missä kaikki sujuu ja ohjautuu juuri niin kuin itse haluaa. Jokaisella sukupolvella on ollut ja tulee olemaan omat arvot ja ajan henki mihin pitää sopeutua ja päästä eteenpäin. Kaikki miettii matkan varrella elämän arvoja ja elämän tarkoitusta ym. niistä kasvetaan ja kaikki se tuo eväitä tulevaan.

Kuningas, Hänen ylhäisyytensä herra Promille kuuntelee aina, enemmin tai myöhemmin.

itse olin sinun ikäisenä myös masentunut ja yritin kertoa siitä vanhemmille, mutta vanhemmat sivuutti aiheen kokonaan. Nyt aikuisena kun olen puhunu asiasta oman terapeutin kanssa ja vähän vanhempienkin on vastaus ollu se että vanhemmat ei halua myöntää/uskoa että heidän omalla lapsella menee huonosti. Koska vanhemmat kokee sen niin että se on niitten vika että oma lapsi masentuu. siksipä tämän päivän vanhempia pitäs entistä enemmän valistaa asiasta, koska lapset ja nuoretkin tarvii tukea ja apua. vaikka vanhemmat toisin luulee. murrosiän piikkiin on helppo laittaa kaikkea niin teki minunki vanhemmat, mutta se on vaan sitä että vanhemmat turvautuu siihen, ettei sieltä vaan herää että he olis tehny jotain väärin, vaikka masennus ei johtuisikaan heistä. Toinen on se että monet vanhemmat on kasvatettu omassa lapsuudessa niin että asioista ei puhuttu niitten varsinaisilla nimillä, ei ollu murrosikää niinkö oma äiti on sanonu. mutta tässäpä jotain tästä asiasta..

Välinpitämättömät vanhempasi eivät kuullosta niiltä vanhemmilta jotka ansaitsisit. Minkälaista on koko elämäsi heidän kanssaan, teettekö yhdessä mitään, harrastavatko vanhempasi jotakin mihin he voisivat tutustuttaa sinutkin? Onko kotisi ilmapiiri puhumattomuuden hallitsema ja ei-kannustava? Tuolloin olisi hyvä hankkia sinulle kannustavia yhteyksiä, oletko läheinen jollekin isovanhemmallesi tai tädillesi? Jos sinulla olisi positiivisempi olo jaksaisit ehkä jakaa sitä ja perheesi ilmapiiri voisi vähitellen muuttua kannustavammaksi. Olet niin kovin nuori, puolestasi voi tehdä paljon vielä.

ap

Luulen että ne välittää susta, muttei ole tottuneet puhumaan vaikeista asioista. Ennenvanhaan monissa piireissä ei puhuttu vaikeuksista, ne vaikka vaiettiin kuoliaaksi.. Kyllä sun porukat sua rakastaa. Eivät vain ole tottuneet puhumaan niistä asioista.

Mene terkkarille ja puhu sille.

-He voivat pelätä sitä että olet masentunut ja haluavat kieltää realiteetit. Masennus on jostain syystä tabu ollut jo vuosia ja se voidaan kokea häpeän asiana. Sinun ei kannata ottaa tuollaista kohtelua kevyesti. Voit kertoa ja painottaa että olet hankkinut apua tai tukea koska kotoa ei sitä saa - se saattaa herättää heidät siihen että olet ollut tosissasi.

-He ovat voineet luulla tosiaan että se on vaihe ja että olet kuullut sen kavereiltasi ja että päätät kokeilevasi sellaista mielentilaa.
-He voivat myös olla äärimmäisen uusia koko konseptille josko heillä ei ole ollut kyseistä kokemusta aikaisemmin. Voithan hakea jostain lehtisiä tai netistä tietoa heille että näin asiat on ja näin asioita voi setviä.
Minun perheessäni tunteista ei puhuta eikä varsinaista kannustusta kuule. Kun olin masentunut (olen vieläkin) ohjaksiin tartuttiin heti ja keksittiin ratkaisuja mutta en silti voi puhua heille niistä asioista. Sellainen on perheeni tyyli. Keskustelut saa kuulua tukihenkilölle tai psykologille - koska parempi on että vaikka perheelle ei voisi puhua joistakin asioista, jollekin pitää.

Toivon että saat hyvää apua. Hyvää jatkoa ja voimia!

