Äiti Amma ja valheelliset henget!

"Opillisesti Äiti Amma on suuntautunut hindulaisuuteen."

Mitä tarkoittaa "hindulaisuus", sellaista ei ole olemassa.

Anonyymi00002 kirjoitti:

"Opillisesti Äiti Amma on suuntautunut hindulaisuuteen."

Mitä tarkoittaa "hindulaisuus", sellaista ei ole olemassa.

"Opillisesti Äiti Amma on suuntautunut hindulaisuuteen."

Mitä tarkoittaa "hindulaisuus", sellaista ei ole olemassa.

Todellisuudessa hindulaisuutta ei ole edes olemassa. Kun länsimaiset matkailijat, englantilaiset siirtomaavalloittajat näkivät kulttien ja myyttien moninaisuuden, vaikka ne on koottu yhteen ainoaan johtajaan, he lakkasivat ymmärtämästä kaikkia hienouksia ja sanoivat, että kaikki Intiassa asuvat ovat hinduja.

He lakkasivat ymmärtämästä kaikkia hienouksia ja sanoivat, että kaikki Intiassa asuvat ovat hinduja.

JOTEN KÄSITE "HINDU" ON VÄÄRÄ JA SELLAISTA ASIAA KUIN HINDU EI OLE EDES OLEMASSA.

Sanaa hindulaisuus käytetään kuuntelijakunnan tason vuoksi.

Intiassa on monia eri väestöryhmiä, tuhansia eri uskontoja, lukuisia eri filosofioita, paljon eri uskontoja, kuten myös kristinusko, islam jne. Minkälaisen "hindulaisuuden" haluatte valita? Kristinusko on myös hindulaisuutta, koska Intiassa on paljon kristittyjä.

Anonyymi00003 kirjoitti:

"Opillisesti Äiti Amma on suuntautunut hindulaisuuteen."

Mitä tarkoittaa "hindulaisuus", sellaista ei ole olemassa.

Todellisuudessa hindulaisuutta ei ole edes olemassa. Kun länsimaiset matkailijat, englantilaiset siirtomaavalloittajat näkivät kulttien ja myyttien moninaisuuden, vaikka ne on koottu yhteen ainoaan johtajaan, he lakkasivat ymmärtämästä kaikkia hienouksia ja sanoivat, että kaikki Intiassa asuvat ovat hinduja.

He lakkasivat ymmärtämästä kaikkia hienouksia ja sanoivat, että kaikki Intiassa asuvat ovat hinduja.

JOTEN KÄSITE "HINDU" ON VÄÄRÄ JA SELLAISTA ASIAA KUIN HINDU EI OLE EDES OLEMASSA.

Sanaa hindulaisuus käytetään kuuntelijakunnan tason vuoksi.

Intiassa on monia eri väestöryhmiä, tuhansia eri uskontoja, lukuisia eri filosofioita, paljon eri uskontoja, kuten myös kristinusko, islam jne. Minkälaisen "hindulaisuuden" haluatte valita? Kristinusko on myös hindulaisuutta, koska Intiassa on paljon kristittyjä.

Lue lisää

"Opillisesti Äiti Amma on suuntautunut hindulaisuuteen."

Mitä tarkoittaa "hindulaisuus", sellaista ei ole olemassa.

Todellisuudessa hindulaisuutta ei ole edes olemassa. Kun länsimaiset matkailijat, englantilaiset siirtomaavalloittajat näkivät kulttien ja myyttien moninaisuuden, vaikka ne on koottu yhteen ainoaan johtajaan, he lakkasivat ymmärtämästä kaikkia hienouksia ja sanoivat, että kaikki Intiassa asuvat ovat hinduja.

Nimen "hindu" kehittivät ulkopuoliset, valloittajat, jotka eivät osanneet lausua Sindhu-joen nimeä oikein. Sanskritin leksikografi Sir Monier Williamsin mukaan sanoille Hindu tai Intia ei löydy alkuperäistä juurta. Näitä sanoja ei myöskään löydy mistään buddhalaisista tai jainilaisista teksteistä eikä mistään Intian 23 virallisesta kielestä. Joidenkin lähteiden mukaan Aleksanteri Suuri oli se, joka nimesi Sindhu-joen ensimmäisenä uudelleen Induksi ja jätti pois sen alkukirjaimen "S", mikä helpotti kreikkalaisten ääntämistä. Tämä tuli tunnetuksi nimellä Indus. Tämä tapahtui, kun Aleksanteri tuloksetta yritti valloittaa Intian noin vuonna 325 eaa. Hänen makedonialaiset joukkonsa kutsuivat sen jälkeen Induksen itäpuolella olevaa maata Intiaksi, ja tätä nimeä käytettiin erityisesti Britannian hallinnon aikana. Tätä ennen alueen vedainen nimi oli Bharath Varsha, ja monet ihmiset kutsuvat sitä edelleen mieluummin sillä nimellä.


Myöhemmin, kun muslimimaahantunkeutujat saapuivat muun muassa Afganistanista ja Persiasta, he kutsuivat Sindhu-jokea - hindujoki. Tämän jälkeen nimitystä "hindu" käytettiin kuvaamaan asukkaita, jotka olivat kotoisin siitä Intian luoteisprovinssista, jossa Sindhu-joki sijaitsee, ja itse aluetta kutsuttiin nimellä "Hindustan". Koska sanskritin äänne "S" muuntuu parseekielessä "H:ksi", muslimit lausuivat Sindhun "hinduksi", vaikka alueen asukkaat eivät tuolloin itse käyttäneet nimeä "hindu". Muslimi-ulkomaalaiset käyttivät tätä sanaa yksilöidäkseen kyseisellä alueella asuvien ihmisten ja uskonnon. Tämän jälkeen myös intialaiset mukautuivat näihin vallanpitäjien asettamiin normeihin ja käyttivät nimityksiä hindu ja Hindustan. Muuten sanalla ei ole mitään merkitystä paitsi niille, jotka antavat sille arvoa tai käyttävät sitä nyt mukavuussyistä.

Anonyymi00004 kirjoitti:

"Opillisesti Äiti Amma on suuntautunut hindulaisuuteen."

Mitä tarkoittaa "hindulaisuus", sellaista ei ole olemassa.

Todellisuudessa hindulaisuutta ei ole edes olemassa. Kun länsimaiset matkailijat, englantilaiset siirtomaavalloittajat näkivät kulttien ja myyttien moninaisuuden, vaikka ne on koottu yhteen ainoaan johtajaan, he lakkasivat ymmärtämästä kaikkia hienouksia ja sanoivat, että kaikki Intiassa asuvat ovat hinduja.

Nimen "hindu" kehittivät ulkopuoliset, valloittajat, jotka eivät osanneet lausua Sindhu-joen nimeä oikein. Sanskritin leksikografi Sir Monier Williamsin mukaan sanoille Hindu tai Intia ei löydy alkuperäistä juurta. Näitä sanoja ei myöskään löydy mistään buddhalaisista tai jainilaisista teksteistä eikä mistään Intian 23 virallisesta kielestä. Joidenkin lähteiden mukaan Aleksanteri Suuri oli se, joka nimesi Sindhu-joen ensimmäisenä uudelleen Induksi ja jätti pois sen alkukirjaimen "S", mikä helpotti kreikkalaisten ääntämistä. Tämä tuli tunnetuksi nimellä Indus. Tämä tapahtui, kun Aleksanteri tuloksetta yritti valloittaa Intian noin vuonna 325 eaa. Hänen makedonialaiset joukkonsa kutsuivat sen jälkeen Induksen itäpuolella olevaa maata Intiaksi, ja tätä nimeä käytettiin erityisesti Britannian hallinnon aikana. Tätä ennen alueen vedainen nimi oli Bharath Varsha, ja monet ihmiset kutsuvat sitä edelleen mieluummin sillä nimellä.


Myöhemmin, kun muslimimaahantunkeutujat saapuivat muun muassa Afganistanista ja Persiasta, he kutsuivat Sindhu-jokea - hindujoki. Tämän jälkeen nimitystä "hindu" käytettiin kuvaamaan asukkaita, jotka olivat kotoisin siitä Intian luoteisprovinssista, jossa Sindhu-joki sijaitsee, ja itse aluetta kutsuttiin nimellä "Hindustan". Koska sanskritin äänne "S" muuntuu parseekielessä "H:ksi", muslimit lausuivat Sindhun "hinduksi", vaikka alueen asukkaat eivät tuolloin itse käyttäneet nimeä "hindu". Muslimi-ulkomaalaiset käyttivät tätä sanaa yksilöidäkseen kyseisellä alueella asuvien ihmisten ja uskonnon. Tämän jälkeen myös intialaiset mukautuivat näihin vallanpitäjien asettamiin normeihin ja käyttivät nimityksiä hindu ja Hindustan. Muuten sanalla ei ole mitään merkitystä paitsi niille, jotka antavat sille arvoa tai käyttävät sitä nyt mukavuussyistä.

Lue lisää

"Opillisesti Äiti Amma on suuntautunut hindulaisuuteen."

Mitä tarkoittaa "hindulaisuus", sellaista ei ole olemassa.

Sanoille Hindu tai Intia ei löydy alkuperäistä juurta. Näitä sanoja ei myöskään löydy mistään buddhalaisista tai jainilaisista teksteistä eikä mistään Intian 23 virallisesta kielestä.


“Hindulaisuus” on ulkopuolinen ja harhaanjohtava käsite

Todellisuudessa hindulaisuutta ei ole olemassa yhtenäisenä uskontona. Kyseessä on ulkopuolisten luoma kattotermi, joka syntyi historiallisista, kielellisistä ja hallinnollisista syistä – ei Intian omista perinteistä käsin.

Kun länsimaiset matkailijat ja myöhemmin englantilaiset siirtomaavalloittajat kohtasivat Intiassa valtavan määrän erilaisia uskonnollisia suuntauksia, filosofioita, kultteja ja paikallisia perinteitä, he lakkasivat ymmärtämästä yksityiskohtia. Moninaisuus koettiin kaoottisena, ja siksi se niputettiin yhdeksi sanaksi: hindu.

Anonyymi00005 kirjoitti:

"Opillisesti Äiti Amma on suuntautunut hindulaisuuteen."

Mitä tarkoittaa "hindulaisuus", sellaista ei ole olemassa.

Sanoille Hindu tai Intia ei löydy alkuperäistä juurta. Näitä sanoja ei myöskään löydy mistään buddhalaisista tai jainilaisista teksteistä eikä mistään Intian 23 virallisesta kielestä.


“Hindulaisuus” on ulkopuolinen ja harhaanjohtava käsite

Todellisuudessa hindulaisuutta ei ole olemassa yhtenäisenä uskontona. Kyseessä on ulkopuolisten luoma kattotermi, joka syntyi historiallisista, kielellisistä ja hallinnollisista syistä – ei Intian omista perinteistä käsin.

Kun länsimaiset matkailijat ja myöhemmin englantilaiset siirtomaavalloittajat kohtasivat Intiassa valtavan määrän erilaisia uskonnollisia suuntauksia, filosofioita, kultteja ja paikallisia perinteitä, he lakkasivat ymmärtämästä yksityiskohtia. Moninaisuus koettiin kaoottisena, ja siksi se niputettiin yhdeksi sanaksi: hindu.

Lue lisää

"Äiti Amma ja valheelliset henget!"

Entäs sinun henget? Oikeita?

Anonyymi00006 kirjoitti:

"Äiti Amma ja valheelliset henget!"

Entäs sinun henget? Oikeita?

Moraalinen “hyvyys” ei automaattisesti määritä uskonnollisen auktoriteetin luonnetta
karismaattinen vaikutusvalta voi syntyä riippumatta siitä, miten henkilökohtaisesti “hyvä” toimija on.

Anonyymi00007 kirjoitti:

Moraalinen “hyvyys” ei automaattisesti määritä uskonnollisen auktoriteetin luonnetta
karismaattinen vaikutusvalta voi syntyä riippumatta siitä, miten henkilökohtaisesti “hyvä” toimija on.

Lue lisää

Kysymys:
Mikä on uskonnollisten ääriliikkeiden, radikalismin ja terrorismin syy?

Prabhu vastaa. Muutamia katkelmia hänen vastauksestaan, suomenkielisessä käännöksessä on paljon käänösvirheitä

Mutta kuten kaikki tässä maailmassa, myös usko voi olla eri gunoissa.

Toisin sanoen tietämättömyyden energia vaikuttaa ihmiseen. Tällaisessa tilassa olevat ihmiset eivät kykene ymmärtämään muita, he eivät kykene arvostamaan jumalallista monimuotoisuutta, he eivät kykene ymmärtämään, että Jumala on kuin kallisarvoinen timantti, Hänellä on monia eri puolia. Ja Hän paljastaa Itsensä eri ihmisille eri tavalla.

Se ei ole heitä varten. Eli nämä uskonnolliset fanaatikot, fundamentalistit, he päättelevät hyvin yksinkertaisesti: ”Joka ei ole meidän kanssamme, on meitä vastaan. Kaiken pitäisi olla näin, näin, näin. Eikä millään muulla tavalla.”

Kuten armeijassa. ...Samalla tavalla, oletetaan, että henkilö, joka on osoittanut jonkinlaista uskonnollista,...vapaa-ajattelua tai vapaata tahtoa, se siitä, hän on jo, sanotaanko, sirpale, hänet pitäisi tuhota jne.

Eli tällä ilmiöllä on yksi yhteinen alusta - tietämättömyys. Ja tietämättömyys liittyy aina tuhoamisen ajatukseen.

Siksi tämä suvaitsemattomuus, tämä hyvyyden puute, tämä kyvyttömyys sietää toisia, tämä kyvyttömyys ymmärtää toisia, että ihmiset kokevat saman Jumalan eri tavoin riippuen heidän tietoisuutensa asteesta, tämä on tämän radikalismin perusta.

Vedoissa annetaan esimerkki, että, sanotaan vaikka taivas, se on hyvin laaja, mutta jokainen lintu lentää eri korkeudella riippuen sen kyvystä lentää tähän tai tuohon korkeuteen. Sanotaan, että kana voi lentää viisi metriä, siellä jossain metrin tai kahden korkeudessa, se ei voi lentää enempää. Jotkut kyyhkyset, varpuset lentävät korkeammalla. Kotkat vielä korkeammalla. Vaikka taivas on sama. Ja vastaavasti niillä on täysin erilainen kuva, joka avautuu niille, riippuen niiden lentokorkeudesta.

Samalla tavoin henkinen elämä voi olla eritasoista. Kuten valo voi olla eri kirkkaustasoilla. Hehkulamppu on 20 watin, 40 watin, 60 watin, 150 watin jnw. Samoin on olemassa eriasteisia jumalallisia ilmestyksiä ja erilaisia ihmisiä. Jokaisella on jonkinlainen usko.

Mutta riippuen siitä, minkälainen guna on ehdollistanut heitä, heidän uskoonsa liittyy enemmän tai vähemmän tietoa.

Ja mitä enemmän tietoa, sitä enemmän suvaitsevaisuutta. Mitä vähemmän tietoa, sitä vähemmän suvaitsevaisuutta. Siksi kaikilla näillä kielteisillä ilmiöillä on vain yksi juuri - tietämättömyyden guna.

Ei ole väliä, mitä kauniita uskonnollisia postulaatteja, ei ole väliä, miten se on kätketty.

.... vitsaileva laulu: ”Lopeta puhuminen, valttikorttimme on terrori”. Se on tavallaan vitsi. Valitettavasti siitä on tullut todellisuutta. Monille ihmisille terrori on valttikortti. ...

Tämä on tietysti kauhea ilmiö, joka syntyy täysin tästä tietämättömyydestä. Ja tähän ei ole muuta keinoa kuin valaistuminen.

Eli vain tietoisuuden lisäämisen kautta on mahdollista auttaa ihmisiä olemaan joutumatta tällaisten taipumusten vaikutuksen alaisiksi.
...
No, ne, jotka ovat tällaisten ajatusten kantajia, he ovat varmasti niin sanotusti tuhon alaisia, koska nämä ihmiset, jotka ovat jo niin sanotusti imeneet kaikki nämä asiat, he eivät ole niin sanotusti enää täysin järjissään.

Eli tietämättömyyden guna, se on näin.

...
Nämä ihmiset, jotka ovat uskonnollisia fanaatikkoja, saattavat ajatella, että heille on taattu paratiisi, että he ovat tehneet kaiken tämän Jumalan vuoksi. Mutta onneksi asia ei ole näin. Ja ne ihmiset, jotka käyttäytyvät näin, Jumalan nimissä järjestävät tällaisia kauheita asioita, heidän määränpäänsä ei tietenkään ole huipulla vaan pohjalla.
Äänestä

Anonyymi00008 kirjoitti:

Kysymys:
Mikä on uskonnollisten ääriliikkeiden, radikalismin ja terrorismin syy?

Prabhu vastaa. Muutamia katkelmia hänen vastauksestaan, suomenkielisessä käännöksessä on paljon käänösvirheitä

Mutta kuten kaikki tässä maailmassa, myös usko voi olla eri gunoissa.

Toisin sanoen tietämättömyyden energia vaikuttaa ihmiseen. Tällaisessa tilassa olevat ihmiset eivät kykene ymmärtämään muita, he eivät kykene arvostamaan jumalallista monimuotoisuutta, he eivät kykene ymmärtämään, että Jumala on kuin kallisarvoinen timantti, Hänellä on monia eri puolia. Ja Hän paljastaa Itsensä eri ihmisille eri tavalla.

Se ei ole heitä varten. Eli nämä uskonnolliset fanaatikot, fundamentalistit, he päättelevät hyvin yksinkertaisesti: ”Joka ei ole meidän kanssamme, on meitä vastaan. Kaiken pitäisi olla näin, näin, näin. Eikä millään muulla tavalla.”

Kuten armeijassa. ...Samalla tavalla, oletetaan, että henkilö, joka on osoittanut jonkinlaista uskonnollista,...vapaa-ajattelua tai vapaata tahtoa, se siitä, hän on jo, sanotaanko, sirpale, hänet pitäisi tuhota jne.

Eli tällä ilmiöllä on yksi yhteinen alusta - tietämättömyys. Ja tietämättömyys liittyy aina tuhoamisen ajatukseen.

Siksi tämä suvaitsemattomuus, tämä hyvyyden puute, tämä kyvyttömyys sietää toisia, tämä kyvyttömyys ymmärtää toisia, että ihmiset kokevat saman Jumalan eri tavoin riippuen heidän tietoisuutensa asteesta, tämä on tämän radikalismin perusta.

Vedoissa annetaan esimerkki, että, sanotaan vaikka taivas, se on hyvin laaja, mutta jokainen lintu lentää eri korkeudella riippuen sen kyvystä lentää tähän tai tuohon korkeuteen. Sanotaan, että kana voi lentää viisi metriä, siellä jossain metrin tai kahden korkeudessa, se ei voi lentää enempää. Jotkut kyyhkyset, varpuset lentävät korkeammalla. Kotkat vielä korkeammalla. Vaikka taivas on sama. Ja vastaavasti niillä on täysin erilainen kuva, joka avautuu niille, riippuen niiden lentokorkeudesta.

Samalla tavoin henkinen elämä voi olla eritasoista. Kuten valo voi olla eri kirkkaustasoilla. Hehkulamppu on 20 watin, 40 watin, 60 watin, 150 watin jnw. Samoin on olemassa eriasteisia jumalallisia ilmestyksiä ja erilaisia ihmisiä. Jokaisella on jonkinlainen usko.

Mutta riippuen siitä, minkälainen guna on ehdollistanut heitä, heidän uskoonsa liittyy enemmän tai vähemmän tietoa.

Ja mitä enemmän tietoa, sitä enemmän suvaitsevaisuutta. Mitä vähemmän tietoa, sitä vähemmän suvaitsevaisuutta. Siksi kaikilla näillä kielteisillä ilmiöillä on vain yksi juuri - tietämättömyyden guna.

Ei ole väliä, mitä kauniita uskonnollisia postulaatteja, ei ole väliä, miten se on kätketty.

.... vitsaileva laulu: ”Lopeta puhuminen, valttikorttimme on terrori”. Se on tavallaan vitsi. Valitettavasti siitä on tullut todellisuutta. Monille ihmisille terrori on valttikortti. ...

Tämä on tietysti kauhea ilmiö, joka syntyy täysin tästä tietämättömyydestä. Ja tähän ei ole muuta keinoa kuin valaistuminen.

Eli vain tietoisuuden lisäämisen kautta on mahdollista auttaa ihmisiä olemaan joutumatta tällaisten taipumusten vaikutuksen alaisiksi.
...
No, ne, jotka ovat tällaisten ajatusten kantajia, he ovat varmasti niin sanotusti tuhon alaisia, koska nämä ihmiset, jotka ovat jo niin sanotusti imeneet kaikki nämä asiat, he eivät ole niin sanotusti enää täysin järjissään.

Eli tietämättömyyden guna, se on näin.

...
Nämä ihmiset, jotka ovat uskonnollisia fanaatikkoja, saattavat ajatella, että heille on taattu paratiisi, että he ovat tehneet kaiken tämän Jumalan vuoksi. Mutta onneksi asia ei ole näin. Ja ne ihmiset, jotka käyttäytyvät näin, Jumalan nimissä järjestävät tällaisia kauheita asioita, heidän määränpäänsä ei tietenkään ole huipulla vaan pohjalla.
Äänestä

Lue lisää

Joten on ihan sama, kuka se äiti Āmmā on, mutta hän on miljoona kertaa parempi kuin hindupalstan kristitty ekstremisti. Ekstremisti on väkivaltainen, mutta äiti Āmmā ei ole väkivaltainen, ihnan päinvastoin.

Tästä voidaan huomata, että äiti Āmmā, ”väärän uskonnon” perustaja ja edustaja on paljon moraalisempi ja parempi kuin ”oikean uskonnon” edustaja, jonka viha ihmiskuntaa vastaan on "pyhitetty".

Anonyymi00009 kirjoitti:

Joten on ihan sama, kuka se äiti Āmmā on, mutta hän on miljoona kertaa parempi kuin hindupalstan kristitty ekstremisti. Ekstremisti on väkivaltainen, mutta äiti Āmmā ei ole väkivaltainen, ihnan päinvastoin.

Tästä voidaan huomata, että äiti Āmmā, ”väärän uskonnon” perustaja ja edustaja on paljon moraalisempi ja parempi kuin ”oikean uskonnon” edustaja, jonka viha ihmiskuntaa vastaan on "pyhitetty".

Lue lisää

Monet uskonnolliset fanaatikot uskovat, että heidän vakaumuksensa ja uskollisuutensa omalle uskonnolleen takaavat heille pelastuksen tai pääsyn paratiisiin. Tähän ajatteluun sisältyy usein oletus siitä, että oikea oppi, oikea usko tai kuuluminen oikeaan uskonnolliseen ryhmään on tärkeämpää kuin ihmisen konkreettiset teot. Tällainen näkemys kuitenkin asettaa uskonnollisen identiteetin moraalisen vastuun yläpuolelle.


Jos ihminen kuvittelee, että hänen tekonsa muuttuvat hyväksyttäviksi pelkästään siksi, että ne tehdään Jumalan nimissä, uskonnosta tulee helposti väline, jolla oikeutetaan sellaista toimintaa, joka olisi muuten yleisesti tunnustettu vääräksi. Jos väkivalta, vaino tai kärsimyksen aiheuttaminen voisi muuttua moraalisesti hyväksyttäväksi pyhän tarkoituksen vuoksi, se sisältää vakavan eettisen ongelman.

Juuri tästä syystä uskonnollisen ihmisen moraalia ei voida arvioida pelkästään hänen oppinsa tai tunnustuksensa perusteella. Ratkaisevaa on se, miten hän kohtelee muita ihmisiä. Jos kristitty ekstremisti käyttää uskontoa vihamielisyyden, väkivallan tai ihmisarvon loukkaamisen perusteluna, hänen toimintansa on moraalisesti ongelmallista riippumatta siitä, kuinka oikeana hän omaa uskontoaan pitää. Uskonnollinen vakaumus ei itsessään tee ihmisestä hyvää, aivan kuten vääräksi leimattu uskonnollinen näkemys ei automaattisesti tee ihmisestä pahaa.

Tämä tulee esiin vertaamalla väkivaltaista uskonnollista ekstremistiä äiti Āmmāan. Vertailun kannalta olennaista ei ole se, ovatko heidän uskomuksensa teologisesti samanlaisia tai edustavatko he samaa uskonnollista perinnettä. Olennaisempaa on heidän toimintansa luonne. Siinä missä ekstremisti suhtautuu muihin ihmisiin vihamielisesti ja pitää väkivaltaa oikeutettuna uskonnollisten päämäärien saavuttamiseksi, Āmmān toiminta taas on yhdistetty myötätuntoon, auttamiseen ja väkivallattomuuteen. Joten moraalinen arvio kallistuu selvästi Āmmān hyväksi riippumatta siitä, miten hänen uskonnollista asemaansa arvioidaan.

Anonyymi00010 kirjoitti:

Monet uskonnolliset fanaatikot uskovat, että heidän vakaumuksensa ja uskollisuutensa omalle uskonnolleen takaavat heille pelastuksen tai pääsyn paratiisiin. Tähän ajatteluun sisältyy usein oletus siitä, että oikea oppi, oikea usko tai kuuluminen oikeaan uskonnolliseen ryhmään on tärkeämpää kuin ihmisen konkreettiset teot. Tällainen näkemys kuitenkin asettaa uskonnollisen identiteetin moraalisen vastuun yläpuolelle.


Jos ihminen kuvittelee, että hänen tekonsa muuttuvat hyväksyttäviksi pelkästään siksi, että ne tehdään Jumalan nimissä, uskonnosta tulee helposti väline, jolla oikeutetaan sellaista toimintaa, joka olisi muuten yleisesti tunnustettu vääräksi. Jos väkivalta, vaino tai kärsimyksen aiheuttaminen voisi muuttua moraalisesti hyväksyttäväksi pyhän tarkoituksen vuoksi, se sisältää vakavan eettisen ongelman.

Juuri tästä syystä uskonnollisen ihmisen moraalia ei voida arvioida pelkästään hänen oppinsa tai tunnustuksensa perusteella. Ratkaisevaa on se, miten hän kohtelee muita ihmisiä. Jos kristitty ekstremisti käyttää uskontoa vihamielisyyden, väkivallan tai ihmisarvon loukkaamisen perusteluna, hänen toimintansa on moraalisesti ongelmallista riippumatta siitä, kuinka oikeana hän omaa uskontoaan pitää. Uskonnollinen vakaumus ei itsessään tee ihmisestä hyvää, aivan kuten vääräksi leimattu uskonnollinen näkemys ei automaattisesti tee ihmisestä pahaa.

Tämä tulee esiin vertaamalla väkivaltaista uskonnollista ekstremistiä äiti Āmmāan. Vertailun kannalta olennaista ei ole se, ovatko heidän uskomuksensa teologisesti samanlaisia tai edustavatko he samaa uskonnollista perinnettä. Olennaisempaa on heidän toimintansa luonne. Siinä missä ekstremisti suhtautuu muihin ihmisiin vihamielisesti ja pitää väkivaltaa oikeutettuna uskonnollisten päämäärien saavuttamiseksi, Āmmān toiminta taas on yhdistetty myötätuntoon, auttamiseen ja väkivallattomuuteen. Joten moraalinen arvio kallistuu selvästi Āmmān hyväksi riippumatta siitä, miten hänen uskonnollista asemaansa arvioidaan.

Lue lisää

Väkivaltaisen uskonnollisen ekstremistin ja äiti Āmmān välinen vertailu tuo esiin perustavanlaatuisen eron kahden erilaisen uskonnollisuuden muodon välillä. Molemmat voivat puhua Jumalasta, hengellisyydestä tai uskonnollisesta totuudesta, mutta heidän tapansa suhtautua muihin ihmisiin ovat täysin vastakkaiset. Juuri tästä syystä heidän moraalinen arviointinsa ei voi perustua pelkästään siihen, mitä he uskovat, vaan siihen, mitä heidän uskonsa saa heidät tekemään.

Ekstremistin maailmankuva rakentuu usein jyrkkien vastakkainasettelujen varaan. Ihmiset jaetaan oikeisiin ja vääriin, puhtaisiin ja epäpuhtaisiin, uskoviin ja epäuskoviin. Tällaisessa ajattelussa ihmisen arvo määräytyy ennen kaikkea hänen suhteestaan tiettyyn oppiin tai ideologiaan. Kun uskonnollinen identiteetti asetetaan ihmisyyden edelle, syntyy helposti käsitys siitä, että väärin uskovia tai väärällä tavalla eläviä ihmisiä voidaan vihata, syrjiä tai jopa vahingoittaa ilman moraalista ristiriitaa. Äärimmillään tämä johtaa tilanteeseen, jossa väkivaltaa ei nähdä poikkeuksena uskonnollisesta elämästä, vaan uskonnollisen velvollisuuden toteuttamisena.

Anonyymi00011 kirjoitti:

Väkivaltaisen uskonnollisen ekstremistin ja äiti Āmmān välinen vertailu tuo esiin perustavanlaatuisen eron kahden erilaisen uskonnollisuuden muodon välillä. Molemmat voivat puhua Jumalasta, hengellisyydestä tai uskonnollisesta totuudesta, mutta heidän tapansa suhtautua muihin ihmisiin ovat täysin vastakkaiset. Juuri tästä syystä heidän moraalinen arviointinsa ei voi perustua pelkästään siihen, mitä he uskovat, vaan siihen, mitä heidän uskonsa saa heidät tekemään.

Ekstremistin maailmankuva rakentuu usein jyrkkien vastakkainasettelujen varaan. Ihmiset jaetaan oikeisiin ja vääriin, puhtaisiin ja epäpuhtaisiin, uskoviin ja epäuskoviin. Tällaisessa ajattelussa ihmisen arvo määräytyy ennen kaikkea hänen suhteestaan tiettyyn oppiin tai ideologiaan. Kun uskonnollinen identiteetti asetetaan ihmisyyden edelle, syntyy helposti käsitys siitä, että väärin uskovia tai väärällä tavalla eläviä ihmisiä voidaan vihata, syrjiä tai jopa vahingoittaa ilman moraalista ristiriitaa. Äärimmillään tämä johtaa tilanteeseen, jossa väkivaltaa ei nähdä poikkeuksena uskonnollisesta elämästä, vaan uskonnollisen velvollisuuden toteuttamisena.

Lue lisää

Äiti Āmmān edustama uskonnollisuus perustuu täysin päinvastaiselle lähtökohdalle. Siinä ihmisen arvo ei riipu siitä, kuuluuko hän oikeaan uskonnolliseen ryhmään tai hyväksyykö hän tietyt opilliset väitteet. Keskeiseksi nousevat myötätunto, rakkaus, palvelu ja kärsimyksen lievittäminen. Tällaisessa näkemyksessä hengellisyyden aitous näkyy siinä, miten ihminen kohtelee muita ihmisiä, eikä siinä, kuinka tehokkaasti hän puolustaa oman ryhmänsä ylemmyyttä. Toisin sanoen uskonnon tarkoituksena ei ole erottaa ihmisiä toisistaan vaan vähentää heidän välistään kärsimystä.

Kristitty ekstremisti voi olla vakuuttunut oman uskonsa absoluuttisesta oikeellisuudesta, kun taas Āmmān uskonnollisia näkemyksiä saatetaan joidenkin näkökulmasta pitää teologisesti virheellisinä. Jos moraalia tarkastellaan kuitenkin käytännön seurausten näkökulmasta, asetelma kääntyy ympäri. Ekstremisti saattaa omistaa oikean opin mutta tuottaa vääriä tekoja. Āmmā saattaa joidenkin mielestä edustaa väärää oppia, mutta hänen toimintansa tuottaa myönteisiä seurauksia ihmisille. Tämä herättää kysymyksen siitä, kumpi on moraalisesti merkityksellisempää: opillinen puhtaus vai ihmisten hyvinvointi.

Tässä nousee esiin myös uskonnollisen vallan kysymys. Ekstremisti käyttää uskontoa ainoastaan vallan välineenä. Hän määrittelee, kuka kuuluu pelastettuihin ja kuka tuomittuihin, kuka on hyväksyttävä ja kuka hylättävä. Uskonto toimii tällöin kontrollin ja ulossulkemisen mekanismina. Āmmān kaltaisessa lähestymistavassa uskonto näyttäytyy enemmänkin palvelemisena kuin hallitsemisena. Hengellinen auktoriteetti ei ilmene kykynä tuomita muita vaan kykynä osoittaa myötätuntoa heitä kohtaan. Tämä ero heijastaa kahta täysin erilaista käsitystä siitä, mitä hengellinen kypsyys tarkoittaa.

Moraalifilosofisesta näkökulmasta tarkasteltuna vertailu osoittaa, että tekojen seuraukset ovat usein merkityksellisempiä kuin ihmisen julistamat uskomukset. Jos yhden henkilön uskonto synnyttää vihaa, pelkoa ja väkivaltaa, samalla kun toisen uskonnollisuus synnyttää auttamista, empatiaa ja sovintoa, on vaikea perustella, miksi ensimmäistä pitäisi pitää moraalisesti ylempänä vain hänen oppinsa vuoksi. Tällöin uskonnollisen identiteetin sijasta huomio kohdistuu siihen, miten uskonto vaikuttaa ihmisen luonteeseen ja toimintaan.

Väkivaltainen ekstremisti voi olla vakuuttunut olevansa oikeassa, mutta hänen toimintansa paljastaa syvän ristiriidan uskonnollisten ihanteiden ja käytännön käyttäytymisen välillä. Äiti Āmmān tapauksessa taas voidaan nähdä, että riippumatta siitä, miten hänen opetuksiaan arvioidaan teologisesti, hänen toimintansa ilmentää sellaisia universaaleja moraalisia arvoja kuin myötätunto, väkivallattomuus ja ihmisarvon kunnioittaminen. Tästä näkökulmasta moraalinen paremmuus ei näyttäydy uskonnollisen oikeaoppisuuden seurauksena, vaan kykynä kohdata toinen ihminen ilman vihaa ja halua vahingoittaa häntä. Juuri siinä suhteessa väkivaltainen ekstremisti ja Āmmā edustavat kahta lähes vastakkaista moraalista ihannetta.

Anonyymi00012 kirjoitti:

Äiti Āmmān edustama uskonnollisuus perustuu täysin päinvastaiselle lähtökohdalle. Siinä ihmisen arvo ei riipu siitä, kuuluuko hän oikeaan uskonnolliseen ryhmään tai hyväksyykö hän tietyt opilliset väitteet. Keskeiseksi nousevat myötätunto, rakkaus, palvelu ja kärsimyksen lievittäminen. Tällaisessa näkemyksessä hengellisyyden aitous näkyy siinä, miten ihminen kohtelee muita ihmisiä, eikä siinä, kuinka tehokkaasti hän puolustaa oman ryhmänsä ylemmyyttä. Toisin sanoen uskonnon tarkoituksena ei ole erottaa ihmisiä toisistaan vaan vähentää heidän välistään kärsimystä.

Kristitty ekstremisti voi olla vakuuttunut oman uskonsa absoluuttisesta oikeellisuudesta, kun taas Āmmān uskonnollisia näkemyksiä saatetaan joidenkin näkökulmasta pitää teologisesti virheellisinä. Jos moraalia tarkastellaan kuitenkin käytännön seurausten näkökulmasta, asetelma kääntyy ympäri. Ekstremisti saattaa omistaa oikean opin mutta tuottaa vääriä tekoja. Āmmā saattaa joidenkin mielestä edustaa väärää oppia, mutta hänen toimintansa tuottaa myönteisiä seurauksia ihmisille. Tämä herättää kysymyksen siitä, kumpi on moraalisesti merkityksellisempää: opillinen puhtaus vai ihmisten hyvinvointi.

Tässä nousee esiin myös uskonnollisen vallan kysymys. Ekstremisti käyttää uskontoa ainoastaan vallan välineenä. Hän määrittelee, kuka kuuluu pelastettuihin ja kuka tuomittuihin, kuka on hyväksyttävä ja kuka hylättävä. Uskonto toimii tällöin kontrollin ja ulossulkemisen mekanismina. Āmmān kaltaisessa lähestymistavassa uskonto näyttäytyy enemmänkin palvelemisena kuin hallitsemisena. Hengellinen auktoriteetti ei ilmene kykynä tuomita muita vaan kykynä osoittaa myötätuntoa heitä kohtaan. Tämä ero heijastaa kahta täysin erilaista käsitystä siitä, mitä hengellinen kypsyys tarkoittaa.

