Kaikesta siitä surusta, kivusta ja loputtomasta kyynelten virrasta saa vähitellen välimatkaa. Kun joutuu hoitamaan paperiasioita, suru on pakko purkittaa välillä piiloonkin, mutta suru ryöpsähtääkin sitten ilmoille aivan yllättävästi. Itku ei laannu, suru ei taivu. Jokin tuttu sana, tuoksu, vaate tms tms ja suru on taas sylissäsi.
Kun yritti olla asiallinen teholla, vakuuttaa kuolevalle koneissa (koska kuulee loppuun asti !) että vastassa on edesmenneet jne jne, että lemmikkieläimestä pidetään hyvää huolta ym. lupaukset... Ja sitten jossakin kappelissa, jossa yrität säilyttää tyyneyden ja olla lohduksi toisille sureville, yhtäkkiä romahdatkin itse ! Et näe eteesi laulaa edes virttä, nenäliinoja kilvan ojennetaan, mutta itku on aivan hallitsematon. Itku on lohduton. Pappikin puhuu ikävästä vainajan perään.
Mutta jokin toi sekin lohtua. Kaksi valokuvaa. Toisessa oli lähiomainen arkun äärellä. Ihmettelin "varjoja" seinällä, kun lähiomainen seisoi siinä kerran yksin. Eikä kappeliin paistanut aurinko. Suurensin kuvaa ja jouduin käyttämään suodattimia, keltainen oli paras. Esille nousi "saattojoukko" hahmoja.
Vieläkään en ole sisäistänyt mikä tässä saa taas itkun silmään. Ihankuin joku lohduttaisi haudan takaa tms. (Että minäkin olen nyt enkeli ja seuraan täältä käsin elämäänne. ) No, siinä toisessa valokuvassa oli sureva pariskunta arkun äärellä , kun valokaari lähtee arkun pääpuolelta, kiertyy ko.pariskunnan ympäri ja nousee ylöspäin. Nyt ei tarvinnut käyttää suodattimia. Kuvaan nousi enkelijoukkohahmot, joista jonkun harmaan klubitakin ja kapean solmionkin pystyi näkemään.
Se lohduttaa uskomattoman paljon, mutta surutyö on vielä niin tuore ja läheisiäkin täytyy tukea oman surun rinnalla.
Vanha viisaus lienee, että surutyöhön menee vuosi, jokainen vuodenaika on käytävä läpi. Uskon saavani tarvittaessa enteitä kuolleelta omaiseltani kuten sain hänen loppuaikoinaankin. Ihankuin oikealla puolellani olisi seissyt joku näkymätön olento tai enkeli kertomassa lyhyesti mitä tapahtuu. Parilla kolmella sanalla. Mutta samalla tukemassa rinnalla koska tuolloin tiesi tapahtumat todeksi . Se oli tosiasia. Siihen piti sopeutua, se tuli hyväksyä.
Oma aikansa on surra. Kyllä meitä lohdutetaan taivaastakin käsin.
Suru tiputtaa kyllä polvilleen
14
80
Vastaukset 14
- Anonyymi00001
Kirjoitit kauniisti...Minäkin menetin sen ainoan ja rakkaan ihmisen.. Nyt tuntuu kuin elämä olisi vailla pohjaa. Jokainen päivä on haaste joka on pakko viedä iltaan...Lisäksi minua pelottaa, menetin sen joka huolehti kaikesta...Miten minä pärjään?
- Anonyymi00002
Minä olen menettänyt kaksi kertaa ainoan ja rakkaan ihmisen. Jokainen päivä on silti lahja, vaikka surun sävy jatkuu elämän loppuun asti. Yritän tehdä jokaisesta päivästä parhaan. Paljon iloakin on!
- Anonyymi00003
Minäkin tunnen leskimiehen, joka opetteli pyykinpesusta alkaen kaiken, koska edesmennyt puoliso teki kaiken. Sen takia annankin nuoremmille neuvon, että opettakaa puolisolle kotityöt ihan suhteen alussa.
Nyt sinusta tuntuu ja sitähän se on, että maailma kaatuu päällesi, kaikki on tyhjää, merkityksetöntä. Ja se ikävä kaihertaa. Joku voi haluta lähteä puolisonsa mukana ja perässä ja saattaa jättää jopa lääkityksensä ottamatta vauhdittaakseen matkantekoa.