HUOMIOO HUOMIOO HUOMIOO!! Sitä se itseensä käpertynyt muoti masentunut ihminen ajattelee, AIDOSTI masentunut ei pahasta olostaan osaa edes kertoa. saati sitten kaivata huomiota sairaudensa vuoksi. Tuleeko yllätyksenä, että 11-vuotias ei ole teini-ikäinen?

Muutama vuosi sitten oli anoreksiat sun muut syömishäiriöt muotia, kiire, stressi, burn out tuntu olevan vähän jokaisella, ADHD-buumi taitaa jatkua vieläkin, mielialahäiriöt ja tottakai masennus. Sairasta sakkia, kun sairauden kautta aletaan vaatimaan huomiota. Toistaakseni itseäni, näin ei masentunut ihminen ei toimi, jos puhuessaan masennuksestaan ei saa apua niin vaikenee, sillä kaikki on -ihan sama- todella masentuneesta ihmisestä. Joku tietokoneensa edessä puhisee ja huokaa, mikäli on tähän asti jaksanut lukea ja hiljaa mielessään miettii:"Kyllä se minä olen ollut niin masentunut että. Ja voivoivoi, ei tuo tiedä mistään mitään. Huhhuh. Pitäisi ymmärtää pientä lasta"

Olen ollut itse tuo pieni lapsi joskus. Nyt masentuneen miehen kanssa yksissä, varhaisteini-iän leikki paapokaa mua masennuksella on valtaisa ero tuohon julmettuun sairauteen.

Kuulostaa tutulta. Itse kärsin paniikkikohtauksista ja ahdistuneisuudesta. Vaikka olen aina ollut kovin itsenäinen, tiesin etukäteen että äitini ei tue minua tämän asian suhteen. Hän väitti, että paniikkikohtaukset johtuvat vain "naisten vaivoista" eli menkoista yms. ja siitä jos en ole syönyt kunnolla. Hain sitten itse apua ongelmiini ja pääsin mielenterveyskeskukseen. Silti tietenkin oli rankkaa, kun ei saanut kotoa toivomaansa tukea. Aloittajalle: Vaatii rohkeutta tarttua asioihin itse, mutta se kannattaa. Jos et itse pysty tekemään asialle mitään niin esimerkiksi koulustasi varmasti löytyy joku aikuinen jolle voit puhua huolistasi. Tsemppiä kaikki kääntyy vielä parhain päin :)

Kannattaa hakea apua kouluterveydenhuollosta välittömästi. Olen 32v ja kärsinyt masennuksesta jo ala asteelta saakka. Syy suuremmaksi osaksi jatkuva koulu kiusaaminen. Kolmannella tai neljännellä luokalla toivoin jo kuolevani pois. Monet ihmis suhteet olen menettänyt ja todella monet parisuhteet vaan sen takia että en pidä itseäni hyvänä vaan häpeän itseäni sekä otan joka ainoan vastoinkäymisen maata kaatavana asiana. Töissä olen pärjännyt sillä se on itsenäinen ala sekä harrastuksestani pidän joka sekin on yksinäistä touhuamista mutta siinä se syy onkin. Kun olen aina ollut yksin niin pärjäänkin yksin. Kavahdan ison porukan läsnäoloa ja minulla on vain pari todella hyvää ystävää sekä sisko ja vanhemmat.
Viimeisen parisuhteen päätyttyä vuoden lopulla menin niin pois tolaltani että ainoa keino oli viimein mennä työterveyden kautta psykologille. Nyt sain jatkuvat ajat pyörimään ja yritän hoitaa itseni kuntoon. Kuulemma vielä se ei ole liian myöhäistä vaikka suuren osan elämääni ja mahdollisuuksiani masennus on jo pilannut. Tsemppiä sinulle!!!

Vanhempasi eivät halua uskoa että oma lapsi on masentunut. Jonkinlaista todellisuudesta pakoilua. Toisaalta, jos tiedät mistä apua saa, ja olet hakenut sitä, niin ota se apu vastaan ja ehkä sitten vanhempasikin ovat masentuneita, jos eivät reagoi oman lasen puhumisiin.

Jos olet aina valittanut jostain mikä on huonosti, eivät vanhemmat ota uskoakseen että on tosi kysymyksessä. Kyse ei kuitenkaan ole etteivätkö he välittäisi lapsestaan.

