Oman lapsen kuolema

Menetin rakkaan tyttäreni 14.5 2009 sairaskohtaukseen ainakin kaikki viittaa siihen vaikka ruumiinavauspöytäkirjaa ei ole vielä tullutkaan.Minunkin naisystäväni sanoi että,hän ei kestaisi tätä.Sitten on ihmisiä jotka ei huomioi minua mitenkään vaikka tietäävät asiasta.Minulle jäi 5 tyttöä ja 1 poika.Kuollut tyttäreni oli toiseksi vanhin lapsistani 31..v Tällä hetkellä tuntuu että,vaikka minulle on vielä monta lasta niin,sekään ei auta tässä surussa.Tunnen olevani yksin tämän asian kanssa jostain syystä.Hautaus on 6.6 juuri kesän kynnyksellä ja tyttäreni nautti kesästä ja odotti sitä.Minua se surettaa kovasti koska hän ei saanut nähdä tulevaa kesää.En osaa oikein muuta kirjoittaa vielä tässä vaiheessa koska,olen vielä niin alussa tässä surutyössäni.

chatsussu kirjoitti:

Menetin rakkaan tyttäreni 14.5 2009 sairaskohtaukseen ainakin kaikki viittaa siihen vaikka ruumiinavauspöytäkirjaa ei ole vielä tullutkaan.Minunkin naisystäväni sanoi että,hän ei kestaisi tätä.Sitten on ihmisiä jotka ei huomioi minua mitenkään vaikka tietäävät asiasta.Minulle jäi 5 tyttöä ja 1 poika.Kuollut tyttäreni oli toiseksi vanhin lapsistani 31..v Tällä hetkellä tuntuu että,vaikka minulle on vielä monta lasta niin,sekään ei auta tässä surussa.Tunnen olevani yksin tämän asian kanssa jostain syystä.Hautaus on 6.6 juuri kesän kynnyksellä ja tyttäreni nautti kesästä ja odotti sitä.Minua se surettaa kovasti koska hän ei saanut nähdä tulevaa kesää.En osaa oikein muuta kirjoittaa vielä tässä vaiheessa koska,olen vielä niin alussa tässä surutyössäni.

Lue lisää

Menetimme oman rakkaan poikamme 27.9.09 aivan äkillisesti.Kesällä täytti 30 v.ja piti yhdistetyt
synttärit ja tupaantuliaiset.Oli juuri keväällä ostanut oman asunnon.Meillä on kolme tytärtä ja
heillä, niinkuin meillä äidillä ja isällä on valtava ikävä! Ja koko ajan mielessä kysymys MIKSI?
Olisinkin kysynyt Sinulta chatsussu, miten Sinä olet selvinnyt tyttäresi menetyksestä? En tiedä
luetko tätä viestiä,mutta nyt kun kaikki on niin mustaa ja toivotonta, olisi tärkeää tietää miten
toiset saman kokeneet ovat selvinneet!

chatsussu kirjoitti:

Menetin rakkaan tyttäreni 14.5 2009 sairaskohtaukseen ainakin kaikki viittaa siihen vaikka ruumiinavauspöytäkirjaa ei ole vielä tullutkaan.Minunkin naisystäväni sanoi että,hän ei kestaisi tätä.Sitten on ihmisiä jotka ei huomioi minua mitenkään vaikka tietäävät asiasta.Minulle jäi 5 tyttöä ja 1 poika.Kuollut tyttäreni oli toiseksi vanhin lapsistani 31..v Tällä hetkellä tuntuu että,vaikka minulle on vielä monta lasta niin,sekään ei auta tässä surussa.Tunnen olevani yksin tämän asian kanssa jostain syystä.Hautaus on 6.6 juuri kesän kynnyksellä ja tyttäreni nautti kesästä ja odotti sitä.Minua se surettaa kovasti koska hän ei saanut nähdä tulevaa kesää.En osaa oikein muuta kirjoittaa vielä tässä vaiheessa koska,olen vielä niin alussa tässä surutyössäni.

Lue lisää

menetin tyttäreni 24.09.2011 oli ärhäkkä syöpä ei kerenyt sairas olla kun kole viikoa,poolitoista viikoa sairaalasta kun joka pävää toi lisää huonoja uutisia tuntui ku olis unissa mutta se olikin totta kolme pikku lasta jäi tytär oli vain 29.v. nyt kun on tulossa kevät tuntu että aurinko ei ole niin mahtava kun ennen,.kaikki se suru tuntu aivan fyysisesti on mulla viellä vanhempi tytär mutta seeka ei auto suruun . mutta tavallaan olen ajatellut että jos ei olis vanhempa tytärtä miten sitten?pooli vuotta on mennyt tästä kauheasta päivästä mutta ei minkalaista helpotusta ei ole vielä näkyvillä nukkumaan meno on kaiken pahin.muistan sen kun näin hänet viimeistä kerta pari tuntia enne kuolemaan kun hän sanoi ema ma kuoleen ollaan virolais syntysia siis viimeisellä hetkellä hän sanoi ema ei äiti sanokka mulla on siihen asti selläinen olo kun ois pettänut oma lapsen ja muistan että mul ei ollut paljon muuta sanottava kun että tietän kauheä sais jotenkin ajassa taaksepäin ois ainakin sanonut jotakin järkevää mutta kun ei saa ja osasko sanota sittenkä mitään järkevää sinulla on mennyt nyt hautajaisistä onkin aikaa sano onko se fyysine kipu ja sumu vähäkin haihtunut

suruäiti kirjoitti:

Menetimme oman rakkaan poikamme 27.9.09 aivan äkillisesti.Kesällä täytti 30 v.ja piti yhdistetyt
synttärit ja tupaantuliaiset.Oli juuri keväällä ostanut oman asunnon.Meillä on kolme tytärtä ja
heillä, niinkuin meillä äidillä ja isällä on valtava ikävä! Ja koko ajan mielessä kysymys MIKSI?
Olisinkin kysynyt Sinulta chatsussu, miten Sinä olet selvinnyt tyttäresi menetyksestä? En tiedä
luetko tätä viestiä,mutta nyt kun kaikki on niin mustaa ja toivotonta, olisi tärkeää tietää miten
toiset saman kokeneet ovat selvinneet!

Lue lisää

Me menetimme myös rakkaan poikamme kesällä 2010 olisi täyttänyt silloin heinäkuussa 27 mutta kuoli kesäkuun alussa. En tiedä miten olemme selvinnyt..olemmeko....aina on poika mielessä, ja aina kun muistaa että hän on kuolut (siis että se tulee oikein kunnolla mieleen) niin alkaa oksettaa. Ei se ikävä varmaan koskaan mene pois, sen kanssa vaan oppii elämään, kun on pakko. Menetin mieheni syyskuun alussa eli ihan vähän aikaa sitten...hän ei päässyt pojan kuolemasta yli ja siksi olen iloinen hänen puolestaan että hän pääsi täältä pois,poikansa viereen vaikka meillä tänne jääneillä on kaksinkertainen ikävä kuitenkin.
En tiedä miten näistä pääsee yli...on vaan mentävä eteenpäin näillä eväillä mitä jäljellä on. On hyvä päiviä ja huonoja päiviä, mutta kai ne paremmat päivät sitten pikkuhiljaa joskus pääsee voitolle. Mielessä on molemmat rakkaat koko ajan kuitenkin jollain lailla.

Voimia ja jaksamista jokaiseen päivään kaikille läheisensä menettäneelle

leskiäiti <3 kirjoitti:

Me menetimme myös rakkaan poikamme kesällä 2010 olisi täyttänyt silloin heinäkuussa 27 mutta kuoli kesäkuun alussa. En tiedä miten olemme selvinnyt..olemmeko....aina on poika mielessä, ja aina kun muistaa että hän on kuolut (siis että se tulee oikein kunnolla mieleen) niin alkaa oksettaa. Ei se ikävä varmaan koskaan mene pois, sen kanssa vaan oppii elämään, kun on pakko. Menetin mieheni syyskuun alussa eli ihan vähän aikaa sitten...hän ei päässyt pojan kuolemasta yli ja siksi olen iloinen hänen puolestaan että hän pääsi täältä pois,poikansa viereen vaikka meillä tänne jääneillä on kaksinkertainen ikävä kuitenkin.
En tiedä miten näistä pääsee yli...on vaan mentävä eteenpäin näillä eväillä mitä jäljellä on. On hyvä päiviä ja huonoja päiviä, mutta kai ne paremmat päivät sitten pikkuhiljaa joskus pääsee voitolle. Mielessä on molemmat rakkaat koko ajan kuitenkin jollain lailla.

Voimia ja jaksamista jokaiseen päivään kaikille läheisensä menettäneelle

Lue lisää

Voimia ystävä rakas surun polulle....koita kuitenkin jaksa,itse olen oman lapseni menettänyt 2,8 v.

leskiäiti <3 kirjoitti:

Me menetimme myös rakkaan poikamme kesällä 2010 olisi täyttänyt silloin heinäkuussa 27 mutta kuoli kesäkuun alussa. En tiedä miten olemme selvinnyt..olemmeko....aina on poika mielessä, ja aina kun muistaa että hän on kuolut (siis että se tulee oikein kunnolla mieleen) niin alkaa oksettaa. Ei se ikävä varmaan koskaan mene pois, sen kanssa vaan oppii elämään, kun on pakko. Menetin mieheni syyskuun alussa eli ihan vähän aikaa sitten...hän ei päässyt pojan kuolemasta yli ja siksi olen iloinen hänen puolestaan että hän pääsi täältä pois,poikansa viereen vaikka meillä tänne jääneillä on kaksinkertainen ikävä kuitenkin.
En tiedä miten näistä pääsee yli...on vaan mentävä eteenpäin näillä eväillä mitä jäljellä on. On hyvä päiviä ja huonoja päiviä, mutta kai ne paremmat päivät sitten pikkuhiljaa joskus pääsee voitolle. Mielessä on molemmat rakkaat koko ajan kuitenkin jollain lailla.

Voimia ja jaksamista jokaiseen päivään kaikille läheisensä menettäneelle

Lue lisää

tänään tuli kolme vuotta poikani kuolemasta hän kuoli 28vuotiaana äitinsä nimipäivänä ja se päivä on aina mielessä. suru joskus helpottaa mutta tämä joulukuu on vaikein muistot palaa mieleen niinkuin tänäänkin 13.12. tuntuu ettei kukaan halua keskustella kanssani asiasta kun siitä on jo aikaa mutta näinhän se ei todellisuudessa ole. aika varmasti helpottaa surua mutta lastasi et unohda koskaan tuntuu välillä et voimat on aivan loppu. Sen ymmärtää vain toinen joka on menettänyt lapsensa oli kuolinsyy mikä tahansa mut eteenpäin on mentävä.

suruäiti kirjoitti:

Menetimme oman rakkaan poikamme 27.9.09 aivan äkillisesti.Kesällä täytti 30 v.ja piti yhdistetyt
synttärit ja tupaantuliaiset.Oli juuri keväällä ostanut oman asunnon.Meillä on kolme tytärtä ja
heillä, niinkuin meillä äidillä ja isällä on valtava ikävä! Ja koko ajan mielessä kysymys MIKSI?
Olisinkin kysynyt Sinulta chatsussu, miten Sinä olet selvinnyt tyttäresi menetyksestä? En tiedä
luetko tätä viestiä,mutta nyt kun kaikki on niin mustaa ja toivotonta, olisi tärkeää tietää miten
toiset saman kokeneet ovat selvinneet!

Lue lisää

Ei tästä koskaan selviäkään. Suru kulkee vieressä joka hetki. Toivo siitä että tapaan jälleen poikani, on ainoa lohtu.
Tämä on lähes kestämätön tilanne kun terve lapsi temmataan täältä pois.
Ei yhtään mitään varoitusta etukäteen. Ja koko elämä oli vasta ihan alussa.
Täytyy ajatella että he eivät haluaisi että murrumme. Eivät tahtoisi että katkeroidumme. Olemme siipirikkoja. On vain saatava voimia selvitä jokaisesta päivästä. Jotenkin.

Haluaisin vain näin surullisilla kirjoittaneiden kanssa yhtyä keskusteluun. Minä en koskaan ole kenellekkään tai tule sanomaankaan kenellekkään, että itselläni olisi jotenkin oikeus olla surevampi kuin toisella. Olen vain yrittänyt antaa lohtua heille, jotka ei välttämättä pääse muuten purkamaan tunteitaan. Annan heille esimerkkejä kuinka voisi jaksaa surun kanssa, ettei se vie pohjalle, josta ei enää pääse ylös. Tiedän sen mitä itse olen kokenut lohdutuksena. On myös hyvin raskasta pyrkiä unohtamaan vastasyntynyt kuollut lapseni, kun elossa olevat lapseni tarvitsevat tasapainoista äitiä, annoin silloin lapsemme isän surra, koska hänelle tuli suru heti niin voimakkaana. En ole mikään ainutlaatuinen, mutta itse kuitenkin on jotenkin jaksettava elää elämää eteenpäin surun kanssa.

leskiäiti <3 kirjoitti:

Me menetimme myös rakkaan poikamme kesällä 2010 olisi täyttänyt silloin heinäkuussa 27 mutta kuoli kesäkuun alussa. En tiedä miten olemme selvinnyt..olemmeko....aina on poika mielessä, ja aina kun muistaa että hän on kuolut (siis että se tulee oikein kunnolla mieleen) niin alkaa oksettaa. Ei se ikävä varmaan koskaan mene pois, sen kanssa vaan oppii elämään, kun on pakko. Menetin mieheni syyskuun alussa eli ihan vähän aikaa sitten...hän ei päässyt pojan kuolemasta yli ja siksi olen iloinen hänen puolestaan että hän pääsi täältä pois,poikansa viereen vaikka meillä tänne jääneillä on kaksinkertainen ikävä kuitenkin.
En tiedä miten näistä pääsee yli...on vaan mentävä eteenpäin näillä eväillä mitä jäljellä on. On hyvä päiviä ja huonoja päiviä, mutta kai ne paremmat päivät sitten pikkuhiljaa joskus pääsee voitolle. Mielessä on molemmat rakkaat koko ajan kuitenkin jollain lailla.

Voimia ja jaksamista jokaiseen päivään kaikille läheisensä menettäneelle

Lue lisää

LESKIÄITILLE haluaisin sanoa ensinkin kiitokset, että toit omat kokemuksesi tähän. On valtavan upeaa, että pystyy ajattelemaan kaiken surun keskellä myös, toista surevaa, joka ei jaksanut, vaikka se omaa tuskaa lisääkin.

Olet aarre!

chatsussu kirjoitti:

Menetin rakkaan tyttäreni 14.5 2009 sairaskohtaukseen ainakin kaikki viittaa siihen vaikka ruumiinavauspöytäkirjaa ei ole vielä tullutkaan.Minunkin naisystäväni sanoi että,hän ei kestaisi tätä.Sitten on ihmisiä jotka ei huomioi minua mitenkään vaikka tietäävät asiasta.Minulle jäi 5 tyttöä ja 1 poika.Kuollut tyttäreni oli toiseksi vanhin lapsistani 31..v Tällä hetkellä tuntuu että,vaikka minulle on vielä monta lasta niin,sekään ei auta tässä surussa.Tunnen olevani yksin tämän asian kanssa jostain syystä.Hautaus on 6.6 juuri kesän kynnyksellä ja tyttäreni nautti kesästä ja odotti sitä.Minua se surettaa kovasti koska hän ei saanut nähdä tulevaa kesää.En osaa oikein muuta kirjoittaa vielä tässä vaiheessa koska,olen vielä niin alussa tässä surutyössäni.

Lue lisää

Kannattaisi yrittää keskittyä lapsiinsa, jos perheeseen kuuluu muitakin, kun vain kuollut lapsi. He voivat kokea olevansa yksin kanssa, hän oli lapsiesi sisar. En ikinä voisi antaa anteeksi itselleni, jos olisin sysännyt lapseni syrjään oman suruni tieltä. Tilanteesi ei varmaankaan ole noin voimakas, mutta itse kokisin näin tehneeni, jos omat lapset eivät tuo lohtua suruun.

poikansa menettänyt kirjoitti:

Kannattaisi yrittää keskittyä lapsiinsa, jos perheeseen kuuluu muitakin, kun vain kuollut lapsi. He voivat kokea olevansa yksin kanssa, hän oli lapsiesi sisar. En ikinä voisi antaa anteeksi itselleni, jos olisin sysännyt lapseni syrjään oman suruni tieltä. Tilanteesi ei varmaankaan ole noin voimakas, mutta itse kokisin näin tehneeni, jos omat lapset eivät tuo lohtua suruun.

Lue lisää

Voin vielä selventää hieman. Olen nähnyt sivusta kuinka lapsen kuolema on saanut yhden ainoan pienen 4-vuotiaan tytön jäämään yksin, ennen, kun itse tarjosin äidilleen apua ja sain hänet viedä kotiini asumaan hetkeksi, rakastan muutenkin kovin lapsia joiden kanssa olen tekemisissä ollut. Tuolloin päätin, jos minulle kävisi noin, en voisi antaa itselleni anteeksi, koska muutkin lapseni tarvitsevat minua. Hänelle ei jäänyt kuin pieni 4-vuotinen, en tuota äitiäkään syytä, hän vain murtui niin totaalisesti. Ehkä tajusi minun auttamisen jälkeen, nyt täytyy tormistua, koska tsemppasi sen jälkeen ja kävivät paljon tyttärensä kanssa meillä. Hän on tänä päivänäkin itkuherkkä, vaikka aikaa on kulunut, mutta pääsääntöisesti jaksaa yllättävän hyvin. Itselleni tulee kanssa itkunpuuskia vieläkin, mutta lapseni ja mieheni on minun kannustin.

enkä todellakaan tiennyt mitä sanoa. Toki olin itsekin surun murtama, mutta silti en uskaltaisi sanoa siskolleni vieläkään, että tiedän miltä hänestä tuntuu.

Äitini (lapsen mummi) kävi katsomassa lasta kappelissa, mutta sanoi, ettei se auttanut yhtään. Minä taas en halunnut nähdä tyttöä kuolleena, en usko että se olisi ainakaan auttanut.

Surun edessä olemme kaikki aika voimattomia, eikä surevaa ole varmasti kenenkään kovin helppo lähestyä. Kaikki sanat tuntuvat liian köykäisiltä tai typeriltä. Siskontytön kuolemasta on jo 15 vuotta, mutta vieläkään en ole uskaltanut kysyä sisareni tuntoja. Ja se painaa minua.

Pahin mitä minulle on sanottu, (ja sanottu monen monituista kertaa!) on että olen onnekas, koska isäni kuoli ennen kuin synnyin. Etten sen vuoksi olekaan häntä menettänyt, eikä ole tarvinnut surra. Seuraavan kerran kun joku sanoo niin, niin tulee kyllä päin näköä.

kuoli lapsi kirjoitti:

enkä todellakaan tiennyt mitä sanoa. Toki olin itsekin surun murtama, mutta silti en uskaltaisi sanoa siskolleni vieläkään, että tiedän miltä hänestä tuntuu.

Äitini (lapsen mummi) kävi katsomassa lasta kappelissa, mutta sanoi, ettei se auttanut yhtään. Minä taas en halunnut nähdä tyttöä kuolleena, en usko että se olisi ainakaan auttanut.

Surun edessä olemme kaikki aika voimattomia, eikä surevaa ole varmasti kenenkään kovin helppo lähestyä. Kaikki sanat tuntuvat liian köykäisiltä tai typeriltä. Siskontytön kuolemasta on jo 15 vuotta, mutta vieläkään en ole uskaltanut kysyä sisareni tuntoja. Ja se painaa minua.

Pahin mitä minulle on sanottu, (ja sanottu monen monituista kertaa!) on että olen onnekas, koska isäni kuoli ennen kuin synnyin. Etten sen vuoksi olekaan häntä menettänyt, eikä ole tarvinnut surra. Seuraavan kerran kun joku sanoo niin, niin tulee kyllä päin näköä.

