Keitä säveltäjämestareita voidaan kutsua neroiksi?

Keille säveltäjille ja millä kriteereillä voidaan suoda neron titteli?

Schopenhauerin mukaan nerot ovat tuhat kertaa harvinaisempia kuin tekojen miehet ja yleensä neroiksi kuulee mainittavan jollakin taiteen alalla toimineita luovan työn tekijöitä.

Mutta mikä on se tekijä tai ominaisuus, joka tekee yhdestä säveltäjästä neron ja toisesta vain lahjakkuuden tai jopa keskinkertaisuuden?

Jo 70-luvulla Mozart esseisti Wolfgang Hildesheimer kuten olen todennut on sanonut, että emme voikaan myöntää ainoallekaan aikalaisellemme neron titteliä.

Minusta näin jälkiviisaasti arvioiden hän saattoi olla väärässä, sillä suomessakin toimi tuohon aikaan useita merkittäviä säveltäjiä, joista mm. Marttinen, Kokkonen, Sonninen, Tuukkanen, Aaltonen, Fordell tai Saikkolakaan eivät suinkaan olleet vähäisimpiä, vaan kansainvälisen tason eturivin säveltäjiä, joista jokaisella oli täysin oma ja omintakeinen tyylinsä ajoittaisista tyylilainoista huolimatta, mutta kansainvälinen tai maailmanlaajuinen maine jäi puuttumaan, vaikka heidän teoksiaan esitettiin myös ulkomailla.

Mikä siis erottaa taiteellisiin huippusuorituksiin yltävän säveltäjän massasta?

Mikäli siteerataan Schopenhauerin kirjoituksia, joihin olen paljon viitannutkin, niin voidaan todeta sen johtuvan ylivoimaisesta ja todellisesta älyn ylimäärästä tahtoon verrattuna kullakin yksilöllä.

Pelkkä älyn ylimääräkään ei sinällään riitä luomaan mestariteosten ydintä tai niiden sielua, vaan hengen heräämiseksi tai pyhityksen tuokioksi nimitetty prosessi, joka Schopenhauerin mukaan ei ole mitään muuta kuin älyn erkaantumista ja irtisanoutumista tahdon palveluksesta, silloin kun se ei nuku laiskana vaan on toimiva hetken omaehtoisesti oman joustavuutensa varassa, on edellytys sille että äly juurestaan tahdosta ja sen kaikkien tarkoitusperäisten ja mielivaltaisten aikeiden herruudesta irtaantuneena on toimiva myöskään tahdon kannustamatta vapaasti objektiensa yllä leijuen.

Se että näin epäilemättä suurten nerojen, kuten Beethovenin ja Mozartin tapauksessa on ollutkin, niin herää kysymys missä määrin 1900 luvun suomalaissäveltäjiin voidaan soveltaa vastaavaa nerouden käsitettä, joka edellä mainituilla oli luovina henkinä niin ilmeinen?

Vaikka tyylillinen liikkumavara sekä yhden että erilaisten tyylien puitteissa ja välillä oli 1900 luvun musiikissa suurempaa luokkaa kuin esim. romantiikan ja klassismin aikana, niin jonkin selittämättömän tekijän ansiosta 1700 luvun mestarit ovat saavuttaneet säveltaiteen alalla musiikin historiassa korkeimmat huiput, joihin ei uskota yltäneen kukaan 1900 luvulla toiminut säveltäjä, varsinkaan kukaan suomalainen säveltäjä.

Mutta eikö heitä silti voisi ikään kuin pienemmässä mittakaavassa kutsua neroiksi tai pikkuneroiksi, jotka kykenivät huomattaviin taiteellisiin saavutuksiin, jotka neroille tunnusomaisina paitsi ylittävät meidän suorituskyvyn, niin myös meidän käsityskyvyn nerouden asteesta riippuen.

Oliko Beethoven ja Mozart, tai ehkä myös Bach, Haydn ja Wagner niitä ainoita, joihin voi soveltaa Sulho Rannan suomentamana Beethoven tutkijan J W N Sullivanin kirjoitusta tämän säveltäjän henkisestä kehityksestä, ja jossa hän muistista siteeraten mm. sanoo säveltäjän myöhäisistä kvartetoista, että "emme mitään muuta musiikkia kuunnellessamme ole niin tietoisia siitä oman tietoisuutemme ylittävästä tilasta, jota ei korkeinkaan kaipuumme, sen jonka kykenemme hahmottamaan, kykene selittämään. Ne rauhattomat aavistukset, joita meillä joskus on sellaisista sielun tiloista, joista omamme kuuluvat, mutta joista kuitenkin eroavat, on tässä musiikissa esitetty yhtä tosina kuin aivomme olivat ne välähdyksen tavoin käsittäneet." "tämä oli Beethovenin henkisistä löydöistä viimeisin ja suurin".