Saikkolan joitakin näitä teoksia areenassakin kuultavissa

Hyvin romanttinen ilmeeltään on Saikkolan alun kohtalon tunnussaan varhainen Wagnerin, Richard Straussin (Alppisinfonian vasket) ja hivenen ehkä jonkin melodisen fraasin osalta Sibeliuksenkin mieleen tuova ja vaikuttavia kliimakseja vaskifanfaareineen rakentava draama alkusoitto, joka ehkä romanttiselta orkesterinkäytöltään antaa hiukan aavistaa aiemmin syntyneen suuren sinfonia Tragican pateettisten ja lyyristen molliteemojen, tekstuurin ja orkestroinnin rikkautta, ja johon sävellyskauteen alkusoittokin sijoittuu. Viulujen hieman italialaiseen tyyliin Puccinimaisesti sävyttynyt ylväs ja kohottavan kaunis melodia kuvastaa jotakin sanomatonta kaipuuta.

Oikeastaan avauksen vaskien fanfaarit muistuttavat aluksi hiukan myös Verdin Aidan juhlamarssin alkusäkeitä.

Pezzi jousille voisi olla myös pedagoginen teos oppilasorkestereita varten, mutta menee myös täysipainoisena taidemusiikkina, joka uusklassismissaan tuo hienokseltaan myös avausosassa Bartokin mieleen, mutta se että Saikkolan on sanottu suosivan erityisesti nopeita osia ei ainakaan tässä teoksessa ja sen pohdiskelevassa ilmeessä ilmene, vaikka muuten musiikki on kaunista ja vaikuttavaakin ja myös kansallisromantiikkaa lähestyvä melodiikka tulee esiin Epilogossa.

Leikillisyys ja huumori ovat kaukana vakavailmeisestä musiikista säveltäjän kääntäessä katseensa sisimpäänsä ja tuntuu kuin teos kulkisi etenkin jälkimmäisissä osissa ehkä impressionistisesti sävyttyneessä aforistisessa ja fragmentoituneessa melodiikassaan yhä henkistyneempään ja aineettomampaan maailmaan Epilogoa lukuun ottamatta, joka on maanläheisempää ja juurevampaa ja hieman mollisävyistä ja haikeaa melodista musiikkia.

Saattaakin olla että säveltäjä muodostaa Epilogossa edellisten osien aiheiden summana jonkinlaisen synteesin ja kruunaavan päätöksen teokselle.

Tawastsjernan mielestä lupaavan ensimmäisen osan jälkeen säveltäjä ei pysty luomaan riittävästi vaihtelua seuraaviin osiin, mutta olen tästä eri mieltä, mutta epilogon melodisuutta Tawastsjerna arvostaa säveltäjän meditatiivisen luonteenlaadun ilmentäjänä.

"Passacagliana"(Salmenhaara) Preludiossa alkavan Puhallin Divertimenton keskellä Janacekin tyylin mieleen tuovan Pastoralen jälkeen kuultava polkka osa jopa hieman Verdiltä kuulostavana, alla italiana, on täynnä mitä hersyvintä musiikillista huumoria ja seuraavan hitaan continuo osan jälkeen alkavassa finale osassa hämmästyttää polyfonisessa taidokkuudessaan mitä kekseliäin fuuga tai fughetta, joka päättää tämän hyvin moni-ilmeisen ja vivahteikkaan teoksen.

Mahtava Campale "Taistelu" sinfonia v. 1938 on varhaisempaan sävellyskauteensa nähden tai siitä huolimatta jo näitä modernimpaa musiikkia rytmisessä voimassaan.