Lue lisää

Minulta kuoli poika 26v, viime kesänä...kävin häntä katsomassa oikeuslääketieteelisessä heti kun saimme luvan. Halusin mennä, halusin olla varma että poikani todellakin oli poissa. Sitä surua ja tuskaa ei pysty sanoin kuvaamaan mitä koin lapseni ruumiin äärellä, mutta en olisi jättänyt menemättä mistään hinnasta. Näin hänet vielä kun kävimme laittamassa hänet arkkuun ja vielä hautajaispäivänä kun arkku oli avoinna kappelissa. Hän oli niin rauhallisen näköinen...kuin vain nukkuisi. Pojan kuoleman ja hautajaisten välissä vain odotin niitä tilanteita missä sain hänet vielä nähdä.
Hautajaiset olivat kauniit, mutta minusta hirveää oli se että tiesin että enään en koskaan näe lastani...vasta sitten kun itse siirryn rajan taa, tiedän tapaavani rakkaan lapseni

hei kuuleppa antaisin yhden vinkin, jos vieras tai tuttu ihminen sanoo jotakin mikä loukkaa. Kannattaa siinä vaiheessa antaa sellaisten juttujen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ei hekään välttämättä tarkoita pahaa, he eivät ole vain ymmärtäneet loukkaavansa. Jos on niin ilkeä ihminen, että haluaa tahallaan toista satuttaa toivo vaikka hiljaa: Toivon mukaan hänkin kokee jotain, jolloin hän joutuu surun kokemaan, josta on pakko päästä parempaan suuntaan elämässä.

kuoli lapsi kirjoitti:

enkä todellakaan tiennyt mitä sanoa. Toki olin itsekin surun murtama, mutta silti en uskaltaisi sanoa siskolleni vieläkään, että tiedän miltä hänestä tuntuu.

Äitini (lapsen mummi) kävi katsomassa lasta kappelissa, mutta sanoi, ettei se auttanut yhtään. Minä taas en halunnut nähdä tyttöä kuolleena, en usko että se olisi ainakaan auttanut.

Surun edessä olemme kaikki aika voimattomia, eikä surevaa ole varmasti kenenkään kovin helppo lähestyä. Kaikki sanat tuntuvat liian köykäisiltä tai typeriltä. Siskontytön kuolemasta on jo 15 vuotta, mutta vieläkään en ole uskaltanut kysyä sisareni tuntoja. Ja se painaa minua.

Pahin mitä minulle on sanottu, (ja sanottu monen monituista kertaa!) on että olen onnekas, koska isäni kuoli ennen kuin synnyin. Etten sen vuoksi olekaan häntä menettänyt, eikä ole tarvinnut surra. Seuraavan kerran kun joku sanoo niin, niin tulee kyllä päin näköä.

Lue lisää

En tiedä tuosta kappelissa katsomisesta, mutta voisiko se ajaa samaa asemaa kuin meille kävi. Meillä, kun sinetöitiin pojan arkku ruumiinavauksen jälkeen. Patologin vahtimestarilta saimme hänet hakea hautauspäivänä, ei voinut enää häntä katsoa, hän suositteli sinetöinnin olevan paras vaihtoehto. Saimme hänet hyvästellä omalla tavallamme, sairaalan pastorin kanssa ja jättää ikuiset hyvästit myös me kahdestaan lapsen isän kanssa, saimme hyvästellä häntä, ettei meitä kukaan häirinnyt, kun lapsemme kuolemasta ei ollut tuntiakaan aikaa. Se oli ainoa, jonka suru-uutisen kuultuani halusin tehdä, rauhallinen hyvästely, sylissä pitäminen ja myös ulkopuolinen tuli suruumme mukaan, keskustelemaan ja auttamaan akuuttivaiheessa, hänkin halusi katsoa poikaamme.

sureva äiti* kirjoitti:

Minulta kuoli poika 26v, viime kesänä...kävin häntä katsomassa oikeuslääketieteelisessä heti kun saimme luvan. Halusin mennä, halusin olla varma että poikani todellakin oli poissa. Sitä surua ja tuskaa ei pysty sanoin kuvaamaan mitä koin lapseni ruumiin äärellä, mutta en olisi jättänyt menemättä mistään hinnasta. Näin hänet vielä kun kävimme laittamassa hänet arkkuun ja vielä hautajaispäivänä kun arkku oli avoinna kappelissa. Hän oli niin rauhallisen näköinen...kuin vain nukkuisi. Pojan kuoleman ja hautajaisten välissä vain odotin niitä tilanteita missä sain hänet vielä nähdä.
Hautajaiset olivat kauniit, mutta minusta hirveää oli se että tiesin että enään en koskaan näe lastani...vasta sitten kun itse siirryn rajan taa, tiedän tapaavani rakkaan lapseni

Lue lisää

Surun aika on ikuinen, sen muoto vaihtelee ja on yksilöllinen. Puhutaan vaikka syvästä surusta, sen aikakin vaihtelee yksilöittäin. Olemme ihmisiä ja kaikki omanlaisiamme, me koemme tunteet eritavoin.

poikansa menettänyt kirjoitti:

En tiedä tuosta kappelissa katsomisesta, mutta voisiko se ajaa samaa asemaa kuin meille kävi. Meillä, kun sinetöitiin pojan arkku ruumiinavauksen jälkeen. Patologin vahtimestarilta saimme hänet hakea hautauspäivänä, ei voinut enää häntä katsoa, hän suositteli sinetöinnin olevan paras vaihtoehto. Saimme hänet hyvästellä omalla tavallamme, sairaalan pastorin kanssa ja jättää ikuiset hyvästit myös me kahdestaan lapsen isän kanssa, saimme hyvästellä häntä, ettei meitä kukaan häirinnyt, kun lapsemme kuolemasta ei ollut tuntiakaan aikaa. Se oli ainoa, jonka suru-uutisen kuultuani halusin tehdä, rauhallinen hyvästely, sylissä pitäminen ja myös ulkopuolinen tuli suruumme mukaan, keskustelemaan ja auttamaan akuuttivaiheessa, hänkin halusi katsoa poikaamme.

Lue lisää

Te jotka jätätte ikuiset hyvästit kuolleille omaisillenne, kyllä Teillä on kauheaa.Me jotka uskomme Raamaun Jumalaan ja syntien anteeksisaamiseen sekä Herran seuraamiseen taivaaseen asti, kyllä meillä on suuri toivo, me näemme jälleen, kaikki jotka olemme elämämme Jeesukselle antaneet. Tämä toivo kuoleman tullessa varoittamatta auto-onnettomuudessa, nuori ihminen tai melkein yhdeksänkymppinen isoisä, nämä ovat kauheimmat kokemukset. Kun sitten kuuntelee hengellisiä lauluja ja lukee Raamatusta lohtua jaksaa jatkaa perille sinne missä kaikki Herran valinneet kohtaavat, siellä kuivataan kaikki kyyneleemme. MIKSI SE EI KAIKILLE KELPAA,TEILLÄ EI SIIS OLE TOIVOA.......

rtrhthtw kirjoitti:

Te jotka jätätte ikuiset hyvästit kuolleille omaisillenne, kyllä Teillä on kauheaa.Me jotka uskomme Raamaun Jumalaan ja syntien anteeksisaamiseen sekä Herran seuraamiseen taivaaseen asti, kyllä meillä on suuri toivo, me näemme jälleen, kaikki jotka olemme elämämme Jeesukselle antaneet. Tämä toivo kuoleman tullessa varoittamatta auto-onnettomuudessa, nuori ihminen tai melkein yhdeksänkymppinen isoisä, nämä ovat kauheimmat kokemukset. Kun sitten kuuntelee hengellisiä lauluja ja lukee Raamatusta lohtua jaksaa jatkaa perille sinne missä kaikki Herran valinneet kohtaavat, siellä kuivataan kaikki kyyneleemme. MIKSI SE EI KAIKILLE KELPAA,TEILLÄ EI SIIS OLE TOIVOA.......

Lue lisää

En ole koskaan kuullut/lukenut mitään tunteettomampaa!! Miten kehtaakin täällä surun keskellä moittia, että ei ole toivoa ja kylläpä olette surkeita... Pöyristyttävää.

rtrhthtw kirjoitti:

Te jotka jätätte ikuiset hyvästit kuolleille omaisillenne, kyllä Teillä on kauheaa.Me jotka uskomme Raamaun Jumalaan ja syntien anteeksisaamiseen sekä Herran seuraamiseen taivaaseen asti, kyllä meillä on suuri toivo, me näemme jälleen, kaikki jotka olemme elämämme Jeesukselle antaneet. Tämä toivo kuoleman tullessa varoittamatta auto-onnettomuudessa, nuori ihminen tai melkein yhdeksänkymppinen isoisä, nämä ovat kauheimmat kokemukset. Kun sitten kuuntelee hengellisiä lauluja ja lukee Raamatusta lohtua jaksaa jatkaa perille sinne missä kaikki Herran valinneet kohtaavat, siellä kuivataan kaikki kyyneleemme. MIKSI SE EI KAIKILLE KELPAA,TEILLÄ EI SIIS OLE TOIVOA.......

Lue lisää

Toi nyt on ihan trolli.Edes uskovaiset eivät ole noin tunteettomia kuoleman edessä.

Joo,samaa mieltä.Itse 20 vuotiaan lapseni haudannut ja myös kappelissa häntä katsomassa käyneenä olen kuullut monta kommenttia.
Kyllä nyt jo pitäisi...mikset mene hypnoosiin tms olen kuullut.Niin,siitä on JO kaksi vuotta,ja eiköhän olisi jo korkea aika päästää irti,kuulen milloin kenenkin laukovan.
Lapseni riisti hengen itseltään.Suru on todella ääretön enkä ikinä tule siitä toipumaan.
Jopa työpaikan kahvipöydissä olen kuullut tosi inhaa kieltä,kun itsemurhista on haastettu ikäänkuin katsoakseen miten reagoin.Työpaikalle tämä asia kerrottiin,että siellä osattaisiin olla hienotunteisia.
Joku sanoi kerran niin ilkeästi,että se shokki,mikä silloin tuli tuli elävästi mieleen ja päälle.Ovatko jotkut ihmiset niin piruja,että tahallaan tekevät? Jaksamista ja voimia kaikille sureville!

silta yli synkän virran kirjoitti:

Joo,samaa mieltä.Itse 20 vuotiaan lapseni haudannut ja myös kappelissa häntä katsomassa käyneenä olen kuullut monta kommenttia.
Kyllä nyt jo pitäisi...mikset mene hypnoosiin tms olen kuullut.Niin,siitä on JO kaksi vuotta,ja eiköhän olisi jo korkea aika päästää irti,kuulen milloin kenenkin laukovan.
Lapseni riisti hengen itseltään.Suru on todella ääretön enkä ikinä tule siitä toipumaan.
Jopa työpaikan kahvipöydissä olen kuullut tosi inhaa kieltä,kun itsemurhista on haastettu ikäänkuin katsoakseen miten reagoin.Työpaikalle tämä asia kerrottiin,että siellä osattaisiin olla hienotunteisia.
Joku sanoi kerran niin ilkeästi,että se shokki,mikä silloin tuli tuli elävästi mieleen ja päälle.Ovatko jotkut ihmiset niin piruja,että tahallaan tekevät? Jaksamista ja voimia kaikille sureville!

Lue lisää

minullakin on tunne että moni koittaa tavallaan kepillä jäätä, miten reagoi kun puhutaan lapsen kuolemasta.Onko nyky ihmiset tunteettomia?
Kai ihmiset on turtunut jo kun televisiosta tulee jokaikinen päivä ruumiita kuin sieniä sateella.Ei osata enää tuntea mitään.

Minullekkin vihjastiin mukamas sattumalta ainakin viisi kertaa, aortta reps, aortta repes..kun televisosta tuli ohjelma kyseisestä asiasta.Teki m,eili sanoa, että kuvitteletko etten muista mihin oma lapseni kuoli.En suurut itseni takia vaan ainoan lapsen sisaren takia joka oli läsnä.Samaisessa ohjelmassa naurettiin tyyliin,-
- ai hitsi toi sattui varmana jne kun ihmisiä loukkaantui mitä pahemmissa tilanteissa.

Joskus tekis mieli sanoa- kato nyt Perrr...e miltä näytän, kaivnako sydämeni irti jotta näet kuink apaljon sattuu..saatko nyt yydytyksen kun näöet että todellakin kärsin, ikävöin ja minuun sattuu..ole hyvä ja ota kiksis .
usein iskee kostonhimo..ja toivon jotain todella pahaa heille, jotta ymmärtäisivät.Mutta tuntuu kun maailmassa pärjää parahaiten he jotka on julmia , ja itsekkäitä.
Tähän maailmaan minunkin on joskus jätettävä ainoan lapseni kasvamaan ja kärsimään.
Sitä ennen on hedittävä opettaa hänet kestämään ja pitämään kiinni niistä hyvistä asioista.
Yrittää itse olla sortumatta siihen samaan pa..aan.

Kamalinta tunnustaa, mutta aika usein toivon, sen minkä taakses jätät sen edestään löydät..ja silloin tekis mieli olla siinä heittämässä hiukan läppää..
Elämä teki minustakin julman.

puhut kirjoitti:

minullakin on tunne että moni koittaa tavallaan kepillä jäätä, miten reagoi kun puhutaan lapsen kuolemasta.Onko nyky ihmiset tunteettomia?
Kai ihmiset on turtunut jo kun televisiosta tulee jokaikinen päivä ruumiita kuin sieniä sateella.Ei osata enää tuntea mitään.

Minullekkin vihjastiin mukamas sattumalta ainakin viisi kertaa, aortta reps, aortta repes..kun televisosta tuli ohjelma kyseisestä asiasta.Teki m,eili sanoa, että kuvitteletko etten muista mihin oma lapseni kuoli.En suurut itseni takia vaan ainoan lapsen sisaren takia joka oli läsnä.Samaisessa ohjelmassa naurettiin tyyliin,-
- ai hitsi toi sattui varmana jne kun ihmisiä loukkaantui mitä pahemmissa tilanteissa.

Joskus tekis mieli sanoa- kato nyt Perrr...e miltä näytän, kaivnako sydämeni irti jotta näet kuink apaljon sattuu..saatko nyt yydytyksen kun näöet että todellakin kärsin, ikävöin ja minuun sattuu..ole hyvä ja ota kiksis .
usein iskee kostonhimo..ja toivon jotain todella pahaa heille, jotta ymmärtäisivät.Mutta tuntuu kun maailmassa pärjää parahaiten he jotka on julmia , ja itsekkäitä.
Tähän maailmaan minunkin on joskus jätettävä ainoan lapseni kasvamaan ja kärsimään.
Sitä ennen on hedittävä opettaa hänet kestämään ja pitämään kiinni niistä hyvistä asioista.
Yrittää itse olla sortumatta siihen samaan pa..aan.

Kamalinta tunnustaa, mutta aika usein toivon, sen minkä taakses jätät sen edestään löydät..ja silloin tekis mieli olla siinä heittämässä hiukan läppää..
Elämä teki minustakin julman.

Lue lisää

En ole tärmännyt pahantahtoisiin ihmisiin.
Ajattelemattomiin kyllä.
Mutta se on eri asia.

puhut kirjoitti:

minullakin on tunne että moni koittaa tavallaan kepillä jäätä, miten reagoi kun puhutaan lapsen kuolemasta.Onko nyky ihmiset tunteettomia?
Kai ihmiset on turtunut jo kun televisiosta tulee jokaikinen päivä ruumiita kuin sieniä sateella.Ei osata enää tuntea mitään.

Minullekkin vihjastiin mukamas sattumalta ainakin viisi kertaa, aortta reps, aortta repes..kun televisosta tuli ohjelma kyseisestä asiasta.Teki m,eili sanoa, että kuvitteletko etten muista mihin oma lapseni kuoli.En suurut itseni takia vaan ainoan lapsen sisaren takia joka oli läsnä.Samaisessa ohjelmassa naurettiin tyyliin,-
- ai hitsi toi sattui varmana jne kun ihmisiä loukkaantui mitä pahemmissa tilanteissa.

Joskus tekis mieli sanoa- kato nyt Perrr...e miltä näytän, kaivnako sydämeni irti jotta näet kuink apaljon sattuu..saatko nyt yydytyksen kun näöet että todellakin kärsin, ikävöin ja minuun sattuu..ole hyvä ja ota kiksis .
usein iskee kostonhimo..ja toivon jotain todella pahaa heille, jotta ymmärtäisivät.Mutta tuntuu kun maailmassa pärjää parahaiten he jotka on julmia , ja itsekkäitä.
Tähän maailmaan minunkin on joskus jätettävä ainoan lapseni kasvamaan ja kärsimään.
Sitä ennen on hedittävä opettaa hänet kestämään ja pitämään kiinni niistä hyvistä asioista.
Yrittää itse olla sortumatta siihen samaan pa..aan.

Kamalinta tunnustaa, mutta aika usein toivon, sen minkä taakses jätät sen edestään löydät..ja silloin tekis mieli olla siinä heittämässä hiukan läppää..
Elämä teki minustakin julman.

Lue lisää

Olen osittain samaa mieltä kuin sinä ja varmasti moni muu, että "tuttu" ihminen kokeilee ihmisen sietokykyä niinkin aroissa paikoissa kuin kuolemaan liittyvät tosiasiat. Olen itse ottanut loukkauksena kommentteja nimenomaan työpaikalla, mutta jälkeenpäin tajunnut niiden olleen oikeasti vahinkoja ja he eivät oikeasti ymmärtäneet satuttaneensa minua. On myös ollut oikeasti ihminen, joka on halunnut minut pahoittamaan mieleni töksäyttämällä jotakin, hän joutua pian sen päätyttyä lopettamaan työnsä siinä työpaikassa. Oli työpaikkakliusaaja ja ollut jo pitkään sitä.

silta yli synkän virran kirjoitti:

Joo,samaa mieltä.Itse 20 vuotiaan lapseni haudannut ja myös kappelissa häntä katsomassa käyneenä olen kuullut monta kommenttia.
Kyllä nyt jo pitäisi...mikset mene hypnoosiin tms olen kuullut.Niin,siitä on JO kaksi vuotta,ja eiköhän olisi jo korkea aika päästää irti,kuulen milloin kenenkin laukovan.
Lapseni riisti hengen itseltään.Suru on todella ääretön enkä ikinä tule siitä toipumaan.
Jopa työpaikan kahvipöydissä olen kuullut tosi inhaa kieltä,kun itsemurhista on haastettu ikäänkuin katsoakseen miten reagoin.Työpaikalle tämä asia kerrottiin,että siellä osattaisiin olla hienotunteisia.
Joku sanoi kerran niin ilkeästi,että se shokki,mikä silloin tuli tuli elävästi mieleen ja päälle.Ovatko jotkut ihmiset niin piruja,että tahallaan tekevät? Jaksamista ja voimia kaikille sureville!

Lue lisää

Luin tarinasi ja olen itsekin samassa asemassa että ainua lapseni otti iteltä henkesä. tästä on kolme vuotta aikaa ja itken vieläkin.ei ikinä olisi voinut kuvitella että nuori voi tehä tämmöstä ja jättää vanhemmat ikuisesti itkemään. se on pahinta mitä elämässä voi ollla. olen kohdannut työpaikalla samanlailla ,ihan niinkui se olisi vanhempien syytä. kaupassakin tuijotettiin niin että piti kauppa vaihtaa. sinä tiedät minkälaista se on .

Äidin surua!

Minä ymmärrän myös näkökantasi täysin, jos on perheessä kuollut rakkaita sisaria, se myös kulkee lapsilla mukana vanhempien surun kautta ja itselläsikin on varmasti ollut paha olla jo ilman toisen surun näkemistä. Onneksi saitte voimia ja lohtua veljesi näkemisen kappelissa. Mitä ajattelen vanhemmalla iällä kuolleista läheisistä, ne voivat olla yhtä surullisia aikoja, kun surutyötä tekee kuin jos vertaa joihinkin muihin sukulaissuhteisiin.

Ymmärrän sinua täysin!

Suruun kuuluu myös viha.Ja tämä palsta kai on hyvä paikka purkaa juuri tämän päivän tuntoja.
Pitää ymmärtää ettei kaikki lapsensa menttäneet ole samalla tuulella joka päivä.
Itse menetin lapseni , enkä siitä voi ketään syyttää, en siis ketään.
Kuitenkin olen minäkin enemmän kuin kerran, vihannut ja purannut pahaa oloani haukkumalla vaikka kenet pystyyn, sekä kirjoittanut jopa tänne pahaa oloani pois..
Ehkä se että joku kuuntelee (eli täällä lukee) jollakin tavalla kuitenkin auttaa, jollei muuta saa ainakin hetken purkaa itseään, ja sekin on tapa surra.
Lapsen kuolemaa ei kukaan voi kuvitella mitä se on, harva tulee sitä miettineeksi äitinä tai isänä, ja kun se jonkun kohdalle kuitenkin sattuu, sitä vaan on niin vaikea käsittää ja hyväksyä, koska atavallaan me ollaan tahtomattammekkin ohjemoinneet itsemme siihen, että me aikuiset täältä poistumme ensin , eikä toisiinpäin.

