Vain, mitä tiedämme

Loogis-empiirisen luonnontieteen ohjelma on selkeä. Teemme hyviä havaintoja ja katsomme, mitä matemaattista kaavaa ne noudattavat. Laadimme ne yhdistäen hypoteesin, testaamme sitä ja korotamme hypoteesin teorioiden joukkoon, jos se osoittautuu oikeaksi.

Jos vilkaisemme todellisuuteen, voimme kuitenkin havaita, että tämä ei joillekin johtavillekaan tiedemiehille riitä, vaan he harrastavat filosofointia.

Kunniallisesssa tiedelehdessä on esitelty teoreettista fyysikkoa, joka selittää, että aikaa ei ole. Tällaista päätelmää ei voi tehdä tutkimuksen pohjalta, vaan vain filosofoiden. Tieteelliseseltä kannalta kysymys on toinen: voidaanko oletettua ilmiötä, tässä tapauksessa aikaa, mitata vai ei.

Kysymys olemassaolosta on arkiajattelumme kannalta jotenkin ymmärrettävä, mutta silkkaa filosofista suunpieksäntäähän se on.

Myös tieteen menneillä suuruuksilla oli mahoja filosofisia mietteitä, niin Einsteinilla, kööpenhaminalaisella koululla kuin muillakin. Esimerkiksi joku saattoi ajatella, että todellisuus ei ollut todellista. Silkkaa menneen ajan roskaa ja painoa. Tänäänkiin varsinkin teoreettiset fyyysikot saattavat sortua filosofoimaan.

Ainoa, mitä meillä on, ovat kuitenkin vain mittaustulokset. Jos meillä ei ole niitä, meillä ei ole yhtään mitään. Kaikki spekulaatiot jonkin asian "luonteesta" ovat silkkoja filosofisia harha-ajatuksia.

Emme luultavasti saa koskaan tietää, millainen maailma on "perimmiltään", ja onko mokoma kysymys edes oikein asetettu, mutta on varmaa, että luonto alistuu havainnoitavaksi, mitattavaksi ja teorioitavaksi. Kaikki muu on vain ihmismielen luomaa harhakuvaa, askelta sinne, mistä emme tiedä mitään.