Moraalifilosofisesta näkökulmasta tarkasteltuna vertailu osoittaa, että tekojen seuraukset ovat usein merkityksellisempiä kuin ihmisen julistamat uskomukset. Jos yhden henkilön uskonto synnyttää vihaa, pelkoa ja väkivaltaa, samalla kun toisen uskonnollisuus synnyttää auttamista, empatiaa ja sovintoa, on vaikea perustella, miksi ensimmäistä pitäisi pitää moraalisesti ylempänä vain hänen oppinsa vuoksi. Tällöin uskonnollisen identiteetin sijasta huomio kohdistuu siihen, miten uskonto vaikuttaa ihmisen luonteeseen ja toimintaan.

Väkivaltainen ekstremisti voi olla vakuuttunut olevansa oikeassa, mutta hänen toimintansa paljastaa syvän ristiriidan uskonnollisten ihanteiden ja käytännön käyttäytymisen välillä. Äiti Āmmān tapauksessa taas voidaan nähdä, että riippumatta siitä, miten hänen opetuksiaan arvioidaan teologisesti, hänen toimintansa ilmentää sellaisia universaaleja moraalisia arvoja kuin myötätunto, väkivallattomuus ja ihmisarvon kunnioittaminen. Tästä näkökulmasta moraalinen paremmuus ei näyttäydy uskonnollisen oikeaoppisuuden seurauksena, vaan kykynä kohdata toinen ihminen ilman vihaa ja halua vahingoittaa häntä. Juuri siinä suhteessa väkivaltainen ekstremisti ja Āmmā edustavat kahta lähes vastakkaista moraalista ihannetta.

Lue lisää

Väkivaltaisen uskonnollisen kristityn ekstremistin ja äiti Āmmān toiminta eroaa äärimmäisen jyrkästi. Ekstremisti ei käytä uskontoa auttamiseen tai myötätuntoon, vaan välineenä oikeuttaa vihan, pelon ja ihmiskunnan tuhoamisen. Hän ei tavoittele mitään hyvää, vaan käyttää uskontoa väkivallan ja hallinnan instrumenttina. Hänen maailmankuvansa perustuu absoluuttiseen vastakkainasetteluun: ihmiset luokitellaan hyväksyttäviin ja tuomittaviin, ja väkivalta koetaan jopa velvollisuutena. Tämä ei ole mitään eteeristä oikeamielisyyttä, vaan pahuutta, joka naamioidaan pyhyydeksi.

Āmmān puolestaan toimii täysin päinvastoin. Hänen uskonnollisuutensa ei mittaa ihmisiä sen mukaan, mihin uskontoon he kuuluvat, vaan sen mukaan, miten heitä kohdeltaan. Hän toimii rakkaudesta, myötätunnosta ja halusta lievittää kärsimystä. Väkivalta ja viha ovat hänelle täysin vieraita; hänen voimansa ja auktoriteettinsa perustuvat auttamiseen ja rauhan luomiseen.

Anonyymi00013 kirjoitti:

Väkivaltaisen uskonnollisen kristityn ekstremistin ja äiti Āmmān toiminta eroaa äärimmäisen jyrkästi. Ekstremisti ei käytä uskontoa auttamiseen tai myötätuntoon, vaan välineenä oikeuttaa vihan, pelon ja ihmiskunnan tuhoamisen. Hän ei tavoittele mitään hyvää, vaan käyttää uskontoa väkivallan ja hallinnan instrumenttina. Hänen maailmankuvansa perustuu absoluuttiseen vastakkainasetteluun: ihmiset luokitellaan hyväksyttäviin ja tuomittaviin, ja väkivalta koetaan jopa velvollisuutena. Tämä ei ole mitään eteeristä oikeamielisyyttä, vaan pahuutta, joka naamioidaan pyhyydeksi.

Āmmān puolestaan toimii täysin päinvastoin. Hänen uskonnollisuutensa ei mittaa ihmisiä sen mukaan, mihin uskontoon he kuuluvat, vaan sen mukaan, miten heitä kohdeltaan. Hän toimii rakkaudesta, myötätunnosta ja halusta lievittää kärsimystä. Väkivalta ja viha ovat hänelle täysin vieraita; hänen voimansa ja auktoriteettinsa perustuvat auttamiseen ja rauhan luomiseen.

Lue lisää

Joten uskonnollinen tunnustus ei kerro mitään moraalisesta laadusta. Ekstremisti voi esiintyä uskonnollisen totuuden puolustajana, mutta hänen toimintansa on tuhoisaa ja koko idän pallonpuoliskoa halveksivaa. Āmmān voi olla “väärän uskonnon” edustaja, mutta hänen toimintansa ilmentää universaaleja moraalisia arvoja: väkivallattomuutta, empatiaa ja lähimmäisen kunnioittamista.

Tässä asetelmassa ei ole epäselvyyttä: yksi pyrkii vahingoittamaan, tuhoamaan ja hallitsemaan pelon kautta; toinen pyrkii auttamaan, parantamaan ja rakentamaan. Moraalinen ero heidän välillään ei ole pieni tai hienovarainen, vaan syvä ja konkreettinen. Se näyttää, että pahuus ei koskaan kätkeydy pelkän uskonnollisen vakuuttuneisuuden taakse — ja että todellinen moraali ilmenee aina teoissa, ei puheissa tai pyhissä väitteissä.

Anonyymi00014 kirjoitti:

Joten uskonnollinen tunnustus ei kerro mitään moraalisesta laadusta. Ekstremisti voi esiintyä uskonnollisen totuuden puolustajana, mutta hänen toimintansa on tuhoisaa ja koko idän pallonpuoliskoa halveksivaa. Āmmān voi olla “väärän uskonnon” edustaja, mutta hänen toimintansa ilmentää universaaleja moraalisia arvoja: väkivallattomuutta, empatiaa ja lähimmäisen kunnioittamista.

Tässä asetelmassa ei ole epäselvyyttä: yksi pyrkii vahingoittamaan, tuhoamaan ja hallitsemaan pelon kautta; toinen pyrkii auttamaan, parantamaan ja rakentamaan. Moraalinen ero heidän välillään ei ole pieni tai hienovarainen, vaan syvä ja konkreettinen. Se näyttää, että pahuus ei koskaan kätkeydy pelkän uskonnollisen vakuuttuneisuuden taakse — ja että todellinen moraali ilmenee aina teoissa, ei puheissa tai pyhissä väitteissä.

Lue lisää

Kaikkein groteskinta tässä ilmiössä on se, että ihmiset, jotka esiintyvät uskon ja moraalin puolustajina, puhuvat lakkaamatta Jeesuksen rakkaudesta samalla kun heidän viestinsä rohkaisee väkivaltaan niitä kohtaan, joita he pitävät vääräuskoisina. Mitä äänekkäämmin he julistavat lähimmäisenrakkautta, sitä selvemmin heidän toimintansa näyttää kulkevan päinvastaiseen suuntaan. He vetoavat hahmoon, jonka opetusten ytimeen kuuluvat armo, anteeksianto ja vihollisenkin rakastaminen, mutta onnistuvat muuttamaan tämän sanoman työkaluksi, jolla oikeutetaan ulossulkemista, ja väkivallan ihannointia. Ironia on absurdi.

Anonyymi00015 kirjoitti:

Kaikkein groteskinta tässä ilmiössä on se, että ihmiset, jotka esiintyvät uskon ja moraalin puolustajina, puhuvat lakkaamatta Jeesuksen rakkaudesta samalla kun heidän viestinsä rohkaisee väkivaltaan niitä kohtaan, joita he pitävät vääräuskoisina. Mitä äänekkäämmin he julistavat lähimmäisenrakkautta, sitä selvemmin heidän toimintansa näyttää kulkevan päinvastaiseen suuntaan. He vetoavat hahmoon, jonka opetusten ytimeen kuuluvat armo, anteeksianto ja vihollisenkin rakastaminen, mutta onnistuvat muuttamaan tämän sanoman työkaluksi, jolla oikeutetaan ulossulkemista, ja väkivallan ihannointia. Ironia on absurdi.

Lue lisää

Kun kontrastia tarkastellaan, ero on radikaali. Ekstremisti kääntää uskonnon vihan ja tuomion työkaluksi, Āmmā käyttää sitä myötätunnon ja auttamisen välineeksi. Tämän perusteella voidaan todeta, että moraali ei määrity sanomisista tai uskonnollisista retoriikoista, vaan teoista ja niiden vaikutuksesta maailmaan. Sanat voivat olla kauniita, mutta jos niiden takana on vain vihaa, ne ovat tyhjiä; toisin kuin teot, jotka tuottavat todellista hyvää ja osoittavat rakkauden olemuksen.

Lopulta ekstremisti rakentaa itselleen maailmaa, jossa kaikki on vihollista ja kaikki on väärin, kun taas Āmmā rakentaa maailmaa, jossa hyvyyttä voidaan havaita, vaalia ja jakaa. Tämä vertailu paljastaa, että todellinen hengellinen kypsyys ja moraalinen arvo eivät riipu siitä, kuka puhuu korkeasta uskonnollisesta totuudesta, vaan siitä, mitä ihminen todella tekee toisten hyväksi.

Jeesus ei koskaan harjoittanut tällaisia operatiivisia mekanismeja. Hän kohtasi ihmiset heidän haurastuneimmissa tiloissaan, kuuli heidän epävarmuutensa, kääri ne armollisuuden verhoon. Sen sijaan nykyinen käytäntö, jossa kristillinen identiteetti rakentuu pilkan ja vähättelyn kautta, on eräänlainen paradoksaalinen performanssi: mitä enemmän seuraajat yrittävät puolustaa uskontoaan, sitä vähemmän heidän toimintansa muistuttaa sen alkuperäistä pedagogista ja eettistä perustaa.
Kristityn käyttäytyminen ei ole vain yksittäisen uskovan vääristymä, vaan strukturaalinen ongelma, jossa uskonnon sisäinen diskurssi itsestään tuhoaa uskonnon julkisen arvon. Ironia on katkeran täydellinen: mitä enemmän seuraajat yrittävät suojella ja puolustaa pyhää perintöä, sitä enemmän he paljastavat sen epäonnistuneen eettisen ytimen. Heidän elämänsä, keskustelunsa ja käytöksensä muodostavat lopulta reflektoimattoman karikatyyrin uskosta, jonka pitäisi olla esimerkki inhimillisestä yhdistymisestä, mutta joka on muuttunut performatiiviseksi välineeksi tuomitsemiseen ja erottautumiseen.

On eräänlainen historiallinen absurdi, että juuri ne, joiden tehtävä olisi levittää ymmärrystä ja myötätuntoa, ovat omilla eleillään rakentaneet muurin, joka erottaa heidät muusta ihmiskunnasta. Kristityt, jotka saarnaavat rakkaudesta ja armon voittamattomasta voimasta, eivät useinkaan huomaa, että heidän pilkkaava ja tuomitseva käytöksensä on itse asiassa suorastaan pedagoginen paradoksi: he opettavat välinpitämättömyyttä rakkauden ja myötätunnon nimissä.
Jeesus ei rakentanut hierarkioita, joiden avulla korostetaan omaa moraalista ylemmyyttä. Mutta nykypäivänä kristillisen yhteisön seuraajat näyttävät toimivan täsmälleen päinvastoin: jokainen pilkallinen kommentti, jokainen tuomitseva sävy toimii kuin sementti muuriin, joka erottaa heidät maailmasta, jonka pitäisi olla heidän yhteyden ja rakkauden kohteensa.
Te tuhoatte kristillisen instituution sisältäpäin. Ei ulkoisten vihollisten, ei muuttuvan maailman, vaan omien käsien, sanojen ja eleiden kautta. Pilkka, ylimielisyys, tuomitsevuus – nämä eivät ole vain yksittäisiä heikkouksia, vaan systemaattisia mekanismeja, jotka syövät uskonnon sosiaalisen ja eettisen ytimen. Teidän käyttämänne diskurssi, joka väittää puolustavansa pyhää perintöä, on itse asiassa sen suurin sabotoija.

”Pidän Kristuksesta mutta en pidä kristityistä, te kristityt ette ole yhtään kristuksenne kaltaisia.”

Mahatma Gandhi



Gandhi osoittaa, että kristillinen identiteetti voi erkaantua siitä eettisestä ja hengellisestä ytimestä, jonka Kristus itse edusti. Kritiikki ei ole pelkästään henkilökohtainen huomio, vaan ilmentää rakenteellista ristiriitaa: uskonto voi menettää legitimiteettinsä ja vetoavuutensa juuri niiden omien seuraajiensa toimesta, jotka sen pitäisi tehdä näkyväksi maailmassa rakkauden ja armon kautta.


... Olen vakuuttunut siitä, että toimin Luojamme asiamiehenä. Taistelemalla juutalaisia vastaan teen Herran työtä.
ADOLF HITLER


Olen vakuuttunut siitä, että toimin Luojamme asiamiehenä. Taistelemalla ateisteja vastaan teen Herran työtä.

Äärifundamentalistinen kristitty



”Pidän Kristuksesta mutta en pidä kristityistä, te kristityt ette ole yhtään kristuksenne kaltaisia.”

Mahatma Gandhi

Anonyymi00016 kirjoitti:

Kun kontrastia tarkastellaan, ero on radikaali. Ekstremisti kääntää uskonnon vihan ja tuomion työkaluksi, Āmmā käyttää sitä myötätunnon ja auttamisen välineeksi. Tämän perusteella voidaan todeta, että moraali ei määrity sanomisista tai uskonnollisista retoriikoista, vaan teoista ja niiden vaikutuksesta maailmaan. Sanat voivat olla kauniita, mutta jos niiden takana on vain vihaa, ne ovat tyhjiä; toisin kuin teot, jotka tuottavat todellista hyvää ja osoittavat rakkauden olemuksen.

Lopulta ekstremisti rakentaa itselleen maailmaa, jossa kaikki on vihollista ja kaikki on väärin, kun taas Āmmā rakentaa maailmaa, jossa hyvyyttä voidaan havaita, vaalia ja jakaa. Tämä vertailu paljastaa, että todellinen hengellinen kypsyys ja moraalinen arvo eivät riipu siitä, kuka puhuu korkeasta uskonnollisesta totuudesta, vaan siitä, mitä ihminen todella tekee toisten hyväksi.

Jeesus ei koskaan harjoittanut tällaisia operatiivisia mekanismeja. Hän kohtasi ihmiset heidän haurastuneimmissa tiloissaan, kuuli heidän epävarmuutensa, kääri ne armollisuuden verhoon. Sen sijaan nykyinen käytäntö, jossa kristillinen identiteetti rakentuu pilkan ja vähättelyn kautta, on eräänlainen paradoksaalinen performanssi: mitä enemmän seuraajat yrittävät puolustaa uskontoaan, sitä vähemmän heidän toimintansa muistuttaa sen alkuperäistä pedagogista ja eettistä perustaa.
Kristityn käyttäytyminen ei ole vain yksittäisen uskovan vääristymä, vaan strukturaalinen ongelma, jossa uskonnon sisäinen diskurssi itsestään tuhoaa uskonnon julkisen arvon. Ironia on katkeran täydellinen: mitä enemmän seuraajat yrittävät suojella ja puolustaa pyhää perintöä, sitä enemmän he paljastavat sen epäonnistuneen eettisen ytimen. Heidän elämänsä, keskustelunsa ja käytöksensä muodostavat lopulta reflektoimattoman karikatyyrin uskosta, jonka pitäisi olla esimerkki inhimillisestä yhdistymisestä, mutta joka on muuttunut performatiiviseksi välineeksi tuomitsemiseen ja erottautumiseen.

On eräänlainen historiallinen absurdi, että juuri ne, joiden tehtävä olisi levittää ymmärrystä ja myötätuntoa, ovat omilla eleillään rakentaneet muurin, joka erottaa heidät muusta ihmiskunnasta. Kristityt, jotka saarnaavat rakkaudesta ja armon voittamattomasta voimasta, eivät useinkaan huomaa, että heidän pilkkaava ja tuomitseva käytöksensä on itse asiassa suorastaan pedagoginen paradoksi: he opettavat välinpitämättömyyttä rakkauden ja myötätunnon nimissä.
Jeesus ei rakentanut hierarkioita, joiden avulla korostetaan omaa moraalista ylemmyyttä. Mutta nykypäivänä kristillisen yhteisön seuraajat näyttävät toimivan täsmälleen päinvastoin: jokainen pilkallinen kommentti, jokainen tuomitseva sävy toimii kuin sementti muuriin, joka erottaa heidät maailmasta, jonka pitäisi olla heidän yhteyden ja rakkauden kohteensa.
Te tuhoatte kristillisen instituution sisältäpäin. Ei ulkoisten vihollisten, ei muuttuvan maailman, vaan omien käsien, sanojen ja eleiden kautta. Pilkka, ylimielisyys, tuomitsevuus – nämä eivät ole vain yksittäisiä heikkouksia, vaan systemaattisia mekanismeja, jotka syövät uskonnon sosiaalisen ja eettisen ytimen. Teidän käyttämänne diskurssi, joka väittää puolustavansa pyhää perintöä, on itse asiassa sen suurin sabotoija.

”Pidän Kristuksesta mutta en pidä kristityistä, te kristityt ette ole yhtään kristuksenne kaltaisia.”

Mahatma Gandhi



Gandhi osoittaa, että kristillinen identiteetti voi erkaantua siitä eettisestä ja hengellisestä ytimestä, jonka Kristus itse edusti. Kritiikki ei ole pelkästään henkilökohtainen huomio, vaan ilmentää rakenteellista ristiriitaa: uskonto voi menettää legitimiteettinsä ja vetoavuutensa juuri niiden omien seuraajiensa toimesta, jotka sen pitäisi tehdä näkyväksi maailmassa rakkauden ja armon kautta.


... Olen vakuuttunut siitä, että toimin Luojamme asiamiehenä. Taistelemalla juutalaisia vastaan teen Herran työtä.
ADOLF HITLER


Olen vakuuttunut siitä, että toimin Luojamme asiamiehenä. Taistelemalla ateisteja vastaan teen Herran työtä.

Äärifundamentalistinen kristitty



”Pidän Kristuksesta mutta en pidä kristityistä, te kristityt ette ole yhtään kristuksenne kaltaisia.”

Mahatma Gandhi

Lue lisää

Kristinuskon kannalta vain silloin, kun se hyväksyy muiden uskontojen arvon ja muiden oikeuden noudattaa valitsemiaan uskontunnustuksia ja menettelytapoja, Jeesuksen Kristuksen opettama universaalinen rakkaus voi todella loistaa sen kirkoista ja saarnastuolista. Silloin he voivat tulla toimeen muiden uskontojen edustajien kanssa ilman tuomiota siitä, että kaikki muut joutuvat helvettiin.

Anonyymi00017 kirjoitti:

Kristinuskon kannalta vain silloin, kun se hyväksyy muiden uskontojen arvon ja muiden oikeuden noudattaa valitsemiaan uskontunnustuksia ja menettelytapoja, Jeesuksen Kristuksen opettama universaalinen rakkaus voi todella loistaa sen kirkoista ja saarnastuolista. Silloin he voivat tulla toimeen muiden uskontojen edustajien kanssa ilman tuomiota siitä, että kaikki muut joutuvat helvettiin.

Lue lisää

Yleistäen voimme sanoa, että uskonnon tarkoituksena on opettaa ihmistä näkemään Jumala aina ja kaikessa, koska on väärin ajatella luomakuntaa ilman Luojaa. Henkisesti kypsä ihminen näkee jopa aineellisen maailman sen yhteydessä Jumalaan, hän kykenee tuntemaan Jumalan läsnäolon jokaisen elävän olennon sydämessä - jopa kaikkein syntisimmän, sitä enemmän hänen pitäisi oppia näkemään Jumala muissa uskonnoissa.

Anonyymi00018 kirjoitti:

Yleistäen voimme sanoa, että uskonnon tarkoituksena on opettaa ihmistä näkemään Jumala aina ja kaikessa, koska on väärin ajatella luomakuntaa ilman Luojaa. Henkisesti kypsä ihminen näkee jopa aineellisen maailman sen yhteydessä Jumalaan, hän kykenee tuntemaan Jumalan läsnäolon jokaisen elävän olennon sydämessä - jopa kaikkein syntisimmän, sitä enemmän hänen pitäisi oppia näkemään Jumala muissa uskonnoissa.

Lue lisää

Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti.

Anonyymi00019 kirjoitti:

Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti.

Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti. Moninkertainen julkaiseminen lisää todennäköisyyttä sille, että keskeinen teksti säilyy saatavilla myös pitkällä aikavälillä.

------------------

Fanaattinen kauhudramaturgi kirjoitti äiti Ammasta.

Tässä tietoa hänestä.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/pienoinen/91836-aiti-amma-paljastuksia/


Silti uteliaisuudesta luin muutaman otteen tästä, vain voidakseni osoittaa – millaiseen hulluuteen fanaattinen dogmatismi voisi johtaa?


Kun vasara muuttuu maailmankuvaksi
Dogmaattisen ihmisen elämä on helppoa. Hänellä on yksi vastaus kaikkiin kysymyksiin. Jos joku halaa ihmisiä – eksytystä. Jos joku tekee hyväntekeväisyyttä – naamioitua eksytystä. Jos joku puhuu rakkaudesta – ovela ansa. Jos joku hengittää liian rauhallisesti, sekin on luultavasti Babylonin salajuoni.
Todisteita ei oikeastaan tarvita. Riittää, että löytää yhden jakeen, irrottaa sen historiallisesta yhteydestään ja liimaa sen mihin tahansa ilmiöön. Tänään se on hindulainen hengellinen opettaja. Huomenna entinen pääministeri. Ylihuomenna ehkä naapurin kissa. Kaava on aina sama: ensin päätös, sitten perustelut.
Tässä logiikassa maailma muuttuu valtavaksi aarteenetsinnäksi, jossa etsitään Antikristusta jokaisen kiven alta. Jos joku käyttää punaista vaatetta, muistetaan Ilmestyskirja. Jos joku ottaa vastaan kukkia, muistetaan Babylon. Jos joku puhuu rauhasta, muistetaan Saatana valkeuden enkelinä. Lopputuloksena kaikki todistaa kaikkea – ja samalla mikään ei todista enää mitään.
Ironisinta on, että tällainen ajattelu muistuttaa juuri sitä, mitä se väittää vastustavansa. Jokainen ele saa ennalta määrätyn merkityksen. Jokainen ihminen muuttuu symboliksi. Jokainen erilainen vakaumus muuttuu paholaisen työkaluksi. Todellisuudesta ei enää etsitä sitä, mitä siinä on, vaan sitä, mitä oma oppijärjestelmä vaatii sieltä löytyvän.
Silloin ihminen ei enää tutki maailmaa. Hän metsästää vahvistuksia omille ennakkokäsityksilleen.
Karman oppia voidaan arvostella vakavasti ilman, että jokainen siihen liittyvä ihminen julistetaan pahuuden agentiksi. Samoin kristinuskoa voidaan arvostella ilman, että jokainen kristitty julistetaan inkvisition jatkajaksi. Sivistynyt keskustelu erottaa ajatukset ihmisistä.
Kun kaikki vastustajat muuttuvat Antikristukseksi, sana "Antikristus" menettää merkityksensä. Jos jokainen eri tavalla ajatteleva on Babylonin portto, Babylonia on lopulta kaikkialla. Ja jos kaikkialla on eksytystä, sana "eksytys" ei enää erota mitään mistään.
Dogmaattisuuden suurin paradoksi onkin tämä: se vakuuttaa puolustavansa totuutta, mutta lakkaa kuuntelemasta todellisuutta. Jokainen uusi havainto on vain uusi tilaisuus todistaa vanha johtopäätös oikeaksi.
Silloin ei enää etsitä totuutta. Etsitään ainoastaan lisää syitä olla muuttamatta mieltään.
Ehkä todellinen eksytys ei alakaan siitä, että joku halaa ihmisiä tai puhuu rakkaudesta. Ehkä se alkaa siitä hetkestä, kun ihminen kuvittelee olevansa niin varma omasta tulkinnastaan, ettei yksikään tosiasia voi enää horjuttaa sitä. Siinä vaiheessa ei enää lueta maailmaa – maailmaa pakotetaan lukemaan omaa ennakkoluuloa.

Anonyymi00020 kirjoitti:

Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti. Moninkertainen julkaiseminen lisää todennäköisyyttä sille, että keskeinen teksti säilyy saatavilla myös pitkällä aikavälillä.

------------------

Fanaattinen kauhudramaturgi kirjoitti äiti Ammasta.

Tässä tietoa hänestä.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/pienoinen/91836-aiti-amma-paljastuksia/


Silti uteliaisuudesta luin muutaman otteen tästä, vain voidakseni osoittaa – millaiseen hulluuteen fanaattinen dogmatismi voisi johtaa?


Kun vasara muuttuu maailmankuvaksi
Dogmaattisen ihmisen elämä on helppoa. Hänellä on yksi vastaus kaikkiin kysymyksiin. Jos joku halaa ihmisiä – eksytystä. Jos joku tekee hyväntekeväisyyttä – naamioitua eksytystä. Jos joku puhuu rakkaudesta – ovela ansa. Jos joku hengittää liian rauhallisesti, sekin on luultavasti Babylonin salajuoni.
Todisteita ei oikeastaan tarvita. Riittää, että löytää yhden jakeen, irrottaa sen historiallisesta yhteydestään ja liimaa sen mihin tahansa ilmiöön. Tänään se on hindulainen hengellinen opettaja. Huomenna entinen pääministeri. Ylihuomenna ehkä naapurin kissa. Kaava on aina sama: ensin päätös, sitten perustelut.
Tässä logiikassa maailma muuttuu valtavaksi aarteenetsinnäksi, jossa etsitään Antikristusta jokaisen kiven alta. Jos joku käyttää punaista vaatetta, muistetaan Ilmestyskirja. Jos joku ottaa vastaan kukkia, muistetaan Babylon. Jos joku puhuu rauhasta, muistetaan Saatana valkeuden enkelinä. Lopputuloksena kaikki todistaa kaikkea – ja samalla mikään ei todista enää mitään.
Ironisinta on, että tällainen ajattelu muistuttaa juuri sitä, mitä se väittää vastustavansa. Jokainen ele saa ennalta määrätyn merkityksen. Jokainen ihminen muuttuu symboliksi. Jokainen erilainen vakaumus muuttuu paholaisen työkaluksi. Todellisuudesta ei enää etsitä sitä, mitä siinä on, vaan sitä, mitä oma oppijärjestelmä vaatii sieltä löytyvän.
Silloin ihminen ei enää tutki maailmaa. Hän metsästää vahvistuksia omille ennakkokäsityksilleen.
Karman oppia voidaan arvostella vakavasti ilman, että jokainen siihen liittyvä ihminen julistetaan pahuuden agentiksi. Samoin kristinuskoa voidaan arvostella ilman, että jokainen kristitty julistetaan inkvisition jatkajaksi. Sivistynyt keskustelu erottaa ajatukset ihmisistä.
Kun kaikki vastustajat muuttuvat Antikristukseksi, sana "Antikristus" menettää merkityksensä. Jos jokainen eri tavalla ajatteleva on Babylonin portto, Babylonia on lopulta kaikkialla. Ja jos kaikkialla on eksytystä, sana "eksytys" ei enää erota mitään mistään.
Dogmaattisuuden suurin paradoksi onkin tämä: se vakuuttaa puolustavansa totuutta, mutta lakkaa kuuntelemasta todellisuutta. Jokainen uusi havainto on vain uusi tilaisuus todistaa vanha johtopäätös oikeaksi.
Silloin ei enää etsitä totuutta. Etsitään ainoastaan lisää syitä olla muuttamatta mieltään.
Ehkä todellinen eksytys ei alakaan siitä, että joku halaa ihmisiä tai puhuu rakkaudesta. Ehkä se alkaa siitä hetkestä, kun ihminen kuvittelee olevansa niin varma omasta tulkinnastaan, ettei yksikään tosiasia voi enää horjuttaa sitä. Siinä vaiheessa ei enää lueta maailmaa – maailmaa pakotetaan lukemaan omaa ennakkoluuloa.

Lue lisää

Fanaattinen kauhudramaturgi kirjoitti äiti Ammasta.

Tässä tietoa hänestä.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/pienoinen/91836-aiti-amma-paljastuksia/


Silti uteliaisuudesta luin muutaman otteen tästä, vain voidakseni osoittaa – millaiseen hulluuteen fanaattinen dogmatismi voisi johtaa?

Anonyymi00021 kirjoitti:

Fanaattinen kauhudramaturgi kirjoitti äiti Ammasta.

Tässä tietoa hänestä.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/pienoinen/91836-aiti-amma-paljastuksia/


Silti uteliaisuudesta luin muutaman otteen tästä, vain voidakseni osoittaa – millaiseen hulluuteen fanaattinen dogmatismi voisi johtaa?

Lue lisää

Poistettu Kun vasara muuttuu maailmankuvaksi
Palautetaan.

Anonyymi00022 kirjoitti:

Poistettu Kun vasara muuttuu maailmankuvaksi
Palautetaan.

Poistettu Kun vasara muuttuu maailmankuvaksi
Palautetaan.

Fanaattinen kauhudramaturgi kirjoitti äiti Ammasta.

Tässä tietoa hänestä.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/pienoinen/91836-aiti-amma-paljastuksia/


Silti uteliaisuudesta luin muutaman otteen tästä, vain voidakseni osoittaa – millaiseen hulluuteen fanaattinen dogmatismi voisi johtaa?


Kun vasara muuttuu maailmankuvaksi
Dogmaattisen ihmisen elämä on helppoa. Hänellä on yksi vastaus kaikkiin kysymyksiin. Jos joku halaa ihmisiä – eksytystä. Jos joku tekee hyväntekeväisyyttä – naamioitua eksytystä. Jos joku puhuu rakkaudesta – ovela ansa. Jos joku hengittää liian rauhallisesti, sekin on luultavasti Babylonin salajuoni.
Todisteita ei oikeastaan tarvita. Riittää, että löytää yhden jakeen, irrottaa sen historiallisesta yhteydestään ja liimaa sen mihin tahansa ilmiöön. Tänään se on hindulainen hengellinen opettaja. Huomenna entinen pääministeri. Ylihuomenna ehkä naapurin kissa. Kaava on aina sama: ensin päätös, sitten perustelut.
Tässä logiikassa maailma muuttuu valtavaksi aarteenetsinnäksi, jossa etsitään Antikristusta jokaisen kiven alta. Jos joku käyttää punaista vaatetta, muistetaan Ilmestyskirja. Jos joku ottaa vastaan kukkia, muistetaan Babylon. Jos joku puhuu rauhasta, muistetaan Saatana valkeuden enkelinä. Lopputuloksena kaikki todistaa kaikkea – ja samalla mikään ei todista enää mitään.
Ironisinta on, että tällainen ajattelu muistuttaa juuri sitä, mitä se väittää vastustavansa. Jokainen ele saa ennalta määrätyn merkityksen. Jokainen ihminen muuttuu symboliksi. Jokainen erilainen vakaumus muuttuu paholaisen työkaluksi. Todellisuudesta ei enää etsitä sitä, mitä siinä on, vaan sitä, mitä oma oppijärjestelmä vaatii sieltä löytyvän.
Silloin ihminen ei enää tutki maailmaa. Hän metsästää vahvistuksia omille ennakkokäsityksilleen.
Karman oppia voidaan arvostella vakavasti ilman, että jokainen siihen liittyvä ihminen julistetaan pahuuden agentiksi. Samoin kristinuskoa voidaan arvostella ilman, että jokainen kristitty julistetaan inkvisition jatkajaksi. Sivistynyt keskustelu erottaa ajatukset ihmisistä.
Kun kaikki vastustajat muuttuvat Antikristukseksi, sana "Antikristus" menettää merkityksensä. Jos jokainen eri tavalla ajatteleva on Babylonin portto, Babylonia on lopulta kaikkialla. Ja jos kaikkialla on eksytystä, sana "eksytys" ei enää erota mitään mistään.
Dogmaattisuuden suurin paradoksi onkin tämä: se vakuuttaa puolustavansa totuutta, mutta lakkaa kuuntelemasta todellisuutta. Jokainen uusi havainto on vain uusi tilaisuus todistaa vanha johtopäätös oikeaksi.
Silloin ei enää etsitä totuutta. Etsitään ainoastaan lisää syitä olla muuttamatta mieltään.
Ehkä todellinen eksytys ei alakaan siitä, että joku halaa ihmisiä tai puhuu rakkaudesta. Ehkä se alkaa siitä hetkestä, kun ihminen kuvittelee olevansa niin varma omasta tulkinnastaan, ettei yksikään tosiasia voi enää horjuttaa sitä. Siinä vaiheessa ei enää lueta maailmaa – maailmaa pakotetaan lukemaan omaa ennakkoluuloa.

On olemassa ihmisiä, joille maailma on kuin valtava "Missä on Wally?" -kirja. Erona on vain se, että Wallyn paikalla on Saatana.

Hän on joogassa. Hän on halauksessa. Hän on meditaatiossa. Hän on rokotteessa. Hän on internetissä. Hän on musiikissa. Hän on entisessä pääministerissä. Hän on naapurin koirassa, jos se katsoo vähän liian viisaasti.

Jos mitään ei löydy, ei hätää. Etsitään lisää.

Dogmaattisuudella on ihmeellinen ominaisuus: se pystyy muuttamaan jokaisen sattuman todisteeksi. Punainen vaate? Babylon! Hymy? Eksytystä! Hyväntekeväisyys? Ovela ansa! Hiljaisuus? Epäilyttävää. Puhe? Vielä epäilyttävämpää.

Kun vasarana on yksi ainoa oppi, koko maailma alkaa näyttää naulalta.

Kaikkein huvittavinta on, ettei teoria voi koskaan hävitä. Jos todisteita löytyy, teoria voittaa. Jos niitä ei löydy, se todistaa vain, kuinka taitavasti paholainen piiloutuu. Tällainen ajattelu on kuin shakkiottelu, jossa toinen osapuoli siirtelee myös vastustajan nappuloita.

Lopulta Saatana löytyy kaikkialta – paitsi peilistä, jossa voisi näkyä omien ennakkoluulojen heijastus.

Ehkä maailmassa onkin vähemmän demoneita kuin epäluuloisia mielikuvia. Ehkä suurin eksytys ei ole joogamatto tai halaus, vaan varmuus siitä, että oma tulkinta on niin erehtymätön, että jokainen eri tavalla ajatteleva on osa kosmista salaliittoa.

Silloin todellisuus lakkaa olemasta opettaja ja muuttuu pelkäksi rekvisiitaksi omalle käsikirjoitukselle.

Ja mitä useammin huudetaan "Saatana!", sitä harvemmin tarvitsee perustella mitään. Sana muuttuu yleisavaimeksi, joka avaa kaikki ovet – vaikka niiden takana olisi vain tavallisia ihmisiä elämässä tavallista elämäänsä.

Ehkä kaikkein vaarallisin epäjumala ei olekaan se, jota etsitään kaikkialta. Ehkä se on oma erehtymättömyyden tunne, jota ei etsitä koskaan.

Anonyymi00023 kirjoitti:

Poistettu Kun vasara muuttuu maailmankuvaksi
Palautetaan.

Fanaattinen kauhudramaturgi kirjoitti äiti Ammasta.

Tässä tietoa hänestä.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/pienoinen/91836-aiti-amma-paljastuksia/


Silti uteliaisuudesta luin muutaman otteen tästä, vain voidakseni osoittaa – millaiseen hulluuteen fanaattinen dogmatismi voisi johtaa?