Kuoleman äärellä nousi itselle ainakin kiitollisuus, että sai niin ja niin monta vuosikymmentä olla yhdessä. Haikea lopputulos.
Kyllä pärjäät, uskon todella niin. Arkesi tulee täyttämään pienet opeteltavat askareet. Miten pölynimuri toimii, miten sen suodatin vaihdetaan, miten laskut maksetaan jne jne. Joskus suru iskee takapakkia kuitenkin, ikävä on suunnaton, mutta itku puhdistaa ilmaa. Niin monet ihmiset on samassa tilanteessa, mikä ei tarkoita uuden ihmissuhteen etsimistä. Vaan jutuskelua ja jakamista. Tämän Elämä-nimisen osansa hoitamista. - Anonyymi00004
Anonyymi00003 kirjoitti:
Minäkin tunnen leskimiehen, joka opetteli pyykinpesusta alkaen kaiken, koska edesmennyt puoliso teki kaiken. Sen takia annankin nuoremmille neuvon, että opettakaa puolisolle kotityöt ihan suhteen alussa.
Nyt sinusta tuntuu ja sitähän se on, että maailma kaatuu päällesi, kaikki on tyhjää, merkityksetöntä. Ja se ikävä kaihertaa. Joku voi haluta lähteä puolisonsa mukana ja perässä ja saattaa jättää jopa lääkityksensä ottamatta vauhdittaakseen matkantekoa.
Kuoleman äärellä nousi itselle ainakin kiitollisuus, että sai niin ja niin monta vuosikymmentä olla yhdessä. Haikea lopputulos.
Kyllä pärjäät, uskon todella niin. Arkesi tulee täyttämään pienet opeteltavat askareet. Miten pölynimuri toimii, miten sen suodatin vaihdetaan, miten laskut maksetaan jne jne. Joskus suru iskee takapakkia kuitenkin, ikävä on suunnaton, mutta itku puhdistaa ilmaa. Niin monet ihmiset on samassa tilanteessa, mikä ei tarkoita uuden ihmissuhteen etsimistä. Vaan jutuskelua ja jakamista. Tämän Elämä-nimisen osansa hoitamista.Upeaa kun mainitset kiitollisuuden siitä, että sait monen monta vuosikymmentä hyvää elämää läheisesi rinnalla. Hieno asenne.
Kaunista ja hyvää kesää sinulle! - Anonyymi00005
Anonyymi00004 kirjoitti:
Upeaa kun mainitset kiitollisuuden siitä, että sait monen monta vuosikymmentä hyvää elämää läheisesi rinnalla. Hieno asenne.
Kaunista ja hyvää kesää sinulle!Aina ei kykene ymmärtämään edes elämän tarkoitusta. Etenkään kun se lyö maahan.
Pikku askelin sieltä noustaan. Miten nöyrästi , arvostavasti ja kiitollisena maailmaa katsookaan kun on mennyt neulansilmän läpi. Silloin kannattaa ottaa rauhallisesti. Oma sisäinen rauha on arvokasta . Kaikkea ei saata edes käsittää. Siihenkin menee aikaa.
Elämä on uskomattoman kaunis mutta hauras kokemus.
Kaikille lämmintä kesää luonnon äärettömän kauneuden edessä , kauniita ajatuksia ja voimia !
Lisäisin tähän, että juttelen edelleen poismenneelle, siitä tulee hyvä ja keventynyt olo, kun käyn joitakin asioita ääneen läpi. Mutta minulle enkelit on todellisuutta. Muille asioiden käsittely ääneen voi toimia terapeuttisena asioiden jäsentäjänäkin. Onhan pää alussa yksi ampiaispesä.
- Anonyymi00006
Ei ole mitään aikarajaa kuinka kauan surutyö kestää.
Vuosi harvoin riittää eikä kaksikaan.
Jos on iäkäs eikä tulevaisuudessa ole mitään odotettavaa
suru ei laannu juuri ollenkaan.
Voimia kaikille sureville ! - Anonyymi00007
Surun vaikein vaihe voi tulla vasta vuoden kahdenkin päästä.
