Ajatuksia opettajaksi valmistumisesta

Hei,

Valmistuin muutama vuosi sitten opettajaksi. Täytyy todeta, että kyllä pettymys on ollut yksi asia, joka on noussut tässä mieleen... Opettajien työehtoja poljetaan kokoajan alas, palkka ei ole kilpailukykyinen ja kaikki muu epäolennainen työ lisääntyy. Tuntuu, että ei ole aikaa opettamiselle ja lasten kanssa olemiselle. Sille kaikkeista tärkeimmälle. Ja määräaikaisena sopimusapinana oleminen ei hirveästi myöskään houkuttele vuosi vuoden jälkeen. Virkoja ei avata, ellei ole täysin pakko.

Kovasti muut opettajat vouhottivat, että "kyllä miehelle ainakin töitä löytyy, sen kun hakee vaan virkaa niin sen melkein saa!" No ei saa. Vaikka on mies ja kaksoispätevyys. Tämä sukupuoliasia nyt vain pointtina, että käsitykseni mukaan miehiä kaivattaisiin enemmän myös peruskouluun. Ei kovin hyvin tämä houkuttelu kyllä toimi.

On sitä jo tullut mietittyä, jos uusi ala urkenisi jossain vaiheessa...

Hei Tulevaisuudenopettaja.

Voin samaistua noihin tunteisiin. Ensimmäiset vuodet olivat todella haastavia, koska koen opettajankoulutuksen ja todellisen työn välillä olevan aikamoinen kuilu. Kuitenkin asiat helpottuvat, kun kokemusta tulee. Nyt me, suhteellisen vanhat opettajat, olemme kuitenkin uuden haasteen edessä, sillä uusi opetussuunnitelma "pakottaa" muokkaamaan vanhoja toimintatapoja. Hyvähän se tietysti on, mutta vie taas paljon aikaa.

Tsemppiä tulevaisuuteen.

Koin viimeisen opiskeluvuoden aikana, että kyllä, nyt kelpaan ja osaan ja opin tarvittaessa. Työelämä opiskelukaupungissa osoittautui ihan kivaksi - jos haluaa tehdä sijaisuuksia. Monta vuotta niitä tehneenä alkaa jo vähän tympiä, mutta miehen töiden takia emme ole muuttaneet etelään etsimään minulle parempia työmahdollisuuksia... Kilpailu on todella kovaa viroista ja tuntuu, että omat sivuaineeni eivät riitä, pitäisi olla vielä useampia sivuaineita tai suhteita... Ja suhteetkaan eivät näemmä aina riitä. Työ itsessään on ihanaa (ja välillä toki rankkaa), oppilaat ovat se, minkä takia työtä jaksaa tehdä.
Minulla oli suunnitelmissa valmistumisen jälkeen mennä töihin, tehdä niitä jokunen vuosi ja kerätä pesämunaa. Hankkia lapsi ja talo.. Nyt on takana useampi vuosi pätkää ja lapsi, mutta pesämunista ja taloista saa vielä haaveilla. :D

Olen ymmärtänyt, että töitä on tosiaan Etelä-Suomessa enemmän tarjolla kuin Keski-Suomessa. Välillä harkitsen alan vaihtoa, vaikka rakastan kun opetustyötä.

Moi!
Täällä kirjoittelee noin 5 vuotta työelämässä ollut ope. Ollut töissä niin isoissa yhteinäiskouluissa kuin pienissä maaseudun kyläkouluissa. Se, mikä päällimäisenä pelottaa tai harmittaa tässä työssä, on järkyttävä resurssipula. Lapset eivät saa tarpeeksi aikuisia ja apua ympärilleen kuin tarvitsisivat. Usein sitten onkin joutunut olemaan opettajan lisäksi psykologina, sairaanhoitaja, kuraattorina, poliisina ja sosiaalitoimen henkilönä. Kaiken työmäärän alle uupuu helposti, jos resurssit on viety minimiin. Tilanne on hyvin erilainen eri puolilla Suomea. Lapset ovat aika levottomia.

