Rattaiden soraääni

Salemin rukoushuoneen ilma oli sakeana kuumasta puusta, vanhoista virsikirjoista ja jännittyneestä odotuksesta. Kattokruunujen valo kiilsi kiillotetuilla penkkiriveillä, joiden yli kohosi keski-ikäinen pastori, pitkä ja harmaantunut mies, jonka ääni kantautui kirkkaana ja vavahduttavana kirkkosalin holveihin. Hän puhui vilpittömästi armosta, valosta ja siitä, kuinka jokaisen ihmisen tulisi laskea kuormansa pois ja etsiä rauhaa korkeimman sylistä. Hänen sanoissaan oli syvä, väsymätön usko, vilpitön halu lohduttaa ja koota katkenneet sielut yhteen.
Mutta kesken hartaiden, pehmeiden lauseiden seurakunnan takarivistä kuului särö.
Eräs mies, joka oli istunut hiljaa kädet ristissä polvillaan, alkoi ensin hengittää raskaasti. Hänen hartiansa nytkähtivät, ja hänen sormensa puristuivat penkin reunaan niin tiukasti, että rystyset muuttuivat valkoisiksi. Pastori keskeytti puheensa hetkeksi ja katsoi salin perälle.
Ja silloin mies nousi pystyyn.
Hän ei sanonut tavallisia sanoja. Hänen kurkustaan ryöppysi ulos karjaisu, joka ei kuulunut ihmiselle, matala ja riipivä ääni, joka täytti koko huoneen.
– Saatanankoirat! hän ulvoi, ja ääni vääristyi heti uudella, tuskaisella kierroksella: – Saatanan helvetin tulimeri nielee teidän laulunne! Täällä ei ole armoa, täällä on vain kone ja teräs!
Salissa syntyi välittömästi kauhistunut kohina. Osa vanhimmista käänsi katseensa lattiaan, ja muutamat naiset vetivät huivinsa tiukemmin kasvoilleen. Pastori seisoi korokkeella, hänen kätensä pysähtyivät ilmassa. Hän yritti vielä kerran puhua, nostaa äänensä rauhoittaakseen myrskyn, mutta mies takarivissä laski päänsä alas, repi kauluksestaan kiinni ja huusi uuden, korvia huumaavan kirkaisun, joka veti maton kaikkien alta:
– Se on pelkkä valhe! Rattaat pyörivät ja veri valuu, eikä mikään pelasta teitä! Saa-ta-na!
Koko seesteinen sunnuntaiaamu oli revitty rikki. Siinä missä pastori yritti vilpittömästi tarjota pelastusta ja lohtua, tuo huutava mies toi saliin sen saman raa'an, peittelemättömän todellisuuden, jota koneisto yritti kätkeä virsien ja sääntöjen taakse. Yksikään seurakuntalainen ei enää uskaltanut katsoa viereistään, sillä jokainen tiesi, että jos huutaja oli oikeassa, kenenkään alta ei löytynyt turvallista maata – vain sama kylmä, pyörivä koneisto.