Muut kuvittelevat yleensä suruaikaa lyhyemmäksi, mitä se todellisuudessa on.
Surun jakaminen on helpompaa sellaisen kanssa, jolla on oma kokemus
menetyksestä.
Suru on muussa kuin ulkoisessa. Se on matka mielen eri kerroksiin.
Suru vie surevaa omia teitään, kun jokin on peruuttamattomasti päättynyt.
On vain olemassa, vaikkei tiedä miksi. Suru on paitsi tuskaa myös yksinäisyyden
ääripiste. Elämän ehdot eivät ole muutettavissa ja jokaisella on oma kohtalonsa.
(Martti Lindqvistin ajatuksia mukaellen, hänen monet kirjansa ovat vähän
auttaneet minua)- Anonyymi00008
Tuttuja tunteita, kiitos !
- Anonyymi00010
Anonyymi00008 kirjoitti:
Tuttuja tunteita, kiitos !
Martti Lindqvistin kirjoja surusta kannattaa lukea.
Niistä saa edes hetkeksi hitusen lohtua,
vaikka ei mistään oikeastaan saa lohtua.
Läheiseni menetyksestä on yli kaksi vuotta.
Tunnen musertuvani surusta, ikävästä ja kaipauksesta.
- Anonyymi00009
Minäkin olen naisleski 70+. Ei ole ketään läheistä, ei lapsia, sukulaisia. Lähin omainen on viranomainen. Minulla ei ole ketään mieheni jälkeen kenet laittaisin edes puhelimeeni yhteyshenkilöksi, eikä omakantaan hoitotahto-osioon. Jaksaminen on vaikeaa, kaikki on vain mustaa.. Onko joku muu kokenut samaa, totyaalista yksunäisyyttä?
- Anonyymi00011
Hei 00009 !
Minä olen lähes samassa asemassa enkä tiedä miten selviän,
selviänkö ikinä. Tuntuu etten.
Minulla kävi mukava tukihenkilö talvella muutaman kerran,
mutta se ei auttanut minua.
Tai ehkä se auttoi minut talven yli, että tapasin jonkun,
jonka kanssa sain jutella, mutta suruni, masennukseni ja ahdistukseni
ei laantunut yhtään eikä yksinäisyys.
Tuntuu, että sekoan.
Itken joka päivä.
En kertakaikkiaan tiedä miten pääsen eteenpäin.
Asun Helsingissä, jossa on ehkä eniten apua saatavissa ja paljon
ihmisiä, mutta on tosi vaikeaa löytää ystävää tai kaveria itselleen.
Ei se onnistunut nuorenakaan helposti, miten se tässä iässä
onnistuisi ?
Ystäväksi ei tulla noin vain, se vaatii aikaa,
mutta toisaalta jonkun ihmisen kanssa voi heti tuntea,
että on tavannut hengen heimolaisensa.
Ei ole juurikaan edes paikkoja missä eläkeläinen voisi tavata ketään.
Palvelutalojen toimintaa on ehdotettu minulle,
mutta jotenkin vaan en ole sen tyyppinen ihminen,
että ne "kutsuisivat" minua,
vaikka niissä olisi mahdollisuus tutustua ihmisiin.
Ehkä.
Tuntuu nimittäin siltä, että kaikilla on omat piirinsä
eivätkä he ole kiinnostuneita tutustumaan uusiin ihmisiin.
On olemassa nuorten leskien ryhmä, mutta vanhoille ei ole löytänyt
vastaavaa.
Elämä tuntuu täysin tyhjältä ja merkityksettömältä.
Eämänhaluni on mennyt.
Terveyteni on romahtanut.
Toivon joka ilta, että kuolisin yöllä nukkuessani.
Yksi hyväsydäminen henkilö, johon olen tutustunut toissavuonna
alkoi edunvalvojakseni jos sairastun vakavasti.
Se lohtu minulla sentään on,
mutta ei yhtään lähiomaista, ei lapsia ja ystävänikin ovat kuolleet.
Olen etsinyt toista samassa asemassa olevaa,
johon voisin tutustua
ja voisimme olla toinen toistemme tukena
tapailla jaksamisemme mukaan ja jutella kaikesta muustakin, mistä vain,
mutta en ole löytänyt sellaista ihmistä.