Työnsaannin mahdollisuudet vaihtelevat paljon eri puolella Suomea. Etelässä pätevät opettajat revitään käsistä. Täällä Keski-Suomessa päteviä on kymmenittäin työttömänä.

Vaikka työ on raskasta ja vaativaa, en siltikään vaihtaisi päivääkään pois. Pienen palkan korvaa henkinen palkka, koska se, että näät pitkään paikallaan junnanneen lapsen edistyvän tai huomaa itse kehittyneensä opettajana, antaa paljon henkisesti. Vaikka rankkaa on viiden vuoden aikana ollut, tällä tiellä ollaan ja vahvasti. Tsemppiä teille tuoreet opet!

Hei! Itse olen valmistunut kaksi vuotta sitten ja työelämässä ollut siitä lähtien.

Tietenkin aluksi jännitti eikä oikein edes osannut odottaa mitä kaikkea muuta opettajan työhön kuuluu opettamisen lisäksi. Esimerkiksi erilaiset koulun vastuut (tvt vastaavuudet jne.) ja opetustyön kehittäminen tulivat täysin uusina asioina, niihin ei opiskeluissa paneuduttu.

Toisaalta työelämään sopeutumista helpotti se, että olin tehnyt muutamia pidempiä sijaisuuksia ennen vuoden pestejä. Tätä suosittelen jokaiselle opiskelijalle. Se helpottaa!

Jännitys helpottaa vuosi vuodelta, nyt ei minuakaan enää jännitä.

Minä olen tehnyt opettajanurani käänteisessä järjestyksessä eli olen aloittanut työelämästä ja vasta sitten valmistunut opettajaksi. Opiskeluaikana päädyin tekemään sijaisuuksia ja sen jälkeen päätin, että minusta tulee opettaja (joka minusta siis ei pitänyt tulla). Luokanopettajana tosin uuvuin täysin enkä ollut sijaisuuksia tehdessäni tajunnut, kuinka paljon kaikenlaista pikkusälää työ sisältää. Sitä on aivan liikaa, ja lisää vaan tuntuu tulevan. Lisäksi pikkukunnassa oli aika paljon helpompaa olla opettaja kuin pääkaupunkiseudulla, jossa nyt asun. Todellisuus oli hiukan toinen kuin olin kuvitellut.

Nyt olen laaja-alainen erityisopettaja ja nautin työstäni. En silti kadu hetkeäkään kaikkia opintoja ja pätevyyksiä, jotka olen matkan varrella suorittanut, mutta turhan iso osa opinnoista on ollut pelkkää suorittamista suorittamisen vuoksi ja pätevyyden hankkimiseksi. Aivan turhan paljon on ollut kaikenlaisia kirjatenttejä, joissa on tullut luettua samoja asioita moneen kertaan eri tavalla tieteelliseen muotoon kirjoitettuna. Lisäksi olen ihmetellyt, että pedagogiikan ammattilaiset itse käyttävät kalliin ajan usein kovin tehottomasti. Minä en ole peruskoulun opiskelija, jonka tarvitsee itse tehdä muutama harjoitus, vaan kaipaisin enemmän sitä, että esiteltäisiin erilaisia opetusmenetelmiä mahdollisimman paljon ja kerrottaisiin, miten sitä opetussuunnitelmaa nyt sitten voi niiden avulla toteuttaa. Tämä nyt vain esimerkkinä, mutta esimerkkinä siitä, että opinnot eivät antaneet riittävästi valmiuksia oikean työn tekemiseen.

Uusi opetussuunnitelma on myös melkoisen kuormittava ja on tuonut hurjasti lisätyötä opettajille, jotka haluavat sitä toteuttaa täydessä mitassaan. Toivon kovasti, että yliopisto-opinnot ottaisivat haasteen vastaan ja riittävällä tavalla kouluttaisivat uusia opettajia toteuttamaan uutta opetussuunnitelmaa.

Moi!

Valmistuin luokanopettajaksi viime keväänä. En tehnyt opintojen aikana enkä myös ennen luokanopettajaopintoja yhtään sijsisuuksia. Ainoa kosketuspinta opettajan työhön oli OKL:n harjoittelut ja muutamat monialaisten harjoittelut.