.... kirjoitti:

Suruun kuuluu myös viha.Ja tämä palsta kai on hyvä paikka purkaa juuri tämän päivän tuntoja.
Pitää ymmärtää ettei kaikki lapsensa menttäneet ole samalla tuulella joka päivä.
Itse menetin lapseni , enkä siitä voi ketään syyttää, en siis ketään.
Kuitenkin olen minäkin enemmän kuin kerran, vihannut ja purannut pahaa oloani haukkumalla vaikka kenet pystyyn, sekä kirjoittanut jopa tänne pahaa oloani pois..
Ehkä se että joku kuuntelee (eli täällä lukee) jollakin tavalla kuitenkin auttaa, jollei muuta saa ainakin hetken purkaa itseään, ja sekin on tapa surra.
Lapsen kuolemaa ei kukaan voi kuvitella mitä se on, harva tulee sitä miettineeksi äitinä tai isänä, ja kun se jonkun kohdalle kuitenkin sattuu, sitä vaan on niin vaikea käsittää ja hyväksyä, koska atavallaan me ollaan tahtomattammekkin ohjemoinneet itsemme siihen, että me aikuiset täältä poistumme ensin , eikä toisiinpäin.

Lue lisää

tuntuu todella tyhmältä verrata asiaa vaikkapa aikuisten riitoihin.Ainakin itse olen haukkunut lukemattomat kerrat jopa miestäni jonkun riidan tai erimielisyyden johdosta.Purannut pahaa oloani kaverille ja ollut ihan tosissani .Riidat laantuu ja menee ohitse, ja taas rakastat miestä etkä voi ymmärtää miksi edes suutuit.

..... kirjoitti:

tuntuu todella tyhmältä verrata asiaa vaikkapa aikuisten riitoihin.Ainakin itse olen haukkunut lukemattomat kerrat jopa miestäni jonkun riidan tai erimielisyyden johdosta.Purannut pahaa oloani kaverille ja ollut ihan tosissani .Riidat laantuu ja menee ohitse, ja taas rakastat miestä etkä voi ymmärtää miksi edes suutuit.

Lue lisää

mutta en osannut pukea sanoiksi.
Suruun todella kuuluu ajoittain valtava raivokin.
Viha elämää kohtaan joka toimii niin kertakaikkisen väärin.

niin aina sanot väärin.
Olen jäänyt leskeksi vajaa vuosi sitten,olen kanssasi aika pitkälle samaa mieltä.Ihminen joka ei ole kokenut menetystä,ei tiedä miltä tuntuu.siihen lohduttamiseen kun ei ole sanoja eikä mielestäni tarvitsekkaan olla.On myös ihmisiä,jotka ei voi kohdata surevaa,itkua,pahaa oloa,tuskaisuutta.
Ennen siunaustilaisuutta,kaikilla ketkä halus,oli mahdollisuus jättää viimeisen kerran hyvästit puolisolleni.Lapsilleni ja myös itselleni jäi hyvä "mieli",kun katsoimme rakkaintamme.Oli kuin hän olisi vaan nukkunut,levollinen ilme kasvoillaan.
Ikävä on edelleen kova ,mutta näin se elämä menee,ja meiltähän sitä kaavaa ei kysytä miten se menee.On lupa olla,vihainen,voimaton,mutta siihen ei pitäisi jäädä kiinni.Ei ole sanoja,eikä tarviikkaan olla.

satu40 kirjoitti:

mutta en osannut pukea sanoiksi.
Suruun todella kuuluu ajoittain valtava raivokin.
Viha elämää kohtaan joka toimii niin kertakaikkisen väärin.

JUMALAA olevat ihmiset on teillä kurjaa kun ei ole toivoa jälleennäkemisellä. Me jotka uskomme Jeesukseen tiedämme näkevämme jeesukseen turvautuneet läheisemme taivaassa. Joka uskoo minuun se elää vaikka olisi kuollut, sanoi JEESUS, mutta jos se ei kelpaa ei ole MITÄÄN TOIVOA, on turha valittaa....

jonk on turva...... kirjoitti:

JUMALAA olevat ihmiset on teillä kurjaa kun ei ole toivoa jälleennäkemisellä. Me jotka uskomme Jeesukseen tiedämme näkevämme jeesukseen turvautuneet läheisemme taivaassa. Joka uskoo minuun se elää vaikka olisi kuollut, sanoi JEESUS, mutta jos se ei kelpaa ei ole MITÄÄN TOIVOA, on turha valittaa....

Lue lisää

Voi painosanalla JEESUS sentään sinua, joka viitsit tulla tänne käännyttämään IHMISIÄ surunsa keskellä. Toivottavasti joudut helvettiin, vaikkakin harva koko p*skaan uskoo.. Kuten en minäkään. Kysy vaikka tästä lähin IHMISILTÄ, kuuluvatko he kanssasi samaan kastiin! Puhu vasta sitten, kun saat myöntävän vastauksen. ÄÄLIÖ! Kuka hitto soikoon uskoo johonkin, mikä ei todellakaan kuulu elämään? Ennenkaikkea, ole ainakaan elossa enää. Mä en ainakaan usko ennenku nään, eikä mikään "valo" siihen vaikuta. Tuo se JEESUS mun näytille niin uskon.

Parasta olla ihan hiljaa sen jälkeen kun toteaa olevan pahoillaan. Vituttaa ihmisten yritykset saada puhumaan läheisen kuolemasta. Ei se auta yhtään. Eniten tuntee että joku myötäelää silloin kun on vaan läsnä ja hiljaa. Ja tajuaa antaa olla yksin silloin kun tuntuu siltä.

Lapseni EI TAIVAASSA kirjoitti:

Voi painosanalla JEESUS sentään sinua, joka viitsit tulla tänne käännyttämään IHMISIÄ surunsa keskellä. Toivottavasti joudut helvettiin, vaikkakin harva koko p*skaan uskoo.. Kuten en minäkään. Kysy vaikka tästä lähin IHMISILTÄ, kuuluvatko he kanssasi samaan kastiin! Puhu vasta sitten, kun saat myöntävän vastauksen. ÄÄLIÖ! Kuka hitto soikoon uskoo johonkin, mikä ei todellakaan kuulu elämään? Ennenkaikkea, ole ainakaan elossa enää. Mä en ainakaan usko ennenku nään, eikä mikään "valo" siihen vaikuta. Tuo se JEESUS mun näytille niin uskon.

Lue lisää

Surullista jos et usko näkeväsi lastasi enään koskaan :( On ihana saada elää jälleen näkemisen ihanassa toivossa. Kunnes jälleen kohtaamme

.... kirjoitti:

Suruun kuuluu myös viha.Ja tämä palsta kai on hyvä paikka purkaa juuri tämän päivän tuntoja.
Pitää ymmärtää ettei kaikki lapsensa menttäneet ole samalla tuulella joka päivä.
Itse menetin lapseni , enkä siitä voi ketään syyttää, en siis ketään.
Kuitenkin olen minäkin enemmän kuin kerran, vihannut ja purannut pahaa oloani haukkumalla vaikka kenet pystyyn, sekä kirjoittanut jopa tänne pahaa oloani pois..
Ehkä se että joku kuuntelee (eli täällä lukee) jollakin tavalla kuitenkin auttaa, jollei muuta saa ainakin hetken purkaa itseään, ja sekin on tapa surra.
Lapsen kuolemaa ei kukaan voi kuvitella mitä se on, harva tulee sitä miettineeksi äitinä tai isänä, ja kun se jonkun kohdalle kuitenkin sattuu, sitä vaan on niin vaikea käsittää ja hyväksyä, koska atavallaan me ollaan tahtomattammekkin ohjemoinneet itsemme siihen, että me aikuiset täältä poistumme ensin , eikä toisiinpäin.

Lue lisää

Vihahan luonnollisesti kuuluu ihmisen tunteisiin myös ja korostuu jonkin vihan kasvattavan tilanteen jälkeen. En itse suosittele myöskään sitä, että näytät ne kaikki tunteesi toisille voimakkaimillaan. Onko minulla ollut vain hyvä tuki ympärillä, en tiedä, mutta itse itkin ääneti ja sain ymmärrystä ja sen pahimman raivon purkautumiseen kädet nyrkissä puristin ja ärähdin kerran sain senkin tehdä monesti, sain halauksen sen tehtyä lähes aina.

Ei tietenkään kukaan pysty mitään etikettiä luomaan kuinka missäkin tilanteissa käyttäydytään. Kaikki mitä vaikessa tilanteissa olen tehnyt ja vaikean tilanteen kokeneelle välittänyt. Olen vain kertonut esimerkkejä kuinka voisi helpottaa omaa tuskaa ja ehkä myös toisten tuskaa. Ihmiset jotka minut tuntevat käyttävät minua usein olkapäänä ihan mitättömän kuuloisissa asioissa, mutta heille se on merkinnyt paljon ja on ollut huono olla.

Mitättömän kuuloinen suru=toisen suurin suru sillä hetkellä, kun se on tuore.

...... kirjoitti:

Parasta olla ihan hiljaa sen jälkeen kun toteaa olevan pahoillaan. Vituttaa ihmisten yritykset saada puhumaan läheisen kuolemasta. Ei se auta yhtään. Eniten tuntee että joku myötäelää silloin kun on vaan läsnä ja hiljaa. Ja tajuaa antaa olla yksin silloin kun tuntuu siltä.

Lue lisää

Täällä selkeästi on jakautunut porukka. Mielestäni ne erottuvat kommentit ovat loppujen lopuksi samoja, mutta eri sanoin. Itse monesti samaa mieltä asioista noissa kohdissa.

taivaassa tavataan kirjoitti:

Surullista jos et usko näkeväsi lastasi enään koskaan :( On ihana saada elää jälleen näkemisen ihanassa toivossa. Kunnes jälleen kohtaamme

Kirjoituksestasi 9 päivää eteenpäin löysin poikani kotoaan menehtyneenä. 31 vuotiaana. Olin aavistanut tätä jo jonkin aikaa, koska elämä oli hänelle tullut liian raskaaksi elää. Hän oli alkanut turvautua korkeampaan voimaan jo jonkin aikaa. Yöpöydällä ei ollut muuta luettavaa kuin Uusi Testamentti. Toivon todella että hän sai tästä henkisen avun, sen vuoksi myös mainitsin siunaustilaisuudessa hänen arkullaan että me tapaamme vielä. On paljon helpompaa surra kun on toivoa kuoleman jälkeisestä. Häneltä jäi nyt jo 10 vuotias poika .Tämä on meille onni ,koska hän oli ainoa poikamme. Saamme isovanhempina jatkaa hänen kanssaan elämäämme. Pikku pojalle tämä oli raskas tapaus. Nyt kun tulee 2-vuotta täyteen tapauksesta, niin meitä kaikkia läheisiä alkaa hieman helpottaa, mutta suru ja ikävä on välillä kovaa. Alkuun olo oli todella paha. Sisältä kouraisi syvään kun oli todettava että ei voi enään nähdä ja saada häntä luoksemme.
Tästä on vaan selvittävä eteenpäin.

Poikani kuoli äkillisesti reilu kaksi vuotta sitten.
Nyt elän sen asian kanssa, aika on tehnyt tehtävänsä eikä suru enää muserra. Poika on aina ajatuksissa mutta en enää ota häntä puheeksi kuin läheisten ja tuttujen ihmisten kanssa.

Ongelma syntyy kun joku kysyy montako lasta sinulla on... En mitenkään voi vastata että kaksi koska silloin torjuisin menehtyneen poikani. Näissä tilanteissa aina tulee siis esiin se että yksi lapsistani on enkelinä taivaassa... Vain harva siihen pystyy suhtautumaan luontevasti ja olen sen oppinut ymmärtämäänkin. Ei sellaista asiaa kukaan haluaisi kohdata koska silloin se koskettaa ja kaikki vanhemmat pelkäävät sitä eniten maailmassa.

Enkelipojan äiti kirjoitti:

Poikani kuoli äkillisesti reilu kaksi vuotta sitten.
Nyt elän sen asian kanssa, aika on tehnyt tehtävänsä eikä suru enää muserra. Poika on aina ajatuksissa mutta en enää ota häntä puheeksi kuin läheisten ja tuttujen ihmisten kanssa.

Ongelma syntyy kun joku kysyy montako lasta sinulla on... En mitenkään voi vastata että kaksi koska silloin torjuisin menehtyneen poikani. Näissä tilanteissa aina tulee siis esiin se että yksi lapsistani on enkelinä taivaassa... Vain harva siihen pystyy suhtautumaan luontevasti ja olen sen oppinut ymmärtämäänkin. Ei sellaista asiaa kukaan haluaisi kohdata koska silloin se koskettaa ja kaikki vanhemmat pelkäävät sitä eniten maailmassa.

Lue lisää

Jos sanon että lapsia on 8, niin "kiellän" yhden.
Sama jos sanon että lapsenlapsia on 1, niin "kiellän" mummin pikkuprinsessan.

Toisaalta keskustelun avaaminen tuntemattoman kanssa kyllä töksähtää jos alkuun luettelee menettäneensä viime aikoina kuolemalle miehensä, lapsensa ja lapsenlapsensa...
Jää puhumatta nekin arkiaiheet joihin olisi mielellään tarttunut.

mitä helvettiä kestää sanoa ettei ÄRSYTÄ..tai tee mitään muutakaan.Ei kai kukaan ota osaa virne suupielissä ajatuksena olla ilkeä .Pitääkö kävellä ohi sanomatta mitään ja kohauttaa olkiaan..

meille tolvanoille kirjoitti:

mitä helvettiä kestää sanoa ettei ÄRSYTÄ..tai tee mitään muutakaan.Ei kai kukaan ota osaa virne suupielissä ajatuksena olla ilkeä .Pitääkö kävellä ohi sanomatta mitään ja kohauttaa olkiaan..

Lue lisää

oikeastaan melkein mitä vain.
En minä noille "MINÄ en ainakaan kestäisi jos minun lapselleni kävisi jotain" ja "Mikäs hätä sinulla poikasi kuollessa on, mutta MINULTAPA kuoli ainoa koira" - ihmisillekään ärähtänyt.

Ja nyt - vuosia myöhemmin - ne lähinnä huvittavat.

Mitä tulee tolvanuuteen surun ja kuoleman edessä, niin sitä me olemme kaikki.
Yksi surevan tukemisen muoto on kuitenkin myös raivon ja vihan hyväksyminen.

Katkeruus sen sijaan... se on mielestäni kovin huono asia, koska silloin katkeroituva surija tavallaan loppuelämällään loukkaa menettämänsä rakkaan muistoa... Tajuaako joku mitä tällä omituisella ajatuksella haen?

meille tolvanoille kirjoitti:

mitä helvettiä kestää sanoa ettei ÄRSYTÄ..tai tee mitään muutakaan.Ei kai kukaan ota osaa virne suupielissä ajatuksena olla ilkeä .Pitääkö kävellä ohi sanomatta mitään ja kohauttaa olkiaan..

Lue lisää

Olen jo edellisessä kirjoituksessani tuonnempana sanonut ettei tarvitse sanoa mitään riittää kun on läsnä ja kuuntelee surevaa. Nyt haluan tarkentaa vielä tätä asiaa.On hyvä jos menee henkilökohtaisesti tapaamaan, tai soittaa, tekstiviestit tuntuvat sillä hetkellä kylmiltä. Voit halata tai ottaa kädestä katsoa silmiin, sillä ei ole sanoja jotka silloin lohduttaisi. Kuuntele, anna surevan puhua kuuntele mitä hän haluaa sanoa, jos hän ei pysty heti puhumaan, jää kuitenkin lähelle ei se haittaa vaikka ei puhuttaisi mitään, silloin pelkkä läsnäolosikin tuntuu surevasta hyvältä. Kyllä suurin osa surevista kuitenkin tuntee suurta puhumisen tarvetta, he haluavat puhua läheisestään joka on iäksi lähtenyt, heidän tuskansa on hyvin suuri, sanat joita ei ole tarkoitettu loukkaaviksi saatetaan kokea sellaisiksi, koska surun murtama on hyvin haavoittuvassa tilassa.
Ennen tämän viestin kirjoittamista puhelin soi tuttava soitti ja kysyi miten voit, ei hän muuta sanonut, sain puhua veljestäni sain purkaa ahdistustani ja tuskaani hän kutsui minut viikonlopulla luokseen syömään jos vain jaksaisin, vielä hän sanoi:"Että silloin voit puhua voimme vain istua olla ja puhua", Sanoin:"että tulen". minä koin että hän todella välitti minusta ja siitä mitä minulle kuuluu.
Surevet ihmiset haluavat puhua vielä silloinkin kun ulkopuolisista jo tuntuu ettei enää pitäisi surra. Surun kesto on hyvin erilainen eri ihmisillä, joku suree kaksi vuotta joku vähemmän ja joku vieläkin kauemmin. Surevalle on tärkeää että hän saa puhua ja ettei häntä jätetä yksin, voit kysyä lähtisikö hän vaikka kävelylle kanssasi mutta ei saa loukkaantua jos hän vastaa kieltävästi silloin voit kysyä häneltä mitä hän haluisi tehdä, sillä monista surevista tuntuu ettei voi eikä saa tehdä oikein mitään sillä ihmiset voisivat luulla ettemme sure, siksi he voivat keiltäytyä, ei surua voi paeta mutta hetksi helpottaa kun voi tehdä jotin, koska meitä surevia on monenlaisia , minun naapuri tuli hakemaan minua kävelylle ja sain puhua, puhua...minulle on suuri merkitys se että olen kokenut että minusta välitetään ja minua tuetaan.
On minulla ystäviäkin jotka eivät ole soittaneet eivätkä tulleet käymään ja he ovt minun lähimpiä ystäviä, uskon että eivät he tahallaan minua ole hyljänneet vaan koska he eivät osaa eivätkä uskalla kohdata minua, minusta se kyllä tuntuu pahalta minua on eniten loukannut että he ovat jättäneet minut yksin sen pelossa että eivät tiedä mitä sanoa, uskokaa jo ettei tarvitse sanoa mitään. Yhden näistä tapasin sattumoisin ja hän sanoi:"Ettei hän osaa minulle mitään sanoa". Vastasin hänelle ettei sinun tarvitse sanoa mitään sillä ei ole sanoja jotka minua lohduttaisi, lisäsin siihen että riittää kun kuuntelee, mutta ei hän ole tullut kuuntelemaan, en tiedä eikö hän jaksa kuunnella vaikka. tuttavuutemme on kestänyt melkein lapsuudesta asti, näinkin voi käydä. Nämä henkilöt jotka minuun ovat yhteyttä ottaneet ovat niitä ihmisiä joita suru on henkilökohtaisesti koskettanut heillä on kokemusta surusta.Ilmeisesti heille joilla ei ole omakohtaista kokemusta lähestyminen on vaikeea koska kokemus puuttuu. Toivon että näistä sait hieman eväitä silloin kun kohtaat surevan ihmisen lähipiirissäsi.
Kysyisinkin vielä mitä sinä olisit voinut sanoa minulle kun minulle hyvin lähein veljeni teki itsemurhan, vastaan ettet mitään mikä minua olisi lohduttanut, halauksesi olisi ollut parasta sillä hetkellä ja läsnäolosi onneksi oli niitä ihmisiä joiden olkaa vasten olen saanut itkeä. Sanoisin että hyvät kanssa ihmiset älkää jättäkkö surevia yksin hautajaisten jälkeen sillä silloin teitä tavitaan koska suru vain pahenee niiden jälkeen tarvitaan kuuntelijaa teidän läsnäoloanne antakaa surevan puhua hän tarvitsee kuuntelijaa. Sureva ei jaksa kuunnella jonnin joutavia asiota sillä hänelle on moni ennen niin tärkeä asia menettänyt merkityksensä tärkeintä on saada puhua kuolleesta läheisestään. Vielä tullee päivä jolloin sureva keskustelee kanssasi niin kuin aina ennenkin siihen vain voi mennä aikaa enemmän kuin uskotkaan.
Tärkeää on että surevan annetaan surra eikä oleteta että kyllä nyt jo pitäisi surun olla ohi.