Aloittajan teksti on kuitenkin sen verran kypsää, että outoa on, jos kirjoittaja on todella vain 11-vuotias.

Masennusta ja Burnouttia potee yleensä Anna Eriksonin kaltaiset turhat julkkikset, aina levynjulkaisun alla, tavoitellaksaan 'helppoa' huomiota, jne..

On suorastaan muotia olla aina tarpeen mukaan 'masentunut'..

Jo se että tänne kykenee kirjoitteleen ja satuilemaan, 'masennuksistaan, se tekee jo tyhjäksi todellisen hädän.

Tänkaltaiset trolli.tehtailut ovat typeriä kokispalkalla väsättyjä epämääräisiä kitinöitä.

Masennukseen ja muihinkin mielenhäiriöihin apu löytyy aivan muualta kuin tänkaltaisilta huuhaa viihdesaiteilta.

Todellinen itsetuhoinen ei aikestaan huutele vaan, vaan toteuttaa sen kukin tavallaan, joku ajaa rekanalle joku vetää jojon, kuka mitenkin..

Jos on niinpäljon energiaa että täällä jaksaa kitistä, ei todellisuudessaole avun tarpeessa..

ennosaa sanoa

Vanhemmat eivät aina välttämättä tiedä mistä siinä on kyse ja voivat ehkä joskus ajatella sen vain tunteiden purkamisena. Minullakin on ollut sellaista että on tuntunut ettei kukaan välitä, vaikka asia on saattanut edetä ehkä jo jonnekkin hyvin pitkällekin. Melkein kaikkeen voi saada apua.

höhh harmi onko sulla koti hommia

sanot joskus sun vanhemmille ,että mulla on asiaa että tuu tänne tai sit mee sä sinne ja sit sanot et tää on jääny mun päähän vaivaamaan tää masennus ja sit jos neon ihan et mentäiskö vaikka uima halliin niin sit on harmi kyll mut selitä kummiski ko asia kunnolla:))))))))))))))))) mä oon nyt vast 9,,,
tai sitten kun te syötte lounaan niin sit siinä on molemmat paikalla niin silloin voit sanoa niille sun masentavan jutun mut se on kyl harmii::::::::::::::::::::::::::::::::.....(

saat apus murros ikä.fi

he pelkäävät koska välittävät..ja näin kieltävät itseltään sen että voisit olla masentunut.
Usein ihminen kieltää itseltään sen mitä eniten pelkää, eli lapsen sairastumista.

tuo on heiltä väärä tapa auttaa sinua, mutta en usko että kyse on siitä etteivät he välitä.

Jos sinä tunnistat että voit olla masentunut, puhu kouluterveyden hoitajalle asiasta, ja se mitä tähän kirjoitit. vai haluaisitko että he välittäisivät? jokatapauksessa se kannattaa ottaa vakavasti, ja joskus on itse se joka ottaa asian vakavasti.
tsemppiä :)

näin käy joskus et omat vanhemmat ei usko. mut on aina ihmisiä jotka uskoo :) esim koulun terkkarit ja kuraattorit. tiedän kokemuksesta et pitää aika kovasti ilmasta tunteensa varsinki sun ikäsenä...ittellä kesti 3-4 vuotta ennen ku sain hoitoa...ja vanhemmat ei usko vieläkkää. mut ei kannata luovuttaa! koulun terkkarit on niitä jotka yleensä ottaa tosissaan :) ja ystävät on toinen (tosin usei ne on vanhempia mut silti) tärkeintä on vaa puhua vakavasti asiasta ja näyttää se et on paha olla...sil ei murrosikä oo syy kaikkeen. varsinki ku säki vaikutat suhkot kypsält.
ja jos itte voin mitenkää auttaa nii mielelläni autan :) ´

ps. kyllä ne välittää ne ei vaa osaa sitä näyttää! kaikki vanhemmat ei oo hyvii näyttää et rakastaa mut kyl ne välittää :) ei aina parhaalla tavalla mut silti

Koska ei kertakaikkiaan tarvitse.

Se jolla on valta niin ei sen lapset masennu ja oo masentuneita
se on köyhien ja keskituloisten ongelma.
Vähän kun miksi ei opiskelijoita oteta vakavasti?..Ei tarvitse.