Työn saaminen vastavalmistuneena mutta kokemattomana, oli hieman haastavaa, mutta kun vihdoin sain paikan, en oikein osannut odottaa mitään, koska harjoittelut normaalikoululla vaikutti niin erilaiselta kuin mitä ajattelin työn olevan muualla. Norssilla kaikilla oppilailla on Ipadit ja oppikirjat tehdään itse. Siis oppilaat tekevät.

Koulutus oli laadukasta ja hyvää, mutta maisterivaiheen kurssit oli vähän päälleliimattuja ja turhia, joista ei oman työn kannalta ole hyötyä.

Tuntuu, että jo lyhyessä ajassa olen oppinut työstä enemmän kuin OKL:ssä opiskellessani.

Työhön liittyy niin paljon kaikkea muuta kuin opetusta että se vie todella paljon energiaa, kun ei ehdi suunnitella kunnolla. Ala on haastava, kun koko ajan tulee jotain uutta. Pitäisi olla tekemässä ja miettimässä uusia ideoita, mutta myös huomioida oma jaksaminen ja hyvinvointi.

Koulutuksessa tällaisia asioita ei juurikaan käyty läpi, vaan asioista tulee ottaa itse selvää, mutta välillä sekin on hankalaa, kun toisilla opettajilla on omat kiireet, ettei apua ole välttämättä saatavilla

Toivon sinulle monia ihania vuosia opettajana. Itse lopetin juuri 38 vuoden jälkeen. Eniten toivon sinulle auttavia, kannustavia ja yhteistyökykyisiä kollegoita. Huomasin viimeisinä vuosina, ettei kaikkea tarvitse tehdä yksin. Jaettu ja jalostettu idea on paras, Toivon, että saat hyvän tutor-opettajakollegan, joka auttaa sinut koulun rutiineihin ja tukee ja neuvoo, kun pyydät apua tai pähkäilet, mitä ihmettä teen tämän opppilaan kanssa.
Itse aloitin ihan yksin pienellä kyläkoululla, mutta yksinkin selviää. Ennen ei ollut facebook-ryhmiä eikä työnohjausta.
Rakenna hyvä elämä työn oheen. Minun paras rehtorini muistutti tuskattuvalla hetkellä: Tämä on vain työtä”.
Mene ja osallistu koututuksiin, kysy rohkeasti tyhmiä kysymyksiä, kyseenalaista vanhat käytänteet, mutta ennen kaikkea rakasta oppilaita, jokaista ainutlaatuisena ihmisenä. Kaikki muu hoituu kyllä ajan kanssa.
Vinkki, vinkki: Koulussa on sijaiskansiot. Lue se ja tiedät jo paljon. Sitten vain kokeilemaan.
Yritys ja erehdys on ok. Oppilaat antavat paljon anteeksi, jos osaat nauraa itsellesi.

Hei!
Valmistuminen ei jännittänyt. Työ ei jännittänyt. Kurjinta on ollut huomata, että joutuu opettamaan uskomattoman määrän asioita, joita ei ole itse opiskellut lainkaan. Myöskään kodin ja koulun välisen yhteistyön hoitaminen tuli ihan shokkina. Iltatöitä on järkyttävä määrä. Digi työllistää.

Yliopiston harkka oli lintukoto, jossa opetusryhmät olivat homogeenisia, yleensä täynnä fiksuja nuoria. Siellä on helppo aivopestä nuoret opettajat uskomaan, että he pystyvät eriyttämään rajattomasti ja toteuttamaan oppiaineiden välistä yhteistyötä viikoittain. Oi voi. Totuus tulee rajusti vasten kasvoja, kun huomaa oman rajallisuutensa "oikeissa" kouluissa, joissa oppilaita on jos jonkinlaisia ja ongelmat eivät ratkea nappia painamalla. Silloin nuoren opettajan riittämättömyyden tunne saattaa olla ylitsepääsemättömän suuri, jos tilanteessa ei saa vertaistukea tai ei ymmärrä höllätä. Tämä on kuitenkin vain työtä.