Kun vasara muuttuu maailmankuvaksi
Dogmaattisen ihmisen elämä on helppoa. Hänellä on yksi vastaus kaikkiin kysymyksiin. Jos joku halaa ihmisiä – eksytystä. Jos joku tekee hyväntekeväisyyttä – naamioitua eksytystä. Jos joku puhuu rakkaudesta – ovela ansa. Jos joku hengittää liian rauhallisesti, sekin on luultavasti Babylonin salajuoni.
Todisteita ei oikeastaan tarvita. Riittää, että löytää yhden jakeen, irrottaa sen historiallisesta yhteydestään ja liimaa sen mihin tahansa ilmiöön. Tänään se on hindulainen hengellinen opettaja. Huomenna entinen pääministeri. Ylihuomenna ehkä naapurin kissa. Kaava on aina sama: ensin päätös, sitten perustelut.
Tässä logiikassa maailma muuttuu valtavaksi aarteenetsinnäksi, jossa etsitään Antikristusta jokaisen kiven alta. Jos joku käyttää punaista vaatetta, muistetaan Ilmestyskirja. Jos joku ottaa vastaan kukkia, muistetaan Babylon. Jos joku puhuu rauhasta, muistetaan Saatana valkeuden enkelinä. Lopputuloksena kaikki todistaa kaikkea – ja samalla mikään ei todista enää mitään.
Ironisinta on, että tällainen ajattelu muistuttaa juuri sitä, mitä se väittää vastustavansa. Jokainen ele saa ennalta määrätyn merkityksen. Jokainen ihminen muuttuu symboliksi. Jokainen erilainen vakaumus muuttuu paholaisen työkaluksi. Todellisuudesta ei enää etsitä sitä, mitä siinä on, vaan sitä, mitä oma oppijärjestelmä vaatii sieltä löytyvän.
Silloin ihminen ei enää tutki maailmaa. Hän metsästää vahvistuksia omille ennakkokäsityksilleen.
Karman oppia voidaan arvostella vakavasti ilman, että jokainen siihen liittyvä ihminen julistetaan pahuuden agentiksi. Samoin kristinuskoa voidaan arvostella ilman, että jokainen kristitty julistetaan inkvisition jatkajaksi. Sivistynyt keskustelu erottaa ajatukset ihmisistä.
Kun kaikki vastustajat muuttuvat Antikristukseksi, sana "Antikristus" menettää merkityksensä. Jos jokainen eri tavalla ajatteleva on Babylonin portto, Babylonia on lopulta kaikkialla. Ja jos kaikkialla on eksytystä, sana "eksytys" ei enää erota mitään mistään.
Dogmaattisuuden suurin paradoksi onkin tämä: se vakuuttaa puolustavansa totuutta, mutta lakkaa kuuntelemasta todellisuutta. Jokainen uusi havainto on vain uusi tilaisuus todistaa vanha johtopäätös oikeaksi.
Silloin ei enää etsitä totuutta. Etsitään ainoastaan lisää syitä olla muuttamatta mieltään.
Ehkä todellinen eksytys ei alakaan siitä, että joku halaa ihmisiä tai puhuu rakkaudesta. Ehkä se alkaa siitä hetkestä, kun ihminen kuvittelee olevansa niin varma omasta tulkinnastaan, ettei yksikään tosiasia voi enää horjuttaa sitä. Siinä vaiheessa ei enää lueta maailmaa – maailmaa pakotetaan lukemaan omaa ennakkoluuloa.

On olemassa ihmisiä, joille maailma on kuin valtava "Missä on Wally?" -kirja. Erona on vain se, että Wallyn paikalla on Saatana.

Hän on joogassa. Hän on halauksessa. Hän on meditaatiossa. Hän on rokotteessa. Hän on internetissä. Hän on musiikissa. Hän on entisessä pääministerissä. Hän on naapurin koirassa, jos se katsoo vähän liian viisaasti.

Jos mitään ei löydy, ei hätää. Etsitään lisää.

Dogmaattisuudella on ihmeellinen ominaisuus: se pystyy muuttamaan jokaisen sattuman todisteeksi. Punainen vaate? Babylon! Hymy? Eksytystä! Hyväntekeväisyys? Ovela ansa! Hiljaisuus? Epäilyttävää. Puhe? Vielä epäilyttävämpää.

Kun vasarana on yksi ainoa oppi, koko maailma alkaa näyttää naulalta.

Kaikkein huvittavinta on, ettei teoria voi koskaan hävitä. Jos todisteita löytyy, teoria voittaa. Jos niitä ei löydy, se todistaa vain, kuinka taitavasti paholainen piiloutuu. Tällainen ajattelu on kuin shakkiottelu, jossa toinen osapuoli siirtelee myös vastustajan nappuloita.

Lopulta Saatana löytyy kaikkialta – paitsi peilistä, jossa voisi näkyä omien ennakkoluulojen heijastus.

Ehkä maailmassa onkin vähemmän demoneita kuin epäluuloisia mielikuvia. Ehkä suurin eksytys ei ole joogamatto tai halaus, vaan varmuus siitä, että oma tulkinta on niin erehtymätön, että jokainen eri tavalla ajatteleva on osa kosmista salaliittoa.

Silloin todellisuus lakkaa olemasta opettaja ja muuttuu pelkäksi rekvisiitaksi omalle käsikirjoitukselle.

Ja mitä useammin huudetaan "Saatana!", sitä harvemmin tarvitsee perustella mitään. Sana muuttuu yleisavaimeksi, joka avaa kaikki ovet – vaikka niiden takana olisi vain tavallisia ihmisiä elämässä tavallista elämäänsä.

Ehkä kaikkein vaarallisin epäjumala ei olekaan se, jota etsitään kaikkialta. Ehkä se on oma erehtymättömyyden tunne, jota ei etsitä koskaan.

Lue lisää

Maailmankaikkeuden pimeissä, selittämättömissä mysteereissä asuva pelko on muinaisista ajoista lähtien vastustamattomasti herättänyt ihmisen huomion. Tämä huomio johtuu pelon kokemuksen erityisestä terävyydestä, ja kuten hyvin tiedetään, ilman jännitystä tavallisen ihmisen elämä muuttuu yksitoikkoiseksi ja mauttomaksi. Siksi ja nykyäänkin aavemaiset mysteerit ovat edelleen monien tuhansien ihmisten tarkan tarkkaavaisuuden, joukkojännityksen ja jopa palvonnan kohteena. Kauhuelokuvat, toimintajännärit, mystinen kirjallisuus, spiritistiset seurat ja teoriat "maailmanlopusta" ovat yhä suositumpia. Eikä Antikristuksen mysteeri näytä olevan näistä vähäisin.

Ihmisiä (erityisesti niitä, jotka eivät ole välinpitämättömiä yliluonnollisesta) ahdistavat kirjaimellisesti profetiat Saatanan lähestyvästä päivästä, jolloin Saatana tunkeutuu maailmaamme. Kirjapenkit ovat täynnä tarttuvia otsikoita, kuten "Omen", "Manaaja", "Demonologia", "Antikristuksen tulo" jne. Televisioruuduilta mahtavat spiritistit julistavat, että pahan voimat ovat jo voittaneet kuusi taistelua hyvää vastaan, ja nyt alkaa viimeinen ja ratkaiseva taistelu. Uskonnolliset johtajat lupaavat ikuista helvettiä kaikille, jotka kiinnittävät ranteeseensa Saatanan numeron (vaikka se olisi vain pankkitilin numero).

Kontaktorit työskentelevät intensiivisesti kosmoksen mustien energioiden kanssa pelastaakseen ihmiskunnan tulevalta katastrofilta. Kolminkertaiset valkoiset mestaritaikurit kiirehtivät lataamaan amulettisi muinaisten demonien tappavilla voimilla. Joku mutisee tiibetiläistä mantraa, joku tukehtuu suitsukkeiden savuun, joku ripustaa itsensä päästä varpaisiin ristillä, joku sulkee henkisesti mystisen ympyrän, joku kirjoittaa viimeisen paperinpalasen voimakkaita rukouksia kaikkien demonien karkottamiseksi ... Näin ihmisistä tulee pakkomielle ajatuksesta tulevasta Harmagedonista.

Tietämättömien fanaattisten saarnamiesten vian vuoksi ihmisestä tulee taikauskoinen ja henkisesti sairas. Hän näkee yötä päivää unia numerosta 666, astraalisfäärien seitsemännestä ympyrästä, pahan silmän poistamisesta, karman parantamisesta. Sokeisiin oppaisiin luottamisen vuoksi hän alkaa uskoa pyhästi, että kaikki tämä hölynpöly on taistelua paholaisen, pahan kanssa. Hän valmistautuu antikristuksen tuloon ja haluaa suojella itseään tämän vallalta, mutta hän ei tiedä, että saatana on tullut jo kauan sitten, ja se on juurtunut hyvin sellaisten kurjien ihmisten sydämiin, jotka sekoittavat uskonnon taikauskoon.

Valmistaudutte torjumaan hänen hyökkäyksensä, ja hän hallitsee jo sisällänne, nauraa tyhmyydellenne, auttaa teitä ehdottamalla tarvetta ostaa amuletteja, lukea loitsuja, kuunnella tarinoita noitatekniikoista. Kaikki tämä mystinen hölynpöly on itse paholaisen provokaatio. Hän on kaikkien maailmanloppuennusteiden ainoa lähde, hän on kaikenlaisten demoniluokitusten tekijä ja hän lietsoo tätä taikauskoista hysteriaa maailmanlopun ympärillä. Pysykää siis mahdollisimman kaukana hänen uskollisista sanansaattajistaan (olipa heillä sitten kasukoita, valkoisia kaapuja, sahramirobeja tai yksivärisiä pukuja). He ovat Antikristuksen tiedostamattomia profeettoja!

He maalasivat mielikuvituksellisesti seinälle paholaisen ja lyövät häntä nyrkillä tietämättä, että he tekevät niin sydämissään asuvan todellisen Saatanan yllyttämänä. He taistelevat vain vihollisensa heijastusta vastaan, ja se on hänen tärkein temppunsa. Sydän, jonka päällä istuu ylpeä ego ja jonka ympärillä kiemurtelevat himon, vihan, kateuden, ahneuden, itsekkyyden ja hulluuden myrkylliset hämähäkit, jotka kietovat kaikki sielun ajatukset ja halut tahmeaan synnin verkkoon, on paholaisen valloittamattomin linnake. Harmageddon on siellä mahdollinen, sillä todellinen Saatana on jumalattomuus kaikissa ilmenemismuodoissaan.

Mutta missä jumalattomuus asuu? Ei maassa, ei yhteiskunnassa, ei filosofiassa, ei tieteessä, vaan ihmisessä itsessään.

____________________

Käännösvirheet suomen kielellä.

Katkelmia.


Sri Chaitanya Saraswat Math International
https://scsmathinternational.com

Anonyymi00024 kirjoitti:

Maailmankaikkeuden pimeissä, selittämättömissä mysteereissä asuva pelko on muinaisista ajoista lähtien vastustamattomasti herättänyt ihmisen huomion. Tämä huomio johtuu pelon kokemuksen erityisestä terävyydestä, ja kuten hyvin tiedetään, ilman jännitystä tavallisen ihmisen elämä muuttuu yksitoikkoiseksi ja mauttomaksi. Siksi ja nykyäänkin aavemaiset mysteerit ovat edelleen monien tuhansien ihmisten tarkan tarkkaavaisuuden, joukkojännityksen ja jopa palvonnan kohteena. Kauhuelokuvat, toimintajännärit, mystinen kirjallisuus, spiritistiset seurat ja teoriat "maailmanlopusta" ovat yhä suositumpia. Eikä Antikristuksen mysteeri näytä olevan näistä vähäisin.

Ihmisiä (erityisesti niitä, jotka eivät ole välinpitämättömiä yliluonnollisesta) ahdistavat kirjaimellisesti profetiat Saatanan lähestyvästä päivästä, jolloin Saatana tunkeutuu maailmaamme. Kirjapenkit ovat täynnä tarttuvia otsikoita, kuten "Omen", "Manaaja", "Demonologia", "Antikristuksen tulo" jne. Televisioruuduilta mahtavat spiritistit julistavat, että pahan voimat ovat jo voittaneet kuusi taistelua hyvää vastaan, ja nyt alkaa viimeinen ja ratkaiseva taistelu. Uskonnolliset johtajat lupaavat ikuista helvettiä kaikille, jotka kiinnittävät ranteeseensa Saatanan numeron (vaikka se olisi vain pankkitilin numero).

Kontaktorit työskentelevät intensiivisesti kosmoksen mustien energioiden kanssa pelastaakseen ihmiskunnan tulevalta katastrofilta. Kolminkertaiset valkoiset mestaritaikurit kiirehtivät lataamaan amulettisi muinaisten demonien tappavilla voimilla. Joku mutisee tiibetiläistä mantraa, joku tukehtuu suitsukkeiden savuun, joku ripustaa itsensä päästä varpaisiin ristillä, joku sulkee henkisesti mystisen ympyrän, joku kirjoittaa viimeisen paperinpalasen voimakkaita rukouksia kaikkien demonien karkottamiseksi ... Näin ihmisistä tulee pakkomielle ajatuksesta tulevasta Harmagedonista.

Tietämättömien fanaattisten saarnamiesten vian vuoksi ihmisestä tulee taikauskoinen ja henkisesti sairas. Hän näkee yötä päivää unia numerosta 666, astraalisfäärien seitsemännestä ympyrästä, pahan silmän poistamisesta, karman parantamisesta. Sokeisiin oppaisiin luottamisen vuoksi hän alkaa uskoa pyhästi, että kaikki tämä hölynpöly on taistelua paholaisen, pahan kanssa. Hän valmistautuu antikristuksen tuloon ja haluaa suojella itseään tämän vallalta, mutta hän ei tiedä, että saatana on tullut jo kauan sitten, ja se on juurtunut hyvin sellaisten kurjien ihmisten sydämiin, jotka sekoittavat uskonnon taikauskoon.

Valmistaudutte torjumaan hänen hyökkäyksensä, ja hän hallitsee jo sisällänne, nauraa tyhmyydellenne, auttaa teitä ehdottamalla tarvetta ostaa amuletteja, lukea loitsuja, kuunnella tarinoita noitatekniikoista. Kaikki tämä mystinen hölynpöly on itse paholaisen provokaatio. Hän on kaikkien maailmanloppuennusteiden ainoa lähde, hän on kaikenlaisten demoniluokitusten tekijä ja hän lietsoo tätä taikauskoista hysteriaa maailmanlopun ympärillä. Pysykää siis mahdollisimman kaukana hänen uskollisista sanansaattajistaan (olipa heillä sitten kasukoita, valkoisia kaapuja, sahramirobeja tai yksivärisiä pukuja). He ovat Antikristuksen tiedostamattomia profeettoja!

He maalasivat mielikuvituksellisesti seinälle paholaisen ja lyövät häntä nyrkillä tietämättä, että he tekevät niin sydämissään asuvan todellisen Saatanan yllyttämänä. He taistelevat vain vihollisensa heijastusta vastaan, ja se on hänen tärkein temppunsa. Sydän, jonka päällä istuu ylpeä ego ja jonka ympärillä kiemurtelevat himon, vihan, kateuden, ahneuden, itsekkyyden ja hulluuden myrkylliset hämähäkit, jotka kietovat kaikki sielun ajatukset ja halut tahmeaan synnin verkkoon, on paholaisen valloittamattomin linnake. Harmageddon on siellä mahdollinen, sillä todellinen Saatana on jumalattomuus kaikissa ilmenemismuodoissaan.

Mutta missä jumalattomuus asuu? Ei maassa, ei yhteiskunnassa, ei filosofiassa, ei tieteessä, vaan ihmisessä itsessään.

____________________

Käännösvirheet suomen kielellä.

Katkelmia.


Sri Chaitanya Saraswat Math International
https://scsmathinternational.com

Lue lisää

Poistettu Kun vasara muuttuu maailmankuvaksi
Palautetaan.

Fanaattinen kauhudramaturgi kirjoitti äiti Ammasta.

Tässä tietoa hänestä.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/pienoinen/91836-aiti-amma-paljastuksia/


Silti uteliaisuudesta luin muutaman otteen tästä, vain voidakseni osoittaa – millaiseen hulluuteen fanaattinen dogmatismi voisi johtaa?


Joillekin ihmisille maailma näyttää muuttuneen loputtomaksi Saatanan etsinnäksi. Missä tahansa joku tekee jotakin hieman tavanomaisesta poikkeavaa, sieltä löytyy heti paholaisen sormenjälki.

Tällaisessa ajattelussa ei oikeastaan enää etsitä totuutta, vaan vahvistusta omalle ennakkokäsitykselle. Jokainen havainto tulkitaan niin, että se sopii valmiiseen kertomukseen. Jos jokin näyttää viattomalta, se vain todistaa, kuinka taitavasti paha osaa naamioitua. Jos jokin näyttää epäilyttävältä, se vahvistaa epäilyn. Teoria voittaa aina, koska mikään mahdollinen havainto ei voisi koskaan kumota sitä. Silloin kyse ei enää ole tutkimisesta vaan uskomusjärjestelmästä, joka on immuuni todellisuudelle.

Ironisinta on, että tällainen ajattelu alkaa muistuttaa juuri niitä salaliittoteorioita, joita sen kannattajat usein arvostelevat. Kaiken taustalla oletetaan olevan yksi näkymätön voima, joka selittää jokaisen ilmiön. Mitä monimutkaisempi maailma on, sitä yksinkertaisempi selitys tarjotaan. Historia, kulttuuri, psykologia ja ihmisten erilaiset motiivit kutistuvat yhdeksi sanaksi. Saatana. Se on älyllinen oikotie, joka vapauttaa vaikeasta ajattelusta.

Kun kaikki voidaan selittää samalla käsitteellä, mitään ei enää tarvitse todella ymmärtää. Ei tarvitse perehtyä hindulaisuuteen, buddhalaisuuteen, islamiin tai edes omaan uskonnolliseen perinteeseen. Riittää, että liimaa ilmiön päälle oikean leiman. Keskustelu päättyy ennen kuin se ehtii alkaa.

Samalla käsitteet menettävät merkityksensä. Jos jokainen erilainen ihminen on Antikristus, sana "Antikristus" ei enää tarkoita mitään. Jos jokainen uusi hengellinen liike on Babylon, Babylon on lopulta kaikkialla. Jos jokaisen ilmiön taustalla on Saatana, sana "Saatana" lakkaa selittämästä maailmaa ja alkaa vain peittää sitä.

Ehkä suurin ongelma ei olekaan se, että pahuutta nähtäisiin liikaa, vaan se, että omaa tulkintaa pidetään niin ehdottoman oikeana, ettei sitä tarvitse enää koskaan koetella. Siinä vaiheessa todellisuus ei enää opeta ihmiselle mitään. Sen tehtäväksi jää vain vahvistaa se, minkä hän oli päättänyt uskoa jo etukäteen.

Ehkä todellinen eksytys alkaa juuri siitä hetkestä, kun ihminen lakkaa kysymästä, voisiko hän itse erehtyä. Silloin hän ei enää etsi totuutta. Hän etsii vain uusia paikkoja, joihin sijoittaa vanhan pelkonsa. Ja kun pelkoa etsii riittävän kauan, sitä alkaa nähdä kaikkialla – ei siksi, että maailma olisi täynnä demoneita, vaan siksi, että oma mieli on oppinut tulkitsemaan kaiken niiden kautta.

Anonyymi00025 kirjoitti:

Poistettu Kun vasara muuttuu maailmankuvaksi
Palautetaan.

Fanaattinen kauhudramaturgi kirjoitti äiti Ammasta.

Tässä tietoa hänestä.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/pienoinen/91836-aiti-amma-paljastuksia/


Silti uteliaisuudesta luin muutaman otteen tästä, vain voidakseni osoittaa – millaiseen hulluuteen fanaattinen dogmatismi voisi johtaa?


Joillekin ihmisille maailma näyttää muuttuneen loputtomaksi Saatanan etsinnäksi. Missä tahansa joku tekee jotakin hieman tavanomaisesta poikkeavaa, sieltä löytyy heti paholaisen sormenjälki.

Tällaisessa ajattelussa ei oikeastaan enää etsitä totuutta, vaan vahvistusta omalle ennakkokäsitykselle. Jokainen havainto tulkitaan niin, että se sopii valmiiseen kertomukseen. Jos jokin näyttää viattomalta, se vain todistaa, kuinka taitavasti paha osaa naamioitua. Jos jokin näyttää epäilyttävältä, se vahvistaa epäilyn. Teoria voittaa aina, koska mikään mahdollinen havainto ei voisi koskaan kumota sitä. Silloin kyse ei enää ole tutkimisesta vaan uskomusjärjestelmästä, joka on immuuni todellisuudelle.

Ironisinta on, että tällainen ajattelu alkaa muistuttaa juuri niitä salaliittoteorioita, joita sen kannattajat usein arvostelevat. Kaiken taustalla oletetaan olevan yksi näkymätön voima, joka selittää jokaisen ilmiön. Mitä monimutkaisempi maailma on, sitä yksinkertaisempi selitys tarjotaan. Historia, kulttuuri, psykologia ja ihmisten erilaiset motiivit kutistuvat yhdeksi sanaksi. Saatana. Se on älyllinen oikotie, joka vapauttaa vaikeasta ajattelusta.

Kun kaikki voidaan selittää samalla käsitteellä, mitään ei enää tarvitse todella ymmärtää. Ei tarvitse perehtyä hindulaisuuteen, buddhalaisuuteen, islamiin tai edes omaan uskonnolliseen perinteeseen. Riittää, että liimaa ilmiön päälle oikean leiman. Keskustelu päättyy ennen kuin se ehtii alkaa.

Samalla käsitteet menettävät merkityksensä. Jos jokainen erilainen ihminen on Antikristus, sana "Antikristus" ei enää tarkoita mitään. Jos jokainen uusi hengellinen liike on Babylon, Babylon on lopulta kaikkialla. Jos jokaisen ilmiön taustalla on Saatana, sana "Saatana" lakkaa selittämästä maailmaa ja alkaa vain peittää sitä.

Ehkä suurin ongelma ei olekaan se, että pahuutta nähtäisiin liikaa, vaan se, että omaa tulkintaa pidetään niin ehdottoman oikeana, ettei sitä tarvitse enää koskaan koetella. Siinä vaiheessa todellisuus ei enää opeta ihmiselle mitään. Sen tehtäväksi jää vain vahvistaa se, minkä hän oli päättänyt uskoa jo etukäteen.

Ehkä todellinen eksytys alkaa juuri siitä hetkestä, kun ihminen lakkaa kysymästä, voisiko hän itse erehtyä. Silloin hän ei enää etsi totuutta. Hän etsii vain uusia paikkoja, joihin sijoittaa vanhan pelkonsa. Ja kun pelkoa etsii riittävän kauan, sitä alkaa nähdä kaikkialla – ei siksi, että maailma olisi täynnä demoneita, vaan siksi, että oma mieli on oppinut tulkitsemaan kaiken niiden kautta.

Lue lisää

On ironista, että mitä enemmän ihminen etsii Saatanaa maailmasta, sitä vähemmän hän huomaa omat pelkonsa, ennakkoluulonsa ja vihansa. Hän osoittelee joogaa, halauksia, uskontoja, poliitikkoja ja naapureitaan, mutta ei koskaan pysähdy kysymään, miksi hänen mielensä tarvitsee vihollisen jokaisen ilmiön taakse.

Kun jokainen uusi asia muuttuu Saatanan juoneksi, kyse ei enää ole hengellisestä tarkkanäköisyydestä vaan mielikuvituksen itseään ruokkivasta kehästä. Todellisuus ei enää määrää johtopäätöksiä, vaan johtopäätökset määräävät todellisuuden. Kaikki muuttuu todisteeksi, koska mitään ei enää arvioida avoimesti.

Ehkä suurin harha ei olekaan se, että joku halaa ihmisiä tai meditoi. Ehkä suurin harha on usko siihen, että paha löytyy aina jostakin ulkopuolelta. Silloin oma viha näyttää pyhältä kiivaudelta, oma pelko hengelliseltä valveutuneisuudelta ja oma epäluulo totuuden puolustamiselta.

Jos paholainen olisi olemassa ja haluaisi eksyttää ihmisen, hänen ei ehkä tarvitsisi ilmestyä sarvineen eikä kirjoittaa otsaansa numeroa 666. Riittäisi, että hän saisi ihmisen etsimään pahaa kaikkialta muualta paitsi itsestään.

Silloin ihminen käyttäisi koko elämänsä taistellen kuvittelemiaan vihollisia vastaan ja unohtaisi sen ainoan taistelun, joka todella ratkaisee jotakin: kamppailun omaa ylpeyttä, ahneutta, vihaa, itsekkyyttä ja pelkoa vastaan.

Ehkä todellinen Harmageddon ei tapahdu maailman näyttämöllä vaan ihmisen omassatunnossa. Ja ehkä kaikkein äänekkäimmin Saatanasta puhuvat eivät aina huomaa, että heidän oma pelkonsa on alkanut sanella heidän koko maailmankuvansa.

Vihollinen ei välttämättä ole ulkopuolella. Se voi olla mieli, joka on lakannut tutkimasta ja alkanut vain etsiä vahvistusta omille peloilleen.

Anonyymi00026 kirjoitti:

On ironista, että mitä enemmän ihminen etsii Saatanaa maailmasta, sitä vähemmän hän huomaa omat pelkonsa, ennakkoluulonsa ja vihansa. Hän osoittelee joogaa, halauksia, uskontoja, poliitikkoja ja naapureitaan, mutta ei koskaan pysähdy kysymään, miksi hänen mielensä tarvitsee vihollisen jokaisen ilmiön taakse.

Kun jokainen uusi asia muuttuu Saatanan juoneksi, kyse ei enää ole hengellisestä tarkkanäköisyydestä vaan mielikuvituksen itseään ruokkivasta kehästä. Todellisuus ei enää määrää johtopäätöksiä, vaan johtopäätökset määräävät todellisuuden. Kaikki muuttuu todisteeksi, koska mitään ei enää arvioida avoimesti.

Ehkä suurin harha ei olekaan se, että joku halaa ihmisiä tai meditoi. Ehkä suurin harha on usko siihen, että paha löytyy aina jostakin ulkopuolelta. Silloin oma viha näyttää pyhältä kiivaudelta, oma pelko hengelliseltä valveutuneisuudelta ja oma epäluulo totuuden puolustamiselta.

Jos paholainen olisi olemassa ja haluaisi eksyttää ihmisen, hänen ei ehkä tarvitsisi ilmestyä sarvineen eikä kirjoittaa otsaansa numeroa 666. Riittäisi, että hän saisi ihmisen etsimään pahaa kaikkialta muualta paitsi itsestään.

Silloin ihminen käyttäisi koko elämänsä taistellen kuvittelemiaan vihollisia vastaan ja unohtaisi sen ainoan taistelun, joka todella ratkaisee jotakin: kamppailun omaa ylpeyttä, ahneutta, vihaa, itsekkyyttä ja pelkoa vastaan.

Ehkä todellinen Harmageddon ei tapahdu maailman näyttämöllä vaan ihmisen omassatunnossa. Ja ehkä kaikkein äänekkäimmin Saatanasta puhuvat eivät aina huomaa, että heidän oma pelkonsa on alkanut sanella heidän koko maailmankuvansa.

Vihollinen ei välttämättä ole ulkopuolella. Se voi olla mieli, joka on lakannut tutkimasta ja alkanut vain etsiä vahvistusta omille peloilleen.

Lue lisää

Vain vähän aikaa sitten joku vakuutti täysin vakavissaan, että ne tuntomerkit, joita nyt sanotaan äiri Ammasta, sopivat Sanna Mariniin. Nyt aivan samaa kaavaa sovelletaan Mata Amritanandamayian. Huomenna vuorossa voi olla joku toinen. Kohde vaihtuu, mutta käsikirjoitus pysyy täsmälleen samana.

Kaava on yksinkertainen. Ensin päätetään, että henkilö on eksyttäjä. Sen jälkeen aletaan kerätä irrallisia yksityiskohtia, jotka näyttävät tukevan johtopäätöstä. Kaikki muu jätetään huomiotta. Jos jokin ei sovi teoriaan, sitä ei pidetä vastatodisteena vaan merkkinä siitä, kuinka ovelasti paha osaa peittää jälkensä.

Näin maailma muuttuu loputtomaksi Saatanan etsinnäksi. Jokaisesta ihmisestä voidaan rakentaa Antikristus, kunhan mielikuvitusta riittää. Punainen vaate, halaus, meditaatio, poliittinen puhe, hyväntekeväisyys tai jokin yksittäinen symboli muuttuu ratkaisevaksi "todisteeksi". Kun kaikki on merkki, mikään ei enää oikeastaan ole merkki.

Tällainen ajattelu ei enää etsi totuutta vaan vahvistaa omaa uskomustaan. Se muistuttaa enemmän salaliittoteoriaa kuin kriittistä ajattelua. Johtopäätös on valmis ennen tutkimista, ja tutkimisen tehtäväksi jää vain koristella se raamatunjakeilla, irrallisilla lainauksilla tai symbolisilla yhteyksillä.

Ehkä todellinen ongelma ei olekaan se, että Antikristuksia olisi kaikkialla. Ehkä ongelma on siinä, että joillekin ihmisille niitä täytyy löytyä jatkuvasti. Kun yksi nimi menettää uskottavuutensa, tilalle tarvitaan uusi. Näin pelko ruokkii itse itseään, ja vanha käsikirjoitus saa aina uuden päähenkilön.

Silloin kyse ei enää ole hengellisestä viisaudesta vaan psykologisesta ilmiöstä: mieli näkee sen, mitä se on jo ennalta päättänyt nähdä. Ja juuri siinä dogmaattisuus on vaarallisimmillaan – se lakkaa tutkimasta todellisuutta ja alkaa käyttää todellisuutta pelkkänä rekvisiittana omille ennakkoluuloilleen.

Anonyymi00027 kirjoitti:

Vain vähän aikaa sitten joku vakuutti täysin vakavissaan, että ne tuntomerkit, joita nyt sanotaan äiri Ammasta, sopivat Sanna Mariniin. Nyt aivan samaa kaavaa sovelletaan Mata Amritanandamayian. Huomenna vuorossa voi olla joku toinen. Kohde vaihtuu, mutta käsikirjoitus pysyy täsmälleen samana.

Kaava on yksinkertainen. Ensin päätetään, että henkilö on eksyttäjä. Sen jälkeen aletaan kerätä irrallisia yksityiskohtia, jotka näyttävät tukevan johtopäätöstä. Kaikki muu jätetään huomiotta. Jos jokin ei sovi teoriaan, sitä ei pidetä vastatodisteena vaan merkkinä siitä, kuinka ovelasti paha osaa peittää jälkensä.

Näin maailma muuttuu loputtomaksi Saatanan etsinnäksi. Jokaisesta ihmisestä voidaan rakentaa Antikristus, kunhan mielikuvitusta riittää. Punainen vaate, halaus, meditaatio, poliittinen puhe, hyväntekeväisyys tai jokin yksittäinen symboli muuttuu ratkaisevaksi "todisteeksi". Kun kaikki on merkki, mikään ei enää oikeastaan ole merkki.

Tällainen ajattelu ei enää etsi totuutta vaan vahvistaa omaa uskomustaan. Se muistuttaa enemmän salaliittoteoriaa kuin kriittistä ajattelua. Johtopäätös on valmis ennen tutkimista, ja tutkimisen tehtäväksi jää vain koristella se raamatunjakeilla, irrallisilla lainauksilla tai symbolisilla yhteyksillä.

Ehkä todellinen ongelma ei olekaan se, että Antikristuksia olisi kaikkialla. Ehkä ongelma on siinä, että joillekin ihmisille niitä täytyy löytyä jatkuvasti. Kun yksi nimi menettää uskottavuutensa, tilalle tarvitaan uusi. Näin pelko ruokkii itse itseään, ja vanha käsikirjoitus saa aina uuden päähenkilön.

Silloin kyse ei enää ole hengellisestä viisaudesta vaan psykologisesta ilmiöstä: mieli näkee sen, mitä se on jo ennalta päättänyt nähdä. Ja juuri siinä dogmaattisuus on vaarallisimmillaan – se lakkaa tutkimasta todellisuutta ja alkaa käyttää todellisuutta pelkkänä rekvisiittana omille ennakkoluuloilleen.

Lue lisää

Poistettu Kun vasara muuttuu maailmankuvaksi
Palautetaan.

Fanaattinen kauhudramaturgi kirjoitti äiti Ammasta.

Tässä tietoa hänestä.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/pienoinen/91836-aiti-amma-paljastuksia/


Silti uteliaisuudesta luin muutaman otteen tästä, vain voidakseni osoittaa – millaiseen hulluuteen fanaattinen dogmatismi voisi johtaa?


Joillekin ihmisille maailma näyttää muuttuneen loputtomaksi Saatanan etsinnäksi. Missä tahansa joku tekee jotakin hieman tavanomaisesta poikkeavaa, sieltä löytyy heti paholaisen sormenjälki.


Hyvä esimerkki siitä, mitä fanatismi voi tehdä ihmiselle, on tapa, jolla profetioita luetaan. Kun oma oppi on jo valmiiksi päätetty, profetioita ei enää tulkita niiden omasta asiayhteydestä käsin, vaan ne pakotetaan sopimaan omiin uskomuksiin. Lopputulos on ennalta määrätty: profetian täytyy tarkoittaa juuri sitä, mitä itse halutaan sen tarkoittavan.

Tällöin jokaisesta ihmisestä voidaan tehdä profetian täyttymys.
Kun oma lehmä on ojassa, kaikki alkaa näyttää todisteelta. Jokainen sattuma muuttuu merkiksi, jokainen symboli ennustukseksi ja jokainen eri tavalla ajatteleva mahdolliseksi eksyttäjäksi. Silloin ei enää etsitä totuutta vaan vahvistusta omalle vakaumukselle.

Juuri tästä syystä dogmaattinen ajattelu on vaarallista. Se ei opeta ihmistä ajattelemaan, vaan opettaa hänet löytämään kaikkialta sen, minkä hän on jo etukäteen päättänyt löytää.

Anonyymi00028 kirjoitti:

Poistettu Kun vasara muuttuu maailmankuvaksi
Palautetaan.

Fanaattinen kauhudramaturgi kirjoitti äiti Ammasta.

Tässä tietoa hänestä.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/pienoinen/91836-aiti-amma-paljastuksia/


Silti uteliaisuudesta luin muutaman otteen tästä, vain voidakseni osoittaa – millaiseen hulluuteen fanaattinen dogmatismi voisi johtaa?


Joillekin ihmisille maailma näyttää muuttuneen loputtomaksi Saatanan etsinnäksi. Missä tahansa joku tekee jotakin hieman tavanomaisesta poikkeavaa, sieltä löytyy heti paholaisen sormenjälki.


Hyvä esimerkki siitä, mitä fanatismi voi tehdä ihmiselle, on tapa, jolla profetioita luetaan. Kun oma oppi on jo valmiiksi päätetty, profetioita ei enää tulkita niiden omasta asiayhteydestä käsin, vaan ne pakotetaan sopimaan omiin uskomuksiin. Lopputulos on ennalta määrätty: profetian täytyy tarkoittaa juuri sitä, mitä itse halutaan sen tarkoittavan.

Tällöin jokaisesta ihmisestä voidaan tehdä profetian täyttymys.
Kun oma lehmä on ojassa, kaikki alkaa näyttää todisteelta. Jokainen sattuma muuttuu merkiksi, jokainen symboli ennustukseksi ja jokainen eri tavalla ajatteleva mahdolliseksi eksyttäjäksi. Silloin ei enää etsitä totuutta vaan vahvistusta omalle vakaumukselle.

Juuri tästä syystä dogmaattinen ajattelu on vaarallista. Se ei opeta ihmistä ajattelemaan, vaan opettaa hänet löytämään kaikkialta sen, minkä hän on jo etukäteen päättänyt löytää.

Lue lisää

Hyvä esimerkki siitä, mitä fanatismi voi tehdä ihmiselle, on tapa, jolla profetioita luetaan. Kun oma oppi on jo valmiiksi päätetty, profetioita ei enää tulkita niiden omasta asiayhteydestä käsin, vaan ne pakotetaan sopimaan omiin uskomuksiin. Lopputulos on ennalta määrätty: profetian täytyy tarkoittaa juuri sitä, mitä itse halutaan sen tarkoittavan.