On kauheaa, kun on vain hiljaisuus aina,
ei ole edes ihmistä, jonka kanssa voisi puhua.
Puhua !
Mielenterveytensä säilyttääkseen ihmisen täytyy saada puhua
ja tulla kuulliuksi.
Pariin henkilöön olen pintapuolisesti tutustunut yksin jäätyäni,
mutta ihminen, joka ei ole menettänyt elämänkumppaniaan ei ymmärrä
miltä se tuntuu. Keskustelu jää pinnalliseksi
eikä suruaan voi tuputtaa ihmisille, joita ei paljon tunne edes.
Yksin on hirveän vaikea toipua surusta.
On vain suruntuskaisessa ajatuskierteessä joka päivä.
Surusta toipumiseen tarvitsee myötätuntoa.
Mistä yksinäinen ihminen saa sitä ?
Sinulle toivon sydämestäni edes hetkittäin mielenrauhaa,
vaikka sen löytäminen on lähes mahdotonta.
En itse ole löytänyt.
Lähetän sinulle lämpimiä etähalauksia
ja vaikka en ole uskonnollinen
olen alkanut höpistä jonkunlaisen "iltarukoksen" itsekseni,
liitän sinutkin siihen, vaikka en sinua tunne,
mutta on tunneyhteys sinun tilanteeseesi.
Kirjoita minulle jos haluat ja se sinua vähänkään helpottaa <3 - Anonyymi00012
Miten voit nyt ?
Kysyy 00011:n kirjoittaja - Anonyymi00013
Otan osaa suruusi !
Elän sitä totaalisen yksinäisyyden vaihetta nyt. Olen myös lapseton naisleski
ja ystävänikin ovat edesmenneet. Lähiomaisiakaan ei ole enää. En näe mitään
valoa missään. Itken vain ja syön hiukan rauhoittavaa lääkettä muuten en
pärjäisi ollenkaan. Suru ottaa voimille. Suru tuntuu joka paikassa.
Murtuneen mielen lisäksi kropassa. Tokkurassa menen eteenpäin päivä
kerrallaan, ehkä tunti kerrallaan, kun on vaikeinta.
Haluaisin vain nukkua ja nukkua enkä herätä enää koskaan. - Anonyymi00014
Anonyymi00013 kirjoitti:
Otan osaa suruusi !
Elän sitä totaalisen yksinäisyyden vaihetta nyt. Olen myös lapseton naisleski
ja ystävänikin ovat edesmenneet. Lähiomaisiakaan ei ole enää. En näe mitään
valoa missään. Itken vain ja syön hiukan rauhoittavaa lääkettä muuten en
pärjäisi ollenkaan. Suru ottaa voimille. Suru tuntuu joka paikassa.
Murtuneen mielen lisäksi kropassa. Tokkurassa menen eteenpäin päivä
kerrallaan, ehkä tunti kerrallaan, kun on vaikeinta.
Haluaisin vain nukkua ja nukkua enkä herätä enää koskaan.Helpointa onkin kun nukkuu, kun herää toivoisi, ettei olisi enää herännyt.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Pyhäjärvi syvällä kusessa
Pyhäjärvi ei tule selviämään millään tästä alhosta. Ollaan aivan liian syvällä. https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/pyha1371383- 1481071
Miten voi sinun
tunteet yhtäkkiä kuolla kuin napista painamalla? Et enää vilkaisekaan minuun päin vaan jos vahingossa näet minut käännät67868PYHÄJÄRVEN KAUPUNKI VALTIOVARAINMINESTERIÖN ARVIOINTIMENETTELYYN..TE
...siinä se nyt on, mitä tässä enää vikistään. Uutiset Yle, 14.8. Klo 20.30, ei tunnu mukavalta.56693- 64676
- 37579
Miksi naiset haluavat itseään vanhemman kumppanin? Vai haluavatko?
Tuolla toisessa ketjussa tuli esille tämä kysymys ja se on mielestäni hyvä kysymys. Kiitos scrg:lle tämän kysymyksen esi199565Missä vaiheessa
Unohdit minut? Onko sinulla oikeasti mies jota rakastat? Tiedän että möhlin ja odotin liikaa. Ei tarvitse vastata jos et33551- 39517
- 63513