Hei!

Olen itse ollut nyt reilut 2kk opettajana ja aloitus on kyllä todella raskas. Eniten kuormittaa se, ettei ole valmiita toimivia rutiineja, ei valmista materiaalia, paljon uutta kuten oppimissuunnitelmien tekeminen, arviointi ym. Lisäksi kuormittavaa on luokan tasoerot, opetusta pitäisi eriyttää kumpaankin suuntaan, inkluusion, jonka myötä luokassa on paljon tukea tarvitsevia. Jatkuva riittämättömyyden ja kiireen tunne ahdistaa. Osa paineista tulee myös itseltä, valitettavasti olen myös perfektionisti.

Hei,
olen ollut opena jo viisitoista vuotta, mutta muistan ensimmäisten työvuosien tunnelmat oikein hyvin: haltuunotettavaa oli valtavasti, niin opetuksen sisällöistä, opetusmenetelmistä kuin eri työpaikkojen tavoistakin, ja riittämättömyyden tunne oli jatkuva kumppani. Yliopisto-opinnot olivat tietysti hyödylliset omalla tavallaan, mutta eihän niistä varsinaiseen opetustyöhön tuntunut olevan mitään iloa, aineenopettajapuolella ainakaan. Mutta hiljalleen homman alkoi saada haltuun ja vuosien varrella moni asia on helpottunut ja näkemys omasta työstä ja itsestä sen tekijänä on rakentunut ja vahvistunut.
Haluaisin sanoa sinulle, valmistuva opettaja, että tärkeintä on muistaa, että valmistut nyt työhön, jossa uuden oppiminen ei lopu koskaan, ja mahdollisuus oppia uutta ja kehittää itseään kannattaa ottaa nimenomaan mahdollisuutena, ilon kautta. Tekemistä ja ajattelutyötä opettajalle riittää myös loputtomasti ja siksi on tärkeää osata hallita omaa ajankäyttöön. Jos ajattelee, että kaikki uusi on otettava haltuun heti ja jokainen tunti ja tehtävä on hoidettava täydellisesti, uupumus ja pettymys työhön voi kohdata nopeastikin . On hyvä osata sietää keskeneräisyyttä, epävarmuutta ja epätäydellisyyttä. Ja joskus, kun työtä tuntuu olevan sietämättömän paljon ja väsymys uhkaa, anna suosiolla armoa itsellesi ja suunnittele päivän lomaan tunteja, joilla pääset itse vähän vähemmällä. Koulumaailmaa aina uudelleen ravistelevien uusien tuulien keskellä on myös hyvä muistaa, että lopulta opettajan työn pääasia ei muutu mihinkään - oppilas on samanlainen kuin ennenkin, ihminen, joka täytyy kohdata ja jolle täytyy olla aikaa, käytettiinpä tunnilla kuinka nerokkaita uusia padagogisia ratkaisuja tahansa tai olipa kurssin sisältöjen kanssa kuinka kiire tahansa. Ja vaikka jatkuva vuorovaikutus on tässä työssä joskus myös suuri rasite, tulevat oppilaan kanssa kohtaamisesta usein myös ne opettajan työn suurimmat onnistumisen ja ilon hetket.

Opintoja on jo useampi vuosi takana ja voin kyllä allekirjoittaa täältä montakin mielipidettä. Itselläni oli jo jonkin verran kokemusta opentyöstä sijaisuuksien kautta ennen saapumista yliopistoon. Kaikkea opittua olen peilannut tuohon "todelliseen koulumaailmaan" ja miettinyt mikä toimii, mikä ei. Moni kurssi ei tue koulussa pärjäämistä yhtään. Karu fakta. Myös harjoittelussa norssin lintukodossa oppii lähinnä tekemään tuntisuunnitelmia, "oikeasta" koulumaailmasta ja vastuista ei niinkään.