Tällöin jokaisesta ihmisestä voidaan tehdä profetian täyttymys.
Kun oma lehmä on ojassa, kaikki alkaa näyttää todisteelta. Jokainen sattuma muuttuu merkiksi, jokainen symboli ennustukseksi ja jokainen eri tavalla ajatteleva mahdolliseksi eksyttäjäksi. Silloin ei enää etsitä totuutta vaan vahvistusta omalle vakaumukselle.

Juuri tästä syystä dogmaattinen ajattelu on vaarallista. Se ei opeta ihmistä ajattelemaan, vaan opettaa hänet löytämään kaikkialta sen, minkä hän on jo etukäteen päättänyt löytää.


Teidän pitäisi hävetä. Miten aikuiset ihmiset voivat rakentaa lapsilleen maailmankuvan, jossa jokaisen nurkan takana väijyy Antikristus, Saatana tai jokin uusi eksytys? Miten pelosta tehdään kasvatusmenetelmä ja epäluulosta hyve?

Tunnen myötähäpeää. En siksi, että ihmisillä on uskonnollinen vakaumus, vaan siksi, että fanatismi näyttää sammuttavan terveen harkinnan. Aikuisilta odottaisi kykyä erottaa vertauskuva todellisuudesta, symboli ihmisestä ja pelko tosiasioista.

Ette ole enää hiekkalaatikolla, jossa hirviöt piileskelevät jokaisen pensaan takana. Olette aikuisia. Juuri siksi olisi syytä kantaa vastuu siitä, millaista maailmankuvaa siirrätte seuraavalle sukupolvelle – sellaista, joka perustuu pelkoon, vai sellaista, joka rohkaisee ajattelemaan itse.

Saatana on vertauskuva, kristityt taistelevat tuulimyllyjä vastaan tietämättä, että paha on itse ihmisessä.
Mistä tulee sanonta ”taistella tuulimyllyjä vastaan”? Tarkoittaa turhaa toimintaa. Tulee Miguel de Cervantesin romaanista Don Quijote. Kirjan höperö päähenkilö luulee tuulimyllyjä jättiläisiksi ja alkaa taistella niitä vastaan.
Tietämättömien fanaattisten saarnamiesten vian vuoksi ihmisestä tulee taikauskoinen ja henkisesti sairas. Hän näkee yötä päivää unia numerosta 666.
Sanotaan, että kaikki paha maailmassa on peräisin paholaisesta. Jotta lapset saataisiin käyttäytymään hyvin, heitä pelotellaan joskus: "Täällä on mörkö, joka vie sinut pois!". Lapsi kasvaa aikuiseksi, "mörköstä" tulee paholainen, ja pelko säilyy. Paholaiset ovat niin todellisia kuin haluat niiden olevan.

Anonyymi00029 kirjoitti:

Hyvä esimerkki siitä, mitä fanatismi voi tehdä ihmiselle, on tapa, jolla profetioita luetaan. Kun oma oppi on jo valmiiksi päätetty, profetioita ei enää tulkita niiden omasta asiayhteydestä käsin, vaan ne pakotetaan sopimaan omiin uskomuksiin. Lopputulos on ennalta määrätty: profetian täytyy tarkoittaa juuri sitä, mitä itse halutaan sen tarkoittavan.

Tällöin jokaisesta ihmisestä voidaan tehdä profetian täyttymys.
Kun oma lehmä on ojassa, kaikki alkaa näyttää todisteelta. Jokainen sattuma muuttuu merkiksi, jokainen symboli ennustukseksi ja jokainen eri tavalla ajatteleva mahdolliseksi eksyttäjäksi. Silloin ei enää etsitä totuutta vaan vahvistusta omalle vakaumukselle.

Juuri tästä syystä dogmaattinen ajattelu on vaarallista. Se ei opeta ihmistä ajattelemaan, vaan opettaa hänet löytämään kaikkialta sen, minkä hän on jo etukäteen päättänyt löytää.


Teidän pitäisi hävetä. Miten aikuiset ihmiset voivat rakentaa lapsilleen maailmankuvan, jossa jokaisen nurkan takana väijyy Antikristus, Saatana tai jokin uusi eksytys? Miten pelosta tehdään kasvatusmenetelmä ja epäluulosta hyve?

Tunnen myötähäpeää. En siksi, että ihmisillä on uskonnollinen vakaumus, vaan siksi, että fanatismi näyttää sammuttavan terveen harkinnan. Aikuisilta odottaisi kykyä erottaa vertauskuva todellisuudesta, symboli ihmisestä ja pelko tosiasioista.

Ette ole enää hiekkalaatikolla, jossa hirviöt piileskelevät jokaisen pensaan takana. Olette aikuisia. Juuri siksi olisi syytä kantaa vastuu siitä, millaista maailmankuvaa siirrätte seuraavalle sukupolvelle – sellaista, joka perustuu pelkoon, vai sellaista, joka rohkaisee ajattelemaan itse.

Saatana on vertauskuva, kristityt taistelevat tuulimyllyjä vastaan tietämättä, että paha on itse ihmisessä.
Mistä tulee sanonta ”taistella tuulimyllyjä vastaan”? Tarkoittaa turhaa toimintaa. Tulee Miguel de Cervantesin romaanista Don Quijote. Kirjan höperö päähenkilö luulee tuulimyllyjä jättiläisiksi ja alkaa taistella niitä vastaan.
Tietämättömien fanaattisten saarnamiesten vian vuoksi ihmisestä tulee taikauskoinen ja henkisesti sairas. Hän näkee yötä päivää unia numerosta 666.
Sanotaan, että kaikki paha maailmassa on peräisin paholaisesta. Jotta lapset saataisiin käyttäytymään hyvin, heitä pelotellaan joskus: "Täällä on mörkö, joka vie sinut pois!". Lapsi kasvaa aikuiseksi, "mörköstä" tulee paholainen, ja pelko säilyy. Paholaiset ovat niin todellisia kuin haluat niiden olevan.

Lue lisää

Sanonta "taistella tuulimyllyjä vastaan" tulee Don Quijotesta. Teoksen päähenkilö näkee tavalliset tuulimyllyt valtavina jättiläisinä ja ryntää niitä vastaan miekka kädessä. Hän käy taistelua vihollista vastaan, jota ei todellisuudessa ole olemassa sellaisena kuin hän sen kuvittelee.

Vertaus sopii hyvin tilanteisiin, joissa ihminen käyttää valtavasti energiaa kuviteltujen vihollisten torjumiseen samalla, kun todelliset ongelmat jäävät huomaamatta.

Jos Saatana ymmärretään vertauskuvana ihmisen sisäiselle pahuudelle – vihalle, ylpeydelle, ahneudelle, julmuudelle ja itsekkyydelle – silloin suurin taistelu ei tapahdu ulkopuolista vihollista vastaan, vaan ihmisen omassa sydämessä. On helppoa nähdä paha jossakin kaukana: toisessa ihmisessä, toisessa uskonnossa, toisessa ajattelutavassa tai yhteiskunnallisessa ilmiössä. Paljon vaikeampaa on katsoa itseään ja kysyä: missä minä itse kannan vihaa, ylimielisyyttä tai halua tuomita?

Pelkoon perustuva uskonnollisuus voi joskus tehdä ihmisestä jatkuvan uhkien etsijän. Hän alkaa nähdä merkkejä kaikkialla: symboleissa, numeroissa, nimissä ja tavallisissa arkisissa asioissa. Sama mieli, joka lapsena pelkäsi pimeän kaapin takana olevaa mörköä, voi aikuisena siirtää saman pelon suurempaan kertomukseen.

Lapselle voidaan sanoa: "Ole varovainen, siellä on hirviö." Aikuistuessaan ihminen ei enää pelkää kaapin alla olevaa hahmoa, mutta pelon rakenne voi jäädä elämään. Mörkö vaihtaa vain nimeä. Se muuttuu näkymättömäksi viholliseksi, jonka uskotaan selittävän kaiken pahan maailmassa.

Mutta jos kaikki paha sijoitetaan ulkopuoliseen viholliseen, ihminen voi unohtaa oman vastuunsa. Hän taistelee kuvitteellisia vihollisia vastaan ja samalla jättää kohtaamatta todelliset ongelmat: välinpitämättömyyden, julmuuden, vallanhimon ja kyvyttömyyden rakastaa lähimmäistään.

Suurin vaara ei ehkä olekaan se, että ihminen uskoo pahuuden olemassaoloon. Suurempi vaara on, että hän uskoo pahuuden löytyvän aina jostakin muualta kuin itsestään.

Silloin ihminen nostaa miekan tuulimyllyä vastaan ja kuvittelee pelastavansa maailman, vaikka todellinen taistelu olisi ollut hänen omassa mielessään koko ajan.

Anonyymi00030 kirjoitti:

Sanonta "taistella tuulimyllyjä vastaan" tulee Don Quijotesta. Teoksen päähenkilö näkee tavalliset tuulimyllyt valtavina jättiläisinä ja ryntää niitä vastaan miekka kädessä. Hän käy taistelua vihollista vastaan, jota ei todellisuudessa ole olemassa sellaisena kuin hän sen kuvittelee.

Vertaus sopii hyvin tilanteisiin, joissa ihminen käyttää valtavasti energiaa kuviteltujen vihollisten torjumiseen samalla, kun todelliset ongelmat jäävät huomaamatta.

Jos Saatana ymmärretään vertauskuvana ihmisen sisäiselle pahuudelle – vihalle, ylpeydelle, ahneudelle, julmuudelle ja itsekkyydelle – silloin suurin taistelu ei tapahdu ulkopuolista vihollista vastaan, vaan ihmisen omassa sydämessä. On helppoa nähdä paha jossakin kaukana: toisessa ihmisessä, toisessa uskonnossa, toisessa ajattelutavassa tai yhteiskunnallisessa ilmiössä. Paljon vaikeampaa on katsoa itseään ja kysyä: missä minä itse kannan vihaa, ylimielisyyttä tai halua tuomita?

Pelkoon perustuva uskonnollisuus voi joskus tehdä ihmisestä jatkuvan uhkien etsijän. Hän alkaa nähdä merkkejä kaikkialla: symboleissa, numeroissa, nimissä ja tavallisissa arkisissa asioissa. Sama mieli, joka lapsena pelkäsi pimeän kaapin takana olevaa mörköä, voi aikuisena siirtää saman pelon suurempaan kertomukseen.

Lapselle voidaan sanoa: "Ole varovainen, siellä on hirviö." Aikuistuessaan ihminen ei enää pelkää kaapin alla olevaa hahmoa, mutta pelon rakenne voi jäädä elämään. Mörkö vaihtaa vain nimeä. Se muuttuu näkymättömäksi viholliseksi, jonka uskotaan selittävän kaiken pahan maailmassa.

Mutta jos kaikki paha sijoitetaan ulkopuoliseen viholliseen, ihminen voi unohtaa oman vastuunsa. Hän taistelee kuvitteellisia vihollisia vastaan ja samalla jättää kohtaamatta todelliset ongelmat: välinpitämättömyyden, julmuuden, vallanhimon ja kyvyttömyyden rakastaa lähimmäistään.

Suurin vaara ei ehkä olekaan se, että ihminen uskoo pahuuden olemassaoloon. Suurempi vaara on, että hän uskoo pahuuden löytyvän aina jostakin muualta kuin itsestään.

Silloin ihminen nostaa miekan tuulimyllyä vastaan ja kuvittelee pelastavansa maailman, vaikka todellinen taistelu olisi ollut hänen omassa mielessään koko ajan.

Lue lisää

Miksi jonkin toisen uskonnon rituaali tulkitaan helposti epäjumalanpalvelukseksi, mutta omaa uskonnollista toimintaa ei nähdä samalla tavalla? Tähän ei ole yhtä vastausta, koska eri uskonnot määrittelevät epäjumalanpalveluksen eri tavoin.

Kristillisestä näkökulmasta esimerkiksi Raamattun epäjumalanpalvelusta koskevissa kohdissa keskeinen ajatus on, että luodulle asialle annetaan se asema, joka kuuluu vain Jumalalle. Siksi monet kristityt tulkitsevat jonkin ihmisen palvomisen, jumalallistamisen tai jumalallisena välikappaleena pitämisen epäjumalanpalvelukseksi.

Mutta tästä seuraa myös vaikea peiliin katsomisen kysymys: mikä erottaa aidon jumalanpalveluksen epäjumalanpalveluksesta?


Jos määritelmä on: "Epäjumalanpalvelusta on antaa ehdoton hengellinen auktoriteetti jollekin luodulle asialle", silloin kriittinen kysymys voidaan esittää myös kristinuskon sisällä:

Voiko ihminen tehdä uskonnollisesta johtajasta erehtymättömän?
Voiko oma oppijärjestelmä muuttua niin pyhäksi, ettei sitä enää saa kyseenalaistaa?
Voiko uskonnollinen identiteetti tulla tärkeämmäksi kuin rakkaus, nöyryys ja lähimmäisen kunnioitus?

Tällöin epäjumala ei välttämättä ole patsas tai henkilö. Se voi olla myös oma varmuus siitä, että minun tulkintani on täydellinen ja kaikki muut ovat eksyneitä.

Tällöin epäjumala ei välttämättä ole patsas tai henkilö. Se voi olla myös oma varmuus siitä, että minun tulkintani on täydellinen ja kaikki muut ovat eksyneitä.

Mitä tulee Mata Amritanandamayian, hänen seuraajansa eivät yleensä kuvaa halausta yksinkertaisesti niin, että "ihminen palvoo jumalaa ihmisen muodossa", vaan heidän omassa hengellisessä kehyksessään halaus (darshan) liittyy pyhän läsnäolon kokemukseen ja siunauksen vastaanottamiseen. Kriitikot taas voivat tulkita saman rituaalin jumalallistamiseksi. Kiista syntyy siis osittain siitä, minkä uskonnollisen kehyksen kautta tapahtumaa katsotaan.

Anonyymi00031 kirjoitti:

Miksi jonkin toisen uskonnon rituaali tulkitaan helposti epäjumalanpalvelukseksi, mutta omaa uskonnollista toimintaa ei nähdä samalla tavalla? Tähän ei ole yhtä vastausta, koska eri uskonnot määrittelevät epäjumalanpalveluksen eri tavoin.

Kristillisestä näkökulmasta esimerkiksi Raamattun epäjumalanpalvelusta koskevissa kohdissa keskeinen ajatus on, että luodulle asialle annetaan se asema, joka kuuluu vain Jumalalle. Siksi monet kristityt tulkitsevat jonkin ihmisen palvomisen, jumalallistamisen tai jumalallisena välikappaleena pitämisen epäjumalanpalvelukseksi.

Mutta tästä seuraa myös vaikea peiliin katsomisen kysymys: mikä erottaa aidon jumalanpalveluksen epäjumalanpalveluksesta?


Jos määritelmä on: "Epäjumalanpalvelusta on antaa ehdoton hengellinen auktoriteetti jollekin luodulle asialle", silloin kriittinen kysymys voidaan esittää myös kristinuskon sisällä:

Voiko ihminen tehdä uskonnollisesta johtajasta erehtymättömän?
Voiko oma oppijärjestelmä muuttua niin pyhäksi, ettei sitä enää saa kyseenalaistaa?
Voiko uskonnollinen identiteetti tulla tärkeämmäksi kuin rakkaus, nöyryys ja lähimmäisen kunnioitus?

Tällöin epäjumala ei välttämättä ole patsas tai henkilö. Se voi olla myös oma varmuus siitä, että minun tulkintani on täydellinen ja kaikki muut ovat eksyneitä.

Tällöin epäjumala ei välttämättä ole patsas tai henkilö. Se voi olla myös oma varmuus siitä, että minun tulkintani on täydellinen ja kaikki muut ovat eksyneitä.

Mitä tulee Mata Amritanandamayian, hänen seuraajansa eivät yleensä kuvaa halausta yksinkertaisesti niin, että "ihminen palvoo jumalaa ihmisen muodossa", vaan heidän omassa hengellisessä kehyksessään halaus (darshan) liittyy pyhän läsnäolon kokemukseen ja siunauksen vastaanottamiseen. Kriitikot taas voivat tulkita saman rituaalin jumalallistamiseksi. Kiista syntyy siis osittain siitä, minkä uskonnollisen kehyksen kautta tapahtumaa katsotaan.

Lue lisää

Sama ilmiö näkyy usein uskontojen välisissä kiistoissa: oma rituaali nähdään helposti pyhänä ja toisen rituaali epäjumalanpalveluksena. Ulkopuolinen tarkkailija voi kuitenkin huomata, että molemmissa tapauksissa ihminen käyttää symboleja, esineitä, henkilöitä ja rituaaleja välittääkseen suhdetta johonkin itseään suurempaan.

Ehkä syvin kysymys ei olekaan vain:
"Palvooko joku väärää kohdetta?"

Vaan myös:
"Onko ihminen kykenevä tekemään mistä tahansa asiasta epäjumalan – jopa omasta uskonnostaan, omasta ryhmästään ja omasta varmuudestaan?"

Tämä kysymys on ollut läsnä myös monissa uskonnollisissa perinteissä: suurin vaara ei aina ole vieraan jumalan palvominen, vaan se, että ihminen alkaa rakastaa omaa kuvaansa totuudesta enemmän kuin itse totuutta.



Ehkä kaikkein vaikein epäjumala tunnistaa ei ole vieraan uskonnon jumalakuva, vaan oma varmuus siitä, että vain minä omistan täydellisen totuuden.

Ihminen voi katsoa toisen uskontoa ja sanoa: "Tuo on epäjumalanpalvelusta." Mutta samalla hän voi olla huomaamatta, että hänen oma mielensä on rakentanut toisenlaisen epäjumalan: ehdottoman varmuuden omasta tulkinnastaan.

Jos epäjumalanpalvelus tarkoittaa sitä, että jokin luotu asia asetetaan Jumalan paikalle, silloin on aiheellista kysyä: voiko myös oma oppi, oma ryhmä, oma tulkinta tai oma tunne erehtymättömyydestä nousta Jumalan paikalle?

Kun ihminen uskoo, että kaikki muut ovat väärässä ja vain hänen oma yhteisönsä omistaa totuuden, hän ei enää kohtaa muita ihmisiä ihmisinä. Hän näkee heidät symboleina, vihollisina tai eksytyksinä. Silloin totuuden etsiminen voi muuttua oman identiteetin puolustamiseksi.

Ironista on, että ihminen voi taistella epäjumalia vastaan niin kiihkeästi, että hän alkaa palvella omaa käsitystään Jumalasta enemmän kuin sitä Jumalaa, jota väittää puolustavansa.

Ehkä suurin testi ei olekaan siinä, kuinka hyvin ihminen tunnistaa muiden virheet, vaan siinä, kykeneekö hän katsomaan itseään nöyryydellä. Pystyykö hän kysymään: "Entä jos minäkin voin erehtyä?"

Sillä joskus kaikkein vaikeimmin havaittava epäjumala ei seiso temppelissä. Se istuu ihmisen omassa mielessä ja kuiskaa: "Sinä yksin tiedät varmasti."

Anonyymi00032 kirjoitti:

Sama ilmiö näkyy usein uskontojen välisissä kiistoissa: oma rituaali nähdään helposti pyhänä ja toisen rituaali epäjumalanpalveluksena. Ulkopuolinen tarkkailija voi kuitenkin huomata, että molemmissa tapauksissa ihminen käyttää symboleja, esineitä, henkilöitä ja rituaaleja välittääkseen suhdetta johonkin itseään suurempaan.

Ehkä syvin kysymys ei olekaan vain:
"Palvooko joku väärää kohdetta?"

Vaan myös:
"Onko ihminen kykenevä tekemään mistä tahansa asiasta epäjumalan – jopa omasta uskonnostaan, omasta ryhmästään ja omasta varmuudestaan?"

Tämä kysymys on ollut läsnä myös monissa uskonnollisissa perinteissä: suurin vaara ei aina ole vieraan jumalan palvominen, vaan se, että ihminen alkaa rakastaa omaa kuvaansa totuudesta enemmän kuin itse totuutta.



Ehkä kaikkein vaikein epäjumala tunnistaa ei ole vieraan uskonnon jumalakuva, vaan oma varmuus siitä, että vain minä omistan täydellisen totuuden.

Ihminen voi katsoa toisen uskontoa ja sanoa: "Tuo on epäjumalanpalvelusta." Mutta samalla hän voi olla huomaamatta, että hänen oma mielensä on rakentanut toisenlaisen epäjumalan: ehdottoman varmuuden omasta tulkinnastaan.

Jos epäjumalanpalvelus tarkoittaa sitä, että jokin luotu asia asetetaan Jumalan paikalle, silloin on aiheellista kysyä: voiko myös oma oppi, oma ryhmä, oma tulkinta tai oma tunne erehtymättömyydestä nousta Jumalan paikalle?

Kun ihminen uskoo, että kaikki muut ovat väärässä ja vain hänen oma yhteisönsä omistaa totuuden, hän ei enää kohtaa muita ihmisiä ihmisinä. Hän näkee heidät symboleina, vihollisina tai eksytyksinä. Silloin totuuden etsiminen voi muuttua oman identiteetin puolustamiseksi.

Ironista on, että ihminen voi taistella epäjumalia vastaan niin kiihkeästi, että hän alkaa palvella omaa käsitystään Jumalasta enemmän kuin sitä Jumalaa, jota väittää puolustavansa.

Ehkä suurin testi ei olekaan siinä, kuinka hyvin ihminen tunnistaa muiden virheet, vaan siinä, kykeneekö hän katsomaan itseään nöyryydellä. Pystyykö hän kysymään: "Entä jos minäkin voin erehtyä?"

Sillä joskus kaikkein vaikeimmin havaittava epäjumala ei seiso temppelissä. Se istuu ihmisen omassa mielessä ja kuiskaa: "Sinä yksin tiedät varmasti."

Lue lisää

Ironisinta epäjumalien vastaisessa taistelussa on se, että ihminen voi käyttää koko elämänsä niiden etsimiseen – ja samalla rakentaa itselleen kaikkein huomaamattomimman epäjumalan: oman erehtymättömyytensä.


Hän polttaa kuvitteellisia epäjumalia, mutta sytyttää samalla alttarin omalle tulkinnalleen. Hän varoittaa muita harhasta, mutta ei huomaa, että hänen suurin harhansa voi olla ajatus siitä, ettei hän itse voisi koskaan eksyä.


Hän sanoo puolustavansa Jumalaa, mutta joskus todellisuudessa hän puolustaa omaa kuvaansa Jumalasta. Hän ei enää rakasta totuutta, vaan sitä tunnetta, jonka antaa varmuus siitä, että on oikeassa. Jumalasta tulee silloin kuin peili, josta ihminen näkee vain oman mielipiteensä heijastuksen.



Mitä enemmän hän julistaa muiden olevan eksyksissä, sitä vähemmän hän tarvitsee itsetutkiskelua. Jokainen eriävä mielipide muuttuu todisteeksi siitä, että hän on oikeassa. Jokainen kysymys muuttuu epäilyksi. Jokainen keskustelu muuttuu taisteluksi.
Ja siinä on ehkä kaikkein hienovaraisin ironia: ihminen, joka pelkää muiden palvovan epäjumalia, voi itse alkaa polvistua oman varmuutensa eteen.
Hän ei sano: "Minun ajatukseni on Jumala." Hän sanoo: "Minun ajatukseni on Jumalan totuus." Mutta lopputulos voi olla sama. Hänen oma tulkintansa on saavuttanut aseman, jota ei saa kyseenalaistaa.
Ehkä todellinen hengellinen testi ei olekaan siinä, kuinka monta väärää oppia ihminen pystyy tunnistamaan muissa. Se on liian helppoa. Todellinen testi on siinä, pystyykö ihminen katsomaan omaa sydäntään ja kysymään vaikeimman mahdollisen kysymyksen:
"Entä jos olenkin väärässä?"


Sillä kaikkein vaarallisin epäjumala ei välttämättä seiso temppelissä, patsaan muodossa tai vieraan uskonnon alttarilla. Se voi olla näkymätön ja paljon lähempänä.
Se istuu ihmisen omassa mielessä.
Se ei käske häntä palvomaan kiveä tai kuvaa.
Se kuiskaa paljon hienovaraisemmin:
"Sinä tiedät jo kaiken. Sinun ei tarvitse enää kuunnella."
Ja juuri siinä hetkessä totuuden etsijä voi lakata etsimästä totuutta ja alkaa puolustaa vain itseään.

Anonyymi00033 kirjoitti:

Ironisinta epäjumalien vastaisessa taistelussa on se, että ihminen voi käyttää koko elämänsä niiden etsimiseen – ja samalla rakentaa itselleen kaikkein huomaamattomimman epäjumalan: oman erehtymättömyytensä.


Hän polttaa kuvitteellisia epäjumalia, mutta sytyttää samalla alttarin omalle tulkinnalleen. Hän varoittaa muita harhasta, mutta ei huomaa, että hänen suurin harhansa voi olla ajatus siitä, ettei hän itse voisi koskaan eksyä.


Hän sanoo puolustavansa Jumalaa, mutta joskus todellisuudessa hän puolustaa omaa kuvaansa Jumalasta. Hän ei enää rakasta totuutta, vaan sitä tunnetta, jonka antaa varmuus siitä, että on oikeassa. Jumalasta tulee silloin kuin peili, josta ihminen näkee vain oman mielipiteensä heijastuksen.



Mitä enemmän hän julistaa muiden olevan eksyksissä, sitä vähemmän hän tarvitsee itsetutkiskelua. Jokainen eriävä mielipide muuttuu todisteeksi siitä, että hän on oikeassa. Jokainen kysymys muuttuu epäilyksi. Jokainen keskustelu muuttuu taisteluksi.
Ja siinä on ehkä kaikkein hienovaraisin ironia: ihminen, joka pelkää muiden palvovan epäjumalia, voi itse alkaa polvistua oman varmuutensa eteen.
Hän ei sano: "Minun ajatukseni on Jumala." Hän sanoo: "Minun ajatukseni on Jumalan totuus." Mutta lopputulos voi olla sama. Hänen oma tulkintansa on saavuttanut aseman, jota ei saa kyseenalaistaa.
Ehkä todellinen hengellinen testi ei olekaan siinä, kuinka monta väärää oppia ihminen pystyy tunnistamaan muissa. Se on liian helppoa. Todellinen testi on siinä, pystyykö ihminen katsomaan omaa sydäntään ja kysymään vaikeimman mahdollisen kysymyksen:
"Entä jos olenkin väärässä?"


Sillä kaikkein vaarallisin epäjumala ei välttämättä seiso temppelissä, patsaan muodossa tai vieraan uskonnon alttarilla. Se voi olla näkymätön ja paljon lähempänä.
Se istuu ihmisen omassa mielessä.
Se ei käske häntä palvomaan kiveä tai kuvaa.
Se kuiskaa paljon hienovaraisemmin:
"Sinä tiedät jo kaiken. Sinun ei tarvitse enää kuunnella."
Ja juuri siinä hetkessä totuuden etsijä voi lakata etsimästä totuutta ja alkaa puolustaa vain itseään.

Lue lisää

Kun ihminen sanoo löytäneensä ainoan tien totuuteen, hän kohtaa heti vaikean kysymyksen: miksi niin monet muut ihmiset eri puolilla maailmaa ovat päätyneet samanlaiseen kokemukseen oman uskonsa kautta?

Ajatus Jumalan etsimisestä, oikeasta elämästä, moraalista ja ihmisen suhteesta korkeimpaan todellisuuteen ei kuulu vain yhdelle perinteelle. Samat suuret kysymykset toistuvat eri kulttuureissa: Mikä on elämän tarkoitus? Mitä on hyvä elämä? Miten ihmisen pitäisi kohdella toisiaan? Miten ihminen voi lähestyä Jumalaa tai pyhää?

Myös abrahamilaisissa uskonnoissa – juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa – on vahva ajatus totuudesta, Jumalan tahdosta ja oikeasta elämäntiestä. Islamissa esimerkiksi Koraani korostaa Jumalan ykseyttä, oikeudenmukaisuutta, laupeutta ja ihmisen vastuuta teoistaan. Samankaltaisia moraalisia ja hengellisiä teemoja löytyy myös muista suurista uskonnoista.

Tästä syntyy kiinnostava paradoksi: ihminen voi nähdä oman uskontonsa totuuden merkkinä sen, että se puhuu Jumalasta, rakkaudesta, moraalista ja pelastuksesta – mutta juuri nämä teemat löytyvät myös monista muista perinteistä.

Siksi vaikea kysymys ei ehkä ole vain: "Kenellä on totuus?" Vaan myös: "Miten ihminen suhtautuu toiseen ihmiseen, joka etsii totuutta eri polkua pitkin?"

Jos totuus todella tulee Jumalasta, voisiko siihen kuulua myös nöyryys? Voisiko todellinen usko sisältää ajatuksen, että ihminen ymmärtää aina vain osan suuremmasta todellisuudesta?

Ehkä suurin hengellinen haaste ei ole löytää vihollisia muiden uskontojen joukosta, vaan löytää viisautta siinä, miten ihminen suhtautuu omaan rajalliseen ymmärrykseensä.

Anonyymi00034 kirjoitti:

Kun ihminen sanoo löytäneensä ainoan tien totuuteen, hän kohtaa heti vaikean kysymyksen: miksi niin monet muut ihmiset eri puolilla maailmaa ovat päätyneet samanlaiseen kokemukseen oman uskonsa kautta?

Ajatus Jumalan etsimisestä, oikeasta elämästä, moraalista ja ihmisen suhteesta korkeimpaan todellisuuteen ei kuulu vain yhdelle perinteelle. Samat suuret kysymykset toistuvat eri kulttuureissa: Mikä on elämän tarkoitus? Mitä on hyvä elämä? Miten ihmisen pitäisi kohdella toisiaan? Miten ihminen voi lähestyä Jumalaa tai pyhää?

Myös abrahamilaisissa uskonnoissa – juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa – on vahva ajatus totuudesta, Jumalan tahdosta ja oikeasta elämäntiestä. Islamissa esimerkiksi Koraani korostaa Jumalan ykseyttä, oikeudenmukaisuutta, laupeutta ja ihmisen vastuuta teoistaan. Samankaltaisia moraalisia ja hengellisiä teemoja löytyy myös muista suurista uskonnoista.

Tästä syntyy kiinnostava paradoksi: ihminen voi nähdä oman uskontonsa totuuden merkkinä sen, että se puhuu Jumalasta, rakkaudesta, moraalista ja pelastuksesta – mutta juuri nämä teemat löytyvät myös monista muista perinteistä.

Siksi vaikea kysymys ei ehkä ole vain: "Kenellä on totuus?" Vaan myös: "Miten ihminen suhtautuu toiseen ihmiseen, joka etsii totuutta eri polkua pitkin?"

Jos totuus todella tulee Jumalasta, voisiko siihen kuulua myös nöyryys? Voisiko todellinen usko sisältää ajatuksen, että ihminen ymmärtää aina vain osan suuremmasta todellisuudesta?

Ehkä suurin hengellinen haaste ei ole löytää vihollisia muiden uskontojen joukosta, vaan löytää viisautta siinä, miten ihminen suhtautuu omaan rajalliseen ymmärrykseensä.

Lue lisää

Itse asiassa ei voisi olla voimakkaampaa epäjumalanpalvontaa kuin ajatus, että kaikki muut maailmanuskonnot ovat vääriä ja että vain meillä – tai tarkemmin sanottuna vain meidän lahkoillamme – on totuus, ja että jopa muut kristilliset kirkkokunnat leimataan epäjumalanpalvojiksi.

Anonyymi00035 kirjoitti:

Itse asiassa ei voisi olla voimakkaampaa epäjumalanpalvontaa kuin ajatus, että kaikki muut maailmanuskonnot ovat vääriä ja että vain meillä – tai tarkemmin sanottuna vain meidän lahkoillamme – on totuus, ja että jopa muut kristilliset kirkkokunnat leimataan epäjumalanpalvojiksi.

Lue lisää

Ehkä kaikkein syvin ironia on siinä, että epäjumalanpalvonnaksi tuomitaan muiden usko samalla, kun oma oppijärjestelmä korotetaan erehtymättömäksi totuudeksi. Vaikea kuvitella voimakkaampaa epäjumalanpalvonnan muotoa kuin usko siihen, että kaikki maailman uskonnot ovat vääriä ja että vain meillä – tai tarkemmin sanottuna vain omalla lahkollamme – on totuus. Ironia huipentuu siihen, että jopa muut kristilliset kirkkokunnat julistetaan epäjumalanpalvojiksi. Tällöin palvonnan kohteeksi ei enää nouse Jumala vaan oma tulkinta Jumalasta.

Anonyymi00036 kirjoitti:

Ehkä kaikkein syvin ironia on siinä, että epäjumalanpalvonnaksi tuomitaan muiden usko samalla, kun oma oppijärjestelmä korotetaan erehtymättömäksi totuudeksi. Vaikea kuvitella voimakkaampaa epäjumalanpalvonnan muotoa kuin usko siihen, että kaikki maailman uskonnot ovat vääriä ja että vain meillä – tai tarkemmin sanottuna vain omalla lahkollamme – on totuus. Ironia huipentuu siihen, että jopa muut kristilliset kirkkokunnat julistetaan epäjumalanpalvojiksi. Tällöin palvonnan kohteeksi ei enää nouse Jumala vaan oma tulkinta Jumalasta.

Lue lisää

Vaikea kuvitella voimakkaampaa epäjumalanpalvonnan muotoa kuin usko siihen, että kaikki maailman uskonnot ovat vääriä ja että vain meillä on totuus.

Siinä hetkessä epäjumalaksi ei enää aseteta puusta tai kivestä tehtyä kuvaa, vaan oma oppi, oma tulkinta ja oma varmuus. Juuri silloin epäjumalanpalvonta saavuttaa hienostuneimman muotonsa: ihminen ei enää kumarra Jumalaa, vaan omaa käsitystään Jumalasta.

Anonyymi00037 kirjoitti:

Vaikea kuvitella voimakkaampaa epäjumalanpalvonnan muotoa kuin usko siihen, että kaikki maailman uskonnot ovat vääriä ja että vain meillä on totuus.

Siinä hetkessä epäjumalaksi ei enää aseteta puusta tai kivestä tehtyä kuvaa, vaan oma oppi, oma tulkinta ja oma varmuus. Juuri silloin epäjumalanpalvonta saavuttaa hienostuneimman muotonsa: ihminen ei enää kumarra Jumalaa, vaan omaa käsitystään Jumalasta.

Lue lisää

Siinä on todellakin suuri ero kristinuskoon verrattuna, sillä me, pahat hindut, entiset kristityt, emme välitä lainkaan siitä, mihin muita uskovat – tai uskovatko he mihinkään lainkaan.

Anonyymi00038 kirjoitti:

Siinä on todellakin suuri ero kristinuskoon verrattuna, sillä me, pahat hindut, entiset kristityt, emme välitä lainkaan siitä, mihin muita uskovat – tai uskovatko he mihinkään lainkaan.

Lue lisää

Emme pidä siitä, kun yritätte jatkuvasti tyrkyttää meille uudelleen psykoterrorilla sellaista, joista olemme luopuneet jo kauan sitten.

Anonyymi00039 kirjoitti:

Emme pidä siitä, kun yritätte jatkuvasti tyrkyttää meille uudelleen psykoterrorilla sellaista, joista olemme luopuneet jo kauan sitten.

Ja sitten kuvaan astuu se kuuluisa ”hyvä taivaan isukki”. Tuo äärettömän rakastava hahmo, jonka kerrotaan olevan hyvyyden lähde ja rakkauden perikuva. Mutta kummallisen usein tämä rakkaus muistuttaa järjestelmää, jossa hyväksyt oikean uskomuspaketin tai kohtaat seuraukset. Tietenkin kyseessä ei ole uhkaus, ei missään nimessä. Se on vain ääretön rangaistus, joka odottaa väärän valinnan tehnyttä. Täysin eri asia. Eihän kukaan kutsuisi sitä painostukseksi. Se on vain kosmista vapaaehtoisuutta.

Anonyymi00041 kirjoitti:

Ja sitten kuvaan astuu se kuuluisa ”hyvä taivaan isukki”. Tuo äärettömän rakastava hahmo, jonka kerrotaan olevan hyvyyden lähde ja rakkauden perikuva. Mutta kummallisen usein tämä rakkaus muistuttaa järjestelmää, jossa hyväksyt oikean uskomuspaketin tai kohtaat seuraukset. Tietenkin kyseessä ei ole uhkaus, ei missään nimessä. Se on vain ääretön rangaistus, joka odottaa väärän valinnan tehnyttä. Täysin eri asia. Eihän kukaan kutsuisi sitä painostukseksi. Se on vain kosmista vapaaehtoisuutta.

