Viimeinen tikku

Pakkaslumi narisi tyhjällä kadulla, kun tyttö veti ohuen takkinsa helmaa tiukemmin ympärilleen. Uudenvuodenaatto oli kaukana ihmisten kodeissa, joista tulvi ikkunoiden läpi lämmin valo ja paistetun kinkun tuoksu. Hänen taskussaan oli vielä muutama tulitikku paksun, kuluneen paperin sisään käärittynä, mutta kukaan ei ollut ostanut yhtäkään koko pitkänä päivänä. Sormet olivat jo ajat sitten menettäneet tuntonsa, ja hengitys höyrysi tiheänä pilvenä tummuvalle taivaalle.
Hän painautui syvennykseen vanhan kivitalon seinää vasten, pois terävimmän tuulen alta. Pimeys alkoi tiivistyä kaduilla, ja kaupungin äänet vaimentuivat hiljaiseksi, kaukaiseksi huminaksi.
Tyttö veti esiin ensimmäisen tikun. Raapaisu kiviseinää vasten oli heikko, mutta pimeyteen syttyi pieni, sitkeä liekki. Siinä oli uskomaton lämpö. Tikun loisteessa hän näki hetken ajan ison, pehmeän nojatuolin, jonka edessä loimusi avotuli. Liekki kurottui ylöspäin, ja ennen kuin se sammui, tuuli nappasi hiilenmustan savun ilmaan ja jätti jäljelle vain kylmän tyhjyyden.
Toinen tikku raapastiin auki. Se leimahdatti kirkkaamman, sinertävän sävyn, ja sen valossa katkeransuloinen illallispöytä heräsi eloon: valkoinen liina, höyryävä pata ja pöydän päässä lempeä hymy, jota hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan. Mutta tikku paloi loppuun sormenpäitä myöten, ja kun liekki sammui, edessä oli jälleen vain harmaa rappukäytävä ja roskainen asfaltti.
Kolmas tikku paloi kirkkaimmin. Se ei näyttänyt enää huonekaluja tai ruokaa, vaan avasi taivaan yläpuolella. Tähdet näyttivät laskeutuvan aivan lähelle, ja niiden välissä kulki valkeita, keveitä polkuja kohti paikkaa, jossa ei ollut nälkää, pakkasta tai pelkoa.
Kun viimeinenkin tikku hiipui pimeyteen, tyttö ei enää tuntenut kylmää. Hän sulki silmänsä ja antoi valon kantaa mukanaan pois pakkasesta, sinne missä oli lopultakin lämmin.