Koulumaailma ja lapset ovat kuitenkin armollisia, ja jaksan uskoa, että selviämme kyllä :) Uutta oppii aina. En tiedä olenko kehittynyt OKL:ssä varsinaisesti opettajana, enemmänkin ehkä tutkijana, kasvattajana ja ajattelijana :) Nämä lienevät kuitenkin tärkeitä ominaisuuksia open työssä..:)

Olen toiminut opettajana kohta 10 vuotta. Alussa jännitti, tottakai. Missä työssä ei jännittäisi? :) Työ tempaa mukaansa nopeasti ja jännitys katoaa. Joka kerta kun saan uuden ryhmän jännittää edelleen. Ja edelleen tulee eteen asioita, joissa koen etten tosiaan osaa tätä opettaa, mutta uutta voi opetella ja oppia myös yhdessä lasten kanssa! Mikä sen parempaa. Moni asia kuitenkin opettamisessa helpottuu koko ajan kun oppii tuntemaan itsensä opettaja ja oppii tunnistamaan mikä itsellä toimii ja mikä ei. Ihmissuhdetyötähän tämä on ja koskaan ei voi tietää miten uuden ryhmän kanssa kemiat toimii.
Työssä on paljon sitä ylimääräistä hommaa ja tuntuu että lisää vaan löydään tiskiin ilman minkäänlaista korvausta. Mutta: aikaa menee työhön ihan niin paljon kun siihen laittaa! Tee itsellesi selkeät rajat: ei töitä lomalla, viikonloppuna, iltaisin tai mikä nyt itsellesi on paras. Ja muista että tämäkin on VAAN työtä! Itseään ei saa polttaa loppuun vaan puhua esimiehelle jos tuntuu liian raskaalta. Jos aika ei riitä, jätä jotain tekemättä tai tee pienemmällä intensiteetillä. Helppoa työtä opettajan homma ei ole, mutta itse tykkään työstä hirmuisesti. Lasten vilpitön ilo omasta osaamisesta on parasta! Olen onnekas siinä suhteessa, että työyhteisöni on joustava, tukee toinen toisiaan ja pitää huolta yhdessä asioista. Työpaikka merkkaa paljon: jos viihtyy, jaksaa paremmin. Tervetuloa opetusmaailmaan!

Hei!

Minäkin valmistun tulevana keväänä luokanopettajaksi. Olen viimeisen kahden vuoden aikana tehnyt todella paljon sijaisuuksia peruskoulun vuosiluokilla 1-6. Valmistumisen jälkeisessä vaiheessa jännittää eniten sopivan työyhteisön löytyminen. Olen tietoisesti "koulushoppaillut" tehden sijaisuuksia eri kouluissa. Täten olen päässyt näkemään useita eri työyhteisöjä toimintatapoineen, ja ammentanut oppia itselleni. Olen myös saanut tavata mahtavan kirjon erilaisia persoonia, tulevia kollegoitani. Eteeni on sattunut vain yksi todella vaikea kollega, joka omalla negatiivissävytteisellä pessimistitoiminnallaan savustaa työyhteisöä.

Työelämään siirtyminen ei itseäni pelota. Tiedän, ettei eteeni tule oppiainesisällöllisesti mitään sellaista, mitä en hallitsisi. Jännitän kuitenkin sitä, miten sopeudun työyhteisöön, jos ylipäätään saan töitä. Eniten ahdistaa pessimistit, jotka pyrkivät lyttäämään omaa kokeilunhaluani ja "modernia pedagogiikkaani" kommentoimalla: "Ei se onnistunut minulla 5 vuotta sitten, joten ei toimi sinullakaan nyt."

Koen julkisrahoitteisen koululaitoksemme tehtävänä olevan yhteiskuntakelpoisten kansalaisten kasvattamisen. Oman opettajuuteni keskiössä on oppilaantuntemus ja ensisijaisesti taitojen, ei sisältöjen oppiminen. Kaikki järjestyy, kun muistaa olla armollinen sekä itselleen että oppilailleen. Muistutan toisinaan itseäni myös siitä, että opettajakin voi tehdä virheitä. Näissä tilanteissa on kyettävä menemään itseensä, muutettava toimintatapoja ja tilanteesta riippuen pyydettävä anteeksi. Kyky nauraa itselleen ei myöskään ole pahitteeksi.