Kaikke hyvää sinulle.

ON SE PAREPI NIIN JOS JA KUN JOKU OTTAAA EDES OSAA KUIN SE ETTÄ KAIKKI MENEE PIILOON, KUIN PELÄTÄKSEEN JOTAIN TARTUNTAA
LEUKEMIAAN MENETTTÄEEN POIKANSA ISÄ

ET kirjoitti:

ON SE PAREPI NIIN JOS JA KUN JOKU OTTAAA EDES OSAA KUIN SE ETTÄ KAIKKI MENEE PIILOON, KUIN PELÄTÄKSEEN JOTAIN TARTUNTAA
LEUKEMIAAN MENETTTÄEEN POIKANSA ISÄ

Näin on,parempi tosiaan et sanoo jotain kuin et karkuun mennään.Itse menetin 32v poikani äkillisesti ja lohduttavinta mitä olisin kuullut ois ollut et joku ois sanonut et älä sure sinäkin kuolet.Uskon jälleennäkemiseen,ei epäilystäkään mut kirkkaat kruunut ja kanteleet ei ole mun juttujani..Ikävä on välillä ihan mieletön tuntuu ruumiillisena kipuna rinnassa ja ettei jaksa seuraavaan minuuttiin mutta sitä jaksaa sekunttiin,minuuttiin,tuntiin,ja näin menen päivä kerrallaan.16.8.09 lähti poikani yöllä nukkuessaan toisiin uloittuvuuksiin.Mutta että olisi kokonaan pois,ei,mutten näe niinkuin ennen,tunnen ja näen.omallatavallani 

Enkelipojan äiti kirjoitti:

Poikani kuoli äkillisesti reilu kaksi vuotta sitten.
Nyt elän sen asian kanssa, aika on tehnyt tehtävänsä eikä suru enää muserra. Poika on aina ajatuksissa mutta en enää ota häntä puheeksi kuin läheisten ja tuttujen ihmisten kanssa.

Ongelma syntyy kun joku kysyy montako lasta sinulla on... En mitenkään voi vastata että kaksi koska silloin torjuisin menehtyneen poikani. Näissä tilanteissa aina tulee siis esiin se että yksi lapsistani on enkelinä taivaassa... Vain harva siihen pystyy suhtautumaan luontevasti ja olen sen oppinut ymmärtämäänkin. Ei sellaista asiaa kukaan haluaisi kohdata koska silloin se koskettaa ja kaikki vanhemmat pelkäävät sitä eniten maailmassa.

Lue lisää

Menetin poikani heinäkuussa....poikani oli 27vuotta. Olen samaa mieltä kanssasi,puhun asiasta vain omien
läheisteni kanssa jotka olivat läsnä poikani elämässä...on myöskin ihana huomata että tutut ihmiset
lähettävät tekstiviestejä ja kysyvät vointiani...paras kuuntelija on kuitenkin se joka jaksaa kuunneella eikä tuo omia ajatuksia esiin vaikka välillä tuntuu että ei jaksais omaisiakaan kuormittaa omalla surulla ja huoli
toisten jaksamisesta pinnalla. Käyn myös lapsen elämänkaarta lävitse ja katselen valokuvia ja hyviä muistoja
on jäänyt paljon...vaikka välillä tuntuu niin väärältä että nuori ihminen kuolee kun elämä vasta alullaan.
Eikä tätä asiaa pysty ymmärtämään,ei ehkä koskaan....mutta elämän on jatkuttava!

meille tolvanoille kirjoitti:

mitä helvettiä kestää sanoa ettei ÄRSYTÄ..tai tee mitään muutakaan.Ei kai kukaan ota osaa virne suupielissä ajatuksena olla ilkeä .Pitääkö kävellä ohi sanomatta mitään ja kohauttaa olkiaan..

Lue lisää

Olen samaa mieltä,kukaan ei sano ilkeyttään että "otan osaa" tms. On vaikeaa suhtautua ihmiseen jolta on kuollut omainen,lapsi,äiti,mikä tahansa. Pitääkö kysyä"mitä sulle voi sanoa ettet revi persettäsi?"
Tarviiko loukkaantua jos osanottaja ei välttis tiiä mitä sulle sanotaan?? kun ei sille itelle oo käyny samaa niin ei se tiedä! Pitäs tämä käsittää, lapsensa menettänyt ei ole oikeutettu tällaiseen pottuiluun, kaikesta huolimatta pitää olla tapoja.
Itse menetin tyttäreni kesällä ja kaikki osanotot olivat tervetulleita,ymmärsin että nekin voi voi voivottelut oli hyvää tarkoittavia. Olisi ollut ikävämpää jos kukaan ei olisi reagoinut mitenkään.
siispä, älä ote itteesi, ajattele että jokainen osanottaja kuitenkin haluaa sinulle hyvää.

Enkelipojan äiti kirjoitti:

Poikani kuoli äkillisesti reilu kaksi vuotta sitten.
Nyt elän sen asian kanssa, aika on tehnyt tehtävänsä eikä suru enää muserra. Poika on aina ajatuksissa mutta en enää ota häntä puheeksi kuin läheisten ja tuttujen ihmisten kanssa.

Ongelma syntyy kun joku kysyy montako lasta sinulla on... En mitenkään voi vastata että kaksi koska silloin torjuisin menehtyneen poikani. Näissä tilanteissa aina tulee siis esiin se että yksi lapsistani on enkelinä taivaassa... Vain harva siihen pystyy suhtautumaan luontevasti ja olen sen oppinut ymmärtämäänkin. Ei sellaista asiaa kukaan haluaisi kohdata koska silloin se koskettaa ja kaikki vanhemmat pelkäävät sitä eniten maailmassa.

Lue lisää

Tyttäremi kuolemasta 18 vuotta

Olen vusia surrut jo hiljaisesti. Eli tuttavat harvoin enää asiaan palaavat. On kyllä vieläkin hetkiä jolloin kyyneleet tulevat pintaan ja ikävä ahdistaa...

Aikoinani kun bussissakin kuljin, niin opin itkemään ikkunanpuoleisella silmällä, jottei se olisi vieressä istuvaa häimmästyttänyt.

Vieraiden tiedustellessa, että onko teillä lapsia tunnen pistoksen, kun en enää kerro, että hän on menehtynyt syöpään. Eli sanon vain ettei ole.....
Niissä hetkissä olen jotenkin niin häkeltynyt...

meille tolvanoille kirjoitti:

mitä helvettiä kestää sanoa ettei ÄRSYTÄ..tai tee mitään muutakaan.Ei kai kukaan ota osaa virne suupielissä ajatuksena olla ilkeä .Pitääkö kävellä ohi sanomatta mitään ja kohauttaa olkiaan..

Lue lisää

Minua on eniten lohduttanut ihmisten itkeminen. Silloin kokee, että ehkä ne sittenkin hiukan tai aika paljonkin tajuavat, mistä on kysymys. Kaikenlaiset ohjeet ja neuvot on typeriä samoin kuin kysymykset, milltä nyt tuntuu, miltä se ja se tuntuu, miltä tuntuu tyhjentää tytön opiskelukämpää, miltä nyt tuntuu, kun huomenna on uurnan lasku. Pitääkö kysymyksiin ollenkaan edes vastata? Sekin on typerää, kun neuvotaan päästämään jo vuosien päästä irti. Irtipäästäminen tapahtuu luonnostaan, kun aika tekee tehtävänsä - ei mikään muu.

Onneksi me näemme vielä!

Samat tunteet, itsekin menetin 24-v. tyttäreni 9 v. sitten, juhannuksena, äkillisesti. Shokkivaihetta on kestänyt pitkään ja siinä on sitten käsi kädessä käynyt viha ja myös ikävä.
Viha, että menetimme hänet, viha niitä ihmisiä kohtaan jotka olisivat voineet vielä pelastaa hänet - mutta eivät tehneet mitään - toiset oli kuulema sairaampia kuin tyttäreni, mistä tiesivät kun eivät tutkineet - sitten kun romahdus tuli - niin palloteltiin - miksei sanottu - huusin tyttäreni kertoi - ei kuunneltu, minä kerroin - uhattiin siirtää pois sairaalan ensiavusta - sitten kaikki olikin myöhäistä, tyrmistys heillä ja meillä shokki.
Vihasin heitä - he huolimattomuuttaan aiheuttivat tyttäremme kuoleman ja meidän sydämien särkymisen. Ainoana erona, että me saimme jatkaa elämäämme, mutta hän EI.
Puhun vieläkin jatkuvasti, että minulla on kaksi lasta toinen tyttö ja toinen poika. Kysyvät missä ovat - shokeeraan, toinen nukkuu hautausmaalla ja toinen on vielä kotona ja miettii mitä tekis opiskelis vai meniskös jo töihin.
Todellakaan säälittelyt eivät vieneet meitä minnekään - ei edes pientä helpotusta - ainoa helpotus oli, että saimme ja saan puhua tyttärestäni, hänhän on joka päivä läsnä, sydämissämme.
Monet ovat sanoneet eikö pitäisi jo antaa olla ja mennä eteenpäin... kyllähän sitä eteenpäin mennään, mutta erilailla, sydämestä palanen pois ja sehän palanen ei kasva siihen takaisin - haava on syvä - arpeutunut ja täynnä kiinnikkeitä - jotka todella sattuvat. Sen kanssa vain on elettävä.
Lapsen menettäminen on aina pahin, koskapa järjestys on väärä. Vaikka puoliso olisi ollut kuinka rakas, sen paikan voi toinen täyttää ajan kanssa. Vanhempien pois meno on raskas, mutta sekin kipu hellittää, kun aikaa kuluu.
Sisaruksen pois meno, varsinkin nuoren, on toiselle sisarelle melkein sama kuin oma lapsi - oma vanhempi - mutta kun aikaa menee vuosia vuosia suru jää kauemmas ja helpottaa.
Oman lapsen pois meno, sitä ei kukaan korvaa, sen tilalle ei kukaan astu, sitä palasta/aukkoa ei kukaan täytä. Mikäli yrittää täyttää, niin se on aina teennäinen ei samanlainen voi koskaan olla - eikä edes luulla kenenkään sitä. Eräs hyvä vertaus oli, että sormi katkaistaa - se puuttuu ja sitä ei toista samanlaista saa tilalle - se oma kasvanut puuttuu. Kyllähän niitä proteeseja voi tehdä ja siirrännäisiä, mutta se korvaavuus ei ole sitä mitä se alkuperäinen oli. Ajan kanssa tämäkin suru muuttuu - ei ole niin shokkivaihetta kuin alussa, mutta aina se on läsnä, oli siitä kulunut päivä tai 9 vuotta tai 23 vuotta tai vielä enempi. Pala puuttuu....

äitikki kirjoitti:

Olen samaa mieltä,kukaan ei sano ilkeyttään että "otan osaa" tms. On vaikeaa suhtautua ihmiseen jolta on kuollut omainen,lapsi,äiti,mikä tahansa. Pitääkö kysyä"mitä sulle voi sanoa ettet revi persettäsi?"
Tarviiko loukkaantua jos osanottaja ei välttis tiiä mitä sulle sanotaan?? kun ei sille itelle oo käyny samaa niin ei se tiedä! Pitäs tämä käsittää, lapsensa menettänyt ei ole oikeutettu tällaiseen pottuiluun, kaikesta huolimatta pitää olla tapoja.
Itse menetin tyttäreni kesällä ja kaikki osanotot olivat tervetulleita,ymmärsin että nekin voi voi voivottelut oli hyvää tarkoittavia. Olisi ollut ikävämpää jos kukaan ei olisi reagoinut mitenkään.
siispä, älä ote itteesi, ajattele että jokainen osanottaja kuitenkin haluaa sinulle hyvää.

Lue lisää

Itselleni sanoi läheinen sukulaiseni kuultuaan huonon uutisen. En osaa sanoa muuta kuin otan osaa, tämä merkitsi minulle enemmän kuin se mitä toiset yritti sanoa mahdollisimman myötätuntoisesti ja lohduttavasti. Ei ne sanat tee surusta helpompaa, mutta sukulaiseni tunsi minut hyvin ja oli sydämessään niin mukana ja tarjosi olkapäätään, jos itkettää.

Haluan kiittää sinua omasta kannastasi. Tämä ihmisten kokemukset alkaa mennä niin katkeraksi, ettei jaksaisi vaivautua enää täällä kirjoittamaan.

Olet ihana ihminen ja aivan varmasti!

ET kirjoitti:

ON SE PAREPI NIIN JOS JA KUN JOKU OTTAAA EDES OSAA KUIN SE ETTÄ KAIKKI MENEE PIILOON, KUIN PELÄTÄKSEEN JOTAIN TARTUNTAA
LEUKEMIAAN MENETTTÄEEN POIKANSA ISÄ

Hyvä, että on myös isä mukana, josko saataisiin tää keskustelu kääntymään fiksumpaan suuntaan. Itse en ole mies, mutta lapsemme kuoltua isän suru oli minun vinkkelistä raskasta seurata, hänen pitäisi olla sitä ja tätä vahva ja tunteikas yht' aikaa. Itsekäs hän ei ollut, mutta ketään ei kiinnostanut hänen suru, kaikki oli huolissaan jaksamisestani. Rakastan miestäni ja lapsieni isää syvästi, vaikeinta kaikessa on ollut se, ettet pysty tarpeeksi auttamaan, vaikka annat hänelle kaiken tuen, mutta hänkin mielessään ajatteli äiti surkoon nyt.

Tarkoitan sitä, että saatais nää minä minät pois ja keskustella aikuisina vaikeista asioista.

Olet myös kokenut menetyksistä suurimman, vielä taudin runteleman oman lapsesi. Tiedät itse miten on vain jatkettava eteen päin, mutta miehenä teet kaiken parhaasi mukaan, kenties jopa jonkun toisen varjossa. Tätä olen yrittänyt ihmisille kertoa, mutta ei naiset aina ymmärrä mitä todellinen suru ja sen kanssa eläminen.

pala puuttuu kirjoitti:

Samat tunteet, itsekin menetin 24-v. tyttäreni 9 v. sitten, juhannuksena, äkillisesti. Shokkivaihetta on kestänyt pitkään ja siinä on sitten käsi kädessä käynyt viha ja myös ikävä.
Viha, että menetimme hänet, viha niitä ihmisiä kohtaan jotka olisivat voineet vielä pelastaa hänet - mutta eivät tehneet mitään - toiset oli kuulema sairaampia kuin tyttäreni, mistä tiesivät kun eivät tutkineet - sitten kun romahdus tuli - niin palloteltiin - miksei sanottu - huusin tyttäreni kertoi - ei kuunneltu, minä kerroin - uhattiin siirtää pois sairaalan ensiavusta - sitten kaikki olikin myöhäistä, tyrmistys heillä ja meillä shokki.
Vihasin heitä - he huolimattomuuttaan aiheuttivat tyttäremme kuoleman ja meidän sydämien särkymisen. Ainoana erona, että me saimme jatkaa elämäämme, mutta hän EI.
Puhun vieläkin jatkuvasti, että minulla on kaksi lasta toinen tyttö ja toinen poika. Kysyvät missä ovat - shokeeraan, toinen nukkuu hautausmaalla ja toinen on vielä kotona ja miettii mitä tekis opiskelis vai meniskös jo töihin.
Todellakaan säälittelyt eivät vieneet meitä minnekään - ei edes pientä helpotusta - ainoa helpotus oli, että saimme ja saan puhua tyttärestäni, hänhän on joka päivä läsnä, sydämissämme.
Monet ovat sanoneet eikö pitäisi jo antaa olla ja mennä eteenpäin... kyllähän sitä eteenpäin mennään, mutta erilailla, sydämestä palanen pois ja sehän palanen ei kasva siihen takaisin - haava on syvä - arpeutunut ja täynnä kiinnikkeitä - jotka todella sattuvat. Sen kanssa vain on elettävä.
Lapsen menettäminen on aina pahin, koskapa järjestys on väärä. Vaikka puoliso olisi ollut kuinka rakas, sen paikan voi toinen täyttää ajan kanssa. Vanhempien pois meno on raskas, mutta sekin kipu hellittää, kun aikaa kuluu.
Sisaruksen pois meno, varsinkin nuoren, on toiselle sisarelle melkein sama kuin oma lapsi - oma vanhempi - mutta kun aikaa menee vuosia vuosia suru jää kauemmas ja helpottaa.
Oman lapsen pois meno, sitä ei kukaan korvaa, sen tilalle ei kukaan astu, sitä palasta/aukkoa ei kukaan täytä. Mikäli yrittää täyttää, niin se on aina teennäinen ei samanlainen voi koskaan olla - eikä edes luulla kenenkään sitä. Eräs hyvä vertaus oli, että sormi katkaistaa - se puuttuu ja sitä ei toista samanlaista saa tilalle - se oma kasvanut puuttuu. Kyllähän niitä proteeseja voi tehdä ja siirrännäisiä, mutta se korvaavuus ei ole sitä mitä se alkuperäinen oli. Ajan kanssa tämäkin suru muuttuu - ei ole niin shokkivaihetta kuin alussa, mutta aina se on läsnä, oli siitä kulunut päivä tai 9 vuotta tai 23 vuotta tai vielä enempi. Pala puuttuu....

Lue lisää

minä alkuun syytin itseäni tapahtuneesta, kunnes minullle sanoi ylilääkäri, ei äiti pysty auttamaan pienokaistaan aina. Se tehosi. En onneksi ole sortunut syyttelemään toista, mutta itseni syyttely jatkui. Jouduin tilanteen pakosta juosta salaman nopeasti ja pompata tien sivuun, koska esikoisemme oli siellä ja siellä oli pensaikko jonka läpi ei nähnyt, en voinut tietää mitä siellä on tai sen pensaikon takana. Minulle sanottiin lapseni syntyessä, Oli ollut oudossa asennossa, joka on saattanut aiheutta hapenpuutteen. Otin rankasti tiedon vastaan, muttei voinut enää tietenkään mitään muuttaa. Ja tämän tiedon saatuani tiesin itseni syyttelynkin olevan turhaa.

pala puuttuu kirjoitti:

Samat tunteet, itsekin menetin 24-v. tyttäreni 9 v. sitten, juhannuksena, äkillisesti. Shokkivaihetta on kestänyt pitkään ja siinä on sitten käsi kädessä käynyt viha ja myös ikävä.
Viha, että menetimme hänet, viha niitä ihmisiä kohtaan jotka olisivat voineet vielä pelastaa hänet - mutta eivät tehneet mitään - toiset oli kuulema sairaampia kuin tyttäreni, mistä tiesivät kun eivät tutkineet - sitten kun romahdus tuli - niin palloteltiin - miksei sanottu - huusin tyttäreni kertoi - ei kuunneltu, minä kerroin - uhattiin siirtää pois sairaalan ensiavusta - sitten kaikki olikin myöhäistä, tyrmistys heillä ja meillä shokki.
Vihasin heitä - he huolimattomuuttaan aiheuttivat tyttäremme kuoleman ja meidän sydämien särkymisen. Ainoana erona, että me saimme jatkaa elämäämme, mutta hän EI.
Puhun vieläkin jatkuvasti, että minulla on kaksi lasta toinen tyttö ja toinen poika. Kysyvät missä ovat - shokeeraan, toinen nukkuu hautausmaalla ja toinen on vielä kotona ja miettii mitä tekis opiskelis vai meniskös jo töihin.
Todellakaan säälittelyt eivät vieneet meitä minnekään - ei edes pientä helpotusta - ainoa helpotus oli, että saimme ja saan puhua tyttärestäni, hänhän on joka päivä läsnä, sydämissämme.
Monet ovat sanoneet eikö pitäisi jo antaa olla ja mennä eteenpäin... kyllähän sitä eteenpäin mennään, mutta erilailla, sydämestä palanen pois ja sehän palanen ei kasva siihen takaisin - haava on syvä - arpeutunut ja täynnä kiinnikkeitä - jotka todella sattuvat. Sen kanssa vain on elettävä.
Lapsen menettäminen on aina pahin, koskapa järjestys on väärä. Vaikka puoliso olisi ollut kuinka rakas, sen paikan voi toinen täyttää ajan kanssa. Vanhempien pois meno on raskas, mutta sekin kipu hellittää, kun aikaa kuluu.
Sisaruksen pois meno, varsinkin nuoren, on toiselle sisarelle melkein sama kuin oma lapsi - oma vanhempi - mutta kun aikaa menee vuosia vuosia suru jää kauemmas ja helpottaa.
Oman lapsen pois meno, sitä ei kukaan korvaa, sen tilalle ei kukaan astu, sitä palasta/aukkoa ei kukaan täytä. Mikäli yrittää täyttää, niin se on aina teennäinen ei samanlainen voi koskaan olla - eikä edes luulla kenenkään sitä. Eräs hyvä vertaus oli, että sormi katkaistaa - se puuttuu ja sitä ei toista samanlaista saa tilalle - se oma kasvanut puuttuu. Kyllähän niitä proteeseja voi tehdä ja siirrännäisiä, mutta se korvaavuus ei ole sitä mitä se alkuperäinen oli. Ajan kanssa tämäkin suru muuttuu - ei ole niin shokkivaihetta kuin alussa, mutta aina se on läsnä, oli siitä kulunut päivä tai 9 vuotta tai 23 vuotta tai vielä enempi. Pala puuttuu....