Lue lisää

Ja jos joku uskaltaa kysyä, kuulostaako tämä todella rakkaudelta, vastaus tulee salamannopeasti: "Kyllä se on oikeudenmukaista, koska Jumala on oikeudenmukainen." Loistava argumentti. Kehä sulkeutuu täydellisesti. Mikä tahansa teko voidaan julistaa hyväksi, koska hyvän määritelmäksi asetetaan etukäteen se, mitä taivaallinen auktoriteetti tekee. Tällöin ei enää arvioida tekoja moraalisesti, vaan moraali määritellään vallan perusteella. Voimakkain voittaa, ja hänen tekojaan kutsutaan hyviksi.

Anonyymi00042 kirjoitti:

Ja jos joku uskaltaa kysyä, kuulostaako tämä todella rakkaudelta, vastaus tulee salamannopeasti: "Kyllä se on oikeudenmukaista, koska Jumala on oikeudenmukainen." Loistava argumentti. Kehä sulkeutuu täydellisesti. Mikä tahansa teko voidaan julistaa hyväksi, koska hyvän määritelmäksi asetetaan etukäteen se, mitä taivaallinen auktoriteetti tekee. Tällöin ei enää arvioida tekoja moraalisesti, vaan moraali määritellään vallan perusteella. Voimakkain voittaa, ja hänen tekojaan kutsutaan hyviksi.

Lue lisää

Sarkastisinta on kuitenkin se järkkymätön varmuus. "Pelastus on rakkauden osoitus." "Helvetti on oikeudenmukainen." "Kaikki on täydellistä." Mitään ei tarvitse perustella, koska vastaus tiedetään jo etukäteen. Ja jos et hyväksy sitä, ongelma ei tietenkään voi olla itse opissa. Vika on kysyjässä. Hän ajattelee liikaa. Hän kyseenalaistaa liikaa. Hän käyttää liikaa omaa moraalista harkintaansa.
Mutta juuri siinä piilee vaarallisuus. Jos ihmiselle opetetaan, että jokin on hyvää pelkästään siksi, että auktoriteetti sanoo niin, hän ei enää arvioi väitteitä niiden sisällön perusteella. Hän arvioi niitä sen perusteella, kuka ne lausuu. Ja historia on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka vaarallista tällainen ajattelu voi olla. Kun oma oikeudentaju alistetaan auktoriteetille, ihminen voi päätyä puolustamaan asioita, joita hän ei koskaan hyväksyisi ilman pyhää leimaa niiden päällä.

Anonyymi00043 kirjoitti:

Sarkastisinta on kuitenkin se järkkymätön varmuus. "Pelastus on rakkauden osoitus." "Helvetti on oikeudenmukainen." "Kaikki on täydellistä." Mitään ei tarvitse perustella, koska vastaus tiedetään jo etukäteen. Ja jos et hyväksy sitä, ongelma ei tietenkään voi olla itse opissa. Vika on kysyjässä. Hän ajattelee liikaa. Hän kyseenalaistaa liikaa. Hän käyttää liikaa omaa moraalista harkintaansa.
Mutta juuri siinä piilee vaarallisuus. Jos ihmiselle opetetaan, että jokin on hyvää pelkästään siksi, että auktoriteetti sanoo niin, hän ei enää arvioi väitteitä niiden sisällön perusteella. Hän arvioi niitä sen perusteella, kuka ne lausuu. Ja historia on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka vaarallista tällainen ajattelu voi olla. Kun oma oikeudentaju alistetaan auktoriteetille, ihminen voi päätyä puolustamaan asioita, joita hän ei koskaan hyväksyisi ilman pyhää leimaa niiden päällä.

Lue lisää

Erityisen ironista on, että ihminen voi kirjoittaa kymmenen kappaletta anteeksiannosta ja käyttää yhdennentoista siihen, että selittää kuinka aikoo käyttää koko loppuelämänsä tietyn ihmisryhmän, uskonnon tai filosofian vastustamiseen. Tässä vaiheessa rakkaus ei enää kuulosta hyveeltä vaan markkinointiosastolta. Julkisivu on täynnä lämpimiä sanoja, mutta konepellin alla käy lakkaamatta sama vanha moottori: pelko, tuomitseminen ja viholliskuvien rakentaminen.

Anonyymi00044 kirjoitti:

Erityisen ironista on, että ihminen voi kirjoittaa kymmenen kappaletta anteeksiannosta ja käyttää yhdennentoista siihen, että selittää kuinka aikoo käyttää koko loppuelämänsä tietyn ihmisryhmän, uskonnon tai filosofian vastustamiseen. Tässä vaiheessa rakkaus ei enää kuulosta hyveeltä vaan markkinointiosastolta. Julkisivu on täynnä lämpimiä sanoja, mutta konepellin alla käy lakkaamatta sama vanha moottori: pelko, tuomitseminen ja viholliskuvien rakentaminen.

Lue lisää

pelko, tuomitseminen ja viholliskuvien rakentaminen.
Ehkä kaikkein huvittavinta on se, kuinka usein tällainen ihminen kuvittelee taistelevansa pahuutta vastaan, vaikka hänen koko maailmankuvansa pyörii pahan ympärillä. Hän näkee sitä kaikkialla. Kirjoissa, filosofioissa, kulttuureissa, uskonnoissa, ihmisissä ja ajatuksissa. Maailma muuttuu valtavaksi miinakentäksi, jossa jokaisen kulman takana väijyy uusi harhaoppi. Hän puhuu rakkaudesta, mutta hänen huomionsa ei kohdistu rakastamiseen vaan vihollisten tunnistamiseen. Hän ei tunnu kysyvän: "Kuinka voisin ymmärtää?" vaan: "Ketä vastaan minun pitäisi seuraavaksi taistella?"

Anonyymi00045 kirjoitti:

pelko, tuomitseminen ja viholliskuvien rakentaminen.
Ehkä kaikkein huvittavinta on se, kuinka usein tällainen ihminen kuvittelee taistelevansa pahuutta vastaan, vaikka hänen koko maailmankuvansa pyörii pahan ympärillä. Hän näkee sitä kaikkialla. Kirjoissa, filosofioissa, kulttuureissa, uskonnoissa, ihmisissä ja ajatuksissa. Maailma muuttuu valtavaksi miinakentäksi, jossa jokaisen kulman takana väijyy uusi harhaoppi. Hän puhuu rakkaudesta, mutta hänen huomionsa ei kohdistu rakastamiseen vaan vihollisten tunnistamiseen. Hän ei tunnu kysyvän: "Kuinka voisin ymmärtää?" vaan: "Ketä vastaan minun pitäisi seuraavaksi taistella?"

Lue lisää

Ja juuri siinä piilee tragedia. Rakkaus muuttuu iskulauseeksi. Armo muuttuu koristeeksi. Anteeksianto muuttuu retoriikaksi. Sanoja toistetaan niin paljon, että niiden sisältö katoaa kokonaan. Jäljelle jää vain ihminen, joka julistaa rakastavansa koko maailmaa samalla kun hän käyttää suuren osan elämästään todistaakseen, miksi niin suuri osa siitä maailmasta on väärässä. Se on erikoinen rakkauden muoto: sellainen, joka löytää vihollisen nopeammin kuin lähimmäisen. Sellainen, joka puhuu armosta loputtomasti mutta näyttää antavan sitä kaikkein niukimmin. Sellainen, joka vakuuttaa olevansa rakkauden asialla, mutta jonka ympärillä rakkaus tuntuu olevan aina puheenaihe — ei koskaan lopputulos.

Anonyymi00046 kirjoitti:

Ja juuri siinä piilee tragedia. Rakkaus muuttuu iskulauseeksi. Armo muuttuu koristeeksi. Anteeksianto muuttuu retoriikaksi. Sanoja toistetaan niin paljon, että niiden sisältö katoaa kokonaan. Jäljelle jää vain ihminen, joka julistaa rakastavansa koko maailmaa samalla kun hän käyttää suuren osan elämästään todistaakseen, miksi niin suuri osa siitä maailmasta on väärässä. Se on erikoinen rakkauden muoto: sellainen, joka löytää vihollisen nopeammin kuin lähimmäisen. Sellainen, joka puhuu armosta loputtomasti mutta näyttää antavan sitä kaikkein niukimmin. Sellainen, joka vakuuttaa olevansa rakkauden asialla, mutta jonka ympärillä rakkaus tuntuu olevan aina puheenaihe — ei koskaan lopputulos.

Lue lisää

Hänet on ylennetty uuteen hengelliseen virkaan. Ei enää tavallinen uskova, ei etsijä, ei oppija, vaan itse "Jumalan kirjuri", kuten hän asian ilmaisee. Tehtävänä ei ilmeisesti ole rakastaa lähimmäistä, kehittää nöyryyttä tai kasvaa viisaudessa, vaan pitää taivaallista rikosrekisteriä väärin ajattelevista ihmisistä. Päivät kuluvat harhaoppien laskemisessa, yöt vihollislistojen päivittämisessä. Joku voisi luulla, että hengellinen elämä tarkoittaisi oman sydämen tutkimista, mutta paljon tärkeämpää näyttää olevan muiden ihmisten ajatusten vartioiminen.

Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?

"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."

Rakkaudesta hän kyllä puhuu lakkaamatta. Rakkaus vilisee jokaisessa tekstissä kuin pakollinen mainoslause tuotepakkauksessa. Mutta mitä kauemmin häntä kuuntelee, sitä vaikeampi sitä rakkautta on löytää mistään muualta kuin sanoista. Sillä rakkaus ei ole sana. Rakkaus ei ole iskulause. Rakkaus ei ole tunnuslause, jonka voi liimata jokaisen vihamielisen puheenvuoron alkuun. Rakkaus näkyy siinä, miten ihmisistä puhutaan ja miten heihin suhtaudutaan.


Siinäkö se on? Siinäkö on vuosien hengellisen kasvun lopputulos? Siinäkö näkyvät rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä? Jos joku olisi kertonut tämän lausunnon ilman uskonnollista kehystä, useimmat tunnistaisivat sen välittömästi pakkomielteeksi. Mutta kun sen ympärille kiedotaan hengellinen sanasto, jotkut alkavat kutsua sitä vakaumukseksi.

Anonyymi00047 kirjoitti:

Hänet on ylennetty uuteen hengelliseen virkaan. Ei enää tavallinen uskova, ei etsijä, ei oppija, vaan itse "Jumalan kirjuri", kuten hän asian ilmaisee. Tehtävänä ei ilmeisesti ole rakastaa lähimmäistä, kehittää nöyryyttä tai kasvaa viisaudessa, vaan pitää taivaallista rikosrekisteriä väärin ajattelevista ihmisistä. Päivät kuluvat harhaoppien laskemisessa, yöt vihollislistojen päivittämisessä. Joku voisi luulla, että hengellinen elämä tarkoittaisi oman sydämen tutkimista, mutta paljon tärkeämpää näyttää olevan muiden ihmisten ajatusten vartioiminen.

Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?

"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."

Rakkaudesta hän kyllä puhuu lakkaamatta. Rakkaus vilisee jokaisessa tekstissä kuin pakollinen mainoslause tuotepakkauksessa. Mutta mitä kauemmin häntä kuuntelee, sitä vaikeampi sitä rakkautta on löytää mistään muualta kuin sanoista. Sillä rakkaus ei ole sana. Rakkaus ei ole iskulause. Rakkaus ei ole tunnuslause, jonka voi liimata jokaisen vihamielisen puheenvuoron alkuun. Rakkaus näkyy siinä, miten ihmisistä puhutaan ja miten heihin suhtaudutaan.


Siinäkö se on? Siinäkö on vuosien hengellisen kasvun lopputulos? Siinäkö näkyvät rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä? Jos joku olisi kertonut tämän lausunnon ilman uskonnollista kehystä, useimmat tunnistaisivat sen välittömästi pakkomielteeksi. Mutta kun sen ympärille kiedotaan hengellinen sanasto, jotkut alkavat kutsua sitä vakaumukseksi.

Lue lisää

Ja ehkä kaikkein paljastavinta on, ettei tällainen ihminen enää tunnu huomaavan ristiriitaa. Hän lausuu sanan "rakkaus" ja lauseen "aion käyttää loppuelämäni tämän ryhmän vastustamiseen" lähes samassa hengenvetossa ilman, että mikään hälytyskello soi. Ikään kuin sanat olisivat korvanneet todellisuuden. Ikään kuin rakkaudesta puhuminen olisi sama asia kuin rakastaminen.

Mutta ei se ole. Jos ihmisen maailmankuva tarvitsee jatkuvasti vihollisia pysyäkseen pystyssä, kyse ei enää ole rakkauden projektista. Se on viholliskuvien projekti, joka on vain puettu hengelliseen kieleen. Ja silloin "Jumalan kirjurin" työ alkaa muistuttaa vähemmän hengellistä kasvua ja enemmän loputonta.

Anonyymi00048 kirjoitti:

Ja ehkä kaikkein paljastavinta on, ettei tällainen ihminen enää tunnu huomaavan ristiriitaa. Hän lausuu sanan "rakkaus" ja lauseen "aion käyttää loppuelämäni tämän ryhmän vastustamiseen" lähes samassa hengenvetossa ilman, että mikään hälytyskello soi. Ikään kuin sanat olisivat korvanneet todellisuuden. Ikään kuin rakkaudesta puhuminen olisi sama asia kuin rakastaminen.

Mutta ei se ole. Jos ihmisen maailmankuva tarvitsee jatkuvasti vihollisia pysyäkseen pystyssä, kyse ei enää ole rakkauden projektista. Se on viholliskuvien projekti, joka on vain puettu hengelliseen kieleen. Ja silloin "Jumalan kirjurin" työ alkaa muistuttaa vähemmän hengellistä kasvua ja enemmän loputonta.

Lue lisää

Ironisinta on, että samaan aikaan hän puhuu taukoamatta armosta. Armosta, anteeksiannosta, rakkaudesta ja rauhasta. Mutta mitä kauemmin hänen puhettaan kuuntelee, sitä enemmän huomaa, että nämä sanat eivät näyttäydy tekoina vaan iskulauseina. Ne ovat koristeita tekstissä, eivät sisältöä. Sillä ihminen, joka ilmoittaa käyttävänsä koko loppuelämänsä jonkin aatteen, filosofian tai uskonnollisen perinteen vastustamiseen, ei kuulosta ihmiseltä, jonka sydän on täynnä rauhaa. Hän kuulostaa ihmiseltä, jonka elämä tarvitsee vihollisen pysyäkseen käynnissä.

"Jumalan kirjuri", kuten hän asian ilmaisee.

Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?

"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."

Anonyymi00049 kirjoitti:

Ironisinta on, että samaan aikaan hän puhuu taukoamatta armosta. Armosta, anteeksiannosta, rakkaudesta ja rauhasta. Mutta mitä kauemmin hänen puhettaan kuuntelee, sitä enemmän huomaa, että nämä sanat eivät näyttäydy tekoina vaan iskulauseina. Ne ovat koristeita tekstissä, eivät sisältöä. Sillä ihminen, joka ilmoittaa käyttävänsä koko loppuelämänsä jonkin aatteen, filosofian tai uskonnollisen perinteen vastustamiseen, ei kuulosta ihmiseltä, jonka sydän on täynnä rauhaa. Hän kuulostaa ihmiseltä, jonka elämä tarvitsee vihollisen pysyäkseen käynnissä.

"Jumalan kirjuri", kuten hän asian ilmaisee.

Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?

"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."

Lue lisää

Ja siinä kohtaa syntyy huvittava ristiriita. Hän julistaa olevansa rakkauden asialla, mutta puhuu jatkuvasti siitä, mitä vihaa. Hän kertoo olevansa vapautunut, mutta vaikuttaa olevan täydellisessä riippuvuussuhteessa niihin asioihin, joita vastustaa. Hän sanoo löytäneensä rauhan, mutta käy loputonta sotaa. Hän puhuu anteeksiannosta, mutta ei tunnu kykenevän päästämään irti yhdestäkään kaunasta. Jos tämä on hengellisen kasvun lopputulos, moni saattaa perustellusti kysyä, kannattaako koko kasvuprosessiin edes ryhtyä.

Ja ehkä kaikkein merkillisintä on se valtava itsevarmuus, jolla kaikki esitetään. Maailmassa on miljardeja ihmisiä, tuhansia vuosia filosofiaa, uskontoja, kulttuureja ja erilaisia näkemyksiä, mutta jotenkin lopputulos on se, että juuri hän on päätynyt historian ainoalle oikealle näköalapaikalle. Kaikki muut ovat eksyneet, mutta hän näkee kirkkaasti. Kaikki muut ovat harhassa, mutta hänellä on totuus. Se on hämmästyttävä saavutus. Ei niinkään siksi, että se olisi vakuuttavaa, vaan siksi, että sellainen varmuus vaatii lähes täydellistä kyvyttömyyttä epäillä itseään edes hetkeksi.

Kun rakkaudesta tulee pelkkä sana ja vihollisten etsimisestä elämäntapa, tapahtuu jotain nurinkurista. Ihminen alkaa muistuttaa enemmän syyttäjää kuin opettajaa, enemmän tuomaria kuin rakastajaa, enemmän ideologian vartijaa kuin hengellisyyden etsijää. Silloin "rakkaus" ei enää kuvaa toimintaa vaan toimii savuverhona, jonka takana kytee jatkuva tarve jakaa maailma puhtaisiin ja saastuneisiin, oikeisiin ja vääriin, pelastettuihin ja kadotettuihin.

Anonyymi00050 kirjoitti:

Ja siinä kohtaa syntyy huvittava ristiriita. Hän julistaa olevansa rakkauden asialla, mutta puhuu jatkuvasti siitä, mitä vihaa. Hän kertoo olevansa vapautunut, mutta vaikuttaa olevan täydellisessä riippuvuussuhteessa niihin asioihin, joita vastustaa. Hän sanoo löytäneensä rauhan, mutta käy loputonta sotaa. Hän puhuu anteeksiannosta, mutta ei tunnu kykenevän päästämään irti yhdestäkään kaunasta. Jos tämä on hengellisen kasvun lopputulos, moni saattaa perustellusti kysyä, kannattaako koko kasvuprosessiin edes ryhtyä.

Ja ehkä kaikkein merkillisintä on se valtava itsevarmuus, jolla kaikki esitetään. Maailmassa on miljardeja ihmisiä, tuhansia vuosia filosofiaa, uskontoja, kulttuureja ja erilaisia näkemyksiä, mutta jotenkin lopputulos on se, että juuri hän on päätynyt historian ainoalle oikealle näköalapaikalle. Kaikki muut ovat eksyneet, mutta hän näkee kirkkaasti. Kaikki muut ovat harhassa, mutta hänellä on totuus. Se on hämmästyttävä saavutus. Ei niinkään siksi, että se olisi vakuuttavaa, vaan siksi, että sellainen varmuus vaatii lähes täydellistä kyvyttömyyttä epäillä itseään edes hetkeksi.

Kun rakkaudesta tulee pelkkä sana ja vihollisten etsimisestä elämäntapa, tapahtuu jotain nurinkurista. Ihminen alkaa muistuttaa enemmän syyttäjää kuin opettajaa, enemmän tuomaria kuin rakastajaa, enemmän ideologian vartijaa kuin hengellisyyden etsijää. Silloin "rakkaus" ei enää kuvaa toimintaa vaan toimii savuverhona, jonka takana kytee jatkuva tarve jakaa maailma puhtaisiin ja saastuneisiin, oikeisiin ja vääriin, pelastettuihin ja kadotettuihin.

Lue lisää

Ja jos puusta todella tunnetaan hedelmät, niin silloin kannattaa katsoa niitä eikä runkoa ympäröiviä julisteita. Jos hedelminä ovat jatkuva kauna, loputon vastakkainasettelu, pakkomielteinen muiden tuomitseminen ja elämänmittainen ristiretki erilaisia ihmisiä vastaan, silloin ongelma ei ehkä olekaan maailmassa. Ehkä ongelma on siinä, että ihminen on oppinut lausumaan sanan "rakkaus" tuhat kertaa päivässä ymmärtämättä siitä yhtäkään.

Hän on "Jumalan kirjuri", kuten hän asian ilmaisee.

Anonyymi00051 kirjoitti:

Ja jos puusta todella tunnetaan hedelmät, niin silloin kannattaa katsoa niitä eikä runkoa ympäröiviä julisteita. Jos hedelminä ovat jatkuva kauna, loputon vastakkainasettelu, pakkomielteinen muiden tuomitseminen ja elämänmittainen ristiretki erilaisia ihmisiä vastaan, silloin ongelma ei ehkä olekaan maailmassa. Ehkä ongelma on siinä, että ihminen on oppinut lausumaan sanan "rakkaus" tuhat kertaa päivässä ymmärtämättä siitä yhtäkään.

Hän on "Jumalan kirjuri", kuten hän asian ilmaisee.

Lue lisää

Hän avaa Raamtun kuin todisteaineiston, kopioi siitä lauseita kilometrikaupalla ja asettaa ne palstalle kuin sinettejä todellisuuden ylle. Rakkaus toistuu jokaisessa kappaleessa, armo jokaisessa virkkeessä, anteeksianto jokaisessa lopetuksessa — niin usein, että sanat alkavat kuulostaa vähemmän kokemukselta ja enemmän järjestelmältä, joka täytyy pitää käynnissä.
Ja silti, mitä pidemmälle teksti etenee, sitä vähemmän siinä näkyy sitä, mistä se puhuu. Rakkaus ei ilmene katsomisen tavassa, vaan vastustamisen kohteissa. Armo ei näy siinä miten ihmisiä kohdataan, vaan siinä miten heidät jaetaan oikeisiin ja vääriin ennen kohtaamista. Anteeksianto on olemassa, kunhan ensin on riittävän tarkasti määritelty, ketkä ovat sen ulkopuolella.

Anonyymi00052 kirjoitti:

Hän avaa Raamtun kuin todisteaineiston, kopioi siitä lauseita kilometrikaupalla ja asettaa ne palstalle kuin sinettejä todellisuuden ylle. Rakkaus toistuu jokaisessa kappaleessa, armo jokaisessa virkkeessä, anteeksianto jokaisessa lopetuksessa — niin usein, että sanat alkavat kuulostaa vähemmän kokemukselta ja enemmän järjestelmältä, joka täytyy pitää käynnissä.
Ja silti, mitä pidemmälle teksti etenee, sitä vähemmän siinä näkyy sitä, mistä se puhuu. Rakkaus ei ilmene katsomisen tavassa, vaan vastustamisen kohteissa. Armo ei näy siinä miten ihmisiä kohdataan, vaan siinä miten heidät jaetaan oikeisiin ja vääriin ennen kohtaamista. Anteeksianto on olemassa, kunhan ensin on riittävän tarkasti määritelty, ketkä ovat sen ulkopuolella.

Lue lisää

Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?

"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."


Hedelmien pitäisi olla rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä — mutta puun oksilla näyttääkin roikkuvan jotakin toista: loputonta varmuutta, joka ei koskaan väsy, ja erottelukykyä, joka aina löytää syyn jakaa maailma kahteen leiriin. Siinä missä rauha lupaa hiljaisuutta, syntyykin jatkuva tarve puhua yli, oikaista ja julistaa. Siinä missä rakkaus lupaa katseen, syntyykin järjestelmä, joka ei katso vaan luokittelee.
Ja ehkä kaikkein oudointa on se, että tämä esitetään rauhana. Että jatkuva sisäinen sota oikeassa olemisen puolesta onkin muka levollisuutta. Että loputon taistelu “väärää” vastaan onkin rakkautta. Että ääni, joka ei koskaan lakkaa määrittelemästä muita, puhuisi samaan aikaan armosta.

Anonyymi00053 kirjoitti:

Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?

"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."


Hedelmien pitäisi olla rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä — mutta puun oksilla näyttääkin roikkuvan jotakin toista: loputonta varmuutta, joka ei koskaan väsy, ja erottelukykyä, joka aina löytää syyn jakaa maailma kahteen leiriin. Siinä missä rauha lupaa hiljaisuutta, syntyykin jatkuva tarve puhua yli, oikaista ja julistaa. Siinä missä rakkaus lupaa katseen, syntyykin järjestelmä, joka ei katso vaan luokittelee.
Ja ehkä kaikkein oudointa on se, että tämä esitetään rauhana. Että jatkuva sisäinen sota oikeassa olemisen puolesta onkin muka levollisuutta. Että loputon taistelu “väärää” vastaan onkin rakkautta. Että ääni, joka ei koskaan lakkaa määrittelemästä muita, puhuisi samaan aikaan armosta.

Lue lisää

Hänen eksplisiittinen vastakkainasettelunsa — esimerkiksi väite jonkin kulttuurisen tai uskonnollisen tradition “kumoamisesta” — ei ole poikkeama tästä logiikasta vaan sen suora seuraus. Kun järjestelmä määrittelee itsensä absoluuttiseksi totuudeksi, muut järjestelmät eivät voi olla vaihtoehtoja vaan virheitä.
Äänestä

Anonyymi00054 kirjoitti:

Hänen eksplisiittinen vastakkainasettelunsa — esimerkiksi väite jonkin kulttuurisen tai uskonnollisen tradition “kumoamisesta” — ei ole poikkeama tästä logiikasta vaan sen suora seuraus. Kun järjestelmä määrittelee itsensä absoluuttiseksi totuudeksi, muut järjestelmät eivät voi olla vaihtoehtoja vaan virheitä.
Äänestä

Lue lisää

Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?

"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."


Tätä asetelmaa kutsutaan hän itse “hengelliseksi kasvuksi”. Termi on kuitenkin tässä yhteydessä ongelmallinen, koska se kuvaa prosessia, jossa emotionaaliset hyveet (kuten rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä) määritellään läsnä oleviksi, vaikka toimintatasolla näkyy jatkuva konfliktiin orientoitunut tulkinta ympäröivästä maailmasta.

Tällöin syntyy rakenteellinen ristiriita: julistettu arvopohja painottaa rakkautta ja rauhaa, mutta käytännön kognitiivinen malli toimii jatkuvan vastakkainasettelun kautta. Jokainen uusi havainto maailmasta suodatetaan sen kysymyksen läpi, vahvistaako se omaa järjestelmää vai uhkaako sitä.

Seurauksena on vakaalta näyttävä mutta suljettu tulkintajärjestelmä. Sen sisällä kaikki on johdonmukaista, mutta sen ulkopuolella olevia näkökulmia ei voida käsitellä aidosti vaihtoehtoina, vaan ne palautetaan aina samaan luokkaan: virhe, harha tai vastustettava oppi.

Anonyymi00055 kirjoitti:

Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?

"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."


Tätä asetelmaa kutsutaan hän itse “hengelliseksi kasvuksi”. Termi on kuitenkin tässä yhteydessä ongelmallinen, koska se kuvaa prosessia, jossa emotionaaliset hyveet (kuten rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä) määritellään läsnä oleviksi, vaikka toimintatasolla näkyy jatkuva konfliktiin orientoitunut tulkinta ympäröivästä maailmasta.

Tällöin syntyy rakenteellinen ristiriita: julistettu arvopohja painottaa rakkautta ja rauhaa, mutta käytännön kognitiivinen malli toimii jatkuvan vastakkainasettelun kautta. Jokainen uusi havainto maailmasta suodatetaan sen kysymyksen läpi, vahvistaako se omaa järjestelmää vai uhkaako sitä.

Seurauksena on vakaalta näyttävä mutta suljettu tulkintajärjestelmä. Sen sisällä kaikki on johdonmukaista, mutta sen ulkopuolella olevia näkökulmia ei voida käsitellä aidosti vaihtoehtoina, vaan ne palautetaan aina samaan luokkaan: virhe, harha tai vastustettava oppi.

Lue lisää

Tässä mielessä “rakkaus” ei enää toimi suhteessa toiseen ihmiseen, vaan sisäisen järjestelmän itsekuvauksen osana. Se ei kuvaa toimintaa vaan identiteettiä. Ja juuri siksi se voi esiintyä samanaikaisesti voimakkaan tuomitsevan retoriikan kanssa ilman, että ristiriitaa koetaan sisäisesti ongelmalliseksi.

Ja ehkä kaikkein merkillisintä on se valtava itsevarmuus, jolla kaikki esitetään.

Maailmassa on miljardeja ihmisiä, tuhansia vuosia filosofiaa, uskontoja, kulttuureja ja erilaisia näkemyksiä, mutta jotenkin lopputulos on se, että juuri hän on päätynyt historian ainoalle oikealle näköalapaikalle.

Kaikki muut ovat eksyneet, mutta hän näkee kirkkaasti. Kaikki muut ovat harhassa, mutta hänellä on totuus. Se on hämmästyttävä saavutus. Ei niinkään siksi, että se olisi vakuuttavaa, vaan siksi, että sellainen varmuus vaatii lähes täydellistä kyvyttömyyttä epäillä itseään edes hetkeksi.

Anonyymi00056 kirjoitti:

Tässä mielessä “rakkaus” ei enää toimi suhteessa toiseen ihmiseen, vaan sisäisen järjestelmän itsekuvauksen osana. Se ei kuvaa toimintaa vaan identiteettiä. Ja juuri siksi se voi esiintyä samanaikaisesti voimakkaan tuomitsevan retoriikan kanssa ilman, että ristiriitaa koetaan sisäisesti ongelmalliseksi.

Ja ehkä kaikkein merkillisintä on se valtava itsevarmuus, jolla kaikki esitetään.

Maailmassa on miljardeja ihmisiä, tuhansia vuosia filosofiaa, uskontoja, kulttuureja ja erilaisia näkemyksiä, mutta jotenkin lopputulos on se, että juuri hän on päätynyt historian ainoalle oikealle näköalapaikalle.

Kaikki muut ovat eksyneet, mutta hän näkee kirkkaasti. Kaikki muut ovat harhassa, mutta hänellä on totuus. Se on hämmästyttävä saavutus. Ei niinkään siksi, että se olisi vakuuttavaa, vaan siksi, että sellainen varmuus vaatii lähes täydellistä kyvyttömyyttä epäillä itseään edes hetkeksi.

Lue lisää

Ja sitten tulee pelastus. Tuo uskonnollisen markkinoinnin kruununjalokivi. Pelastus esitetään ihmiskunnan korkeimpana tavoitteena, vaikka se kuulostaa usein hämmästyttävän paljon henkilökohtaiselta edulta. Minä pelastun. Minä vältyn rangaistukselta. Minä saan ikuisen palkinnon. Minä olen oikealla puolella. Minä olen valittu. Ego ei katoa mihinkään, se vain puetaan pyhiin vaatteisiin. Itsekkyys ei ylity, vaan sille annetaan kosminen merkitys. Ja tätä kutsutaan joskus nöyryydeksi.

Anonyymi00057 kirjoitti:

Ja sitten tulee pelastus. Tuo uskonnollisen markkinoinnin kruununjalokivi. Pelastus esitetään ihmiskunnan korkeimpana tavoitteena, vaikka se kuulostaa usein hämmästyttävän paljon henkilökohtaiselta edulta. Minä pelastun. Minä vältyn rangaistukselta. Minä saan ikuisen palkinnon. Minä olen oikealla puolella. Minä olen valittu. Ego ei katoa mihinkään, se vain puetaan pyhiin vaatteisiin. Itsekkyys ei ylity, vaan sille annetaan kosminen merkitys. Ja tätä kutsutaan joskus nöyryydeksi.

Lue lisää

"Onko oikeudenmukaisempaa valintaa?"
Kutsumalla kidutusta pyhäksi ei poisteta sen julmuutta, eikä kutsumalla ikuista kidutusta rakkaudeksi poistu sen äärettömyys tai epäoikeudenmukaisuus.


Se muistuttaa sopimusta, joka allekirjoitetaan ase ohimolla. “Rakastan sinua”, sanoo ääretön auktoriteetti, “mutta jos et vastaa oikein, kärsit loputtomasti.” Rakkaus, jonka taustalla seisoo helvetti, ei tunnu lahjalta. Se tuntuu ehdolta.

Anonyymi00058 kirjoitti:

"Onko oikeudenmukaisempaa valintaa?"
Kutsumalla kidutusta pyhäksi ei poisteta sen julmuutta, eikä kutsumalla ikuista kidutusta rakkaudeksi poistu sen äärettömyys tai epäoikeudenmukaisuus.


Se muistuttaa sopimusta, joka allekirjoitetaan ase ohimolla. “Rakastan sinua”, sanoo ääretön auktoriteetti, “mutta jos et vastaa oikein, kärsit loputtomasti.” Rakkaus, jonka taustalla seisoo helvetti, ei tunnu lahjalta. Se tuntuu ehdolta.

Lue lisää

Kop, kop, kop!

- Kuka siellä?

Jeesus.

- Tulin pelastamaan sinut.

Miltä?

- Siltä, mitä aion tehdä sinulle, jos et päästä minua sisään.

Koputus ei ole enää vain ääni ovella. Se on rakenne, joka on rakennettu todellisuuden ympärille.

Sanotaan, että tämä on rakkautta. Että Jumala rakastaa sinua niin paljon, että antoi mahdollisuuden pelastua. Mutta samaan hengenvetoon kerrotaan, että jos et tartu siihen mahdollisuuteen, seurauksena on ikuinen helvetti. Ei väliaikainen kuritus. Ei opettava kokemus. Vaan ääretön, päättymätön ero, kärsimys tai tuho.

Sitä kutsutaan rakkaudeksi.

Mutta jos pysähtyy hetkeksi ja riisuu sanat kauniista teologisista kääreistä, jäljelle jää asetelma, joka muistuttaa jotain aivan muuta. Ase ohimolla. Rahat tai henki. Allekirjoita tai kärsit. Suostu tai tuhoudut.

Kun vaihtoehtoihin liitetään äärettömyys, valinta lakkaa olemasta vapaa. Vapaa tahto, joka toimii loputtoman rangaistuksen varjossa, on kuin työntekijä, jolle sanotaan: “Saat vapaasti päättää, pysytkö täällä. Jos lähdet, sinut kidutetaan ikuisesti.” Tällaisessa tilanteessa kuuliaisuus ei ole rakkauden hedelmä. Se on pelon refleksi.

Anonyymi00059 kirjoitti:

Kop, kop, kop!

- Kuka siellä?

Jeesus.

- Tulin pelastamaan sinut.

Miltä?

- Siltä, mitä aion tehdä sinulle, jos et päästä minua sisään.

Koputus ei ole enää vain ääni ovella. Se on rakenne, joka on rakennettu todellisuuden ympärille.

Sanotaan, että tämä on rakkautta. Että Jumala rakastaa sinua niin paljon, että antoi mahdollisuuden pelastua. Mutta samaan hengenvetoon kerrotaan, että jos et tartu siihen mahdollisuuteen, seurauksena on ikuinen helvetti. Ei väliaikainen kuritus. Ei opettava kokemus. Vaan ääretön, päättymätön ero, kärsimys tai tuho.

Sitä kutsutaan rakkaudeksi.

Mutta jos pysähtyy hetkeksi ja riisuu sanat kauniista teologisista kääreistä, jäljelle jää asetelma, joka muistuttaa jotain aivan muuta. Ase ohimolla. Rahat tai henki. Allekirjoita tai kärsit. Suostu tai tuhoudut.

Kun vaihtoehtoihin liitetään äärettömyys, valinta lakkaa olemasta vapaa. Vapaa tahto, joka toimii loputtoman rangaistuksen varjossa, on kuin työntekijä, jolle sanotaan: “Saat vapaasti päättää, pysytkö täällä. Jos lähdet, sinut kidutetaan ikuisesti.” Tällaisessa tilanteessa kuuliaisuus ei ole rakkauden hedelmä. Se on pelon refleksi.

Lue lisää

"Onko oikeudenmukaisempaa valintaa?"
Kutsumalla kidutusta pyhäksi ei poisteta sen julmuutta, eikä kutsumalla ikuista kidutusta rakkaudeksi poistu sen äärettömyys tai epäoikeudenmukaisuus.