Kun sinä opiskelet saat opintotuen.
Kun kokoomuslainen mukula opiskelee hän saa
2800 € eri säätiöiltä kuukaudessa opiskeluun opintotuen.

Se riippuu kumpaan maailmaan synnyit.

Jos vanhemmat eivät ota hätääsi tosissaan, he syyllistyvät lapsena laiminlyöntiin ja mahdollisesti heitteille jättöön. Luulisi että koulussa tajuttaisiin. Jos menet puhumaan opettajallesi tai teveydenhoitajalle, on heidän pakko auttaa sinua.

On todella masentavaa ettei nykyajan vanhemmat ja opettajat halua kantaa mitään vastuuta lasten hyvinvoinnista.

Kokeile d-vitamiinia...20-50 mg näin talvella..kesällä saat sitä auringosta jne.. :)

tiedän tunteen, mene puhumaan terveydenhoitajalle joka antaa varmasti lähetteen eteenpäin

Itselläni alkoi ylä-asteella ahdistaa koulussa ja minulle tuli kuuma ja ahdistus jne, äiti vain sanoi " pistä vähemmän vaatteita päälle", ja mihin tässä onkaan tultu, elämä on paskaa, ja paniikkihäiriöönhän tässä lääkkeitä nykysin syön. Onse kumma kun ei ihmisiä tosissaan voida ottaa. Nyt on ollut uni ongelmia yli kuukauden ja tähän äiti vain sano että mene nukkumaan jo ajoissa niin kyllä se uni tulee. No arvaatkaa vaan olenko yrittänyt.. ALKAA MENEMÄÄN JÄRKI MIKSEI NUORIA OTETA TOSISSAAN, SEKIN TAPAHTUU VASTA KUN ON MYÖHÄSTÄ!

Ei oo itelläni ollu masennusta, mut frendillä joo. Itsetuhosuudesta se ettei siin oo mitään järkee, tuut katuu sitä myöhemmi elämäs koska se tulee luultavasti menee sillee et vaikka pääsisitki siitä eroo, purat sun tunteit AINA viiltelyy ku menee huonosti, joten lopettaa kannattas :)
Itsemurha-ajatuksistankin kannattaa yrittää päästä yli, hakee vaa lääkkeellistä apuu masennuksee ja yrittää nauttii elämäst. Ite meinasin n vuos sitte tehä viimeks, mut päätin et en oo luovuttaja vaa jaksan sittenki yrittää jatkaa, vaik olis miten vaikeeta. Nytte lähiaikoinaki pyöriny sellanen mieles, mut karistan sellaset ajatukset päästä pois vaa ja pari frendii jotka o viel jäljel tukee mua :). Ikävää et sul on tollaset aatteet noin nuorena jo...mut 11v on aika nuori kuolee. Entä what about your perhe, kaverit yms jotka sua jäis kaipaa kuoleman jälkee ? Think about them. Kyl joku sua aina jäis kaipaan. Onnee tulevaisuutee ! :)

taus. Paskat olet 11 vee!!

Mikäli koet olevasi masentunut, hakeudu lääkärinvastaanotolle ja kerro voinnistasi.

Lääkärin sanaa vanhempiesi on viimeistään uskottava.

Lääkärille pääset sim koulun terveydenhoitajan kautta.

Ammattiauttajille ks. hoitohenkilökunnalle ei ole noloa kertoa olostaan. Heillä on vaitiolovelvollisuus. Kerreoit olevasi 11v, tämä tarkoittaa sitä, että vanhempasi saavat terveystietosi. Se ei ole paha asia. Vanhempien kuuluu tietää miten lapsensa voi.

Hakeudu terveydenhoitajalle ja sitä kautta lääkärille. Et tule saamaan mitään hullun leimaa otsaan, etkä mitään hullunpapereita, joita ei eds ole olemassa.

Mutta hae sitä apua vielä kun voit!!

Itse kamppailin keskivaikeanmasennuksen kanssa. Käytin paljon päihteitä kun silloin tunsin olevani "normaali". Luulin että se lapsuuden todellinen ilo ja onnellisuus kuuluu vain lapsille ja että aikuisena pitää vain oppia elämään ilman sitä. Monien vaikeuksien ja mutkien jälkeen annoin elämäni Jeesukselle Kristukselle ja olen taas kokenut sitä todellista puhdasta iloa, rauhaa ja onnellisuutta. Vaikka välillä onkin vaikeaa minulla on sisimmässä rauha ja toivo. Tiedän mihin olen matkalla. Jeesus antoi minulle uuden elämän! Se on tarjolla jokaiselle sitä janoavalle!