Lue lisää

Olen itse hoitoalallla. Aluksi oli osasto joka on terveyskeskuksen vuodeosasto (kuntoutumiseen ja vanhuutensa takia ei voi enää kotona asua monista syistä), ollut ja myöhemmin ns. viimeiseen kotiinsa muuttaneille vanhuksillle tarkoitettu osasto. En ole mikään Jumalasta seuraava todellakaan, mutta siellä työskennellessään jo ennen omia lapsia, täytyi niellä itkunsa. Olen työnikin takia oppinut, että voit lohduttaa toista monella eritavalla ja he ovat sydämessäsi samanaikaisesti voi myös tehdä. En myöskään nosta kuoleman lähellä tai kuolevien lähellä työskennelleiden asemaa korkeammalle toisia. Olen mielestäni saanut voimavaroja sieltä myös. Vanhusten tai saattohoidossa olevien kanssa työskentely voi minun tapauksessani olla, siis vaikka oman luontonsa kasvattamiseen ja ymmärtämiseen, kaikki on mahdollista.

hänen äitinsä kirjoitti:

Minua on eniten lohduttanut ihmisten itkeminen. Silloin kokee, että ehkä ne sittenkin hiukan tai aika paljonkin tajuavat, mistä on kysymys. Kaikenlaiset ohjeet ja neuvot on typeriä samoin kuin kysymykset, milltä nyt tuntuu, miltä se ja se tuntuu, miltä tuntuu tyhjentää tytön opiskelukämpää, miltä nyt tuntuu, kun huomenna on uurnan lasku. Pitääkö kysymyksiin ollenkaan edes vastata? Sekin on typerää, kun neuvotaan päästämään jo vuosien päästä irti. Irtipäästäminen tapahtuu luonnostaan, kun aika tekee tehtävänsä - ei mikään muu.

Onneksi me näemme vielä!

Lue lisää

Se on tietysti hyvä, jos jokin ele tai muu tuo lohdun. Itse olen myös kokenut, että on myös ihmisiä olemassa jotka pystyvät itkemään oikeannäköisesti, mutta opetellusti. Se on mielestäni melko lähelle tekopyhyyttä, en edes yritä väittää, että kaikkien kohdalle sattuu tekopyhiä ihmisiä. Paras on surra surua omalla tavallaan, mutta kannattaako kaikki ympärillä olevat ihmiset tiedostamatta, ajaa pois läheltä vai voisiko heistä saada tukea ilman oikeita eleitä ja sanoja.

ET kirjoitti:

ON SE PAREPI NIIN JOS JA KUN JOKU OTTAAA EDES OSAA KUIN SE ETTÄ KAIKKI MENEE PIILOON, KUIN PELÄTÄKSEEN JOTAIN TARTUNTAA
LEUKEMIAAN MENETTTÄEEN POIKANSA ISÄ

Itse olen ajatellut, että suurempi ongelma on, että kukaan ei uskalla olla lähellä surevaa kuin se, että joku lohduttaa väärin. Olenkin ajtellut,e ttä jos jollekkin läheiselle tapahtuu jotain uskallan lohduttaa, mutta tämän ketjun takia en taida uskaltaa sillä itsellänkin on ollut niin rankkaa, että en syyttömänä kyllä kenenkään raivoja kykene vastaanottamaan.

Itselläni kuoli taannoin läheinen ja koin ennemminkin niin, että alku valttelujen ( jotka koin hyvänä) jälkeen odotetaan, että eläisi niinkuin ennenkin.

läheltä seurannut kirjoitti:

Olen jo edellisessä kirjoituksessani tuonnempana sanonut ettei tarvitse sanoa mitään riittää kun on läsnä ja kuuntelee surevaa. Nyt haluan tarkentaa vielä tätä asiaa.On hyvä jos menee henkilökohtaisesti tapaamaan, tai soittaa, tekstiviestit tuntuvat sillä hetkellä kylmiltä. Voit halata tai ottaa kädestä katsoa silmiin, sillä ei ole sanoja jotka silloin lohduttaisi. Kuuntele, anna surevan puhua kuuntele mitä hän haluaa sanoa, jos hän ei pysty heti puhumaan, jää kuitenkin lähelle ei se haittaa vaikka ei puhuttaisi mitään, silloin pelkkä läsnäolosikin tuntuu surevasta hyvältä. Kyllä suurin osa surevista kuitenkin tuntee suurta puhumisen tarvetta, he haluavat puhua läheisestään joka on iäksi lähtenyt, heidän tuskansa on hyvin suuri, sanat joita ei ole tarkoitettu loukkaaviksi saatetaan kokea sellaisiksi, koska surun murtama on hyvin haavoittuvassa tilassa.
Ennen tämän viestin kirjoittamista puhelin soi tuttava soitti ja kysyi miten voit, ei hän muuta sanonut, sain puhua veljestäni sain purkaa ahdistustani ja tuskaani hän kutsui minut viikonlopulla luokseen syömään jos vain jaksaisin, vielä hän sanoi:"Että silloin voit puhua voimme vain istua olla ja puhua", Sanoin:"että tulen". minä koin että hän todella välitti minusta ja siitä mitä minulle kuuluu.
Surevet ihmiset haluavat puhua vielä silloinkin kun ulkopuolisista jo tuntuu ettei enää pitäisi surra. Surun kesto on hyvin erilainen eri ihmisillä, joku suree kaksi vuotta joku vähemmän ja joku vieläkin kauemmin. Surevalle on tärkeää että hän saa puhua ja ettei häntä jätetä yksin, voit kysyä lähtisikö hän vaikka kävelylle kanssasi mutta ei saa loukkaantua jos hän vastaa kieltävästi silloin voit kysyä häneltä mitä hän haluisi tehdä, sillä monista surevista tuntuu ettei voi eikä saa tehdä oikein mitään sillä ihmiset voisivat luulla ettemme sure, siksi he voivat keiltäytyä, ei surua voi paeta mutta hetksi helpottaa kun voi tehdä jotin, koska meitä surevia on monenlaisia , minun naapuri tuli hakemaan minua kävelylle ja sain puhua, puhua...minulle on suuri merkitys se että olen kokenut että minusta välitetään ja minua tuetaan.
On minulla ystäviäkin jotka eivät ole soittaneet eivätkä tulleet käymään ja he ovt minun lähimpiä ystäviä, uskon että eivät he tahallaan minua ole hyljänneet vaan koska he eivät osaa eivätkä uskalla kohdata minua, minusta se kyllä tuntuu pahalta minua on eniten loukannut että he ovat jättäneet minut yksin sen pelossa että eivät tiedä mitä sanoa, uskokaa jo ettei tarvitse sanoa mitään. Yhden näistä tapasin sattumoisin ja hän sanoi:"Ettei hän osaa minulle mitään sanoa". Vastasin hänelle ettei sinun tarvitse sanoa mitään sillä ei ole sanoja jotka minua lohduttaisi, lisäsin siihen että riittää kun kuuntelee, mutta ei hän ole tullut kuuntelemaan, en tiedä eikö hän jaksa kuunnella vaikka. tuttavuutemme on kestänyt melkein lapsuudesta asti, näinkin voi käydä. Nämä henkilöt jotka minuun ovat yhteyttä ottaneet ovat niitä ihmisiä joita suru on henkilökohtaisesti koskettanut heillä on kokemusta surusta.Ilmeisesti heille joilla ei ole omakohtaista kokemusta lähestyminen on vaikeea koska kokemus puuttuu. Toivon että näistä sait hieman eväitä silloin kun kohtaat surevan ihmisen lähipiirissäsi.
Kysyisinkin vielä mitä sinä olisit voinut sanoa minulle kun minulle hyvin lähein veljeni teki itsemurhan, vastaan ettet mitään mikä minua olisi lohduttanut, halauksesi olisi ollut parasta sillä hetkellä ja läsnäolosi onneksi oli niitä ihmisiä joiden olkaa vasten olen saanut itkeä. Sanoisin että hyvät kanssa ihmiset älkää jättäkkö surevia yksin hautajaisten jälkeen sillä silloin teitä tavitaan koska suru vain pahenee niiden jälkeen tarvitaan kuuntelijaa teidän läsnäoloanne antakaa surevan puhua hän tarvitsee kuuntelijaa. Sureva ei jaksa kuunnella jonnin joutavia asiota sillä hänelle on moni ennen niin tärkeä asia menettänyt merkityksensä tärkeintä on saada puhua kuolleesta läheisestään. Vielä tullee päivä jolloin sureva keskustelee kanssasi niin kuin aina ennenkin siihen vain voi mennä aikaa enemmän kuin uskotkaan.
Tärkeää on että surevan annetaan surra eikä oleteta että kyllä nyt jo pitäisi surun olla ohi.

Kaikke hyvää sinulle.

Lue lisää

Menetin poikani vasta. Hautauksesta on kulunut viikko. Hän oli erittäin vaikeasti sairas jo syntymästään lähtien. En koskaan saanut kuulla "äiti", en koskaan saanut varmaa katsetta, en koskaan nähnyt hänen kävelevän, mutta silti meillä oli näkymätön yhteys. Hän oli minun prinssini, niin rakas. Viisi vuotta hän taisteli ja lopulta itse luovutimme hänen puolestaan. Ajattelimme, että on itsekästä pitää häntä luonamme ja kielsimme asiat, jotka ehkä olisivat häntä auttaneet eteenpäin. Erittäin haasteellinen tilanne.

Saimme kaksi viikkoa saattohoitaa häntä ja olin hänen vierellään yötä päivää. Oli raskasta seurata vierestä hiljaista hiipumista, samalla miettien, mikä tilanne voisi olla... Tunteet olivat ristiriitaiset. Odotin loppuvaiheessa, että kaikki loppuisi, olin mielestäni hyvästellyt tarpeeksi, halusin hänelle helpotuksen. Kun päivä tuli olin helpottunut, mutta suru on ollut järjettömän suuri ja ikävä mieletön. Kun haluaisi vain painaa hänet syliin, halata ja silittää.

Nyt vain mietin, että teimmehän oikein, kelaan mielessäni viimeistä elin päivää ja mietin että olisiko pitänyt tehdä enemmän? Olin itse vastuussa tilanteesta ja nyt vastuu tuntuu musertavalta. Järkyttää ajatella tilannetta jälkeenpäin kun pieni hiipuu niin hiljalleen ja näki kuinka merkit alkoivat näkyä... Huh, siinä tilanteessa olin niin omilla jalillani, nyt niitä ei enää ole ollenkaan. Sydän särkyy.

Kiitos, halusin kertoa tuon. Suhtautumisessa olen samoilla linjoilla. Tunteet vaihtelee. Pahinta on juuri Se neuvominen ja kertominen kuin tietäisi miltä tuntuu, ei sitä voi tietää kukaan joka ei ole kokenut ja kpkemuksiinkin vaikuttaa moni asia. Kaikki on niin yksilöllistä, nämä tilanteetkin. Mutta suru on suuri ja ikävä kova! Minua vihastuttaa jos ei noteeraa. Erittäin läheinen ihminen soitti seuraavana päivänä kuolemasta, eikä maininnut asiaa mitenkään. Soitti kysyäkseen jonkun laitteen hintaa. Olin pettynyt, edes jokin pieni ele, että välittää, sitä ei tullut. Ei, mutta hautajaisiin toi kukat. Hän oli jo välinpitämätön sairauden tullessa esille. Mutta Se on hänen kypsymättömyyttään henkisesti, vaikka se kiukuttaa.

Tämä suru on yllättänyt minut, vaikka tiesin päivän tulevan. Ajattelin ettei se olisi maahan tässä tilanteessa näin lujaa. Nyt hoidan pientä vauvaani ja tiedän hänellä olevan varattu paikka veljensä hautaan. Jonain päivänä minulla on kaksi enkelilasta ja toivottavasti kuitenkin terveet kaksi muuta elossa.

Tekstiviestit on ehkä nykyajan surukirje, ennenhän ei ollut sopivaa mennä kutsumatta surutaloon eikä surevaa kuulunut "häiritä", siksi lähetettiin surukirje (eikä vieraammat ystävät vaan tupsahtaneet kyselemään kuulumisia, mutta tämähän on etiketin mukaan, joten...)ja esim. kukat kuuluisi nykyjäänkin (taas etiketin mukaan) toimituttaa surutaloon, ei viedä itse. Tämä kai on "keksitty" siksi kun jokainen kokee läheisyyden tarpeen surun kohdattua eri tavoin, jotkut kaipaa läheisyyttä ja toiset eivät voi sietää jatkuvaa puhelimen soimista ja ihmisiä ympärillä. Ikäänkuin heitetään pallo omaiselle ja hän voimiensa/halujensa mukaan ottaa yhteyttä.

Kokeilepa, soita nyt niille tekstiviestien lähettäjille, niin varmaankin he alkavat taas soitella normaalisti. He tarkoittavat varmasti vain hyvää sinulle ja ajattelivat antaa sinulle "tilaa" -Voimia sinulle!

Minulle myös sukulaiset muuttuivat omituiseksi.Minun lapsi kuoli autoonnettomuudessa minun äiti puolusti kuskia oli täysin kuuro minun tuskalle kuski jäi henkiin minun lapseni kuoli äidistäni ei ole kuulunut 2v mitään väli poikki.Sisko ilmoitti ette pysty tukemaan ei ole kuulunut mitään veli kuuntelee ainoa joka on pysynyt rinnalla harvakseen ei tässä mikään lohduta.Ystävissä täydelinen kato olen niin yksin koko identiteetti pitää rakentaa uudelleen aloitaa yksinäisyydestä ja suostua suruun ja yksinäisyyteen ei tukeutua kehenkään uusi elämä on rakenettava pienistä asioista olin 1v sairaslomalla ja sitten äitiys lomalla .Uusia ystäviä on tullut vanhat saanet jäädä jos eivät ole tehneet työtä ja kasvaneet kanssani surussa en tee niin pelokailla ystävillä mitään elämä on liian arvokasta tuhlata turhiin ystäviin.

Kokemuksesta tiedän, sillä menetin ainoan lapseni sairauskohtauksen vuoksi, että ei ehkä ympärillä olevat ihmiset, työkaverit ja ystävät kaikki tarkoita sanoillaan pahaa, jotkut ovat oikeasti pahoillaan ja osaaottavia. Sitten on toisia, jotka katsovat aiheellisesti muistuttaa ja vihjailla, jos näyttelet iloista naamaa, vaikka sydän rinnasta revittäisi. Kukaan, ei kukaan tunne todellista suruasi, jopa käy niin, että pääset hoitamaan ja lohduttamaan muita. Sanon, että pääset, etkä joudu, sillä siinä oma tuska helpottuu. Luulen sen olevan tunnevelkaa, mitä jää luopumisprosessissa, jota yrittää maksaa takaisin.
Ihmeellistä sekin, että vaikka sukulaiset hautajaisten jälkeen kaikkosi olemattomiin, sillä neljään vuoteen ei ole vierailuja ollut kutsuistani huolimatta, eivät liioin soita, vain jos apuani tarvitsevat. Olen ollut aina valmis auttamaan tarvittaessa. Suren heidän ajattelemattomuuttaan, olenhan menettänyt mieheni, lapseni ja itsekin syöpähoidot läpikäyneenä tiedän meidän kaikkien elämän rajallisuuden. En ole katkera, olen surullinen ja voimaton. Ajattelen, että jokaisella on oma elämä ja vapaa tahto.

Jaksamista kaikille, siunaavia ajatuksia ja rukoillaan niiden puolesta, jotka meitä karttavat.

kuoleen lapsen äiti kirjoitti:

Minulle myös sukulaiset muuttuivat omituiseksi.Minun lapsi kuoli autoonnettomuudessa minun äiti puolusti kuskia oli täysin kuuro minun tuskalle kuski jäi henkiin minun lapseni kuoli äidistäni ei ole kuulunut 2v mitään väli poikki.Sisko ilmoitti ette pysty tukemaan ei ole kuulunut mitään veli kuuntelee ainoa joka on pysynyt rinnalla harvakseen ei tässä mikään lohduta.Ystävissä täydelinen kato olen niin yksin koko identiteetti pitää rakentaa uudelleen aloitaa yksinäisyydestä ja suostua suruun ja yksinäisyyteen ei tukeutua kehenkään uusi elämä on rakenettava pienistä asioista olin 1v sairaslomalla ja sitten äitiys lomalla .Uusia ystäviä on tullut vanhat saanet jäädä jos eivät ole tehneet työtä ja kasvaneet kanssani surussa en tee niin pelokailla ystävillä mitään elämä on liian arvokasta tuhlata turhiin ystäviin.

Lue lisää

vauvan menettänyt .
n. 30 v.
Kohdalleni kävi myös sukulaisteni kaikkoaminen. Tänä vuonna vauvani täyttäis 30 v. Menetys tapahtui synnytys-huoneessa.Olin sairalassa vajaa 2 viikoa tapahtuneen jälkeen. Sain sydänvian silloin...eli sydän-hermot alkoi reistailla .Vanhempi veli kävi kerran sairaalassa katsomassa...menetyksestä oli silloin jo kulunut yli viikko.! Yhteydet sen jälkeen meni n. 20 :ksi vuodeksi...vasta v. 2002 alkoi
olla aluksi kerran vuodessa ,sen jälkeen v. 2006 oli vähän tiiviimpää. Vauvastani emme ole koskaan puhuneet. 2 :den tyttäreni kanssa kylläkin .Itse en ole koskaan
pystynyt käymään hänen haudallaan...tyttöni hoitaa sitä . Olen myös menettänyt
äitini..vaikkakin vanhuuteen,niin ei niiden suru muuta mitenkään toista...kum-
pikin vaikuttaa omalla tavalla yhtä vaikeelta edelleen . Ilmaisen osan-ottoni monella tavalla...sanoilla "otan osaa " ...halaamalla...koskettamalla olkapäätä .Puhun ,jos henkilö haluaa,ja kuuntelen ! Voimia kaikille surussaan !

loputon suru kirjoitti:

vauvan menettänyt .
n. 30 v.
Kohdalleni kävi myös sukulaisteni kaikkoaminen. Tänä vuonna vauvani täyttäis 30 v. Menetys tapahtui synnytys-huoneessa.Olin sairalassa vajaa 2 viikoa tapahtuneen jälkeen. Sain sydänvian silloin...eli sydän-hermot alkoi reistailla .Vanhempi veli kävi kerran sairaalassa katsomassa...menetyksestä oli silloin jo kulunut yli viikko.! Yhteydet sen jälkeen meni n. 20 :ksi vuodeksi...vasta v. 2002 alkoi
olla aluksi kerran vuodessa ,sen jälkeen v. 2006 oli vähän tiiviimpää. Vauvastani emme ole koskaan puhuneet. 2 :den tyttäreni kanssa kylläkin .Itse en ole koskaan
pystynyt käymään hänen haudallaan...tyttöni hoitaa sitä . Olen myös menettänyt
äitini..vaikkakin vanhuuteen,niin ei niiden suru muuta mitenkään toista...kum-
pikin vaikuttaa omalla tavalla yhtä vaikeelta edelleen . Ilmaisen osan-ottoni monella tavalla...sanoilla "otan osaa " ...halaamalla...koskettamalla olkapäätä .Puhun ,jos henkilö haluaa,ja kuuntelen ! Voimia kaikille surussaan !