Se muistuttaa sopimusta, joka allekirjoitetaan ase ohimolla. “Rakastan sinua”, sanoo ääretön auktoriteetti, “mutta jos et vastaa oikein, kärsit loputtomasti.” Rakkaus, jonka taustalla seisoo helvetti, ei tunnu lahjalta. Se tuntuu ehdolta.

Ikuinen helvetti on äärimmäinen kontrollimekanismi. Se ei jätä tilaa rehelliselle epäilylle. Se ei siedä keskeneräisyyttä. Se ei hyväksy sitä, että ihminen saattaa vilpittömästi olla vakuuttumatta. Jos panoksena on ääretön tuska, kriittinen ajattelu muuttuu riskiksi, ja riskit minimoidaan. Ihminen alkaa mukautua.

Näin syntyy sisäinen sensuuri. Kysymys nousee mieleen, mutta se työnnetään alas. Epäily välähtää, mutta se tukahdutetaan. Ei siksi, että vastaus olisi löytynyt, vaan siksi, että väärä vastaus voi maksaa liikaa. Pelko alkaa ohjata ajattelua. Ja pelko on tehokkain ohjelmointikieli.

Silloin puhe rakkaudesta alkaa kuulostaa ristiriitaiselta. Rakkaus, joka vaatii vastarakkautta ikuisen rangaistuksen uhalla, ei ole ehdotonta. Se on ehdollista äärettömällä panoksella. Se ei sano: “Valitse minut, jos näet minut totena.” Se sanoo: “Valitse minut, tai kärsit loputtomasti.”

Jos ihminen on rajallinen, ajallisesti ja tiedollisesti, miten hän voi ansaita äärettömän tuomion? Miten epäusko – joka voi olla seurausta kasvatuksesta, kulttuurista, traumasta tai yksinkertaisesti rehellisestä epävarmuudesta – muuttuu rikokseksi, joka oikeuttaa loputtoman rangaistuksen?

Tässä kohtaa pelastuksen logiikka kääntyy itseään vastaan. Ihminen tarvitsee pelastusta vain siksi, että järjestelmä sisältää äärettömän uhan. Pelastaja pelastaa siltä, minkä oma oikeusjärjestelmä pitää yllä. Uhka ja ratkaisu tulevat samasta lähteestä.

Kun tätä kutsutaan rakkaudeksi, moni kokee sen nimen väärinkäytöksi. Rakkaus ilman vapautta ei ole rakkautta. Valinta ilman todellista vaihtoehtoa ei ole valinta. Ja usko, joka syntyy pelosta, ei ole luottamusta vaan selviytymistä.

Ase ohimolla ei muutu kukkaseppeleeksi siksi, että sen nimeksi annetaan armo.

Jos moraali tarvitsee ikuisen helvetin toimiakseen, mitä se kertoo moraalista? Jos ihminen tekee hyvää vain välttääkseen äärettömän rangaistuksen, onko se hyvyyttä vai laskelmointia? Ja jos hän rakastaa Jumalaa, koska pelkää helvettiä, onko se rakkautta vai alistumista?

Syvimmillään kysymys ei ehkä ole edes Jumalasta. Se on siitä, millaisen ihmiskuvan tällainen järjestelmä luo. Onko ihminen vapaa, etsivä ja erehtyvä olento – vai olento, jota täytyy ohjata äärettömällä uhalla?

Jos koputus kuuluu, ja sen takana on ääni, joka sanoo: “Avaa, tai kärsit ikuisesti”, kaikkein inhimillisin teko ei ehkä ole totella.

Se voi olla pysähtyä ja sanoa: jos tämä on rakkautta, miksi se kuulostaa kiristykseltä?

Anonyymi00060 kirjoitti:

"Onko oikeudenmukaisempaa valintaa?"
Kutsumalla kidutusta pyhäksi ei poisteta sen julmuutta, eikä kutsumalla ikuista kidutusta rakkaudeksi poistu sen äärettömyys tai epäoikeudenmukaisuus.


Se muistuttaa sopimusta, joka allekirjoitetaan ase ohimolla. “Rakastan sinua”, sanoo ääretön auktoriteetti, “mutta jos et vastaa oikein, kärsit loputtomasti.” Rakkaus, jonka taustalla seisoo helvetti, ei tunnu lahjalta. Se tuntuu ehdolta.

Ikuinen helvetti on äärimmäinen kontrollimekanismi. Se ei jätä tilaa rehelliselle epäilylle. Se ei siedä keskeneräisyyttä. Se ei hyväksy sitä, että ihminen saattaa vilpittömästi olla vakuuttumatta. Jos panoksena on ääretön tuska, kriittinen ajattelu muuttuu riskiksi, ja riskit minimoidaan. Ihminen alkaa mukautua.

Näin syntyy sisäinen sensuuri. Kysymys nousee mieleen, mutta se työnnetään alas. Epäily välähtää, mutta se tukahdutetaan. Ei siksi, että vastaus olisi löytynyt, vaan siksi, että väärä vastaus voi maksaa liikaa. Pelko alkaa ohjata ajattelua. Ja pelko on tehokkain ohjelmointikieli.

Silloin puhe rakkaudesta alkaa kuulostaa ristiriitaiselta. Rakkaus, joka vaatii vastarakkautta ikuisen rangaistuksen uhalla, ei ole ehdotonta. Se on ehdollista äärettömällä panoksella. Se ei sano: “Valitse minut, jos näet minut totena.” Se sanoo: “Valitse minut, tai kärsit loputtomasti.”

Jos ihminen on rajallinen, ajallisesti ja tiedollisesti, miten hän voi ansaita äärettömän tuomion? Miten epäusko – joka voi olla seurausta kasvatuksesta, kulttuurista, traumasta tai yksinkertaisesti rehellisestä epävarmuudesta – muuttuu rikokseksi, joka oikeuttaa loputtoman rangaistuksen?

Tässä kohtaa pelastuksen logiikka kääntyy itseään vastaan. Ihminen tarvitsee pelastusta vain siksi, että järjestelmä sisältää äärettömän uhan. Pelastaja pelastaa siltä, minkä oma oikeusjärjestelmä pitää yllä. Uhka ja ratkaisu tulevat samasta lähteestä.

Kun tätä kutsutaan rakkaudeksi, moni kokee sen nimen väärinkäytöksi. Rakkaus ilman vapautta ei ole rakkautta. Valinta ilman todellista vaihtoehtoa ei ole valinta. Ja usko, joka syntyy pelosta, ei ole luottamusta vaan selviytymistä.

Ase ohimolla ei muutu kukkaseppeleeksi siksi, että sen nimeksi annetaan armo.

Jos moraali tarvitsee ikuisen helvetin toimiakseen, mitä se kertoo moraalista? Jos ihminen tekee hyvää vain välttääkseen äärettömän rangaistuksen, onko se hyvyyttä vai laskelmointia? Ja jos hän rakastaa Jumalaa, koska pelkää helvettiä, onko se rakkautta vai alistumista?

Syvimmillään kysymys ei ehkä ole edes Jumalasta. Se on siitä, millaisen ihmiskuvan tällainen järjestelmä luo. Onko ihminen vapaa, etsivä ja erehtyvä olento – vai olento, jota täytyy ohjata äärettömällä uhalla?

Jos koputus kuuluu, ja sen takana on ääni, joka sanoo: “Avaa, tai kärsit ikuisesti”, kaikkein inhimillisin teko ei ehkä ole totella.

Se voi olla pysähtyä ja sanoa: jos tämä on rakkautta, miksi se kuulostaa kiristykseltä?

Lue lisää

Ikuinen helvetti on äärimmäinen kontrollimekanismi. Se ei jätä tilaa rehelliselle epäilylle. Se ei siedä keskeneräisyyttä. Se ei hyväksy sitä, että ihminen saattaa vilpittömästi olla vakuuttumatta. Jos panoksena on ääretön tuska, kriittinen ajattelu muuttuu riskiksi, ja riskit minimoidaan. Ihminen alkaa mukautua.

Näin syntyy sisäinen sensuuri. Kysymys nousee mieleen, mutta se työnnetään alas. Epäily välähtää, mutta se tukahdutetaan. Ei siksi, että vastaus olisi löytynyt, vaan siksi, että väärä vastaus voi maksaa liikaa. Pelko alkaa ohjata ajattelua. Ja pelko on tehokkain ohjelmointikieli.

Anonyymi00061 kirjoitti:

Ikuinen helvetti on äärimmäinen kontrollimekanismi. Se ei jätä tilaa rehelliselle epäilylle. Se ei siedä keskeneräisyyttä. Se ei hyväksy sitä, että ihminen saattaa vilpittömästi olla vakuuttumatta. Jos panoksena on ääretön tuska, kriittinen ajattelu muuttuu riskiksi, ja riskit minimoidaan. Ihminen alkaa mukautua.

Näin syntyy sisäinen sensuuri. Kysymys nousee mieleen, mutta se työnnetään alas. Epäily välähtää, mutta se tukahdutetaan. Ei siksi, että vastaus olisi löytynyt, vaan siksi, että väärä vastaus voi maksaa liikaa. Pelko alkaa ohjata ajattelua. Ja pelko on tehokkain ohjelmointikieli.

Lue lisää

Kaikki, mikä on edes vähän järkevää – kaikki, mikä ei perustu pelkästään uskoon – tuntuu kristitystä harhaopilta. Hyvä ihminen, oletko sinä siirtynyt aikamatkailun avulla suoraan keskiajalta tänne?

Kavahdamme ihmisiä, jotka sulkevat mielensä uudelle tiedolle tai järkeilylle ja pitävät kaikkea, mikä ei ole uskonnollista dogmaa, vääränä.
On melkein koskettavaa, kuinka jotkut onnistuvat pysymään ajan ulottumattomissa – ei vain muutaman vuoden, vaan koko keskiajan ajan. Heidän mielensä on kuin vanha kirjastosali, pölyinen ja täynnä kiellettyjä kirjoja, joissa kaikki, mikä tuoksuu järjeltä tai kokeelliselta ajatukselta, on merkitty tulipunaisella “harhaoppi”-leimalla. Yksi yksinkertainen havainto, vaikka aurinko nousee idästä tai vesi virtaa alaspäin, voi laukaista paniikin: “Tuota ei ole Raamatussa, siis se on väärin!”
He vaeltavat verkossa kuin aikamatkaajat, valmiina hyökkäämään kaiken järkevän kimppuun. Foorumit ovat heidän linnakkeensa, ja siellä jokainen looginen väittämä, jokainen havainto, joka ei kumarra uskonnollista dogmaa, on kuin muukalainen linnanportilla – heti pitää huutaa, kalistella miekkoja ja julistaa sen harhaoppiseksi.
Hyvä ihminen, oletko sinä matkustanut aikakoneilla suoraan 1300-luvulta tänne, vain todistaaksesi meille, että tiede on turhaa ja järki on syntiä? Vai oletko vain niin taitava nostalgikko, että onnistut elämään täysin irrallaan nykyajasta, ihmetellen yhä miksi ihmiset puhuvat kokeista, todisteista ja logiikasta kuin ne olisivat muoti-ilmiöitä?
Ja silti, vaikka tämä ajattelutapa on kuin aikakapseli, se on hämmästyttävän kestävä. Mikään fakta, mikään järkevä argumentti ei murra sitä – se pysyy paikoillaan, tyytyväisenä omaan, pölyiseen vanhaan maailmankuvaansa, kuin ei koskaan olisi kuullutkaan sanontaa “mutta entä todistusaineisto?”.
Ja mikä parasta, te onnistutte tekemään tämän kaiken niin itsevarmasti, kuin olisitte itse ajan alkuperäinen tarkkailija, joka on nähnyt maailman syntyvän ja unohtanut, että sen jälkeen on tapahtunut jotain nimeltä “kehitys”.

Ja silti, te pysytte tyytyväisinä omassa pölyisessä maailmassanne, leimaten kaikki järkevän ripauksen harhaopiksi. Vain harva nykyajan ihminen osaa olla yhtä vakuuttunut siitä, että koko maailma on väärässä – paitsi te. On lähes kaunista, kuinka kestäväksi uskonnollinen dogma voi muodostua, kun se verhoutuu ylpeyteen.

Uskonnollinen järjestelmä, joka perustuu palkkio–rangaistus-logiikkaan, on eettisesti haavoittuva ja altis radikalisoitumiselle.

Uskonto muuttuu moraaliseksi rikokseksi silloin, kun se tekee hyvästä teosta maksuvälineen ja Jumalasta kirjanpitäjän.
Paratiisilupaus ei ylitä egoa vaan vahvistaa sitä:

“Minä pelastun”

“Minä saan palkinnon”

“Minä olen oikeassa”

Tämä on ristiriidassa useimpien eettisten perinteiden kanssa.


“Uskonnollinen rikos” – filosofinen tulkinta

Kun uskonto:

oikeuttaa väkivallan,

siirtää vastuun pois tästä maailmasta,

ja muuttaa etiikan transaktioksi,

se tekee rikoksen omia eettisiä lähtökohtiaan vastaan.


Suvaitsemattomuus ei ole uskonnon ydin, vaan vallan, pelon ja palkkiologiikan seuraus.

Paratiisi- ja taivasretoriikka voi muuttua moraaliseksi korruptioksi, jos siitä tulee kaupankäyntiä.

Eksklusiivinen totuusväite: Ajatus, että vain yksi tie on oikea, tekee muista uskonnoista tai maailmankatsomuksista moraalisesti alempiarvoisia.

Pelastuskeskeisyys: Kun pelastus ja taivas asetetaan kaiken toiminnan päämääräksi, moraalinen arviointi siirtyy pois tästä maailmasta kohti palkkiota tuonpuoleisessa.

Valta ja kontrolli: Historiallisesti kirkolliset rakenteet ovat usein liittoutuneet poliittisen vallan kanssa, mikä on tehnyt uskonnosta normittavan ja rankaisevan välineen.

Tällöin suvaitsemattomuus ei ole poikkeama vaan järjestelmän sivutuote, jos uskontoa käytetään identiteettirajana eikä eettisenä harjoituksena.
Syvemmät uskonnolliset ja filosofiset traditiot korostavat vastuuta tässä maailmassa, ei hyvitystä seuraavassa.

Uskonto kaupankäyntinä – moraalin romahdus

Kun uskonto lupaa taivaan palkkioksi oikeasta uskosta tai teoista, se ei enää kasvata moraalia vaan kaupallistaa sen. Paratiisi muuttuu maksuksi, ja etiikka transaktioksi. Tämä ei ole hengellisyyttä vaan laskelmointia.

Anonyymi00062 kirjoitti:

Kaikki, mikä on edes vähän järkevää – kaikki, mikä ei perustu pelkästään uskoon – tuntuu kristitystä harhaopilta. Hyvä ihminen, oletko sinä siirtynyt aikamatkailun avulla suoraan keskiajalta tänne?

Kavahdamme ihmisiä, jotka sulkevat mielensä uudelle tiedolle tai järkeilylle ja pitävät kaikkea, mikä ei ole uskonnollista dogmaa, vääränä.
On melkein koskettavaa, kuinka jotkut onnistuvat pysymään ajan ulottumattomissa – ei vain muutaman vuoden, vaan koko keskiajan ajan. Heidän mielensä on kuin vanha kirjastosali, pölyinen ja täynnä kiellettyjä kirjoja, joissa kaikki, mikä tuoksuu järjeltä tai kokeelliselta ajatukselta, on merkitty tulipunaisella “harhaoppi”-leimalla. Yksi yksinkertainen havainto, vaikka aurinko nousee idästä tai vesi virtaa alaspäin, voi laukaista paniikin: “Tuota ei ole Raamatussa, siis se on väärin!”
He vaeltavat verkossa kuin aikamatkaajat, valmiina hyökkäämään kaiken järkevän kimppuun. Foorumit ovat heidän linnakkeensa, ja siellä jokainen looginen väittämä, jokainen havainto, joka ei kumarra uskonnollista dogmaa, on kuin muukalainen linnanportilla – heti pitää huutaa, kalistella miekkoja ja julistaa sen harhaoppiseksi.
Hyvä ihminen, oletko sinä matkustanut aikakoneilla suoraan 1300-luvulta tänne, vain todistaaksesi meille, että tiede on turhaa ja järki on syntiä? Vai oletko vain niin taitava nostalgikko, että onnistut elämään täysin irrallaan nykyajasta, ihmetellen yhä miksi ihmiset puhuvat kokeista, todisteista ja logiikasta kuin ne olisivat muoti-ilmiöitä?
Ja silti, vaikka tämä ajattelutapa on kuin aikakapseli, se on hämmästyttävän kestävä. Mikään fakta, mikään järkevä argumentti ei murra sitä – se pysyy paikoillaan, tyytyväisenä omaan, pölyiseen vanhaan maailmankuvaansa, kuin ei koskaan olisi kuullutkaan sanontaa “mutta entä todistusaineisto?”.
Ja mikä parasta, te onnistutte tekemään tämän kaiken niin itsevarmasti, kuin olisitte itse ajan alkuperäinen tarkkailija, joka on nähnyt maailman syntyvän ja unohtanut, että sen jälkeen on tapahtunut jotain nimeltä “kehitys”.

Ja silti, te pysytte tyytyväisinä omassa pölyisessä maailmassanne, leimaten kaikki järkevän ripauksen harhaopiksi. Vain harva nykyajan ihminen osaa olla yhtä vakuuttunut siitä, että koko maailma on väärässä – paitsi te. On lähes kaunista, kuinka kestäväksi uskonnollinen dogma voi muodostua, kun se verhoutuu ylpeyteen.

Uskonnollinen järjestelmä, joka perustuu palkkio–rangaistus-logiikkaan, on eettisesti haavoittuva ja altis radikalisoitumiselle.

Uskonto muuttuu moraaliseksi rikokseksi silloin, kun se tekee hyvästä teosta maksuvälineen ja Jumalasta kirjanpitäjän.
Paratiisilupaus ei ylitä egoa vaan vahvistaa sitä:

“Minä pelastun”

“Minä saan palkinnon”

“Minä olen oikeassa”

Tämä on ristiriidassa useimpien eettisten perinteiden kanssa.


“Uskonnollinen rikos” – filosofinen tulkinta

Kun uskonto:

oikeuttaa väkivallan,

siirtää vastuun pois tästä maailmasta,

ja muuttaa etiikan transaktioksi,

se tekee rikoksen omia eettisiä lähtökohtiaan vastaan.


Suvaitsemattomuus ei ole uskonnon ydin, vaan vallan, pelon ja palkkiologiikan seuraus.

Paratiisi- ja taivasretoriikka voi muuttua moraaliseksi korruptioksi, jos siitä tulee kaupankäyntiä.

Eksklusiivinen totuusväite: Ajatus, että vain yksi tie on oikea, tekee muista uskonnoista tai maailmankatsomuksista moraalisesti alempiarvoisia.

Pelastuskeskeisyys: Kun pelastus ja taivas asetetaan kaiken toiminnan päämääräksi, moraalinen arviointi siirtyy pois tästä maailmasta kohti palkkiota tuonpuoleisessa.

Valta ja kontrolli: Historiallisesti kirkolliset rakenteet ovat usein liittoutuneet poliittisen vallan kanssa, mikä on tehnyt uskonnosta normittavan ja rankaisevan välineen.

Tällöin suvaitsemattomuus ei ole poikkeama vaan järjestelmän sivutuote, jos uskontoa käytetään identiteettirajana eikä eettisenä harjoituksena.
Syvemmät uskonnolliset ja filosofiset traditiot korostavat vastuuta tässä maailmassa, ei hyvitystä seuraavassa.

Uskonto kaupankäyntinä – moraalin romahdus

Kun uskonto lupaa taivaan palkkioksi oikeasta uskosta tai teoista, se ei enää kasvata moraalia vaan kaupallistaa sen. Paratiisi muuttuu maksuksi, ja etiikka transaktioksi. Tämä ei ole hengellisyyttä vaan laskelmointia.

Lue lisää

Kun tällainen ajattelu yhdistyy eksklusiiviseen totuusväitteeseen – vain meidän tiemme pelastaa – syntyy suvaitsemattomuus. Toisesta ei tule enää ihminen, vaan este omalle pelastukselle. Tässä vaiheessa uskonto ei ainoastaan salli väkivaltaa, vaan tekee siitä rationaalista.

Terrorismi tarvitsee aina palkinnon tuonpuoleisessa. Ilman paratiisilupausta kuolema ei ole voitto vaan tragedia. Siksi taivas on äärimmäisen väkivallan keskeisin valuutta.

Uskonto, joka muuttaa moraalin kaupankäynniksi Jumalan kanssa, tekee rikoksen omia eettisiä lähtökohtiaan vastaan. Se ei ole Jumalan palvelemista, vaan Jumalan käyttöä.


Kun Jumala toimii kirjanpitäjänä:

hyvät teot -kredit

synnit - debet

pelastus - saldo

syntyy paradoksi:

Jumala ei ole enää hyvyyden lähde

vaan maksujärjestelmän ylläpitäjä


Tällainen Jumala ei ole moraalin perusta, vaan sen korruptoija.




Miksi tämä tekee järjestelmästä radikalisoitumisherkän

Radikalisaatio ei ole poikkeama vaan johdonmukainen seuraus, koska:

Palkinto on ääretön (ikuisuus)

Uhka on ääretön (helvetti)

Moraali on välineellinen

Anonyymi00063 kirjoitti:

Kun tällainen ajattelu yhdistyy eksklusiiviseen totuusväitteeseen – vain meidän tiemme pelastaa – syntyy suvaitsemattomuus. Toisesta ei tule enää ihminen, vaan este omalle pelastukselle. Tässä vaiheessa uskonto ei ainoastaan salli väkivaltaa, vaan tekee siitä rationaalista.

Terrorismi tarvitsee aina palkinnon tuonpuoleisessa. Ilman paratiisilupausta kuolema ei ole voitto vaan tragedia. Siksi taivas on äärimmäisen väkivallan keskeisin valuutta.

Uskonto, joka muuttaa moraalin kaupankäynniksi Jumalan kanssa, tekee rikoksen omia eettisiä lähtökohtiaan vastaan. Se ei ole Jumalan palvelemista, vaan Jumalan käyttöä.


Kun Jumala toimii kirjanpitäjänä:

hyvät teot -kredit

synnit - debet

pelastus - saldo

syntyy paradoksi:

Jumala ei ole enää hyvyyden lähde

vaan maksujärjestelmän ylläpitäjä


Tällainen Jumala ei ole moraalin perusta, vaan sen korruptoija.




Miksi tämä tekee järjestelmästä radikalisoitumisherkän

Radikalisaatio ei ole poikkeama vaan johdonmukainen seuraus, koska:

Palkinto on ääretön (ikuisuus)

Uhka on ääretön (helvetti)

Moraali on välineellinen

Lue lisää

On vaikea olla hämmästymättä sitä ekstremismin määrää, jolla dogmaatikot puolustavat järjestelmää, jossa ihmisen korkein moraalinen ihanne muistuttaa lähinnä kosmista bonusohjelmaa. Tee oikein, saat palkinnon. Tee väärin, saat rangaistuksen. Kerää tarpeeksi pisteitä, lunasta ikuinen jäsenyys paratiisiin. Ja tätä kutsutaan vielä hengelliseksi syvyydeksi. Jos sama logiikka esiteltäisiin minkä tahansa muun asian yhteydessä, sitä pidettäisiin lapsellisena käyttäytymisen ohjaamisena, mutta kun siihen lisätään taivas, enkelit ja ikuisuus, siitä tulee muka moraalin huippu.
Vielä erikoisempaa on se, miten tätä järjestelmää kutsutaan oikeudenmukaiseksi. Oikeudenmukaiseksi. Sanana se kuulostaa kauniilta, kunnes pysähtyy miettimään, mitä sillä tarkoitetaan. Äärellinen ihminen tekee rajallisia virheitä muutaman vuosikymmenen ajan, ja vastineeksi häntä uhkaa ääretön rangaistus. Tai vaihtoehtoisesti hän hyväksyy oikean oppijärjestelmän ja saa äärettömän palkinnon. Missä kohtaa tätä yhtälöä oikeudenmukaisuus tarkalleen sijaitsee? Se muistuttaa enemmän mielivaltaista kosmista arvontaa kuin mitään moraalifilosofian saavutusta. Mutta ilmeisesti kun laskutoimitukseen lisätään sana "jumalallinen", ristiriidat lakkaavat olemasta ristiriitoja.

Ja sitten tulee pelastus. Tuo uskonnollisen markkinoinnin kruununjalokivi. Pelastus esitetään ihmiskunnan korkeimpana tavoitteena, vaikka se kuulostaa usein hämmästyttävän paljon henkilökohtaiselta edulta. Minä pelastun. Minä vältyn rangaistukselta. Minä saan ikuisen palkinnon. Minä olen oikealla puolella. Minä olen valittu. Ego ei katoa mihinkään, se vain puetaan pyhiin vaatteisiin. Itsekkyys ei ylity, vaan sille annetaan kosminen merkitys. Ja tätä kutsutaan joskus nöyryydeksi.
Ehkä kaikkein ironisinta on se, että monet pitävät tätä moraalin huippuna samalla kun he paheksuvat kaikkea maallista kaupankäyntiä. Rahalla ei muka saa ostaa ihmisarvoa, rakkautta tai hyvyyttä. Mutta heti kun kaupankäynnin osapuoleksi vaihdetaan Jumala, koko järjestelmä muuttuu pyhäksi. Hyvät teot muuttuvat sijoituksiksi. Oikea usko muuttuu vakuutukseksi. Kuolema muuttuu tilinpäätökseksi. Ja yhtäkkiä kukaan ei enää huomaa, että moraalista on tullut kirjanpitoa.
Sarkastisinta kaikessa on se horjumaton varmuus, jolla tätä puolustetaan. Ei ainoastaan uskota järjestelmään, vaan sitä pidetään täydellisenä. Ei nähdä mitään ongelmaa siinä, että koko ihmiskunnan kohtalo sidotaan oikeisiin uskomuksiin, oikeisiin rituaaleihin tai oikeaan oppiin. Päinvastoin, tätä pidetään korkeimpana mahdollisena oikeudenmukaisuutena. Jos joku kyseenalaistaa logiikan, hän ei muka ymmärrä. Jos joku huomauttaa ristiriidoista, hänen sydämensä on muka sulkeutunut. Ja niin keskustelu päättyy ennen kuin se ehtii alkaa.

Suurin ongelma ei ehkä ole julmuus itse, vaan kyvyttömyys nähdä sitä julmuutena silloin, kun se on puettu pyhyyden kielelle. Ihminen, joka kauhistuisi epäoikeudenmukaisuutta arjessa, saattaa yhtäkkiä pitää sitä täydellisenä oikeudenmukaisuutena heti, kun sen väitetään olevan jumalallista alkuperää. Sama teko, sama kärsimys, sama rangaistus – mutta koska se on siirretty taivaalliseen kehykseen, sen moraalinen arviointi lakkaa. Kysymykset loppuvat. Epäily muuttuu synniksi. Ajattelu vaihtuu kuuliaisuuteen.
Juuri tässä kohtaa dogmi muuttuu vaaralliseksi. Ei siksi, että se tarjoaa vastauksia, vaan siksi, että se tekee kysymisestä epäilyttävää. Miksi jotkut eivät pysähdy pohtimaan, voiko ääretön rangaistus rajallisista teoista olla oikeudenmukainen? Miksi jotkut eivät kysy, miksi pelko on niin keskeinen osa järjestelmää, jonka väitetään perustuvan rakkauteen? Miksi moraalinen intuitio, joka toimii kaikissa muissa tilanteissa, asetetaan syrjään heti, kun uskonnollinen auktoriteetti antaa käskyn?
On hämmentävää seurata, kuinka ihmiset, jotka muuten korostavat myötätuntoa, oikeudenmukaisuutta ja ihmisarvoa, voivat puolustaa ajatuksia, joita he eivät hyväksyisi missään muussa yhteydessä. Jos ihminen ehdottaisi maallista järjestelmää, jossa väärä mielipide tai väärä vakaumus johtaisi ikuiseen kärsimykseen, sitä pidettäisiin hirvittävänä. Mutta kun sama ajatus esitetään uskonnollisena oppina, se muuttuu joidenkin silmissä pyhäksi viisaudeksi. Ei siksi, että ajatus olisi muuttunut paremmaksi, vaan siksi, että sitä ei enää arvioida samalla mittapuulla.

Mutta kun sama ajatus esitetään uskonnollisena oppina, se muuttuu joidenkin silmissä pyhäksi viisaudeksi. Ei siksi, että ajatus olisi muuttunut paremmaksi, vaan siksi, että sitä ei enää arvioida samalla mittapuulla.

Ehkä kaikkein surullisinta on se, kuinka helposti pyhyys voi toimia moraalisen arvioinnin korvikkeena. Julmuus lakkaa olemasta julmuutta, jos sille annetaan tarpeeksi ylevä nimi. Epäoikeudenmukaisuus lakkaa olemasta epäoikeudenmukaisuutta, jos sen väitetään palvelevan korkeampaa tarkoitusta. Ja mitä suuremmaksi auktoriteetti kuvataan, sitä vähemmän ihmiset uskaltavat kysyä, onko itse väite moraalisesti järkevä.
Todellinen moraalinen rohkeus ei ole sitä, että puolustaa oppia hinnalla millä hyvänsä. Se on sitä, että uskaltaa kysyä vaikeita kysymyksiä myös silloin, kun ne kohdistuvat omiin uskomuksiin. Sillä aate, joka vaatii luopumaan omasta oikeudentajusta, ei vahvista moraalia – se korvaa sen. Ja sillä hetkellä ihminen ei enää etsi totuutta, vaan opettelee puolustamaan sitä, mitä hänelle on jo valmiiksi kerrottu olevan totta. Juuri silloin julmuudesta tulee mahdollista, ei siksi että ihmiset olisivat luonnostaan pahoja, vaan siksi että he ovat lakanneet kysymästä, onko jokin todella oikein.

Anonyymi00066 kirjoitti:

Suurin ongelma ei ehkä ole julmuus itse, vaan kyvyttömyys nähdä sitä julmuutena silloin, kun se on puettu pyhyyden kielelle. Ihminen, joka kauhistuisi epäoikeudenmukaisuutta arjessa, saattaa yhtäkkiä pitää sitä täydellisenä oikeudenmukaisuutena heti, kun sen väitetään olevan jumalallista alkuperää. Sama teko, sama kärsimys, sama rangaistus – mutta koska se on siirretty taivaalliseen kehykseen, sen moraalinen arviointi lakkaa. Kysymykset loppuvat. Epäily muuttuu synniksi. Ajattelu vaihtuu kuuliaisuuteen.
Juuri tässä kohtaa dogmi muuttuu vaaralliseksi. Ei siksi, että se tarjoaa vastauksia, vaan siksi, että se tekee kysymisestä epäilyttävää. Miksi jotkut eivät pysähdy pohtimaan, voiko ääretön rangaistus rajallisista teoista olla oikeudenmukainen? Miksi jotkut eivät kysy, miksi pelko on niin keskeinen osa järjestelmää, jonka väitetään perustuvan rakkauteen? Miksi moraalinen intuitio, joka toimii kaikissa muissa tilanteissa, asetetaan syrjään heti, kun uskonnollinen auktoriteetti antaa käskyn?
On hämmentävää seurata, kuinka ihmiset, jotka muuten korostavat myötätuntoa, oikeudenmukaisuutta ja ihmisarvoa, voivat puolustaa ajatuksia, joita he eivät hyväksyisi missään muussa yhteydessä. Jos ihminen ehdottaisi maallista järjestelmää, jossa väärä mielipide tai väärä vakaumus johtaisi ikuiseen kärsimykseen, sitä pidettäisiin hirvittävänä. Mutta kun sama ajatus esitetään uskonnollisena oppina, se muuttuu joidenkin silmissä pyhäksi viisaudeksi. Ei siksi, että ajatus olisi muuttunut paremmaksi, vaan siksi, että sitä ei enää arvioida samalla mittapuulla.

Mutta kun sama ajatus esitetään uskonnollisena oppina, se muuttuu joidenkin silmissä pyhäksi viisaudeksi. Ei siksi, että ajatus olisi muuttunut paremmaksi, vaan siksi, että sitä ei enää arvioida samalla mittapuulla.

Ehkä kaikkein surullisinta on se, kuinka helposti pyhyys voi toimia moraalisen arvioinnin korvikkeena. Julmuus lakkaa olemasta julmuutta, jos sille annetaan tarpeeksi ylevä nimi. Epäoikeudenmukaisuus lakkaa olemasta epäoikeudenmukaisuutta, jos sen väitetään palvelevan korkeampaa tarkoitusta. Ja mitä suuremmaksi auktoriteetti kuvataan, sitä vähemmän ihmiset uskaltavat kysyä, onko itse väite moraalisesti järkevä.
Todellinen moraalinen rohkeus ei ole sitä, että puolustaa oppia hinnalla millä hyvänsä. Se on sitä, että uskaltaa kysyä vaikeita kysymyksiä myös silloin, kun ne kohdistuvat omiin uskomuksiin. Sillä aate, joka vaatii luopumaan omasta oikeudentajusta, ei vahvista moraalia – se korvaa sen. Ja sillä hetkellä ihminen ei enää etsi totuutta, vaan opettelee puolustamaan sitä, mitä hänelle on jo valmiiksi kerrottu olevan totta. Juuri silloin julmuudesta tulee mahdollista, ei siksi että ihmiset olisivat luonnostaan pahoja, vaan siksi että he ovat lakanneet kysymästä, onko jokin todella oikein.

Lue lisää

On kyllä hämmästyttävää, miten helposti jotkut luopuvat omasta moraalisesta arviointikyvystään heti, kun lauseeseen lisätään sanat "hyvä taivaan Isukki". Yhtäkkiä kaikki se oikeudentaju, jota muuten käytetään jokapäiväisessä elämässä, katoaa kuin savuna ilmaan. Se sama ihminen, joka paheksuisi mielivaltaista rangaistusta, vallankäyttöä tai pelolla hallitsemista ihmisten kesken, alkaa kutsua niitä täydelliseksi oikeudenmukaisuudeksi, kun niiden väitetään tulevan taivaasta. Kuinka kätevää. Moraalinen ongelma ei ratkea – sen ympärille vain piirretään sädekehä.
Ja sitten kuvaan astuu se kuuluisa ”hyvä taivaan isukki”. Tuo äärettömän rakastava hahmo, jonka kerrotaan olevan hyvyyden lähde ja rakkauden perikuva. Mutta kummallisen usein tämä rakkaus muistuttaa järjestelmää, jossa hyväksyt oikean uskomuspaketin tai kohtaat seuraukset. Tietenkin kyseessä ei ole uhkaus, ei missään nimessä. Se on vain ääretön rangaistus, joka odottaa väärän valinnan tehnyttä. Täysin eri asia. Eihän kukaan kutsuisi sitä painostukseksi. Se on vain kosmista vapaaehtoisuutta.
Ja jos joku uskaltaa kysyä, kuulostaako tämä todella rakkaudelta, vastaus tulee salamannopeasti: "Kyllä se on oikeudenmukaista, koska Jumala on oikeudenmukainen." Loistava argumentti. Kehä sulkeutuu täydellisesti. Mikä tahansa teko voidaan julistaa hyväksi, koska hyvän määritelmäksi asetetaan etukäteen se, mitä taivaallinen auktoriteetti tekee. Tällöin ei enää arvioida tekoja moraalisesti, vaan moraali määritellään vallan perusteella. Voimakkain voittaa, ja hänen tekojaan kutsutaan hyviksi.
Sarkastisinta on kuitenkin se järkkymätön varmuus. "Pelastus on rakkauden osoitus." "Helvetti on oikeudenmukainen." "Kaikki on täydellistä." Mitään ei tarvitse perustella, koska vastaus tiedetään jo etukäteen. Ja jos et hyväksy sitä, ongelma ei tietenkään voi olla itse opissa. Vika on kysyjässä. Hän ajattelee liikaa. Hän kyseenalaistaa liikaa. Hän käyttää liikaa omaa moraalista harkintaansa.
Mutta juuri siinä piilee vaarallisuus. Jos ihmiselle opetetaan, että jokin on hyvää pelkästään siksi, että auktoriteetti sanoo niin, hän ei enää arvioi väitteitä niiden sisällön perusteella. Hän arvioi niitä sen perusteella, kuka ne lausuu. Ja historia on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka vaarallista tällainen ajattelu voi olla. Kun oma oikeudentaju alistetaan auktoriteetille, ihminen voi päätyä puolustamaan asioita, joita hän ei koskaan hyväksyisi ilman pyhää leimaa niiden päällä.
Ehkä kaikkein ironisinta onkin, että monet pitävät tätä uskon vahvuutena. Että ihminen lakkaa kysymästä vaikeita kysymyksiä ja alkaa pitää kuuliaisuutta hyveenä. Ikään kuin moraalinen kypsyys tarkoittaisi sitä, että oma omatunto sammutetaan ja korvataan valmiilla vastauksilla. Sitten hymyillään tyytyväisenä ja vakuutellaan, että hyvä taivaan isukki kyllä tietää paremmin. Ja jos jokin näyttää julmalta, epäoikeudenmukaiselta tai ristiriitaiselta, siitä ei tarvitse huolestua. Koska jos isukki sanoo niin, sen täytyy olla hyvää. Ja juuri siinä kohtaa pitäisi ehkä huolestua kaikkein eniten. Ei siitä, että joku uskoo, vaan siitä, että joku pitää kyseenalaistamisen loppumista hyveenä.