Lähtökohtaisesti ajattelen, etten tule tekemään opettajan työtä loppuelämääni. Rakastan opetustyötä sydämeni pohjasta, mutta olen orientoitunut myös koulutuspoliittiseen urasuuntautumiseen. Uskon työskenteleväni opettajana noin viisi vuotta, jonka jälkeen suuntaan muualle. Koulutuksen kehittäminen kansainvälisellä tasolla houkuttelee jo nyt. Tästä syystä en osaa ottaa liikaa stressiä opetustyöstä, sillä näen sen olevan ensimmäinen "stepping stone" urallani kohti korkeuksia.

Maisterivaihe menossa, ja keväällä tarkoitus ottaa paperit ulos. Itse työstä ei ole kovin paljon kokemusta, harjoittelua ja muutamia lyhyitä sijaisuuksia vain. Opettajankoulutus (yllättäen) ei ole mielestäni tarjonnut juurikaan käytännön valmiuksia. Valmistun erityisluokanopettajaksi ja luokanopettajaksi. Työkaluja varsinaiseen opettamiseen on tarjottu vain hyvin vähän. Tuntuu, että hyvin paljon täytyy itse ottaa asioista selvää, jos haluaa kehittyä.

Itselleni on muodostunut vahva tunne siitä, että yliopistolla opettajankouluttajatkaan eivät todellisuudessa tiedä koulun arjesta juuri mitään, vaan ovat lähinnä tutkijoita.

Opettajankoulutus on kuitenkin kehittänyt ajattelun ja reflektoinnin taitoja. Kaikesta huolimatta minulla on tunne siitä, että asiantuntijuuteni on kuitenkin melko vahva, ja minulla on hyvät edellytykset toimia opettajana. Olen hyväksynyt sen, että opettajaksi kasvetaan sitten työelämässä, ja se edellyttää äärimmäisen omatoimista asioiden selvittämistä. Koulutus ei toisaalta voi tarjota kaikkea valmiina. Toivon päätyväni sellaiseen kouluun, missä perehdytetään huolella, arvostetaan ja kunnioitetaan osaamistani nuoresta iästä huolimatta ja otetaan hyvin mukaan joukkoon.

Luin (en ihan kokonaan) sellaisen Ihanteet Uusiksi -tutkimuksen verkosta, jossa tarkasteltiin kahden nuoren papin työuria. Aika paljon oli samaa mitä omalla työuralla nuorena opettajana. Paljon työtä, liikaa innostusta, hankalia työkavereita ym. Jos kiinnotsaa, löytyy googlella.

Yhtälailla onnea kaikille kansankynttilöille, niin juuri aloittaneille ja kirkkaasti valaiseville kuin eläkeikää lähestyville ja edelleen yhtä lämpivästi palaville.

Olen juuri aloittanut opiskelun peruskoulun ensimmäisellä luokalla, ja vaikka minulla oli kokemusta opiskelusta esikoulusta, oli kaikki siellä niin erilaista oikeaan kouluun verrattuna. Jo matka kouluun on pidempi kuin eskariin, ja vaikka sen kulkemista äidin kanssa kesällä harjoiteltiinkin, on siinä silti vielä omat haasteensa. Tarhaan minut yleensä vietiin, mutta kouluun on lähdettävä yksin. Onneksi minulla on sentään kaveri, joka kulkee kouluun melkein joka aamu samaan aikaan kuin minäkin. Eri luokille me kuitenkin jouduimme, vaikka tarhassa ja eskarissa samassa ryhmässä olimmekin.

Ensimmäinen koulupäivä oli yhtä hullunmyllyä. Piti istua paikallaan ja opettaja jakoi meille vihkoja, kirjoja ja kaikkea sellaista. En oikein tiennyt mitä niillä olisi pitänyt tehdä, paitsi että ne piti laittaa pulpettiin. Välitunneilla pääsi onneksi ulos leikkimään ja etsimään kavereita, jotka olivat kaikki jollain muulla luokalla kuin minä. Aika nopeasti sitä kuitenkin tutustui oman luokan poikiin ja vanhojen kavereiden kanssa ei välitunneilla oikeastaan halunnutkaan olla.