Lue lisää

Jatkoa yllä olevaan....olen kyllä jälkeen päin ajatellut näiden sukulaisten pitkää aikaa,ennenkuin mitään yhteyttä otettiin,niin ehkä he eivät tosiaan tienneet /osanneet miten toimia . Aikoinaan se tuntui tosi pahalta,kun ei ollut minkäälaista yhteyttä...äitini taholta kylläkin . Onneksi edes häneltä . Oli ,kuin ei olisi ollut sisaruksia ollenkaan...emme ole enää nuoria,siksi tuntuu monesti,että jos edes kerran voisimme puhua vauvastani...selviäis ehkä mahdolliset väärin -käsitykset .
Puhdistais samalla ilma-piiriä ! Olisiko ehkä jollain jotain mieli-pidettä kirjoituksestani !

Minusta lapsen haudalla ei kannata käydä. Me tapaamme vielä ja hän 'vaan' lähti täältä, edesmeni ennen aikojaan, jo edeltä.

kuoleen lapsen äiti kirjoitti:

Minulle myös sukulaiset muuttuivat omituiseksi.Minun lapsi kuoli autoonnettomuudessa minun äiti puolusti kuskia oli täysin kuuro minun tuskalle kuski jäi henkiin minun lapseni kuoli äidistäni ei ole kuulunut 2v mitään väli poikki.Sisko ilmoitti ette pysty tukemaan ei ole kuulunut mitään veli kuuntelee ainoa joka on pysynyt rinnalla harvakseen ei tässä mikään lohduta.Ystävissä täydelinen kato olen niin yksin koko identiteetti pitää rakentaa uudelleen aloitaa yksinäisyydestä ja suostua suruun ja yksinäisyyteen ei tukeutua kehenkään uusi elämä on rakenettava pienistä asioista olin 1v sairaslomalla ja sitten äitiys lomalla .Uusia ystäviä on tullut vanhat saanet jäädä jos eivät ole tehneet työtä ja kasvaneet kanssani surussa en tee niin pelokailla ystävillä mitään elämä on liian arvokasta tuhlata turhiin ystäviin.

Lue lisää

voin vain sanoa toivon sinulle parempaa huomista ja toivon onnesi löytyvän. Vaik' en tunne sinua, kirjoituksiesi mukaan kuitenkin, haluan sinulle vain kaikkea hyvää elämässäsi, käännä uusi suunta ja tee itse elämässäsi mitä itse oikeasti haluat tehdä. ota mukaasi elämäsi pyörteisiin kaunis muisto siitä kaikkein kalleimmasta, hän ei ole luonasi enää, mutta pidä hänet muistissa kauniina.

Itselleni oma äitini sanoi kuultuaan, että poikani oli kuollut, sanoi: Ei se, että sinun lapsesi, mutta minun lapsenlapseni on kuollut, on niin lohduton olo. En osannut olla edes vihainen. Itkimme yhdessä äitini kanssa oma isäni lähti itkemään oven ulkopuolelle. Kukaan ei surun kanssa voi tehdä väärin. Minun mielestäni ihmisen oma tapa surra auttaa edes jollain tavalla elämässä vuosiakin ehkä eteenpäin.

poikansa menettänyt kirjoitti:

Itselleni oma äitini sanoi kuultuaan, että poikani oli kuollut, sanoi: Ei se, että sinun lapsesi, mutta minun lapsenlapseni on kuollut, on niin lohduton olo. En osannut olla edes vihainen. Itkimme yhdessä äitini kanssa oma isäni lähti itkemään oven ulkopuolelle. Kukaan ei surun kanssa voi tehdä väärin. Minun mielestäni ihmisen oma tapa surra auttaa edes jollain tavalla elämässä vuosiakin ehkä eteenpäin.

Lue lisää

Jatkoa viesteihini vielä.

Ei pidä jäädä vellomaan ja suremaan turhaan. Suree silloin, kun itseään surettaa.

Myöhemmin oli minulla vasta vaikeammat ajat, esikoiseni ja yksin kaksonen kotona, eivät olleet enää "täysin vanhempiensa hoivissa". Olen taas päässyt takaisin normaali arkeen, vaikkakin univaje onkin ollut pitkään jo suuri. En aina sure tietoisesti ainakaan, mutta se rytmi vain jäi päälle.

Sydän rikki. Vähän yli kolme vuotta kulunut poikani (19v.)kuolemasta. En tiedä miten jaksan. En tiedä miten olen yleensä tähän asti voinut jaksaa. Eilistä eikä mennyttä aikaa, ei niitä jaksa edes ajatella, ei miettiä. Kaikki voimat menee siihen, että jaksaa elää tänään, jaksaa tämän päivän, tämän hetken. Mitään enempää ei jaksa. Vain sen, mikä on tällä hetkellä menossa, tässä hetkessä. Ei uskalla edes ajatella, että mitä sitten, jos romahdan. Jos en jaksakaan enää...
Kuin robotti suoritan jokapäiväisen töissä käymiseni. Sielläkin vain pakolliset hommat. Kotonakin vain kaikkein välttämättömimmät. Muun ajan kerään voimia, että jaksan taas nämä samat jutut. Tämä juttu on mukana koko ajan, halusi tai ei. Jos minulta olisi kysytty, niin en todellakaan olisi halunnut tällaista elämää, tällaista kokemusta. Mutta kun ei kysytty, jaksatko, kestätkö lapsesi kuoleman.
Ehkä tämä onkin minulle liikaa? Jonain päivänä. Kun en jaksa enää tämän asian kanssa. Kun ei päivääkään mene, ettenkö ajattele, olisiko helpompi kuolla itsekin pois? Turha jaaritella kenenkään "sun elämälläsi on merkitystä..." jne. Minä en sitä merkitystä nyt sisäistä, enkä tiedä, enkä ymmärrä. Tiedän, että jokaisella on oma ristinsä, oma taakkansa, mutta minä en tahdo jaksaa omani kanssa. Sori.

myös... kirjoitti:

Sydän rikki. Vähän yli kolme vuotta kulunut poikani (19v.)kuolemasta. En tiedä miten jaksan. En tiedä miten olen yleensä tähän asti voinut jaksaa. Eilistä eikä mennyttä aikaa, ei niitä jaksa edes ajatella, ei miettiä. Kaikki voimat menee siihen, että jaksaa elää tänään, jaksaa tämän päivän, tämän hetken. Mitään enempää ei jaksa. Vain sen, mikä on tällä hetkellä menossa, tässä hetkessä. Ei uskalla edes ajatella, että mitä sitten, jos romahdan. Jos en jaksakaan enää...
Kuin robotti suoritan jokapäiväisen töissä käymiseni. Sielläkin vain pakolliset hommat. Kotonakin vain kaikkein välttämättömimmät. Muun ajan kerään voimia, että jaksan taas nämä samat jutut. Tämä juttu on mukana koko ajan, halusi tai ei. Jos minulta olisi kysytty, niin en todellakaan olisi halunnut tällaista elämää, tällaista kokemusta. Mutta kun ei kysytty, jaksatko, kestätkö lapsesi kuoleman.
Ehkä tämä onkin minulle liikaa? Jonain päivänä. Kun en jaksa enää tämän asian kanssa. Kun ei päivääkään mene, ettenkö ajattele, olisiko helpompi kuolla itsekin pois? Turha jaaritella kenenkään "sun elämälläsi on merkitystä..." jne. Minä en sitä merkitystä nyt sisäistä, enkä tiedä, enkä ymmärrä. Tiedän, että jokaisella on oma ristinsä, oma taakkansa, mutta minä en tahdo jaksaa omani kanssa. Sori.

Lue lisää

Jos haluat niin kirjoita seuraavaan osoitteeseen. [email protected]
Voisin mielelläni yrittää auttaa sinua. Kaikki lapsensa menettäneet jotka haluavat kirjoittaa tuntojaan voivat käyttää samaa osoitetta. Ei tarvitse ilmoittaa itsestään mitään jos ei halua esimerkiksi nimiä.

Ei minua haittaa että muiden ihmisten sellaiset lapset, jotka ovat samanikäisiä kuin mitä poikani olisi nyt, kasvavat ja voivat hyvin.
Päinvastoin itseasiassa. Mielessä taitaa olla jonkinlainen erityinen pehmyt paikka heitä kohtaan. Ikään kuin ilahduttamalla jotain pikkupoikaa jolla on sama syntymävuosi kuin omalla elämän syliin palanneella pojallani, voisin kurottaa sinne hänen luokseen.
Tai jotain noin.

satu40 kirjoitti:

Ei minua haittaa että muiden ihmisten sellaiset lapset, jotka ovat samanikäisiä kuin mitä poikani olisi nyt, kasvavat ja voivat hyvin.
Päinvastoin itseasiassa. Mielessä taitaa olla jonkinlainen erityinen pehmyt paikka heitä kohtaan. Ikään kuin ilahduttamalla jotain pikkupoikaa jolla on sama syntymävuosi kuin omalla elämän syliin palanneella pojallani, voisin kurottaa sinne hänen luokseen.
Tai jotain noin.

Lue lisää

Oletteko te muuten saaneet osaksenne haukkuja siitä että haette vain sääliä ja olette itsekkäitä ja olette vaipuneet itsesääliin?Te jotka olette lapsestanne joutuneet luopumaan?
Minä olen joutunut tuollaisen ryöpyn kohteeksi,mutta luulen että se on vain ymmärtämättömien ihmisten puhetta.
Niin kävi minunkin kohdallani että tätä toista osapuolta jonkinverran puolusteltiin vaikka aiheutti ihan taatusti omalta osaltaan sen kauhean onnettomuuden missä lapseni menetin,ja ne rakkaat sukulaiset jopa omat sisarukseni toivon todella ettei minun tarvitse kovin usein olla heidän kanssaan missään tekemisissä.
No kaikenlaisia tunteita tämä lapsen menetys aiheuttaa,sellaisiakin että saata nukahtaa mutta heräät jonkin ajan kuluttua ja alat nähdä silmissäsi onnettomuuden kulkua tai pelkäät yksinoloa ,niitä seurauksia siitä ja surusta voisi puhua ja kirjoittaa vaikka koko illan,mutta minä ainakin ymmärrän aivan täysin kaikkia jotka ovat osan itsestään menettäneet ja voimaa toivon teille

minulta kirjoitti:

Oletteko te muuten saaneet osaksenne haukkuja siitä että haette vain sääliä ja olette itsekkäitä ja olette vaipuneet itsesääliin?Te jotka olette lapsestanne joutuneet luopumaan?
Minä olen joutunut tuollaisen ryöpyn kohteeksi,mutta luulen että se on vain ymmärtämättömien ihmisten puhetta.
Niin kävi minunkin kohdallani että tätä toista osapuolta jonkinverran puolusteltiin vaikka aiheutti ihan taatusti omalta osaltaan sen kauhean onnettomuuden missä lapseni menetin,ja ne rakkaat sukulaiset jopa omat sisarukseni toivon todella ettei minun tarvitse kovin usein olla heidän kanssaan missään tekemisissä.
No kaikenlaisia tunteita tämä lapsen menetys aiheuttaa,sellaisiakin että saata nukahtaa mutta heräät jonkin ajan kuluttua ja alat nähdä silmissäsi onnettomuuden kulkua tai pelkäät yksinoloa ,niitä seurauksia siitä ja surusta voisi puhua ja kirjoittaa vaikka koko illan,mutta minä ainakin ymmärrän aivan täysin kaikkia jotka ovat osan itsestään menettäneet ja voimaa toivon teille

Lue lisää

Jos joku kysyy minulta montako lasta minulla on niin vastaan ihan varmasti että kaksi

No voi, pitäisikö muiden jättää ilotsemasta lapsistaan, sen takia kun sinä olet menettänyt. Luulisi jo monen vuoden jälkeen pystyvänsä hyväksymään että muilla on lapsia. Eihän he ole syypäitä sun suruun,varsinkaan kun on jo noin monta vuotta kulunut, eivät varmaan ymmärrä kohdella sinua kun justiinsa lapsensa menettänyttä. Yritä nyt hyvä ihmien elää tätä päivää, mitään et kuitenkaan saa muutettua. Ja ymmärtää lapsistaan ilotsevia ihmisiä.

irroittaa... kirjoitti:

No voi, pitäisikö muiden jättää ilotsemasta lapsistaan, sen takia kun sinä olet menettänyt. Luulisi jo monen vuoden jälkeen pystyvänsä hyväksymään että muilla on lapsia. Eihän he ole syypäitä sun suruun,varsinkaan kun on jo noin monta vuotta kulunut, eivät varmaan ymmärrä kohdella sinua kun justiinsa lapsensa menettänyttä. Yritä nyt hyvä ihmien elää tätä päivää, mitään et kuitenkaan saa muutettua. Ja ymmärtää lapsistaan ilotsevia ihmisiä.

Lue lisää

Miksi ajattelet, että meidän jotka olemme menettäneet lapsemme pitäisi ymmärtää, siis sanot ymmärtää toisten iloa lapsistaan. Ethän sinäkään ymmärrä lapsensa menettäneen surua, paneppa vähän omalle kohdallesi. Lapsettomienkin, siis sellaisten, jotka tahtomattaan ovat lapsettomia, on vaikea kohdata lapsiperheitä. On ihmisiä, jotka eivät vain iloitse lapsistaan, vaan oikein tyrkyttävät heitä joka paikassa esille. Onko sekään ihan tarpeellista. Varsinkin lapsensa menettäneille se voi olla suolaa haavoille. Äläkä tule sanomaan meille, että meidän on lakattava suremasta ja jatkettava elämää aivankuin mitään ei olisi tapahtunut. Toivon, että sinun ei koskaan tarvitsisi tätä surua kokea.

irroittaa... kirjoitti:

No voi, pitäisikö muiden jättää ilotsemasta lapsistaan, sen takia kun sinä olet menettänyt. Luulisi jo monen vuoden jälkeen pystyvänsä hyväksymään että muilla on lapsia. Eihän he ole syypäitä sun suruun,varsinkaan kun on jo noin monta vuotta kulunut, eivät varmaan ymmärrä kohdella sinua kun justiinsa lapsensa menettänyttä. Yritä nyt hyvä ihmien elää tätä päivää, mitään et kuitenkaan saa muutettua. Ja ymmärtää lapsistaan ilotsevia ihmisiä.

Lue lisää

kiekua.. Ei ketään voi missään nimessä käskeä olemaan surematta. Suru on erään asteinen sairaus josta täytyy parantua elämälle. Siihen ei auta mitkään sairaalat eikä lääkkeet. Suru voi halvaannuttaa kantajansa. Suru voi tappaa surijan henkisesti. Toinen ihminen voi ahdistaa toisen määräämällä miten täytyy lopettaa sureminen. Ei se niin käy. Suru joka on jäänyt ihmiseen täytyy hoitaa toisella tavalla.

vähän kirjoitti:

Jos joku kysyy minulta montako lasta minulla on niin vastaan ihan varmasti että kaksi

Minulta on myös kysytty lasten luku-määrää...vastaan siihen ,että 2 ...kolmas on haudassa .On riitänyt vastaukseksi .

Minunkin lapseni poissa kirjoitti:

Miksi ajattelet, että meidän jotka olemme menettäneet lapsemme pitäisi ymmärtää, siis sanot ymmärtää toisten iloa lapsistaan. Ethän sinäkään ymmärrä lapsensa menettäneen surua, paneppa vähän omalle kohdallesi. Lapsettomienkin, siis sellaisten, jotka tahtomattaan ovat lapsettomia, on vaikea kohdata lapsiperheitä. On ihmisiä, jotka eivät vain iloitse lapsistaan, vaan oikein tyrkyttävät heitä joka paikassa esille. Onko sekään ihan tarpeellista. Varsinkin lapsensa menettäneille se voi olla suolaa haavoille. Äläkä tule sanomaan meille, että meidän on lakattava suremasta ja jatkettava elämää aivankuin mitään ei olisi tapahtunut. Toivon, että sinun ei koskaan tarvitsisi tätä surua kokea.

Lue lisää

Höpö höpö. Mitä tiedät lapsettomien elämästä - itsellä 7 keskenmenoa ja ei yhtään lasta , nutta iloitsen niistä , joilla on lapsia Vielä enemmän jos rakastavat lapsiaan ja hoitavat heitä kunnolla pieninä edes . Suru varastaa koko elämän jos siihen jää asumaan. Itke ja päästä irti ajallaan. Lasten kirkkaat viattomat silmät ovat kauneinta maan päällä , vieraiden lastenkin .

loputon suru kirjoitti:

Minulta on myös kysytty lasten luku-määrää...vastaan siihen ,että 2 ...kolmas on haudassa .On riitänyt vastaukseksi .

Minä vastaan, että minulla on kolme lasta, ja yksi heistä asuu Taivaassa.

Kolme lasta kirjoitti:

Minä vastaan, että minulla on kolme lasta, ja yksi heistä asuu Taivaassa.

Itseltäni on tottakai kyselty lasten lukumäärää. Vastaan heille 3, ei tarvitse pelästyä, mutta yksi heistä on enkelinä tuolla jossain ja näkee meidät. Leevi on nimeltään enkelimme.

On oma elämä kirjoitti:

Höpö höpö. Mitä tiedät lapsettomien elämästä - itsellä 7 keskenmenoa ja ei yhtään lasta , nutta iloitsen niistä , joilla on lapsia Vielä enemmän jos rakastavat lapsiaan ja hoitavat heitä kunnolla pieninä edes . Suru varastaa koko elämän jos siihen jää asumaan. Itke ja päästä irti ajallaan. Lasten kirkkaat viattomat silmät ovat kauneinta maan päällä , vieraiden lastenkin .

Lue lisää

Halusinkin löytää tähän viestiketjuun lapsettomien ja lapsettomien monien keskenmenojenn kohdanneiden surun. Sellaisilla ihmisillä varmasti on yhtä suuri suru kuin oman syntyneen lapsen kuolema, riippumatta minkä ikäinen lapsi on ollut kuolleessaan, jollei "lapsettomilla" ole jopa vielä suurempi suru. Itselläni ei ole noin käynyt.

Toivottavasti jaksat hyvin!

Minunkin lapseni poissa kirjoitti:

Miksi ajattelet, että meidän jotka olemme menettäneet lapsemme pitäisi ymmärtää, siis sanot ymmärtää toisten iloa lapsistaan. Ethän sinäkään ymmärrä lapsensa menettäneen surua, paneppa vähän omalle kohdallesi. Lapsettomienkin, siis sellaisten, jotka tahtomattaan ovat lapsettomia, on vaikea kohdata lapsiperheitä. On ihmisiä, jotka eivät vain iloitse lapsistaan, vaan oikein tyrkyttävät heitä joka paikassa esille. Onko sekään ihan tarpeellista. Varsinkin lapsensa menettäneille se voi olla suolaa haavoille. Äläkä tule sanomaan meille, että meidän on lakattava suremasta ja jatkettava elämää aivankuin mitään ei olisi tapahtunut. Toivon, että sinun ei koskaan tarvitsisi tätä surua kokea.

Lue lisää

Itse en ainakaan voi olla toisen onnelle vihainen. Tykkään olla ihmisten kanssa, tykkään seurata lapsiperheiden menoa, vaikka minulla toisten mukaan olisi oikeus olla vihainen, tuollakin äidillä tai noillakin vanhemmilla on pieni poika, tai sitä tai tätä. En usko, että jaksaisin elää enää, jos ajattelisin aina noin. Kuka tietää vaikka heilläkin olisi lapsen menetyksestä kokemusta, he eivät vain näytä sitä, koska on lapsia muitakin.

poikansa menettänyt kirjoitti:

Itseltäni on tottakai kyselty lasten lukumäärää. Vastaan heille 3, ei tarvitse pelästyä, mutta yksi heistä on enkelinä tuolla jossain ja näkee meidät. Leevi on nimeltään enkelimme.

Lue lisää

Minulla on 2 tytärtä ja 1poika, heistä yksi on kuollut.

3 lasta kirjoitti:

Minulla on 2 tytärtä ja 1poika, heistä yksi on kuollut.

-mulla on 1 poika sanon niille, joihin en (toivottavasti) enää törmää. Sanon 1 ihana nuori mies ja melkein hetken uskonkin, että hän on vielä. Olen pienen hetken onnellinen, kun ajattelen, että mulla on hänet vielä täällä.