On suorastaan liikuttavaa seurata ihmistä, joka puhuu rakkaudesta taukoamatta mutta näyttää käyttävän kaiken energiansa vihollisten etsimiseen. Aamulla rakkaus, päivällä rakkaus, illalla rakkaus, yöllä rakkaus. Jokaisessa viestissä armoa, anteeksiantoa, laupeutta ja Jeesuksen rakkautta. Ja sitten, heti seuraavassa lauseessa, alkaa loputon luettelo ihmisistä, kulttuureista, uskonnoista ja maailmankatsomuksista, joita pitäisi vastustaa, kumota tai pitää hengellisenä vaarana. Rakkaus näyttää olevan hänelle kuin mainoskatko, joka keskeyttää varsinaisen ohjelman: vihollisten kartoittamisen.
Hänet on ylennetty uuteen hengelliseen virkaan - nyt hän on "jumalan kirjuri", niin kuin hän itse sen asian ilmaisi. Ei enää syntisten kalastajaksi vaan Jumalan erityiseksi kirjuriksi. Hän päivystää kellon ympäri taivaallisessa tarkastusvirastossa, merkitsee muistiin väärät uskomukset, laskee harhaopit, luetteloi epäuskoiset ja valvoo, ettei kukaan vahingossakaan ajattele liian vapaasti. Rakkaudesta hän kyllä puhuu, mutta hänen todellinen intohimonsa näyttää olevan hengellinen inventaario. Kuin koko maailmankaikkeuden kohtalo riippuisi siitä, löytääkö hän vielä yhden väärin ajattelevan ihmisen internetistä.

Anonyymi00067 kirjoitti:

On kyllä hämmästyttävää, miten helposti jotkut luopuvat omasta moraalisesta arviointikyvystään heti, kun lauseeseen lisätään sanat "hyvä taivaan Isukki". Yhtäkkiä kaikki se oikeudentaju, jota muuten käytetään jokapäiväisessä elämässä, katoaa kuin savuna ilmaan. Se sama ihminen, joka paheksuisi mielivaltaista rangaistusta, vallankäyttöä tai pelolla hallitsemista ihmisten kesken, alkaa kutsua niitä täydelliseksi oikeudenmukaisuudeksi, kun niiden väitetään tulevan taivaasta. Kuinka kätevää. Moraalinen ongelma ei ratkea – sen ympärille vain piirretään sädekehä.
Ja sitten kuvaan astuu se kuuluisa ”hyvä taivaan isukki”. Tuo äärettömän rakastava hahmo, jonka kerrotaan olevan hyvyyden lähde ja rakkauden perikuva. Mutta kummallisen usein tämä rakkaus muistuttaa järjestelmää, jossa hyväksyt oikean uskomuspaketin tai kohtaat seuraukset. Tietenkin kyseessä ei ole uhkaus, ei missään nimessä. Se on vain ääretön rangaistus, joka odottaa väärän valinnan tehnyttä. Täysin eri asia. Eihän kukaan kutsuisi sitä painostukseksi. Se on vain kosmista vapaaehtoisuutta.
Ja jos joku uskaltaa kysyä, kuulostaako tämä todella rakkaudelta, vastaus tulee salamannopeasti: "Kyllä se on oikeudenmukaista, koska Jumala on oikeudenmukainen." Loistava argumentti. Kehä sulkeutuu täydellisesti. Mikä tahansa teko voidaan julistaa hyväksi, koska hyvän määritelmäksi asetetaan etukäteen se, mitä taivaallinen auktoriteetti tekee. Tällöin ei enää arvioida tekoja moraalisesti, vaan moraali määritellään vallan perusteella. Voimakkain voittaa, ja hänen tekojaan kutsutaan hyviksi.
Sarkastisinta on kuitenkin se järkkymätön varmuus. "Pelastus on rakkauden osoitus." "Helvetti on oikeudenmukainen." "Kaikki on täydellistä." Mitään ei tarvitse perustella, koska vastaus tiedetään jo etukäteen. Ja jos et hyväksy sitä, ongelma ei tietenkään voi olla itse opissa. Vika on kysyjässä. Hän ajattelee liikaa. Hän kyseenalaistaa liikaa. Hän käyttää liikaa omaa moraalista harkintaansa.
Mutta juuri siinä piilee vaarallisuus. Jos ihmiselle opetetaan, että jokin on hyvää pelkästään siksi, että auktoriteetti sanoo niin, hän ei enää arvioi väitteitä niiden sisällön perusteella. Hän arvioi niitä sen perusteella, kuka ne lausuu. Ja historia on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka vaarallista tällainen ajattelu voi olla. Kun oma oikeudentaju alistetaan auktoriteetille, ihminen voi päätyä puolustamaan asioita, joita hän ei koskaan hyväksyisi ilman pyhää leimaa niiden päällä.
Ehkä kaikkein ironisinta onkin, että monet pitävät tätä uskon vahvuutena. Että ihminen lakkaa kysymästä vaikeita kysymyksiä ja alkaa pitää kuuliaisuutta hyveenä. Ikään kuin moraalinen kypsyys tarkoittaisi sitä, että oma omatunto sammutetaan ja korvataan valmiilla vastauksilla. Sitten hymyillään tyytyväisenä ja vakuutellaan, että hyvä taivaan isukki kyllä tietää paremmin. Ja jos jokin näyttää julmalta, epäoikeudenmukaiselta tai ristiriitaiselta, siitä ei tarvitse huolestua. Koska jos isukki sanoo niin, sen täytyy olla hyvää. Ja juuri siinä kohtaa pitäisi ehkä huolestua kaikkein eniten. Ei siitä, että joku uskoo, vaan siitä, että joku pitää kyseenalaistamisen loppumista hyveenä.


On suorastaan liikuttavaa seurata ihmistä, joka puhuu rakkaudesta taukoamatta mutta näyttää käyttävän kaiken energiansa vihollisten etsimiseen. Aamulla rakkaus, päivällä rakkaus, illalla rakkaus, yöllä rakkaus. Jokaisessa viestissä armoa, anteeksiantoa, laupeutta ja Jeesuksen rakkautta. Ja sitten, heti seuraavassa lauseessa, alkaa loputon luettelo ihmisistä, kulttuureista, uskonnoista ja maailmankatsomuksista, joita pitäisi vastustaa, kumota tai pitää hengellisenä vaarana. Rakkaus näyttää olevan hänelle kuin mainoskatko, joka keskeyttää varsinaisen ohjelman: vihollisten kartoittamisen.
Hänet on ylennetty uuteen hengelliseen virkaan - nyt hän on "jumalan kirjuri", niin kuin hän itse sen asian ilmaisi. Ei enää syntisten kalastajaksi vaan Jumalan erityiseksi kirjuriksi. Hän päivystää kellon ympäri taivaallisessa tarkastusvirastossa, merkitsee muistiin väärät uskomukset, laskee harhaopit, luetteloi epäuskoiset ja valvoo, ettei kukaan vahingossakaan ajattele liian vapaasti. Rakkaudesta hän kyllä puhuu, mutta hänen todellinen intohimonsa näyttää olevan hengellinen inventaario. Kuin koko maailmankaikkeuden kohtalo riippuisi siitä, löytääkö hän vielä yhden väärin ajattelevan ihmisen internetistä.

Lue lisää

Ja kristityt sanovat: ”Ettekö te ymmärrä, että mikään epäpyhä ei voi päästä taivaaseen?


Niin, mutta vaikka "Jumalalla "on valta teloittaa helvettiin heitetyt ihmiset armollisesti, hän päättää sen sijaan pitää heidät sadistisesti hengissä ilman armollista taukoa tai loppua heidän piinalleen.

Ikään kuin lause itsessään ratkaisisi kaiken. Ikään kuin vetoaminen pyhyyteen tekisi äärettömästä rangaistuksesta ymmärrettävän.

Hyvä on. Oletetaan, että täydellisyyteen ei voi astua mitään rikkinäistä. Oletetaan, että pahuus ei voi seistä kirkkaudessa. Mutta siitä ei vielä seuraa, että vaihtoehdon täytyy olla ikuinen, tietoinen, päättymätön tuska.

Jos Jumala on kaikkivaltias, hänellä olisi vaihtoehtoja. Hän voisi lopettaa kapinan lopettamalla olemassaolon. Hän voisi parantaa. Hän voisi puhdistaa. Hän voisi päästää kärsimyksestä armollisesti irti.

Mutta perinteisen helvettiopin mukaan hän ei tee niin.

Hän ylläpitää olemassaoloa. Hän pitää tietoisuuden käynnissä. Hän antaa kivun jatkua. Ei päivää, ei vuotta, ei vuosisataa – vaan ilman loppua. Ikuisuus ei ole vain pitkä aika. Se on aika ilman rajaa. Kärsimys, jolle ei koskaan koita viimeistä hetkeä.

Ja silloin kysymys ei enää koske pyhyyttä. Se koskee luonnetta.

Jos olento kykenee lopettamaan tuskan mutta ei tee niin, mitä se kertoo hänestä? Jos äärellinen ihminen tekee rajallisen synnin ja seurauksena on ääretön rangaistus, missä on mittasuhde? Missä on oikeus? Missä on armo?

Sanotaan, että Jumala on rakkaus.

Mutta rakkaus, joka sanoo: “Sinä et kelpaa täydellisyyteen, joten pidän sinut elossa kärsimyksessä ilman taukoa”, ei kuulosta parantavalta. Se kuulostaa kontrollilta. Se kuulostaa vallankäytöltä äärimmilleen vietynä. Se kuulostaa järjestelmältä, jossa kipu on pysyvä osa kosmista hallintaa.

Ja jos tämä on totta, miten siihen voi luottaa?

Jos Jumala ylläpitää helvettiä tietoisesti, aktiivisesti, hetki hetkeltä, silloin jokainen huuto kaikuu hänen sallimanaan. Jokainen sekunti on hänen tahtonsa jatkumoa. Silloin helvetti ei ole pelkkä “seuraus”. Se on ylläpidetty tila.

Ja jos hän tekee tämän joillekin, miksi ei voisi tehdä sitä kenelle tahansa? Mikä takaa, ettei “pelastettu” ole vain toistaiseksi säästetty? Luottamus edellyttää johdonmukaisuutta. Mutta ääretön kidutus äärellisestä rikoksesta näyttää moraalisesti mielivaltaiselta.

Tässä kohtaa moni yrittää paeta symboliikkaan: helvetti ei ole kirjaimellinen, se on ero, se on tila. Ehkä niin. Mutta jos se ei ole kirjaimellinen, miksi sitä on vuosisatoja saarnattu kirjaimellisena? Miksi sillä on hallittu pelolla? Miksi sillä on muovattu omiatuntoja?

Jos mikään epäpyhä ei voi päästä taivaaseen, vaihtoehto ei silti loogisesti ole ikuinen sadismi. Vaihtoehto voisi olla loppu. Vaihtoehto voisi olla parantuminen. Vaihtoehto voisi olla universaali sovitus.

Ikuinen kidutus ei ole ainoa ratkaisu. Se on tietty ratkaisu.

Ja kun sitä kutsutaan oikeudenmukaisuudeksi tai rakkaudeksi, moni kokee, että sanat on irrotettu merkityksestään. Että pyhyyden nimissä puolustetaan jotain, mikä inhimillisessä moraalissa näyttäisi julmalta.

Jos tämä on jumalallinen oikeus, se on oikeutta, jota kukaan ihminen ei saisi harjoittaa. Ja jos kukaan ihminen ei saa toimia niin ilman, että kutsumme häntä hirviöksi, miksi äärettömyys tekisi teosta moraalisesti puhtaan?

Siinä on se terä.

Ei kysymys siitä, voiko epäpyhä astua täydellisyyteen.
Vaan kysymys siitä, miksi täydellinen hyvyys tarvitsisi ääretöntä kärsimystä vastaukseksi epäpyhyyteen.

Anonyymi00068 kirjoitti:

Ja kristityt sanovat: ”Ettekö te ymmärrä, että mikään epäpyhä ei voi päästä taivaaseen?


Niin, mutta vaikka "Jumalalla "on valta teloittaa helvettiin heitetyt ihmiset armollisesti, hän päättää sen sijaan pitää heidät sadistisesti hengissä ilman armollista taukoa tai loppua heidän piinalleen.

Ikään kuin lause itsessään ratkaisisi kaiken. Ikään kuin vetoaminen pyhyyteen tekisi äärettömästä rangaistuksesta ymmärrettävän.

Hyvä on. Oletetaan, että täydellisyyteen ei voi astua mitään rikkinäistä. Oletetaan, että pahuus ei voi seistä kirkkaudessa. Mutta siitä ei vielä seuraa, että vaihtoehdon täytyy olla ikuinen, tietoinen, päättymätön tuska.

Jos Jumala on kaikkivaltias, hänellä olisi vaihtoehtoja. Hän voisi lopettaa kapinan lopettamalla olemassaolon. Hän voisi parantaa. Hän voisi puhdistaa. Hän voisi päästää kärsimyksestä armollisesti irti.

Mutta perinteisen helvettiopin mukaan hän ei tee niin.

Hän ylläpitää olemassaoloa. Hän pitää tietoisuuden käynnissä. Hän antaa kivun jatkua. Ei päivää, ei vuotta, ei vuosisataa – vaan ilman loppua. Ikuisuus ei ole vain pitkä aika. Se on aika ilman rajaa. Kärsimys, jolle ei koskaan koita viimeistä hetkeä.

Ja silloin kysymys ei enää koske pyhyyttä. Se koskee luonnetta.

Jos olento kykenee lopettamaan tuskan mutta ei tee niin, mitä se kertoo hänestä? Jos äärellinen ihminen tekee rajallisen synnin ja seurauksena on ääretön rangaistus, missä on mittasuhde? Missä on oikeus? Missä on armo?

Sanotaan, että Jumala on rakkaus.

Mutta rakkaus, joka sanoo: “Sinä et kelpaa täydellisyyteen, joten pidän sinut elossa kärsimyksessä ilman taukoa”, ei kuulosta parantavalta. Se kuulostaa kontrollilta. Se kuulostaa vallankäytöltä äärimmilleen vietynä. Se kuulostaa järjestelmältä, jossa kipu on pysyvä osa kosmista hallintaa.

Ja jos tämä on totta, miten siihen voi luottaa?

Jos Jumala ylläpitää helvettiä tietoisesti, aktiivisesti, hetki hetkeltä, silloin jokainen huuto kaikuu hänen sallimanaan. Jokainen sekunti on hänen tahtonsa jatkumoa. Silloin helvetti ei ole pelkkä “seuraus”. Se on ylläpidetty tila.

Ja jos hän tekee tämän joillekin, miksi ei voisi tehdä sitä kenelle tahansa? Mikä takaa, ettei “pelastettu” ole vain toistaiseksi säästetty? Luottamus edellyttää johdonmukaisuutta. Mutta ääretön kidutus äärellisestä rikoksesta näyttää moraalisesti mielivaltaiselta.

Tässä kohtaa moni yrittää paeta symboliikkaan: helvetti ei ole kirjaimellinen, se on ero, se on tila. Ehkä niin. Mutta jos se ei ole kirjaimellinen, miksi sitä on vuosisatoja saarnattu kirjaimellisena? Miksi sillä on hallittu pelolla? Miksi sillä on muovattu omiatuntoja?

Jos mikään epäpyhä ei voi päästä taivaaseen, vaihtoehto ei silti loogisesti ole ikuinen sadismi. Vaihtoehto voisi olla loppu. Vaihtoehto voisi olla parantuminen. Vaihtoehto voisi olla universaali sovitus.

Ikuinen kidutus ei ole ainoa ratkaisu. Se on tietty ratkaisu.

Ja kun sitä kutsutaan oikeudenmukaisuudeksi tai rakkaudeksi, moni kokee, että sanat on irrotettu merkityksestään. Että pyhyyden nimissä puolustetaan jotain, mikä inhimillisessä moraalissa näyttäisi julmalta.

Jos tämä on jumalallinen oikeus, se on oikeutta, jota kukaan ihminen ei saisi harjoittaa. Ja jos kukaan ihminen ei saa toimia niin ilman, että kutsumme häntä hirviöksi, miksi äärettömyys tekisi teosta moraalisesti puhtaan?

Siinä on se terä.

Ei kysymys siitä, voiko epäpyhä astua täydellisyyteen.
Vaan kysymys siitä, miksi täydellinen hyvyys tarvitsisi ääretöntä kärsimystä vastaukseksi epäpyhyyteen.

Lue lisää

Niin, mutta vaikka "Jumalalla "on valta teloittaa helvettiin heitetyt ihmiset armollisesti, hän päättää sen sijaan pitää heidät sadistisesti hengissä ilman armollista taukoa tai loppua heidän piinalleen.

Ikään kuin lause itsessään ratkaisisi kaiken. Ikään kuin vetoaminen pyhyyteen tekisi äärettömästä rangaistuksesta ymmärrettävän.

Anonyymi00069 kirjoitti:

Niin, mutta vaikka "Jumalalla "on valta teloittaa helvettiin heitetyt ihmiset armollisesti, hän päättää sen sijaan pitää heidät sadistisesti hengissä ilman armollista taukoa tai loppua heidän piinalleen.

Ikään kuin lause itsessään ratkaisisi kaiken. Ikään kuin vetoaminen pyhyyteen tekisi äärettömästä rangaistuksesta ymmärrettävän.

Lue lisää

Se ei ole lainkaan hindujen sanoma, vaan itse älykkäiden kristittyjen sanoma.

Epätoivoinen yritys pelastaa ihmiset Jumalalta.

Jumalan ikioma Auschwitz
Jos yksikin luotu joutuisi lopulta ikuiseen tuskaan, maailma olisi kosminen painajainen ja sen luoja kosminen Hitler.


Se ei ole lainkaan hindujen sanoma, vaan itse kristittyjen sanoma.

Älykkäät kristityt sanovat:

Epätoivoinen yritys pelastaa ihmiset Jumalalta.
Joten jopa älykkäät kristityt ymmärtävät sen. He ovat ihmisiä.
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen
Tässä, voitte itse lukea.

Älykkäät kristityt sanovat myös:

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen

Jumalan ikioma Auschwitz

On teoriassa mahdollista, että maailman tyhjästä luonut Jumala on luodessaan päättänyt, että osa luoduista joutuu lopulta ikuiseen kidutukseen. David Bentley Hartin mukaan sen sijaan ei ole edes teoriassa mahdollista, että sellainen Jumala olisi hyvä.

Jos yksikin luotu joutuisi lopulta ikuiseen tuskaan, maailma olisi kosminen painajainen ja sen luoja kosminen Hitler.

Hitleriä ja Jumalaa erottaisi lähinnä se, että Hitlerin masinoima holokausti kesti muutaman vuoden, mutta Jumalan ikioma Auschwitz olisi ikuinen.

Jumalan hyvyyden ja ikuisen helvetin välillä on ammottava ristiriita, jonka ratkaisemiseksi teologit ovat esittäneet monenlaisia selityksiä.

Tässä, voitte itse lukea.
Kyseessä on ihan kristittyjen uutislehti.

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen
Se on kirjoitettu tähän. Kirkko ja kaupunki -lehteen. He ovat ihmisiä. Harvinaisia aarteita jopa kristittyjen joukossa, he ovat aidosti ihmisiä.

Älykkäät kristityt sanovat myös:

Jos yksikin luotu joutuisi lopulta ikuiseen tuskaan, maailma olisi kosminen painajainen ja sen luoja kosminen Hitler.

Se on kirjoitettu tähän. Kirkko ja kaupunki -lehteen. He ovat ihmisiä, eivät kaktuksia. Harvinaisia aarteita jopa kristittyjen joukossa, he ovat aidosti ihmisiä ja ovat jälleen tulossa ihmisiksi.

Anonyymi00070 kirjoitti:

Se ei ole lainkaan hindujen sanoma, vaan itse älykkäiden kristittyjen sanoma.

Epätoivoinen yritys pelastaa ihmiset Jumalalta.

Jumalan ikioma Auschwitz
Jos yksikin luotu joutuisi lopulta ikuiseen tuskaan, maailma olisi kosminen painajainen ja sen luoja kosminen Hitler.


Se ei ole lainkaan hindujen sanoma, vaan itse kristittyjen sanoma.

Älykkäät kristityt sanovat:

Epätoivoinen yritys pelastaa ihmiset Jumalalta.
Joten jopa älykkäät kristityt ymmärtävät sen. He ovat ihmisiä.
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen
Tässä, voitte itse lukea.

Älykkäät kristityt sanovat myös:

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen

Jumalan ikioma Auschwitz

On teoriassa mahdollista, että maailman tyhjästä luonut Jumala on luodessaan päättänyt, että osa luoduista joutuu lopulta ikuiseen kidutukseen. David Bentley Hartin mukaan sen sijaan ei ole edes teoriassa mahdollista, että sellainen Jumala olisi hyvä.

Jos yksikin luotu joutuisi lopulta ikuiseen tuskaan, maailma olisi kosminen painajainen ja sen luoja kosminen Hitler.

Hitleriä ja Jumalaa erottaisi lähinnä se, että Hitlerin masinoima holokausti kesti muutaman vuoden, mutta Jumalan ikioma Auschwitz olisi ikuinen.

Jumalan hyvyyden ja ikuisen helvetin välillä on ammottava ristiriita, jonka ratkaisemiseksi teologit ovat esittäneet monenlaisia selityksiä.

Tässä, voitte itse lukea.
Kyseessä on ihan kristittyjen uutislehti.

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen
Se on kirjoitettu tähän. Kirkko ja kaupunki -lehteen. He ovat ihmisiä. Harvinaisia aarteita jopa kristittyjen joukossa, he ovat aidosti ihmisiä.

Älykkäät kristityt sanovat myös:

Jos yksikin luotu joutuisi lopulta ikuiseen tuskaan, maailma olisi kosminen painajainen ja sen luoja kosminen Hitler.

Se on kirjoitettu tähän. Kirkko ja kaupunki -lehteen. He ovat ihmisiä, eivät kaktuksia. Harvinaisia aarteita jopa kristittyjen joukossa, he ovat aidosti ihmisiä ja ovat jälleen tulossa ihmisiksi.

Lue lisää

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen
Se on kirjoitettu tähän. Kirkko ja kaupunki -lehteen. He ovat ihmisiä. Harvinaisia aarteita jopa kristittyjen joukossa, he ovat aidosti ihmisiä.

Älykkäät kristityt sanovat myös:

Jos yksikin luotu joutuisi lopulta ikuiseen tuskaan, maailma olisi kosminen painajainen ja sen luoja kosminen Hitler.

Se on kirjoitettu tähän. Kirkko ja kaupunki -lehteen. He ovat ihmisiä, eivät kaktuksia. Harvinaisia aarteita jopa kristittyjen joukossa, he ovat aidosti ihmisiä ja ovat jälleen tulossa ihmisiksi.

Anonyymi00071 kirjoitti:

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen
Se on kirjoitettu tähän. Kirkko ja kaupunki -lehteen. He ovat ihmisiä. Harvinaisia aarteita jopa kristittyjen joukossa, he ovat aidosti ihmisiä.

Älykkäät kristityt sanovat myös:

Jos yksikin luotu joutuisi lopulta ikuiseen tuskaan, maailma olisi kosminen painajainen ja sen luoja kosminen Hitler.

Se on kirjoitettu tähän. Kirkko ja kaupunki -lehteen. He ovat ihmisiä, eivät kaktuksia. Harvinaisia aarteita jopa kristittyjen joukossa, he ovat aidosti ihmisiä ja ovat jälleen tulossa ihmisiksi.

Lue lisää

Se on kirjoitettu tähän. Kirkko ja kaupunki -lehteen. He ovat ihmisiä, eivät kaktuksia. Harvinaisia aarteita jopa kristittyjen joukossa, he ovat aidosti ihmisiä ja ovat jälleen tulossa ihmisiksi.

Anonyymi00072 kirjoitti:

Se on kirjoitettu tähän. Kirkko ja kaupunki -lehteen. He ovat ihmisiä, eivät kaktuksia. Harvinaisia aarteita jopa kristittyjen joukossa, he ovat aidosti ihmisiä ja ovat jälleen tulossa ihmisiksi.

Lue lisää

"Tämä tarkoittaa sitä, että karman lakiin uskovat uskonnot syyllistävät joka tapauksessa ihmistä, jota paha teko kohtaa"

PÄINVASTOIN, KARMAN LAIN MUKAAN HENKILÖ, JOKA EI AUTA APUA TARVITSEVAA HENKILÖÄ, JOS HÄN PYSTYY SIIHEN, SAA HUONOA KARMAA. EI OLE KENENKÄÄN ASIA, MIKSI JOKU ON HUONOSSA TILANTEESSA, ME KAIKKI OLEMME OLLEET HUONOSSA TILANTEESSA JOSSAIN VAIHEESSA.

Anonyymi00073 kirjoitti:

"Tämä tarkoittaa sitä, että karman lakiin uskovat uskonnot syyllistävät joka tapauksessa ihmistä, jota paha teko kohtaa"

PÄINVASTOIN, KARMAN LAIN MUKAAN HENKILÖ, JOKA EI AUTA APUA TARVITSEVAA HENKILÖÄ, JOS HÄN PYSTYY SIIHEN, SAA HUONOA KARMAA. EI OLE KENENKÄÄN ASIA, MIKSI JOKU ON HUONOSSA TILANTEESSA, ME KAIKKI OLEMME OLLEET HUONOSSA TILANTEESSA JOSSAIN VAIHEESSA.

Lue lisää

"Tämä tarkoittaa sitä, että karman lakiin uskovat uskonnot syyllistävät joka tapauksessa ihmistä, jota paha teko kohtaa"

OLET JÄRJETTÖMÄN TIETÄMÄTÖN, MUTTA VALEHTELET TAAS, KUKAAN TÄYSJÄRKINEN EI KOSKAAN SYYTTÄISI KETÄÄN KÄRSIVÄÄ, EI KOSKAAN, JOS HÄN TIETÄISI EDES VÄHÄN SIITÄ, MITEN KARMAN LAKI TOIMII.

Anonyymi00074 kirjoitti:

"Tämä tarkoittaa sitä, että karman lakiin uskovat uskonnot syyllistävät joka tapauksessa ihmistä, jota paha teko kohtaa"

OLET JÄRJETTÖMÄN TIETÄMÄTÖN, MUTTA VALEHTELET TAAS, KUKAAN TÄYSJÄRKINEN EI KOSKAAN SYYTTÄISI KETÄÄN KÄRSIVÄÄ, EI KOSKAAN, JOS HÄN TIETÄISI EDES VÄHÄN SIITÄ, MITEN KARMAN LAKI TOIMII.

Lue lisää

Karman laki on julma, jälleensyntyminen on julmaa, mutta ikuinen kidutus ei ole julmaa? Millä tasolla te oikeasti olette? Oletteko ihminen?

Toisin sanoen, jos ihminen karmansa takia kärsii tilapäisesti, vain kerran tai muutaman kerran maan päällä, se on mielestänne julmaa, mutta jos suurin osa koskaan eläneestä ihmiskunnasta kärsii ikuisesti helvetissä, se ei ole julmaa.

Anonyymi00075 kirjoitti:

Karman laki on julma, jälleensyntyminen on julmaa, mutta ikuinen kidutus ei ole julmaa? Millä tasolla te oikeasti olette? Oletteko ihminen?

Toisin sanoen, jos ihminen karmansa takia kärsii tilapäisesti, vain kerran tai muutaman kerran maan päällä, se on mielestänne julmaa, mutta jos suurin osa koskaan eläneestä ihmiskunnasta kärsii ikuisesti helvetissä, se ei ole julmaa.

Lue lisää

Karman laki on julma, jälleensyntyminen on julmaa, mutta ikuinen kidutus ei ole julmaa?

Anonyymi00076 kirjoitti:

Karman laki on julma, jälleensyntyminen on julmaa, mutta ikuinen kidutus ei ole julmaa?

Toisin sanoen, jos ihminen karmansa takia kärsii tilapäisesti, vain kerran tai muutaman kerran maan päällä, se on mielestänne julmaa, mutta jos suurin osa koskaan eläneestä ihmiskunnasta kärsii ikuisesti helvetissä, se ei ole julmaa.


Niin, mutta vaikka "Jumalalla "on valta teloittaa helvettiin heitetyt ihmiset armollisesti, hän päättää sen sijaan pitää heidät sadistisesti hengissä ilman armollista taukoa tai loppua heidän piinalleen.

Anonyymi00077 kirjoitti:

Toisin sanoen, jos ihminen karmansa takia kärsii tilapäisesti, vain kerran tai muutaman kerran maan päällä, se on mielestänne julmaa, mutta jos suurin osa koskaan eläneestä ihmiskunnasta kärsii ikuisesti helvetissä, se ei ole julmaa.


Niin, mutta vaikka "Jumalalla "on valta teloittaa helvettiin heitetyt ihmiset armollisesti, hän päättää sen sijaan pitää heidät sadistisesti hengissä ilman armollista taukoa tai loppua heidän piinalleen.

Lue lisää

Ajatus siitä, että Jumala alistaisi ihmisvihollisensa loputtomaan tietoiseen kidutukseen, tekisi Hänestä moraalisesti pahemman kuin Hitleristä.

Loppujen lopuksi Hitler saattoi pirullisesti kiduttaa, polttaa ja kaasuttaa kuoliaaksi miljoonia ihmisiä, mutta hän ainakin antoi heidän kuolla.

Anonyymi00078 kirjoitti:

Ajatus siitä, että Jumala alistaisi ihmisvihollisensa loputtomaan tietoiseen kidutukseen, tekisi Hänestä moraalisesti pahemman kuin Hitleristä.

Loppujen lopuksi Hitler saattoi pirullisesti kiduttaa, polttaa ja kaasuttaa kuoliaaksi miljoonia ihmisiä, mutta hän ainakin antoi heidän kuolla.

Lue lisää

Loppujen lopuksi Hitler saattoi pirullisesti kiduttaa, polttaa ja kaasuttaa kuoliaaksi miljoonia ihmisiä, mutta hän ainakin antoi heidän kuolla.

Anonyymi00079 kirjoitti:

Loppujen lopuksi Hitler saattoi pirullisesti kiduttaa, polttaa ja kaasuttaa kuoliaaksi miljoonia ihmisiä, mutta hän ainakin antoi heidän kuolla.

Loppujen lopuksi Hitler saattoi pirullisesti kiduttaa, polttaa ja kaasuttaa kuoliaaksi miljoonia ihmisiä, mutta hän ainakin antoi heidän kuolla.

Niin, mutta vaikka "Jumalalla "on valta teloittaa helvettiin heitetyt ihmiset armollisesti, hän päättää sen sijaan pitää heidät sadistisesti hengissä ilman armollista taukoa tai loppua heidän piinalleen.

Anonyymi00080 kirjoitti:

Loppujen lopuksi Hitler saattoi pirullisesti kiduttaa, polttaa ja kaasuttaa kuoliaaksi miljoonia ihmisiä, mutta hän ainakin antoi heidän kuolla.

Niin, mutta vaikka "Jumalalla "on valta teloittaa helvettiin heitetyt ihmiset armollisesti, hän päättää sen sijaan pitää heidät sadistisesti hengissä ilman armollista taukoa tai loppua heidän piinalleen.

Lue lisää

Se ei ole lainkaan hindujen sanoma, vaan itse kristittyjen sanoma.

Älykkäät kristityt sanovat:

Epätoivoinen yritys pelastaa ihmiset Jumalalta.
Joten jopa älykkäät kristityt ymmärtävät sen. He ovat ihmisiä.
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen
Tässä, voitte itse lukea.

Anonyymi00081 kirjoitti:

Se ei ole lainkaan hindujen sanoma, vaan itse kristittyjen sanoma.

Älykkäät kristityt sanovat:

Epätoivoinen yritys pelastaa ihmiset Jumalalta.
Joten jopa älykkäät kristityt ymmärtävät sen. He ovat ihmisiä.
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen
Tässä, voitte itse lukea.

Lue lisää

Ja kristityt sanovat: ”Ettekö te ymmärrä, että mikään epäpyhä ei voi päästä taivaaseen?


Niin, mutta vaikka "Jumalalla "on valta teloittaa helvettiin heitetyt ihmiset armollisesti, hän päättää sen sijaan pitää heidät sadistisesti hengissä ilman armollista taukoa tai loppua heidän piinalleen.

Anonyymi00082 kirjoitti:

Ja kristityt sanovat: ”Ettekö te ymmärrä, että mikään epäpyhä ei voi päästä taivaaseen?


Niin, mutta vaikka "Jumalalla "on valta teloittaa helvettiin heitetyt ihmiset armollisesti, hän päättää sen sijaan pitää heidät sadistisesti hengissä ilman armollista taukoa tai loppua heidän piinalleen.

Lue lisää

Jos et usko oikein, sinua kidutetaan ikuisesti – ei lyhyen aikaa, vaan ikuisesti. Tällainen niin sanottu ”jumala” olisi sadisti; tämä on täysin saatanallinen oppi. Jos joku levittää tällaista oppia, levittää pahuutta maailmaan, se on jumalanpilkkaa; Jumala ei ole sadisti, eikä sadistista jumalaa ole olemassa – sitä ei ole kehittänyt mikään jumalallinen olento, vaan se on yksinkertaisesti jonkun järjettömän henkilön keksimä oppi – mitään absurdiimpaa ei voisi olla olemassa missään.
Sellaisen opin levittäjä on aito satanisti.

Anonyymi00083 kirjoitti:

Jos et usko oikein, sinua kidutetaan ikuisesti – ei lyhyen aikaa, vaan ikuisesti. Tällainen niin sanottu ”jumala” olisi sadisti; tämä on täysin saatanallinen oppi. Jos joku levittää tällaista oppia, levittää pahuutta maailmaan, se on jumalanpilkkaa; Jumala ei ole sadisti, eikä sadistista jumalaa ole olemassa – sitä ei ole kehittänyt mikään jumalallinen olento, vaan se on yksinkertaisesti jonkun järjettömän henkilön keksimä oppi – mitään absurdiimpaa ei voisi olla olemassa missään.
Sellaisen opin levittäjä on aito satanisti.

Lue lisää

Jos et usko oikein, sinua kidutetaan ikuisesti – ei lyhyen aikaa, vaan ikuisesti. Tällainen niin sanottu ”jumala” olisi sadisti; tämä on täysin saatanallinen oppi. Jos joku levittää tällaista oppia, levittää pahuutta maailmaan, se on jumalanpilkkaa; Jumala ei ole sadisti, eikä sadistista jumalaa ole olemassa – sitä ei ole kehittänyt mikään jumalallinen olento, vaan se on yksinkertaisesti jonkun järjettömän henkilön keksimä oppi – mitään absurdiimpaa ei voisi olla olemassa missään.
Sellaisen opin levittäjä on aito satanisti.


Ja sitten tulee pelastus. Tuo uskonnollisen markkinoinnin kruununjalokivi. Pelastus esitetään ihmiskunnan korkeimpana tavoitteena, vaikka se kuulostaa usein hämmästyttävän paljon henkilökohtaiselta edulta. Minä pelastun. Minä vältyn rangaistukselta. Minä saan ikuisen palkinnon. Minä olen oikealla puolella. Minä olen valittu. Ego ei katoa mihinkään, se vain puetaan pyhiin vaatteisiin. Itsekkyys ei ylity, vaan sille annetaan kosminen merkitys. Ja tätä kutsutaan joskus nöyryydeksi.