5.minä etsin Herraa, ja hän vastasi minulle, hän vapahti minut kaikista peljätyksistäni
6.Jotka häneen katsovat, ne säteilevät iloa, heidän kasvonsa ei häpeästä punastu.
7.Tässä on kurja, joka huusi, ja Herra, ja Herra kuuli ja pelasti hänet kaikista hänen ahdistuksistaan (psalmi 34)

Hienosti kirjoitettu!
Itsellä vähän saman tyylinen onkhelma, mutta syy miksen minä voi puhua vanhemmilleni, niin on se, että he kääntävät sanani minua itseäni vastaan, että itse olen syypää siihen että minua on kiusattu eikä kaverit välitä. Viimeiset 3 vuotta on ollut täyttä paskaa, ja nyt olen 15v eikä homma näytä kovin valoisalta. Ja itsemurha on useasti korvan takana, ja kyllä, tiedän sen stereotypian että itsemurhasta puhuvat eivät sitä tee.
Ja sitten tosiaan vielä viiltelystä.. Itse olen sitä useasti puuhaillut, ja erittäin ikävät arvet siitä jää, ja mikä sen inhottavampaa on kuin että ihmiset huomaavat sen esimerkiksi koululiikunnan uinnissa ja aloittavat siitä hirveän paskamyrskyn.

Hei. Mene äkkiä juttelemaan kouluterveydenhoitajalle, sieltä aloitetaan. Et kertonut, onko perhetaustoista mitään, juodaanko/tapellaanko/väkivaltainen, kiusataanko sinua koulutssa, oletko ylipäätään miettinyt mistä paha olosi johtuu ja missä tilanteessa se on alkanut?

Vanhemmatkin ovat ihmisä ja ymmärtävät eri tavoin. Luulen että sinun vanhemmat luulevat, että sinun oireet liityvät ikääsi. Ehkä heillä itsellä on ollut juri samanlasita iässäsi ja päässeet siitä yli tai kuvittelevat että viiltely ja mrkkis on muotia. En usko. että on kysymys välinpitämättömyydesta. Jotain sokeutta voi tulla oman lapsen oireiden tulkintaan.
Ole toikeasti avun tarpeessa. Jos ei vanhemmat ymmärrä, pommita sitten kouluterveydenhoitajia ja muita aikuisia.

Ikävä juttu että tollasii vanhempia on.

Itekkin ikäni enempi tai vähempi näistä hommista kärsinyt, panikkihäiriön sain jotenkin hallintaan kun lääkitykselle hain. Oli se itellekkin iso kynnys mutta se kannatti.

Nykyisin tosin uniongelmia ja alvireisyyttä välillä. Asioista pitää pystyä puhumaan, hae nyt apua ennenkuin tulee pahempi noidankehä.

Itse olen kohta 13- vuotta täyttävä nuori. Minua on kiusattu koulussa koko elämäni ja en ole ikinä tuntenut oloani turvalliseksi. Kaksi veljeäni ovat hyviä koulussa ja taitavia kaikessa joka saa minun työni tuntumaan mitättömältä. Kuulen usein lauseen "Miksi et ole kuin veljesi?" Kiusaamiseeni on puututtu mutta mikään ei ole muuttunut. Minulla on kaksi hyvää ystävää jotka ovat olleet aina tukenani mutta minulla on ollut paljon enemmänkin ystäviä mutta eivät ole jaksaneet minua kuunnella. Tällä hetkellä kaksi entistä parasta ystävää ovat pahimmat kiusaajani. Olen myös viillelly ja miettinyt itsemurhaa usein. Näin koronaviruksen aikaan myös koulun käynti on vaikeaa ja näin numerot laskevat josta vanhempani suuttuvat. Olen myös tuntenut oloani syrjityksi seksuaalisen suuntautumiseni takia. Olen tuntenut oloni surulliseksi jo monta vuotta eikä kouluterveyden hoitaja ota minua tosissaan. Miksi masennus liitetään aina vain murrosikään? Mitä minun pitäisi tehdä?