-sit, jos vielä kysellään, voin puhua kuin hän olis vielä... mitä hän tekee, mistä hän pitää jen. Ja taas olen pienen hetken melkein onnellinen, kun melkein itsekin uskon, että hän on. Tiedän, ettei hän olisi koskaan halunnut tuottaa mulle mitään surua. MAAILMAN IHANIN NUORI MIES!

Tai
-lapseni on taivaassa, mut me nähdään vielä.

poikansa menettänyt kirjoitti:

Halusinkin löytää tähän viestiketjuun lapsettomien ja lapsettomien monien keskenmenojenn kohdanneiden surun. Sellaisilla ihmisillä varmasti on yhtä suuri suru kuin oman syntyneen lapsen kuolema, riippumatta minkä ikäinen lapsi on ollut kuolleessaan, jollei "lapsettomilla" ole jopa vielä suurempi suru. Itselläni ei ole noin käynyt.

Toivottavasti jaksat hyvin!

Lue lisää

Minusta on erilaista surra ihmistä, jonka kanssa on elänyt vaikka 20 vuotta kuin surra vastarytynyttä.

Kun olin järjestämässä lapseni hautajaisia, niin edellisenä iltana siellä missä muistotilaisuuden piti olla, oli eräs suntio vai kuka 'taivaan lahja' sille seurakunnalle hän oli, kertoi, että kyllähän ymmärtää (!), kun hän on haudannut vastasyntyneen lapsensa. Meinasin tölvästä, että on se hyvä, kun sulla on sellainen kokemus, niin sä ymmärrät niin hyvin.

Minä tiesin siinä kohtaa aika tarkkaan, mitä olin menettänyt, millasta lasta olin hautaamassa, mutta hänelle tuo vastasyntynyt oli minusta omien odotusten ja toiveitten hautaamista. Varmasti sekin on ollut vaikeaa, mutta aivan erilaista.

Tuntuu yleensä tosi pahalta, kun joku väittää tietävänsä, miltä tuntuu, kun on menettänyt lapsensa, jos ei ole lastaan ollenkaan menettänyt.

Mielenkiintoisia, mutta surullisia kirjoituksia.
Oma äitini menetti ensimmäisen lapsensa ja mieheni perheessä menetettiin nuori lapsi erittäin traumaattisesti joitakin vuosia sitten.

Aina kun näitä tarinoita kuulee, tulee itselle todella synkkä olo, niin pahalta ne jutut tuntuvat - vaikka ei voi asiaa samalla tavalla kohdata/ymmärtää kuin kuolleen lapsen vanhemmat.

Luulenpa, että mitä tahansa sanoo, se kuulostaa aina oudolta tai teennäiseltä. Tilanteet ja kohtalot ovat kuitenkin ainutlaatuisia. Mutta tuskinpa osaaottava ihminen pahaa tarkoittaa, vaikka kuulostaakin töksäyttävältä. Siinä tilanteessa ei vaan taida olla mitään, mitä sopisi sanoa.

Olen paljon miettinyt miten tulisi suhtautua näihin läheisten menetyksiin. Välillä tunnen syyllisyyttä että mietin asioita, jopa suren näitä menetyksiä, vaikka minulla ei niihin ole omakohtaista kosketusta. En tiedä, miten lapsensa menettävät sen kokevat?

Olen jopa törmännyt sellaiseen suhtautumiseen, että kuolema on surullinen tapahtuma, mutta se on loppupiste, josta voi siirtyä toisenlaiseen murehtimiseen. (Verrattuna läheisten lasten huumeongelmiin, jotka rasittavat vanhempia alituisesti).

Toivon teille lapsenne menettäneille paljon voimia ja aurinkoisempia päiviä elämässä.

Minä sanon niin että jos on jollain otsaa tulla vielä ilkeilemään etes hitusen vertaa.. kun lapsi kuolee niin JO ON PERKELE.. eipä tuu toiste ne lapset mitä ollaan tehty ja menetetty ovat RAKKAITA yrittäköömpä tulla joku arvostelemaan.. saapi tasan kokea nahoissaan sellasii sikojA ON MUT JOS ON OTSAA TULLA NIIN EI TUU TOISTA KERTAA.. MINULLE KÄVI IKÄVÄSTI ,MUT EIPÄ YKSIKÄÄN OLE TULLU INISEMAAN JA JOS TULIS ON VARMA ..ET EI TUU TOISTE..MINÄ EN SÄÄLIÄ KAIPAA MUT ETTÄ JOS EI OSANOTTOA TUU JOLTAKIN OLKOON TULEMATTA. EI SE NIISTÄ OO KIINNI..SAA SITÄ PUHUA AINA JOS OVAT NIIN TÄYDELLISIÄ PUHUKOOT NUO PASKAT.. MUT SATTUU SITÄ AJAN KANSSA KAIKILLE JA TURHA TULLA MULTA NEUVOJA KYSELEE .. MUT EI ONNEKSI VIELÄ KUKAAN OLE TULLU PUHUMAAN PASKAA.. ONNEKSI..OSANOTTONI SULLE

pois menneet kirjoitti:

Minä sanon niin että jos on jollain otsaa tulla vielä ilkeilemään etes hitusen vertaa.. kun lapsi kuolee niin JO ON PERKELE.. eipä tuu toiste ne lapset mitä ollaan tehty ja menetetty ovat RAKKAITA yrittäköömpä tulla joku arvostelemaan.. saapi tasan kokea nahoissaan sellasii sikojA ON MUT JOS ON OTSAA TULLA NIIN EI TUU TOISTA KERTAA.. MINULLE KÄVI IKÄVÄSTI ,MUT EIPÄ YKSIKÄÄN OLE TULLU INISEMAAN JA JOS TULIS ON VARMA ..ET EI TUU TOISTE..MINÄ EN SÄÄLIÄ KAIPAA MUT ETTÄ JOS EI OSANOTTOA TUU JOLTAKIN OLKOON TULEMATTA. EI SE NIISTÄ OO KIINNI..SAA SITÄ PUHUA AINA JOS OVAT NIIN TÄYDELLISIÄ PUHUKOOT NUO PASKAT.. MUT SATTUU SITÄ AJAN KANSSA KAIKILLE JA TURHA TULLA MULTA NEUVOJA KYSELEE .. MUT EI ONNEKSI VIELÄ KUKAAN OLE TULLU PUHUMAAN PASKAA.. ONNEKSI..OSANOTTONI SULLE

Lue lisää

terapian jäläkkeen uskalsin tunnustaa,että miekkii oon mänettäny lapsen.Nuo sanat oli miun sydänverellä kirjutettu-ja eikös se kultasuudelma heti ilmoittanut,etten minä "akka"tiiä lapsen kuolemasta mittää!Voi,kun en tietäskkää!!!

pois menneet kirjoitti:

Minä sanon niin että jos on jollain otsaa tulla vielä ilkeilemään etes hitusen vertaa.. kun lapsi kuolee niin JO ON PERKELE.. eipä tuu toiste ne lapset mitä ollaan tehty ja menetetty ovat RAKKAITA yrittäköömpä tulla joku arvostelemaan.. saapi tasan kokea nahoissaan sellasii sikojA ON MUT JOS ON OTSAA TULLA NIIN EI TUU TOISTA KERTAA.. MINULLE KÄVI IKÄVÄSTI ,MUT EIPÄ YKSIKÄÄN OLE TULLU INISEMAAN JA JOS TULIS ON VARMA ..ET EI TUU TOISTE..MINÄ EN SÄÄLIÄ KAIPAA MUT ETTÄ JOS EI OSANOTTOA TUU JOLTAKIN OLKOON TULEMATTA. EI SE NIISTÄ OO KIINNI..SAA SITÄ PUHUA AINA JOS OVAT NIIN TÄYDELLISIÄ PUHUKOOT NUO PASKAT.. MUT SATTUU SITÄ AJAN KANSSA KAIKILLE JA TURHA TULLA MULTA NEUVOJA KYSELEE .. MUT EI ONNEKSI VIELÄ KUKAAN OLE TULLU PUHUMAAN PASKAA.. ONNEKSI..OSANOTTONI SULLE

Lue lisää

varma ettei lapsesi ole Jumalan luona onnellisena. Jeesus sanoi että lasten kaltaisten on taivasten valtakunta.Ainut lohtu on Jumalassa.

pois menneet kirjoitti:

Minä sanon niin että jos on jollain otsaa tulla vielä ilkeilemään etes hitusen vertaa.. kun lapsi kuolee niin JO ON PERKELE.. eipä tuu toiste ne lapset mitä ollaan tehty ja menetetty ovat RAKKAITA yrittäköömpä tulla joku arvostelemaan.. saapi tasan kokea nahoissaan sellasii sikojA ON MUT JOS ON OTSAA TULLA NIIN EI TUU TOISTA KERTAA.. MINULLE KÄVI IKÄVÄSTI ,MUT EIPÄ YKSIKÄÄN OLE TULLU INISEMAAN JA JOS TULIS ON VARMA ..ET EI TUU TOISTE..MINÄ EN SÄÄLIÄ KAIPAA MUT ETTÄ JOS EI OSANOTTOA TUU JOLTAKIN OLKOON TULEMATTA. EI SE NIISTÄ OO KIINNI..SAA SITÄ PUHUA AINA JOS OVAT NIIN TÄYDELLISIÄ PUHUKOOT NUO PASKAT.. MUT SATTUU SITÄ AJAN KANSSA KAIKILLE JA TURHA TULLA MULTA NEUVOJA KYSELEE .. MUT EI ONNEKSI VIELÄ KUKAAN OLE TULLU PUHUMAAN PASKAA.. ONNEKSI..OSANOTTONI SULLE

Lue lisää

Onhan se tuokin asenne, enkä voi siitäkään syyttää, olet ihminen. Kaikille taakka kantaa ei ole tarpeeksi kevyt, jotta pystyisi antamaan anteeksi ja kohtaamaan ihmisiä, jotka varmasti haluaisivat vain hyvää toiselle.

Minäkin olen menettänyt lapseni - tosin jo raskausaikana, mutta jouduin synnyttämään sen. :'(
Kyllä sanoisin että se on niin raskasta että ei sitä pysty sanoin kuvaamaan.
Olin 6kk kun lapseni lähti taivaaseen. Tiesin sen heti yöllä, mutta mieheni sanoi ettei ole mitään hätää vaikkei se liiku - että mennään aamulla lääkäriin.

Edelleen jos joku kysyy minulta "onko sinulla lapsia?" vastaan että on yksi, mutta se odottaa minua taivaassa.
Hän on turvassa nyt - Jeesuksen sylissä. Jumala pitää hänestä nyt huolta. :)

Maria, ajattelen juuri samalla tavalla kuin sinä. Saan kohdata lapseni taivaassa! :) Odotan vain sitä hetkeä.
Olen itse uskossa ja luotan Jumalaan.

Jos haluat kirjoittaa minulle, niin kirjoita [email protected]

Lueskelen näitä tarinoita koska minäkin menetän lapseni.Eteneväsairaus poikani voi nyt hyvin koskaan ei tiedä milloin on viimeinen päivä. Silloin kun havaittiin lapsellani se sairaus oli 6vuotijas siitä lähtien on pitänyt opetella elämään kuoleman kanssa poikani sanoo meistä jokainen kuolee joskus näihän se on. Niin minäkin haluaisin lapseni olisi terve kaikille lapsille sitä onnea ei suoda.Olen iloinen jokaisesta päivästä mitkä olemme saanut elää toivon myös niitä olevan edessä myös.Kyllähän kuolema pelottaa miten selviä on minulle elämäni aika sattunut kaikenlaista olen selvinyt.

Yksi Äiti kirjoitti:

Lueskelen näitä tarinoita koska minäkin menetän lapseni.Eteneväsairaus poikani voi nyt hyvin koskaan ei tiedä milloin on viimeinen päivä. Silloin kun havaittiin lapsellani se sairaus oli 6vuotijas siitä lähtien on pitänyt opetella elämään kuoleman kanssa poikani sanoo meistä jokainen kuolee joskus näihän se on. Niin minäkin haluaisin lapseni olisi terve kaikille lapsille sitä onnea ei suoda.Olen iloinen jokaisesta päivästä mitkä olemme saanut elää toivon myös niitä olevan edessä myös.Kyllähän kuolema pelottaa miten selviä on minulle elämäni aika sattunut kaikenlaista olen selvinyt.

Lue lisää

Tuntuu pahalta että aina vaan joku muukin joutuu käymään läpi tuota painajaista, jonka olen itse kokenut. Minä olen menettänyt poikani etenevälle sairaudelle, eräälle leukodystrofialle. Oireita oli jo aiemmin mutta diagnoosi saatiin vasta 7-vuotiaana. Hän eli reilu neljä vuotta rankan tautinsa kanssa. Kuolemaan yritti varautua, mutta se yllätti silti. Ei lapsen kuolemaan voi muutenkaan valmentautua.
Minusta tuntuu, että tämä minun suruni on jäänyt jumiin ja tai on niin paljon työstettävää noilta vuosilta. On rankkaa katsoa lapsen kärsimystä, kun ei voi paljon auttaa eikä voineet oikein lääkäritkään. Sairaus runteli niin kokonaivaltaisesti ja vei lähes kaiken jo niin lyhyessä ajassa. Nyt sitten on oma vuoroni sairastella... se ei jaksa kauhesati huolestuttaa. Lapsen vaikean sairastamisen ja lapsen kuoleman jälkeen ei osaa surra omaa kohtaloaan.

Paljon sinulle voimia rakkaalle raskaalle taipaleelle ja mahdollisimman hyviä vointeja pojallesi ja teille yhteisiä ihania hyviä hetkiä. Rohkeasti päivä kerrallaan.

Miten muotoilisin oikein tämän. Henkilökuntaa en puolustaisi enkä syyttäisi, mutta pikku virheitä kävi omalla kohdallanikin. Kaksoset oli ja vaikka kaikki tuli itselleni ns. puun takaa. Viitteitä poikani kuolemaan oli jo aiemmin. Hiukan ennen sectiota olin tutkittavana ennenaikaisten supistuksien takia yöllä. Selvisi myöhemmin, kätilö (oli ihanan oloinen) otti mukaansa sydänkäyrien paperit, jotka saatiin vaivoin. myöhemmin selvisi, ettei toisen sydän sykkinytkään enää silloin oli vain ollut toisen kaiku. Lastenlääkäri tutki poikamme, häntä yritettiin pykälien mukaan elvyttää ehkä minuutin ajan varmuutta ei ole, en tutkinut sen tarkemmin synnytysraporttiani, mutta sanoi on ollut jo kuolleena. Kellon aika oli kuitenkin toteamisen jälkeen.

En ole lähtenyt heitäkään syyttämään asioista sen enempää, hekin olisivat varmasti halunneet kaiken menevän hyvin.

Leikkaava lääkärini ei meinannut edes kyetä puhumaan minulle, kun hän kertoi asiaa, kuulin kyllä jo tapahtuneen aiemmin lastenlääkäriltä, jolloin hän totesi kuoleman muille salissa oleville.

Hekin ovat ihmisiä ja kamalassa tilanteessa myös.

Toivon mukaan en loukannut tällä ketään.

Poikani hukkui kesäkuun alussa. Hän oli myös 31 vuotias. Voin sydämestäni sanoa sinulle, että tiedän miltä sinusta tuntuu. Koko kesä on ollut yhtä kaaosta, enkä oikein vieläkään usko, että tämä on totta. Tai en halua uskoa.Välillä on helpompaa, kunnes taas kaikki repeää. Joka päivä tulee hetkiä, kun on valtavan ikävä poikaa. Olen yrittänyt tehdä itselle jonkinlaista lukujärjestystä päiviin, että pysyisin tässä arjessa ja pääsisin eteenpäin.

Huomattiin kyllä että alkuperäinen viesti on vanha, mutta tämä aihe ei vanhene, sillä jatkuvasti meitä tulee mukaan lisää jotka lapsensa menettävät ja otsikko ja sisältö puhuttelee koko ajan. Minäkin toivotin vointeja ja rohkeutta tuolle äidille jolla vielä on poikansa vierellään.

menettänyt kirjoitti:

Huomattiin kyllä että alkuperäinen viesti on vanha, mutta tämä aihe ei vanhene, sillä jatkuvasti meitä tulee mukaan lisää jotka lapsensa menettävät ja otsikko ja sisältö puhuttelee koko ajan. Minäkin toivotin vointeja ja rohkeutta tuolle äidille jolla vielä on poikansa vierellään.

Lue lisää

Maaliskuun 24 päivä rakas poikani kuoli syöpään taisteltuaan kaksi vuotta.
En tiedä selviääkö tästä koskaan, on yritettävä toisen lapsen ja lapsenlapsen takia.

Lohduton äiti kirjoitti:

Maaliskuun 24 päivä rakas poikani kuoli syöpään taisteltuaan kaksi vuotta.
En tiedä selviääkö tästä koskaan, on yritettävä toisen lapsen ja lapsenlapsen takia.

Voimia jokaiseen päivään, Lohduton äiti

Lohduton äiti kirjoitti:

Maaliskuun 24 päivä rakas poikani kuoli syöpään taisteltuaan kaksi vuotta.
En tiedä selviääkö tästä koskaan, on yritettävä toisen lapsen ja lapsenlapsen takia.

Minun poikani kuoli tapaturmaisesti myös 24.3. vuosi vain eri eli tänä vuonna 2023. Mielenkiintoinen yhteensattuma; luin 22.8.2010 kirjoittasi viestisi juuri, tänään on 22.8.2023.

Poikani muistoa kunnioittaen ja jälleennäkemisen toivossa <3

Lämmin lohtuhalaus kaikille meille.

Otan sydämestäni osaa suruusi. Olen itse menettänyt myös poikani 1v 8 kk sitten.
Minultakin on kuollut yksi veljistäni, veljenpoika, äiti, isä ym sukulaisia, mutta kuten sinäkin kirjoitat, niin suru oman lapsen kuolemasta on aivan omaa luokkaansa suruna. Sitä ei voi kuvata sellaiselle, joka ei sitä ole kokenut, ei sitä voisi edes kuvitella, mutta siitä huolimatta elämä jostakin kumman syystä vain jatkuu. Päivä kerrallaan taivallamme. Suru tulee kulkemaan mukana, se on se näkymätön paino rinnalla, mutta pikkuhiljaa sen kanssa oppii elämään.

Voimia kaikille lapsensa menettäneille

Ei sureminen ole mikään kilpailu, jossa katsotaan kenen poismeno aiheuttaa suurimman tuskan. Jokainen suree tavallaan, ja sitä pitää kunnioittaa, oli se sitten äiti tai poika. On muuten tosi vaikeaa kommentoida läheisensä menettäneelle mitään, joten siksi se usein kuulostaa läsähtäneelle latteudelle.

äiti,.- kirjoitti:

Ei sureminen ole mikään kilpailu, jossa katsotaan kenen poismeno aiheuttaa suurimman tuskan. Jokainen suree tavallaan, ja sitä pitää kunnioittaa, oli se sitten äiti tai poika. On muuten tosi vaikeaa kommentoida läheisensä menettäneelle mitään, joten siksi se usein kuulostaa läsähtäneelle latteudelle.

Lue lisää

Ei kukaan ole puhunut mistään kilpailemisesta. Olen kokenut asiat noin kuin kirjoitin. Poikani kuolema on ollut minulle kauhein suru elämässäni. Kaikkialla,jos puhutaan traumaattisista kokemuksista, kirjoitetaan samasta. Lapsen kuolema on traumaattisin kokemus ihmisen elämässä. Jos olet kokenut asian toisin, on se minulle ihan ok. Oletko kokenut lapsen kuoleman?

Viole kirjoitti:

Ei kukaan ole puhunut mistään kilpailemisesta. Olen kokenut asiat noin kuin kirjoitin. Poikani kuolema on ollut minulle kauhein suru elämässäni. Kaikkialla,jos puhutaan traumaattisista kokemuksista, kirjoitetaan samasta. Lapsen kuolema on traumaattisin kokemus ihmisen elämässä. Jos olet kokenut asian toisin, on se minulle ihan ok. Oletko kokenut lapsen kuoleman?