Ja sitten kuvaan astuu se kuuluisa ”hyvä taivaan isukki”. Tuo äärettömän rakastava hahmo, jonka kerrotaan olevan hyvyyden lähde ja rakkauden perikuva. Mutta kummallisen usein tämä rakkaus muistuttaa järjestelmää, jossa hyväksyt oikean uskomuspaketin tai kohtaat seuraukset. Tietenkin kyseessä ei ole uhkaus, ei missään nimessä. Se on vain ääretön rangaistus, joka odottaa väärän valinnan tehnyttä. Täysin eri asia. Eihän kukaan kutsuisi sitä painostukseksi. Se on vain kosmista vapaaehtoisuutta.

Anonyymi00084 kirjoitti:

Jos et usko oikein, sinua kidutetaan ikuisesti – ei lyhyen aikaa, vaan ikuisesti. Tällainen niin sanottu ”jumala” olisi sadisti; tämä on täysin saatanallinen oppi. Jos joku levittää tällaista oppia, levittää pahuutta maailmaan, se on jumalanpilkkaa; Jumala ei ole sadisti, eikä sadistista jumalaa ole olemassa – sitä ei ole kehittänyt mikään jumalallinen olento, vaan se on yksinkertaisesti jonkun järjettömän henkilön keksimä oppi – mitään absurdiimpaa ei voisi olla olemassa missään.
Sellaisen opin levittäjä on aito satanisti.


Ja sitten tulee pelastus. Tuo uskonnollisen markkinoinnin kruununjalokivi. Pelastus esitetään ihmiskunnan korkeimpana tavoitteena, vaikka se kuulostaa usein hämmästyttävän paljon henkilökohtaiselta edulta. Minä pelastun. Minä vältyn rangaistukselta. Minä saan ikuisen palkinnon. Minä olen oikealla puolella. Minä olen valittu. Ego ei katoa mihinkään, se vain puetaan pyhiin vaatteisiin. Itsekkyys ei ylity, vaan sille annetaan kosminen merkitys. Ja tätä kutsutaan joskus nöyryydeksi.

Ja sitten kuvaan astuu se kuuluisa ”hyvä taivaan isukki”. Tuo äärettömän rakastava hahmo, jonka kerrotaan olevan hyvyyden lähde ja rakkauden perikuva. Mutta kummallisen usein tämä rakkaus muistuttaa järjestelmää, jossa hyväksyt oikean uskomuspaketin tai kohtaat seuraukset. Tietenkin kyseessä ei ole uhkaus, ei missään nimessä. Se on vain ääretön rangaistus, joka odottaa väärän valinnan tehnyttä. Täysin eri asia. Eihän kukaan kutsuisi sitä painostukseksi. Se on vain kosmista vapaaehtoisuutta.

Lue lisää

Se muistuttaa sopimusta, joka allekirjoitetaan ase ohimolla. “Rakastan sinua”, sanoo ääretön auktoriteetti, “mutta jos et vastaa oikein, kärsit loputtomasti.” Rakkaus, jonka taustalla seisoo helvetti, ei tunnu lahjalta. Se tuntuu ehdolta.

Anonyymi00085 kirjoitti:

Se muistuttaa sopimusta, joka allekirjoitetaan ase ohimolla. “Rakastan sinua”, sanoo ääretön auktoriteetti, “mutta jos et vastaa oikein, kärsit loputtomasti.” Rakkaus, jonka taustalla seisoo helvetti, ei tunnu lahjalta. Se tuntuu ehdolta.

Lue lisää

On vaikea keksiä tehokkaampaa markkinointikampanjaa kuin tämä: "Rakasta minua vapaasta tahdostasi. Jos et rakasta, sinua kidutetaan ikuisesti." Ja tämän jälkeen vakuutetaan hymyillen, ettei kyse ole kiristyksestä vaan rakkaudesta. Sanavalinnat ovat todella tärkeitä.

Ikuinen kidutus on erikoinen moraalinen innovaatio. Jos ihminen tuomitsisi toisen loputtomaan kärsimykseen yhdestä elämästä, häntä pidettäisiin hirviönä. Mutta kun sama ajatus siirretään taivaalliseen ympäristöön, sitä pyydetään kutsumaan täydelliseksi oikeudenmukaisuudeksi. Julmuus ei siis katoa – se vain saa kultaiset kehykset.

Sitten näyttämölle astuu pelastus. Ei niinkään ihmisen muuttumisena paremmaksi, vaan vakuutuksena siitä, että juuri minä vältyn rangaistukselta. Minä olen oikeassa. Minä kuulun oikeaan joukkoon. Ego ei katoa, vaan se kruunataan pyhyydellä. Itsekkyys saa ikuisen elämänturvan ja sitä kutsutaan nöyryydeksi.

Ja kaiken tämän yläpuolella seisoo "äärettömän rakastava taivaan Isukki", jonka rakkaus muistuttaa toisinaan sopimusta, jossa pienellä präntätty teksti sisältää loputtoman kidutuksen. Tarjous on tietenkin täysin vapaaehtoinen. Aivan kuten lompakon luovuttaminen ryöstäjälle on vapaaehtoista – valinnanhan saa tehdä itse.

Jos hyvyyden korkein ilmentymä todella olisi olento, joka ylläpitää ikuista kärsimystä, silloin sanat "hyvyys", "armo" ja "rakkaus" olisivat menettäneet merkityksensä. Ehkä kaikkein jumalanpilkkaavin ajatus ei ole epäillä tällaista oppia, vaan väittää, että ääretön rakkaus ja ääretön kidutus ovat samaan aikaan täydellisesti sopusoinnussa.

Anonyymi00086 kirjoitti:

On vaikea keksiä tehokkaampaa markkinointikampanjaa kuin tämä: "Rakasta minua vapaasta tahdostasi. Jos et rakasta, sinua kidutetaan ikuisesti." Ja tämän jälkeen vakuutetaan hymyillen, ettei kyse ole kiristyksestä vaan rakkaudesta. Sanavalinnat ovat todella tärkeitä.

Ikuinen kidutus on erikoinen moraalinen innovaatio. Jos ihminen tuomitsisi toisen loputtomaan kärsimykseen yhdestä elämästä, häntä pidettäisiin hirviönä. Mutta kun sama ajatus siirretään taivaalliseen ympäristöön, sitä pyydetään kutsumaan täydelliseksi oikeudenmukaisuudeksi. Julmuus ei siis katoa – se vain saa kultaiset kehykset.

Sitten näyttämölle astuu pelastus. Ei niinkään ihmisen muuttumisena paremmaksi, vaan vakuutuksena siitä, että juuri minä vältyn rangaistukselta. Minä olen oikeassa. Minä kuulun oikeaan joukkoon. Ego ei katoa, vaan se kruunataan pyhyydellä. Itsekkyys saa ikuisen elämänturvan ja sitä kutsutaan nöyryydeksi.

Ja kaiken tämän yläpuolella seisoo "äärettömän rakastava taivaan Isukki", jonka rakkaus muistuttaa toisinaan sopimusta, jossa pienellä präntätty teksti sisältää loputtoman kidutuksen. Tarjous on tietenkin täysin vapaaehtoinen. Aivan kuten lompakon luovuttaminen ryöstäjälle on vapaaehtoista – valinnanhan saa tehdä itse.

Jos hyvyyden korkein ilmentymä todella olisi olento, joka ylläpitää ikuista kärsimystä, silloin sanat "hyvyys", "armo" ja "rakkaus" olisivat menettäneet merkityksensä. Ehkä kaikkein jumalanpilkkaavin ajatus ei ole epäillä tällaista oppia, vaan väittää, että ääretön rakkaus ja ääretön kidutus ovat samaan aikaan täydellisesti sopusoinnussa.

Lue lisää

Jos et usko oikein, sinua kidutetaan ikuisesti – ei hetkeksi eikä pitkäksi aikaa, vaan loputtomasti. Jos tällainen olisi Jumalan tahto, silloin kyse ei olisi äärettömästä rakkaudesta vaan äärettömästä julmuudesta. Olento, joka ylläpitäisi ikuista kidutusta, ei olisi moraalisen hyvyyden huippu vaan sadisti.

Siksi oppi ikuisesta kidutuksesta on yksi synkimmistä ajatuksista, joita joku petoihminen on koskaan keksinyt. Jos sitä levitetään Jumalan nimissä, Jumalalle annetaan ominaisuuksia, joita pitäisimme ihmisessä hirvittävinä. Se ei korota Jumalaa, vaan alentaa hyvyyden käsitteen.

Jos Jumala on hyvä, silloin hyvä ei voi tarkoittaa loputonta kostoa. Jos rakkaus on ääretöntä, se ei voi ylläpitää ääretöntä kärsimystä. Ajatus ikuisesta kidutuksesta ei ole kunnianosoitus Jumalalle vaan hänen moraalinen irvikuvansa.

Siksi voisi väittää, että todellinen jumalanpilkka ei ole tämän opin kyseenalaistaminen vaan sen julistaminen. Se tekee rakkaudesta pelkoa, oikeudenmukaisuudesta kostoa ja Jumalasta olennon, jota kutsuisimme ihmisenä tyranniksi.

Anonyymi00087 kirjoitti:

Jos et usko oikein, sinua kidutetaan ikuisesti – ei hetkeksi eikä pitkäksi aikaa, vaan loputtomasti. Jos tällainen olisi Jumalan tahto, silloin kyse ei olisi äärettömästä rakkaudesta vaan äärettömästä julmuudesta. Olento, joka ylläpitäisi ikuista kidutusta, ei olisi moraalisen hyvyyden huippu vaan sadisti.

Siksi oppi ikuisesta kidutuksesta on yksi synkimmistä ajatuksista, joita joku petoihminen on koskaan keksinyt. Jos sitä levitetään Jumalan nimissä, Jumalalle annetaan ominaisuuksia, joita pitäisimme ihmisessä hirvittävinä. Se ei korota Jumalaa, vaan alentaa hyvyyden käsitteen.

Jos Jumala on hyvä, silloin hyvä ei voi tarkoittaa loputonta kostoa. Jos rakkaus on ääretöntä, se ei voi ylläpitää ääretöntä kärsimystä. Ajatus ikuisesta kidutuksesta ei ole kunnianosoitus Jumalalle vaan hänen moraalinen irvikuvansa.

Siksi voisi väittää, että todellinen jumalanpilkka ei ole tämän opin kyseenalaistaminen vaan sen julistaminen. Se tekee rakkaudesta pelkoa, oikeudenmukaisuudesta kostoa ja Jumalasta olennon, jota kutsuisimme ihmisenä tyranniksi.

Lue lisää

Loppujen lopuksi historian pahimmatkin hirmuhallitsijat saattoivat kiduttaa ja murhata miljoonia ihmisiä, mutta heidän uhriensa kärsimys päättyi kuolemaan.

Jos taas ajatellaan oppia ikuisesta kidutuksesta, siinä kärsimykselle ei anneta koskaan loppua. Vaikka "Jumalalla" olisi valta lopettaa tuomittujen olemassaolo tai päättää heidän kärsimyksensä, tämän opin mukaan hän ei tee niin. Sen sijaan hän pitää heidät olemassa loputtomasti, ilman lepoa, ilman armoa ja ilman mahdollisuutta kärsimyksen päättymiseen.
Jos ääretön rakkaus tarkoittaisi tietoista päätöstä ylläpitää ääretöntä kärsimystä, sanat "rakkaus", "armo" ja "hyvyys" menettäisivät tavallisen merkityksensä. Silloin ongelma ei olisi pelkästään rangaistuksen ankaruus, vaan se, että kärsimyksestä itsestään tulisi ikuinen päämäärä.

Anonyymi00088 kirjoitti:

Loppujen lopuksi historian pahimmatkin hirmuhallitsijat saattoivat kiduttaa ja murhata miljoonia ihmisiä, mutta heidän uhriensa kärsimys päättyi kuolemaan.

Jos taas ajatellaan oppia ikuisesta kidutuksesta, siinä kärsimykselle ei anneta koskaan loppua. Vaikka "Jumalalla" olisi valta lopettaa tuomittujen olemassaolo tai päättää heidän kärsimyksensä, tämän opin mukaan hän ei tee niin. Sen sijaan hän pitää heidät olemassa loputtomasti, ilman lepoa, ilman armoa ja ilman mahdollisuutta kärsimyksen päättymiseen.
Jos ääretön rakkaus tarkoittaisi tietoista päätöstä ylläpitää ääretöntä kärsimystä, sanat "rakkaus", "armo" ja "hyvyys" menettäisivät tavallisen merkityksensä. Silloin ongelma ei olisi pelkästään rangaistuksen ankaruus, vaan se, että kärsimyksestä itsestään tulisi ikuinen päämäärä.

Lue lisää

Ja kaiken tämän syynä olisi lopulta se, että ihminen uskoi "väärin". Äärettömästä rangaistuksesta tulisi seuraus rajallisesta erehdyksestä. Jos näin olisi, silloin uskomuksesta olisi tehty moraalia tärkeämpi asia ja oikeasta mielipiteestä arvokkaampi kuin ihmisyydestä. Vaikea nähdä, miten tällainen järjestelmä kuvastaisi täydellistä oikeudenmukaisuutta tai ääretöntä rakkautta.

Anonyymi00089 kirjoitti:

Ja kaiken tämän syynä olisi lopulta se, että ihminen uskoi "väärin". Äärettömästä rangaistuksesta tulisi seuraus rajallisesta erehdyksestä. Jos näin olisi, silloin uskomuksesta olisi tehty moraalia tärkeämpi asia ja oikeasta mielipiteestä arvokkaampi kuin ihmisyydestä. Vaikea nähdä, miten tällainen järjestelmä kuvastaisi täydellistä oikeudenmukaisuutta tai ääretöntä rakkautta.

Lue lisää

Ja sitten sanotaan: *"Ettekö ymmärrä, ettei mikään epäpyhä voi päästä taivaaseen?"*

Hyvänen aika. Ettekö todella keksi kaikkivaltiaalle Jumalalle muuta ratkaisua kuin ikuisen kidutuksen? Onko äärettömän viisas Luoja todella niin mielikuvitukseton, että vaihtoehtoja on vain kaksi: täydellinen taivas tai loputon piina? Tämä kuulostaa enemmän lastentarhan mustavalkoiselta ajattelulta kuin äärettömältä viisaudelta.

Jos Jumala on kaikkivaltias, hän voisi puhdistaa, parantaa, opettaa, sovittaa tai lopettaa kärsimyksen armollisesti. Ajatus, että ainoa mahdollinen ratkaisu on pitää ihminen hengissä kärsimässä ikuisesti, ei todista Jumalan kaikkivaltiudesta vaan ihmisen mielikuvituksen rajallisuudesta.

Anonyymi00090 kirjoitti:

Ja sitten sanotaan: *"Ettekö ymmärrä, ettei mikään epäpyhä voi päästä taivaaseen?"*

Hyvänen aika. Ettekö todella keksi kaikkivaltiaalle Jumalalle muuta ratkaisua kuin ikuisen kidutuksen? Onko äärettömän viisas Luoja todella niin mielikuvitukseton, että vaihtoehtoja on vain kaksi: täydellinen taivas tai loputon piina? Tämä kuulostaa enemmän lastentarhan mustavalkoiselta ajattelulta kuin äärettömältä viisaudelta.

Jos Jumala on kaikkivaltias, hän voisi puhdistaa, parantaa, opettaa, sovittaa tai lopettaa kärsimyksen armollisesti. Ajatus, että ainoa mahdollinen ratkaisu on pitää ihminen hengissä kärsimässä ikuisesti, ei todista Jumalan kaikkivaltiudesta vaan ihmisen mielikuvituksen rajallisuudesta.

Lue lisää

Sitten sanotaan: "Ikuinen kidutus oli alun perin valmistettu Saatanalle ja hänen enkeleilleen."

Hyvä on. Mutta miksi siitä pitäisi seurata, että kidutuksen täytyy jatkua kirjaimellisesti ikuisesti? Vaikka rangaistus olisi äärimmäisen pitkä – miljoonia tai miljardeja vuosia – sille voisi silti tulla loppu. Kärsimyksen lopettaminen olisi armollisempaa kuin sen ylläpitäminen loputtomiin.

Jos Jumala voi päättää kärsimyksen, mutta ei koskaan tee sitä, ongelma ei ole enää oikeudenmukaisuus vaan loputtoman kärsimyksen tietoinen ylläpitäminen. Juuri sitä moni pitää moraalisesti yhteensopimattomana ajatuksen kanssa äärettömän hyvästä ja armollisesta Jumalasta.

Anonyymi00091 kirjoitti:

Sitten sanotaan: "Ikuinen kidutus oli alun perin valmistettu Saatanalle ja hänen enkeleilleen."

Hyvä on. Mutta miksi siitä pitäisi seurata, että kidutuksen täytyy jatkua kirjaimellisesti ikuisesti? Vaikka rangaistus olisi äärimmäisen pitkä – miljoonia tai miljardeja vuosia – sille voisi silti tulla loppu. Kärsimyksen lopettaminen olisi armollisempaa kuin sen ylläpitäminen loputtomiin.

Jos Jumala voi päättää kärsimyksen, mutta ei koskaan tee sitä, ongelma ei ole enää oikeudenmukaisuus vaan loputtoman kärsimyksen tietoinen ylläpitäminen. Juuri sitä moni pitää moraalisesti yhteensopimattomana ajatuksen kanssa äärettömän hyvästä ja armollisesta Jumalasta.

Lue lisää

Jos mikä tahansa olento – olipa kyseessä ihminen, eläin, lintu tai jopa hyönteinen – joutuisi kärsimään ikuisesti, pitäisimme sitä suunnattomana julmuutena. Kärsimyksen kohde ei muuta sitä tosiasiaa, että loputon tuska on loputonta tuskaa.

Ajatus siitä, että yksikään olento kärsisi ilman loppua, on jo itsessään niin äärimmäinen, että sitä on vaikea sovittaa yhteen täydellisen hyvyyden ja äärettömän rakkauden kanssa.

Anonyymi00092 kirjoitti:

Jos mikä tahansa olento – olipa kyseessä ihminen, eläin, lintu tai jopa hyönteinen – joutuisi kärsimään ikuisesti, pitäisimme sitä suunnattomana julmuutena. Kärsimyksen kohde ei muuta sitä tosiasiaa, että loputon tuska on loputonta tuskaa.

Ajatus siitä, että yksikään olento kärsisi ilman loppua, on jo itsessään niin äärimmäinen, että sitä on vaikea sovittaa yhteen täydellisen hyvyyden ja äärettömän rakkauden kanssa.

Lue lisää

On olemassa ihmisiä, joille maailma on kuin valtava "Missä on Wally?" -kirja. Erona on vain se, että Wallyn paikalla on Saatana.

Hän on joogassa. Hän on halauksessa. Hän on meditaatiossa. Hän on rokotteessa. Hän on internetissä. Hän on musiikissa. Hän on entisessä pääministerissä. Hän on naapurin koirassa, jos se katsoo vähän liian viisaasti.

Jos mitään ei löydy, ei hätää. Etsitään lisää.

Dogmaattisuudella on ihmeellinen ominaisuus: se pystyy muuttamaan jokaisen sattuman todisteeksi. Punainen vaate? Babylon! Hymy? Eksytystä! Hyväntekeväisyys? Ovela ansa! Hiljaisuus? Epäilyttävää. Puhe? Vielä epäilyttävämpää.

Kun vasarana on yksi ainoa oppi, koko maailma alkaa näyttää naulalta.

Anonyymi00093 kirjoitti:

On olemassa ihmisiä, joille maailma on kuin valtava "Missä on Wally?" -kirja. Erona on vain se, että Wallyn paikalla on Saatana.

Hän on joogassa. Hän on halauksessa. Hän on meditaatiossa. Hän on rokotteessa. Hän on internetissä. Hän on musiikissa. Hän on entisessä pääministerissä. Hän on naapurin koirassa, jos se katsoo vähän liian viisaasti.

Jos mitään ei löydy, ei hätää. Etsitään lisää.

Dogmaattisuudella on ihmeellinen ominaisuus: se pystyy muuttamaan jokaisen sattuman todisteeksi. Punainen vaate? Babylon! Hymy? Eksytystä! Hyväntekeväisyys? Ovela ansa! Hiljaisuus? Epäilyttävää. Puhe? Vielä epäilyttävämpää.

Kun vasarana on yksi ainoa oppi, koko maailma alkaa näyttää naulalta.

Lue lisää

Alkuperäinen kristinusko on jakautunut 2000 vuoden aikana tuhansiksi eri haaraksi, joista eri haarat ovat haarautuneet edelleen eri haaroiksi jne.

Jokainen noista haaroista, väittävät, että juuri se haara (kultti) on ainoa ja oikea, missä julistajakin on.

Ja kaikki nämä eri lahkot taistelevat vihaisesti ja raivokkaasti keskenään oikeellisuudesta, vaikka ne kaikki edustavat jollain tavalla kristinuskoa.

Anonyymi00094 kirjoitti:

Alkuperäinen kristinusko on jakautunut 2000 vuoden aikana tuhansiksi eri haaraksi, joista eri haarat ovat haarautuneet edelleen eri haaroiksi jne.

Jokainen noista haaroista, väittävät, että juuri se haara (kultti) on ainoa ja oikea, missä julistajakin on.

Ja kaikki nämä eri lahkot taistelevat vihaisesti ja raivokkaasti keskenään oikeellisuudesta, vaikka ne kaikki edustavat jollain tavalla kristinuskoa.

Lue lisää

Kaksituhatta vuotta sitten syntyi yksi liike. Sen jälkeen tapahtui jotakin hämmästyttävää: se alkoi jakautua. Ja jakautua. Ja jakautua.

Vuosisatojen kuluessa yhdestä puusta kasvoi kokonainen metsä, jossa jokainen oksa vakuuttaa olevansa se alkuperäinen runko ja kaikki muut hieman väärään suuntaan kasvaneita versoja.

Jokaisella haaralla on oma karttansa, oma tulkintansa ja oma varmuutensa. Jokainen tietää, missä muut menivät harhaan. Jokainen löytää historiasta sen hetken, jolloin toinen oksa kuulemma putosi pois totuuden puusta.

Mielenkiintoista on, että mitä enemmän haaroja syntyy, sitä vahvemmin jokainen niistä voi olla varma olevansa juuri se ainoa oikea.

Syntyy erikoinen kilpailu: kaikki puhuvat samasta juuresta, lainaavat samoja kirjoituksia ja viittaavat samaan perustajaan, mutta silti onnistuvat vakuuttamaan toisensa siitä, että muut ovat ymmärtäneet kaiken väärin.

Välillä riita on niin voimakas, että ulkopuolinen voisi ihmetellä: jos kaikki väittävät puolustavansa samaa uskoa, miksi suurin taistelu käydään juuri saman perheen sisällä?

Ehkä uskonnollisten liikkeiden yksi inhimillisimmistä piirteistä onkin tämä: ihmiset eivät ainoastaan etsi totuutta, vaan he haluavat myös olla varmoja siitä, että juuri heidän löytämänsä polku on ainoa mahdollinen.

Ja mitä enemmän polkuja syntyy, sitä useampi kulkija pitää omaa polkuaan ainoana tienä.

Anonyymi00095 kirjoitti:

Kaksituhatta vuotta sitten syntyi yksi liike. Sen jälkeen tapahtui jotakin hämmästyttävää: se alkoi jakautua. Ja jakautua. Ja jakautua.

Vuosisatojen kuluessa yhdestä puusta kasvoi kokonainen metsä, jossa jokainen oksa vakuuttaa olevansa se alkuperäinen runko ja kaikki muut hieman väärään suuntaan kasvaneita versoja.

Jokaisella haaralla on oma karttansa, oma tulkintansa ja oma varmuutensa. Jokainen tietää, missä muut menivät harhaan. Jokainen löytää historiasta sen hetken, jolloin toinen oksa kuulemma putosi pois totuuden puusta.

Mielenkiintoista on, että mitä enemmän haaroja syntyy, sitä vahvemmin jokainen niistä voi olla varma olevansa juuri se ainoa oikea.

Syntyy erikoinen kilpailu: kaikki puhuvat samasta juuresta, lainaavat samoja kirjoituksia ja viittaavat samaan perustajaan, mutta silti onnistuvat vakuuttamaan toisensa siitä, että muut ovat ymmärtäneet kaiken väärin.

Välillä riita on niin voimakas, että ulkopuolinen voisi ihmetellä: jos kaikki väittävät puolustavansa samaa uskoa, miksi suurin taistelu käydään juuri saman perheen sisällä?

Ehkä uskonnollisten liikkeiden yksi inhimillisimmistä piirteistä onkin tämä: ihmiset eivät ainoastaan etsi totuutta, vaan he haluavat myös olla varmoja siitä, että juuri heidän löytämänsä polku on ainoa mahdollinen.

Ja mitä enemmän polkuja syntyy, sitä useampi kulkija pitää omaa polkuaan ainoana tienä.

Lue lisää

"Teillä on väärä oppi. Meillä on oikea." Siinä on yksi kristinuskonnollisten eri lahkojen kiistojen vanhimmista lauseista. Lyhyt, selkeä ja tehokas. Se ratkaisee kaiken ennen kuin keskustelu ehtii edes alkaa.

Erikoista on, että lause voidaan lausua saman perheen sisällä. Samoista kirjoituksista, Raamatusta, samoista historiallisista juurista ja samoista suurista kysymyksistä keskustellaan – mutta jokainen osapuoli katsoo naapuriaan ja sanoo: "Sinä olet ymmärtänyt tämän väärin."

Silloin yhteinen historia muuttuu riidan näyttämöksi. Sama alkuperä ei enää yhdistä, vaan siitä tulee syy erottautua. Sama kirja ei enää ole yhteinen pohja, vaan taistelukenttä, jossa jokainen etsii kohtaa, joka todistaa juuri oman tulkinnan oikeaksi.

Ja ehkä kaikkein kiinnostavinta on se, että varmuus kasvaa usein sitä mukaa, kun näkemykset eroavat. Mitä enemmän joku toinen ajattelee eri tavalla, sitä vahvemmin oma asema tuntuu oikealta.

Lopulta syntyy paradoksi: kaikki puolustavat totuutta, mutta jokainen määrittelee totuuden omasta kulmastaan.

Ja siinä keskellä seisoo tavallinen ihminen ihmetellen, kuinka monta kertaa yksi perhe voi jakautua ennen kuin kaikki vielä muistavat olevansa sukua.

Anonyymi00096 kirjoitti:

"Teillä on väärä oppi. Meillä on oikea." Siinä on yksi kristinuskonnollisten eri lahkojen kiistojen vanhimmista lauseista. Lyhyt, selkeä ja tehokas. Se ratkaisee kaiken ennen kuin keskustelu ehtii edes alkaa.

Erikoista on, että lause voidaan lausua saman perheen sisällä. Samoista kirjoituksista, Raamatusta, samoista historiallisista juurista ja samoista suurista kysymyksistä keskustellaan – mutta jokainen osapuoli katsoo naapuriaan ja sanoo: "Sinä olet ymmärtänyt tämän väärin."

Silloin yhteinen historia muuttuu riidan näyttämöksi. Sama alkuperä ei enää yhdistä, vaan siitä tulee syy erottautua. Sama kirja ei enää ole yhteinen pohja, vaan taistelukenttä, jossa jokainen etsii kohtaa, joka todistaa juuri oman tulkinnan oikeaksi.

Ja ehkä kaikkein kiinnostavinta on se, että varmuus kasvaa usein sitä mukaa, kun näkemykset eroavat. Mitä enemmän joku toinen ajattelee eri tavalla, sitä vahvemmin oma asema tuntuu oikealta.

Lopulta syntyy paradoksi: kaikki puolustavat totuutta, mutta jokainen määrittelee totuuden omasta kulmastaan.

Ja siinä keskellä seisoo tavallinen ihminen ihmetellen, kuinka monta kertaa yksi perhe voi jakautua ennen kuin kaikki vielä muistavat olevansa sukua.

Lue lisää

Kun oppi tarvitsee vihollisen, vihollinen löytyy aina. Ja jos yksi vihollinen ei riitä, tehdään siitä suurempi. Tehdään siitä näkymätön voima, joka liikkuu historian varjoissa, vaikuttaa tapahtumiin ja odottaa kärsivällisesti sopivaa hetkeä. Silloin maailma ei enää ole paikka, jossa ihmiset tekevät päätöksiä, erehtyvät, oppivat ja riitelevät keskenään. Maailmasta tulee näyttämö, jossa jokaisen kulissin takana uskotaan olevan sama ohjaaja.

Saatana on kätevä selitys. Hän ei tarvitse kasvoja, koska kasvottomuus tekee hänestä täydellisen. Jos jotain tapahtuu, hän voi olla siellä. Jos mitään ei tapahdu, hän voi olla vielä ovelammin piilossa. Hän on selitys, jota ei tarvitse koskaan kohdata todellisuuden testeissä, koska jokainen vastaväite voidaan kääntää uudeksi todisteeksi.

Jos joku hyväksyy jotain uutta, Saatana eksyttää. Jos joku vastustaa muutosta, hän voi olla ylpeä. Jos joku puhuu rauhasta, taustalla voi olla petos. Jos joku varoittaa vaarasta, ehkä hänkin on vain osa suurempaa suunnitelmaa.

Kun tällainen ajattelu kasvaa tarpeeksi suureksi, maailmasta tulee salapoliisiromaani, jossa syyllinen on jo tiedossa ennen kuin tutkinta alkaa.

Sama tapahtuu Antikristuksen kanssa. Ensin asetetaan hahmo valmiiksi. Sitten alkaa etsintä. Kuka sopii rooliin? Kuka on riittävän vaikutusvaltainen? Kuka puhuu tarpeeksi kauniisti? Kuka rakentaa yhteyksiä? Kuka näyttää ulospäin hyvältä?

Ja kun sopiva henkilö tai instituutio löytyy, jokainen yksityiskohta alkaa saada uuden merkityksen. Yksi lause muuttuu vihjeeksi. Yksi ele muuttuu symboliksi. Yksi tapahtuma muuttuu todisteeksi.

Ongelma ei ole siinä, että ihmiset kysyvät vaikeita kysymyksiä. Kriittinen ajattelu on arvokasta. Ongelma syntyy silloin, kun vastaus päätetään ennen kysymystä.

Silloin tutkiminen muuttuu metsästykseksi.

Metsästäjä ei enää kysy: "Mitä tässä oikeasti tapahtuu?"

Hän kysyy: "Miten saan tämän sopimaan siihen, minkä jo tiedän?"

Ja siinä vaiheessa jopa hyvä ihminen voi muuttua pelkäksi merkiksi omassa tarinassa. Hän ei enää ole henkilö, jolla on ajatuksia, historia ja motiivit. Hänestä tulee symboli. Hänestä tulee palanen suuresta kertomuksesta, jossa roolit on jaettu ennen kuin näyttelijät edes astuvat lavalle.

Ehkä kaikkein ironisinta on se, että kun Saatanaa ja Antikristusta etsitään kaikkialta, ihminen voi unohtaa yhden vaikeimman paikan katsoa: itseensä.

On helppo löytää ylpeyttä toisista ja sokeutta toisista ryhmistä. On helppo nähdä eksytys naapurin ajatuksissa. Vaikeampaa on kysyä, voisiko oma varmuus joskus olla niin suuri, ettei enää kuule mitään, mikä häiritsee sitä.

Ehkä suurin vaara ei olekaan siinä, että ihminen ei tunnista pahaa.

Ehkä suurin vaara on siinä, että hän löytää pahaa niin paljon muista, ettei enää huomaa, mitä pelko, viha ja epäluulo tekevät hänen omalle sydämelleen.

Sillä joskus vihollisen etsiminen voi muuttua tärkeämmäksi kuin hyvyyden rakentaminen.

Ja silloin ihminen voi viettää koko elämänsä taistellen pimeyttä vastaan – huomaamatta, että oma varjo kulkee koko ajan mukana.

Anonyymi00097 kirjoitti:

Kun oppi tarvitsee vihollisen, vihollinen löytyy aina. Ja jos yksi vihollinen ei riitä, tehdään siitä suurempi. Tehdään siitä näkymätön voima, joka liikkuu historian varjoissa, vaikuttaa tapahtumiin ja odottaa kärsivällisesti sopivaa hetkeä. Silloin maailma ei enää ole paikka, jossa ihmiset tekevät päätöksiä, erehtyvät, oppivat ja riitelevät keskenään. Maailmasta tulee näyttämö, jossa jokaisen kulissin takana uskotaan olevan sama ohjaaja.

Saatana on kätevä selitys. Hän ei tarvitse kasvoja, koska kasvottomuus tekee hänestä täydellisen. Jos jotain tapahtuu, hän voi olla siellä. Jos mitään ei tapahdu, hän voi olla vielä ovelammin piilossa. Hän on selitys, jota ei tarvitse koskaan kohdata todellisuuden testeissä, koska jokainen vastaväite voidaan kääntää uudeksi todisteeksi.

Jos joku hyväksyy jotain uutta, Saatana eksyttää. Jos joku vastustaa muutosta, hän voi olla ylpeä. Jos joku puhuu rauhasta, taustalla voi olla petos. Jos joku varoittaa vaarasta, ehkä hänkin on vain osa suurempaa suunnitelmaa.

Kun tällainen ajattelu kasvaa tarpeeksi suureksi, maailmasta tulee salapoliisiromaani, jossa syyllinen on jo tiedossa ennen kuin tutkinta alkaa.

Sama tapahtuu Antikristuksen kanssa. Ensin asetetaan hahmo valmiiksi. Sitten alkaa etsintä. Kuka sopii rooliin? Kuka on riittävän vaikutusvaltainen? Kuka puhuu tarpeeksi kauniisti? Kuka rakentaa yhteyksiä? Kuka näyttää ulospäin hyvältä?

Ja kun sopiva henkilö tai instituutio löytyy, jokainen yksityiskohta alkaa saada uuden merkityksen. Yksi lause muuttuu vihjeeksi. Yksi ele muuttuu symboliksi. Yksi tapahtuma muuttuu todisteeksi.

Ongelma ei ole siinä, että ihmiset kysyvät vaikeita kysymyksiä. Kriittinen ajattelu on arvokasta. Ongelma syntyy silloin, kun vastaus päätetään ennen kysymystä.

Silloin tutkiminen muuttuu metsästykseksi.

Metsästäjä ei enää kysy: "Mitä tässä oikeasti tapahtuu?"

Hän kysyy: "Miten saan tämän sopimaan siihen, minkä jo tiedän?"

Ja siinä vaiheessa jopa hyvä ihminen voi muuttua pelkäksi merkiksi omassa tarinassa. Hän ei enää ole henkilö, jolla on ajatuksia, historia ja motiivit. Hänestä tulee symboli. Hänestä tulee palanen suuresta kertomuksesta, jossa roolit on jaettu ennen kuin näyttelijät edes astuvat lavalle.

Ehkä kaikkein ironisinta on se, että kun Saatanaa ja Antikristusta etsitään kaikkialta, ihminen voi unohtaa yhden vaikeimman paikan katsoa: itseensä.

On helppo löytää ylpeyttä toisista ja sokeutta toisista ryhmistä. On helppo nähdä eksytys naapurin ajatuksissa. Vaikeampaa on kysyä, voisiko oma varmuus joskus olla niin suuri, ettei enää kuule mitään, mikä häiritsee sitä.

Ehkä suurin vaara ei olekaan siinä, että ihminen ei tunnista pahaa.

Ehkä suurin vaara on siinä, että hän löytää pahaa niin paljon muista, ettei enää huomaa, mitä pelko, viha ja epäluulo tekevät hänen omalle sydämelleen.

Sillä joskus vihollisen etsiminen voi muuttua tärkeämmäksi kuin hyvyyden rakentaminen.

Ja silloin ihminen voi viettää koko elämänsä taistellen pimeyttä vastaan – huomaamatta, että oma varjo kulkee koko ajan mukana.

Lue lisää

https://www.youtube.com/watch?v=0zMRMK0DzVE