Koulussa on myös isompia poikia ja tyttöjä. He olivat pelottavia aluksi. No, jos ihan rehellisiä ollaan, pelottavat he edelleen. Joskus pelottaa niin paljon, että ihan vatsassa tuntuu pahalta. Joskus heitä näkee koulumatkalla ja silloin tekee mieli mennä piiloon. Onneksi meidän omassa luokassamme on turvallista, sinne isot pojat eivät saa tulla ollenkaan.

Meidän opettaja oli ensimmäisenä päivänä tosi mukava, ja sitä hän on aina sen jälkeenkin ollut. Olimme kaikki oppilaat enemmän taikka vähemmän peloissamme ekana päivänä, mutta opettaja rauhoitti meidän mielemme. Hän hymyili ja kertoi meille koulusta. Antoi meidän kysyä ja vastaili kaikille.

Nykyään ope kertoo meille paljon uusia asioita. Askartelemme ja piirrämme välillä. Laulamme ja liikumme silloin tällöin. Minulla on oikein lempilaulu, jota opettaja voisi pianolla säestäen laulattaa meillä useimminkin. Olen nimittäin aina halunnut olla "Metsän poika".

Aika paljon opettaja opettaa meille Aapista. Haluaisin jo osata lukea, inhoan kun äiti joutuu lukemaan Akkaria minulle. Mutta kai sitä vähitellen oppii, kun lukee Aapisesta ääneen niitä outoja kirjainyhdistelmiä ja tavailee helppoja sanoja. Se tavuttaminen onkin tosi vaikeaa. Toivottavasti mitään pitkiä sanoja ei tarvitse koskaan alkaa tavuttelemaankaan.

Meillä on myös matikkaa ja sekin on oikeastaan ihan kivaa. Kertotaulu on haastava, mutta olemme päässeet jo kolmosen kohdalle. Paljonkohan on sata kertaa sata? Menee varmaan pitkään, että pääsemme sinne asti, ehkä ihan ylä-asteelle asti.

Luokassa on mukava olla, mutta siellä ei saa alkaa pelleilemään taikka riehumaan. Ei ainakaan silloin kun opettaja on siellä. Hän huomauttaa tiukasti heti, jos joku alkaa käyttäytymään huonosti. Hän sanoo aina silloin, ettei nyt olla eskarissa taikka leikkikoulussa enää. Ei totisesti olla, se on huomattu. Yritin nimittäin kerran vähän pelleillä. Istuin takarivissä ja yritin heittää pyyhekuminpalasella uutta luokkakaveriani selkään. Missasin, mutta ope huomasi sen silti. Hän tuli luokseni äkäisen näköisenä ja minua pelotti. Hän torui ja kaikki katsoivat minua. Poskiani kuumotti ja minua nolotti ihan vietävästi. En taatusti tee sillä tavalla enää toiste.

Opiskelu on joskus kovaa. Varsinkin kun täytyy lukea Aapisestä ääneen ja tavata jotain, eikä oikein osaa. Silloin alkaa poskia kuumottaa ihan kamalasti. Joskus jotkut oppilaat kääntyvät katsomaan ja silloin nolottaa tosi paljon. Onneksi opettaja käskee silloin jonkun muun jatkaa lukemista ja tulee luokse , laittaa käden olkapäälle ja sanoo hiljaa, että hyvinhän se meni.

Huomenna on taas koulupäivä. Läksyt on tehty, reppu pakattu ja mieli täynnä odotusta. Jotain uutta siellä kaikesta huolimatta kuitenkin oppii.

Mitä nykyään eniten opettajan toimessa tarvitaan on kyky kurin pitämiseen.

Näkisinkin niin, että armeijan käyneet, etenkin johtajakoulutuksen saaneet etusijalle rekrytoinnissa. Ellei peräti kiintiöt.