Lue lisää

ja läheisen menetys on aina trauma. Tiedän isäni menetyksen olleen minulle tähän astisen elämäni kauhein paikka eikä minua surussani lohduta se, että lapseni ovat elossa. Miksi noita suruja pitäisi jotenkin vertailla, sen mukaan kenet on menettänyt? Ymmärrän toki, että kuolema voi olla helpotus, jos on kovin sairas ja kaipaa jo lepoa, mutta silloinkin läheiset jäävät kaipaamaan ja sitä pitää kunnioittaa.
Täällähän on keskusteltu siitä, kuinka kukaan ei voi tietää, miltä tuntuu, kun menettää lapsensa, jos ei ole itse menettänyt ja sitten nämä tietämättömät heittävät jotain latteuksia, tyyliin otan osaa.Nämä latteudet on kuitenkin useimmiten tarkoitettu auttamiseksi,eikä niistä pitäisi suuttua.

äiti,.,. kirjoitti:

ja läheisen menetys on aina trauma. Tiedän isäni menetyksen olleen minulle tähän astisen elämäni kauhein paikka eikä minua surussani lohduta se, että lapseni ovat elossa. Miksi noita suruja pitäisi jotenkin vertailla, sen mukaan kenet on menettänyt? Ymmärrän toki, että kuolema voi olla helpotus, jos on kovin sairas ja kaipaa jo lepoa, mutta silloinkin läheiset jäävät kaipaamaan ja sitä pitää kunnioittaa.
Täällähän on keskusteltu siitä, kuinka kukaan ei voi tietää, miltä tuntuu, kun menettää lapsensa, jos ei ole itse menettänyt ja sitten nämä tietämättömät heittävät jotain latteuksia, tyyliin otan osaa.Nämä latteudet on kuitenkin useimmiten tarkoitettu auttamiseksi,eikä niistä pitäisi suuttua.

Lue lisää

Aloin itkemään kun luin näitä sillä olen 15-vuotias tyttö ja monesti harkinnut ja yrittänytkin itsemurhaa

Viole kirjoitti:

Otan sydämestäni osaa suruusi. Olen itse menettänyt myös poikani 1v 8 kk sitten.
Minultakin on kuollut yksi veljistäni, veljenpoika, äiti, isä ym sukulaisia, mutta kuten sinäkin kirjoitat, niin suru oman lapsen kuolemasta on aivan omaa luokkaansa suruna. Sitä ei voi kuvata sellaiselle, joka ei sitä ole kokenut, ei sitä voisi edes kuvitella, mutta siitä huolimatta elämä jostakin kumman syystä vain jatkuu. Päivä kerrallaan taivallamme. Suru tulee kulkemaan mukana, se on se näkymätön paino rinnalla, mutta pikkuhiljaa sen kanssa oppii elämään.

Voimia kaikille lapsensa menettäneille

Lue lisää

Otan osaa teidän kaikkien suruun jotka ovat menettäneet lapsensa.

Minusta tuo joka on tämän ketjun aloittanut, sanooo värin siinä ettei sellainen joka ei ole kokenut oman lapsen menettämistä voi sanoa ettei ole mitään pahempaa...mielestäni voi sanoa. Jokainen joka on äiti, voi todeta ettei varmasti ole mitään kamalampaa kuin oman lapsen kuolema. Jokainen äiti varmaan sitä joskus ajattelee että jos lapseni kuolisi niin miten sen voisin kestää...

Minä olen menettänyt ensimmäisen lapseni hänen syntyessään...mutta vaikken olisikaan häntä menettänyt niin silti tiedän ettei ole mitään kamalampaa kuin joutua hautaamaan oma lapsi, oli hän kuollessaan minkä ikäinen tahansa. Minä ainakaan en voi kuvitella mitään kauheampaa kuin että joku neljästä jo aikuisesta lapsestani kuolisi...paitsi että jos lastenilapsista joku kuolisi olisi se niin kamalaa että en tiedä miten siitäkään surusta selviäisi :(

Voimia teille kaikille läheisen menettäneille...suruja ei voi verrata keskenään koska jokaisen suru on hänen surunsa ja jokainen kokee sen omalla tavallaan.

:( kirjoitti:

Aloin itkemään kun luin näitä sillä olen 15-vuotias tyttö ja monesti harkinnut ja yrittänytkin itsemurhaa

Onko se vastaus siihen, mikä sisälläsi painaa? Voisitko löytää apua ja tukea jostain muualta kuin kuolemasta? Sillä se korjaa meidät jokaisen täältä aikanaan, miksi kiirehtiä? Vaikka nyt tuntuisi, ettei ole mitään syytä miksi jatkaa tätä matkaa, usko siihen, että jonain päivänä se löytyy.

Toivon sinulle voimia ja rauhaa sisällesi. Olet itse itsellesi kaikkein tärkein, pidä itsestäsi huolta :)

äiti,.,. kirjoitti:

ja läheisen menetys on aina trauma. Tiedän isäni menetyksen olleen minulle tähän astisen elämäni kauhein paikka eikä minua surussani lohduta se, että lapseni ovat elossa. Miksi noita suruja pitäisi jotenkin vertailla, sen mukaan kenet on menettänyt? Ymmärrän toki, että kuolema voi olla helpotus, jos on kovin sairas ja kaipaa jo lepoa, mutta silloinkin läheiset jäävät kaipaamaan ja sitä pitää kunnioittaa.
Täällähän on keskusteltu siitä, kuinka kukaan ei voi tietää, miltä tuntuu, kun menettää lapsensa, jos ei ole itse menettänyt ja sitten nämä tietämättömät heittävät jotain latteuksia, tyyliin otan osaa.Nämä latteudet on kuitenkin useimmiten tarkoitettu auttamiseksi,eikä niistä pitäisi suuttua.

Lue lisää

Olin menettänyt mieheni 2001 tammikuussa, sitten poikani 2004 ainoan lapseni, äitini 2007, isäni jo 1986.
En ole kyennyt suremaan äitiäni kun koko sieluni tunteet liittyvät poikani kuolemaan, kaikki kietoutuu häneen.
Ei niitä verrata vaan kaikki kertoo vain ja ainoastaan sen minkä tuntevat, lapsen menetys on niin käsittämätön, ei niin pitäisi käydä, ja niin vain käy.
En koskaan olisi uskonut, että näin kävisi, mutta minä olen myös nyt yksi äiti, vanhempi, joka on menettänyt lapsensa.

oinas10 kirjoitti:

Olin menettänyt mieheni 2001 tammikuussa, sitten poikani 2004 ainoan lapseni, äitini 2007, isäni jo 1986.
En ole kyennyt suremaan äitiäni kun koko sieluni tunteet liittyvät poikani kuolemaan, kaikki kietoutuu häneen.
Ei niitä verrata vaan kaikki kertoo vain ja ainoastaan sen minkä tuntevat, lapsen menetys on niin käsittämätön, ei niin pitäisi käydä, ja niin vain käy.
En koskaan olisi uskonut, että näin kävisi, mutta minä olen myös nyt yksi äiti, vanhempi, joka on menettänyt lapsensa.

Lue lisää

Täälä pienessä kylässä on perhe,josta kuoli juuri 3 ,mas lapsi,poika.
Kaikki ovat kuolleet viimeistään 4 vuoden ikäisenä.Heillä harvinainen
sairaus,joka kulkee vain poikien puolella.Yksi Tyttö heillä on,elää ja
on terve.Itse en onneksi ole menettänyt lapsiani,muita läheisiä kyllä.
Tämän perheen tuskaa ei voi mitenkään ymmärtää,elämä on todella
julmaa.Elän mukana vanhempien suuressa surussa.Pienessä
kylässä kaikki tuntevat toisensa.

XMinttuX kirjoitti:

Onko se vastaus siihen, mikä sisälläsi painaa? Voisitko löytää apua ja tukea jostain muualta kuin kuolemasta? Sillä se korjaa meidät jokaisen täältä aikanaan, miksi kiirehtiä? Vaikka nyt tuntuisi, ettei ole mitään syytä miksi jatkaa tätä matkaa, usko siihen, että jonain päivänä se löytyy.

Toivon sinulle voimia ja rauhaa sisällesi. Olet itse itsellesi kaikkein tärkein, pidä itsestäsi huolta :)

Lue lisää

on. en. sen olisi jo pitänyt korjata ,keinotekosesti parannettiin. kiitos

surussa mukana kirjoitti:

Täälä pienessä kylässä on perhe,josta kuoli juuri 3 ,mas lapsi,poika.
Kaikki ovat kuolleet viimeistään 4 vuoden ikäisenä.Heillä harvinainen
sairaus,joka kulkee vain poikien puolella.Yksi Tyttö heillä on,elää ja
on terve.Itse en onneksi ole menettänyt lapsiani,muita läheisiä kyllä.
Tämän perheen tuskaa ei voi mitenkään ymmärtää,elämä on todella
julmaa.Elän mukana vanhempien suuressa surussa.Pienessä
kylässä kaikki tuntevat toisensa.

Lue lisää

Hän oli kuolemansairas kun hän vähän ennen kuolemaansa uskoi minulle salaisuuden, anoppi myrkytti kolme lapsenlastaan.Kaksi kuoli lattialle ja yksi ätinsä syliin matkalla lääkäriin.Koskaan ei saatu selville oliko teko tahallinen vai vahinko.Kaikki olivat alle kouluikäisiä.Tapauksessa kuoli lisäksi yksi mutta tunnistamisen vaikeuttamiseksi en laita tähän kuka hän oli.
Koko ikänsä hän oli salannut sen mitä aiemmin koki, se oli liian vaikeaa.

suru selvisi kirjoitti:

Hän oli kuolemansairas kun hän vähän ennen kuolemaansa uskoi minulle salaisuuden, anoppi myrkytti kolme lapsenlastaan.Kaksi kuoli lattialle ja yksi ätinsä syliin matkalla lääkäriin.Koskaan ei saatu selville oliko teko tahallinen vai vahinko.Kaikki olivat alle kouluikäisiä.Tapauksessa kuoli lisäksi yksi mutta tunnistamisen vaikeuttamiseksi en laita tähän kuka hän oli.
Koko ikänsä hän oli salannut sen mitä aiemmin koki, se oli liian vaikeaa.

Lue lisää

??????????????????????????????????????????????????

suru selvisi kirjoitti:

Hän oli kuolemansairas kun hän vähän ennen kuolemaansa uskoi minulle salaisuuden, anoppi myrkytti kolme lapsenlastaan.Kaksi kuoli lattialle ja yksi ätinsä syliin matkalla lääkäriin.Koskaan ei saatu selville oliko teko tahallinen vai vahinko.Kaikki olivat alle kouluikäisiä.Tapauksessa kuoli lisäksi yksi mutta tunnistamisen vaikeuttamiseksi en laita tähän kuka hän oli.
Koko ikänsä hän oli salannut sen mitä aiemmin koki, se oli liian vaikeaa.

Lue lisää

Ihmettä tuo viesti tarkoittaa,onko jotain pilaa vai ????
Tämä tapaus,josta kerroin,on todellista tänä päivänä.
Ihme juttuja täällä pyörii.

surussa mukana kirjoitti:

Ihmettä tuo viesti tarkoittaa,onko jotain pilaa vai ????
Tämä tapaus,josta kerroin,on todellista tänä päivänä.
Ihme juttuja täällä pyörii.

Minä kirjoitin sen.Luuletko että ikinä itsekin surevana, kaksi rakasta läheistäni menettäneenä pilkkaisin kenenkään surua? Melkein loukkaannuin. Ilmeisesti en osaa ilmaista itseäni, kirjoitus tarkoitti sitä, että ehkä syy, mihin lapsi/lapset ovat menehtyneet voi olla helpompi kestää (vaikka suru ei tietenkään ole) kun se ei ole tapahtunut toisen henkilön taholta tulleena.
Tämä asia tapahtui kauan sitten pienessä kylässä ja kaikki vähänkin vanhemmat ihmiset siellä sen muistavat.
Minun oli myös pakko purkaa se sielustani tänne, oli raskasta kun toinen läheiseni menehtyi syöpään ja vähän ennen kuolemaansa uskoi tämän hirvittävän sukuasian.Kuulin sen sitten vielä toiselta taholta kun oli hänen kuolinyönsä.
En ole menettänyt lapsiani mutta ystäväni menetti vauvansa ja sitä taistelua olen tukenut monta vuotta, raapi mm. kynsillä kaakelit pesuhuoneen seinistä ja oksensi oksentamistaan lattialla vauvan kuoltua, pieni aavistus minulla siis ehkä on.
Olen ollut täällä jo kolme vuotta ilman nimimerkkiä jokainen päivä ja se on ollut minulle suuri tuki.
En halua missään nimessä loukata ketään lapsensa menettänyttä, enkä tietenkään voi sitä ymmärtää mutta toivon että minäkin saan yhä täällä palstalla surra kuolleita läheisiäni ilman että kukaan luulisi minun pilkkaavan ketään.
Olen tänä aikana oppinut kaikki täällä kävijät ja moni kirjoittaja on tänä aikana jo siirtynyt muualle. Ystävältäni vei 13 vuotta ennen kuin hän alkoi jotenkuten selvitä vauvansa kuolemasta.Ja kun lapsi oli 6-vuotias,yhtäkkiä hän jouluna ilmestyi minulle. Ei koskaan ole ilmestynyt äidilleen. Hetki kesti korkeintaan sekunnin pari ja hän hävisi yhtä nopeasti kuin tulikin mutta ehti välittää tärkeän viestin äidilleen.En siis voi olla hullu koska tästä viestistä ei etukäteen ollut mitään tietoa ja se sisälsi sellaista informaatiota että sen oli pakko olla totta.
En milloinkaan ennen uskonut että sellainen voisi ylipäätään olla mahdollista, olin pahin skeptikko kaikista. Mutta tuon kokemuksen jälkeen koko maailmankuvani muuttui.
Pelkäsin vuosikausia kohtaa, jossa hän ilmestyi mutta se tuskin koskaan toistuu.
Näkemäni mukaan lapsi kasvaa taivaassa ja on tiiviisti mukana vanhempiensa sielunelämässä ja lähellä muutenkin, näkymättömissä.

:( kirjoitti:

Aloin itkemään kun luin näitä sillä olen 15-vuotias tyttö ja monesti harkinnut ja yrittänytkin itsemurhaa

Hei toivon todella, että et tekisi mitään tuollaista enää, sillä et ymmärrä läheisten tuskaa, jos teet sen, kukaan ei halua sinua menettää, puhu jollekkin asioista, jotka mieltäsi painaa. Menetin oman poikani ja se on niin kamalaa, ettei meinaa toipua ollenkaan ja en toivo sitä sinun läheisille. Sinä olet arvokas ihminen mieti sitä ja vielä nuori elämällä sinulle paljon annettavaa. Voimia sinulle.

"tuskassa elävät"...tuo on ihan totta mitä kirjoitit. Minä menetin nyt 2.9 mieheni äkillisesti ja 4.6.2010 26v poikani äkillisesti...tuota poikani kuolemaa ei voi edes verrata mieheni kuolemaan. Vaikka miestänikin on kova ikävä ja en olis häntä antanut vielä pois...niin poikani kuoleman tuoma tuska ja surui on jotain sellaista mitä ei voi mitenkään edes verrata keskenään :( Oman lapsen (olipa hän minkä ikäinen tahansa) hautaaminen, on jotain niin musertavaa ettei sitä voi verrata mihinkään.

Voimia kaikille omassa surussanne. JOkaiselle se oma suru on kuitenkin se suurin suru

yxi äiti kirjoitti:

Otan osaa teidän kaikkien suruun jotka ovat menettäneet lapsensa.

Minusta tuo joka on tämän ketjun aloittanut, sanooo värin siinä ettei sellainen joka ei ole kokenut oman lapsen menettämistä voi sanoa ettei ole mitään pahempaa...mielestäni voi sanoa. Jokainen joka on äiti, voi todeta ettei varmasti ole mitään kamalampaa kuin oman lapsen kuolema. Jokainen äiti varmaan sitä joskus ajattelee että jos lapseni kuolisi niin miten sen voisin kestää...

Minä olen menettänyt ensimmäisen lapseni hänen syntyessään...mutta vaikken olisikaan häntä menettänyt niin silti tiedän ettei ole mitään kamalampaa kuin joutua hautaamaan oma lapsi, oli hän kuollessaan minkä ikäinen tahansa. Minä ainakaan en voi kuvitella mitään kauheampaa kuin että joku neljästä jo aikuisesta lapsestani kuolisi...paitsi että jos lastenilapsista joku kuolisi olisi se niin kamalaa että en tiedä miten siitäkään surusta selviäisi :(

Voimia teille kaikille läheisen menettäneille...suruja ei voi verrata keskenään koska jokaisen suru on hänen surunsa ja jokainen kokee sen omalla tavallaan.

Lue lisää

"yxi äiti"...törmäsin tähän kirjoitukseeni jonka olen kirjoittanut vajaa vuosi ennen poikani kuolemaa. Tuolloin olen kirjoittanut "etten voi kuvitella mitään kamalampaa kuin jos joku neljästä jo aikuisesta pojastani kuolisi..." todellakaan, nyt kun yksi noista neljästä on poissa...se tuska on niin sanoin kuvaamaton etten edelleenkään voisi kuvitella mitään kamalampaa. Olen kyllä olut kiitollinen jokaisesta osaanotosta joka minulle on sanottu...vaikkei sen sanoja olisikaan vastaavaa menetystä kokenut. Tiedän että jokainen joka ottaa osaa minun menetykseeni, haluaa vaan ilmaista että hän välittää.

surullinen äiti <3 kirjoitti:

"tuskassa elävät"...tuo on ihan totta mitä kirjoitit. Minä menetin nyt 2.9 mieheni äkillisesti ja 4.6.2010 26v poikani äkillisesti...tuota poikani kuolemaa ei voi edes verrata mieheni kuolemaan. Vaikka miestänikin on kova ikävä ja en olis häntä antanut vielä pois...niin poikani kuoleman tuoma tuska ja surui on jotain sellaista mitä ei voi mitenkään edes verrata keskenään :( Oman lapsen (olipa hän minkä ikäinen tahansa) hautaaminen, on jotain niin musertavaa ettei sitä voi verrata mihinkään.

Voimia kaikille omassa surussanne. JOkaiselle se oma suru on kuitenkin se suurin suru

Lue lisää

Kävimme tänään mieheni ja äitini kanssa kuukausi sitten äkillisesti menehtyneen poikamme haudalla kynttilöitä sytyttämässä. Lumisten saattokukkien alla lepää ainokaisemme ikiuntaan. Nuori mies, jolla elämä vielä edessään, selvin tulevaisuuden suunnitelmin riistettiin meiltä niin turhaan ja rajusti. Surumme on aivan ääretön. Olisi edes sisaruksia ollut, niin ehkä olisi helpompaa. Me vanhemmathan elämme aina jollakin tapaa lastemme kautta. Elämä jatkuu lapsissamme. Meistä ei tullut mummia eikä ukkia. Tietystikään kuollutta lasta ei toinen lapsi korvaa eikä suru ole sen vähäisempää jos jäljelle jää muita lapsia, mutta kuitenki jää jotain. Meillä vain todella tyhjä kotipesä ja toisemme. Tukea olemme saaneet niin työyhteisöistämme, sukulaisilta kuin ystäviltä sekä myös poikamme laajasta ystäväpiiristä. Jotkut ovat jättäneet surumme jotenkin huomioimatta mutta se heille suotakoon. Kuoleman käsitteleminen on niin yksilöllistä. Elämä jatkuu, mutta tuntuu niin lohduttomalta että muutaman viikon päästä poikamme muisto häviää mielistä paitsi meidän lähiomaisten. Näinhän sen pitää mennä, mutta tuntuu ikään kuin yksi elämä mitätöityy. Meidän vanhempien mielissä lapsemme säilyy aina. Tuntuu, että miten tästä selviytyy ikinä. Meitä lohduttaa kuitenkin tieto siitä, että lapsemme oli onnellinen ja meidän välimme olivat läheiset ja rakastavat. Poikamme tiesi, että voisi aina luottaa meihin ja meidän apuumme. Mutta auttaa emme voineet kun hän makasi letkuissa teholla. Pystyimme vain silittelemään ja hyvästelemään.

Nimimerkille tuskassaelävät .
Minun oli laitettava kommenttini kirjoitukseesi ,koska se omalla tavalla loukkasi.!
Olet sitä mieltä,että tilannettasi ei ymmärrä vanhan äitinsä menettänyt ! Olen menettänyt vauvan ,ja äitini ...suruni molempiin on yhtä suuri,vain eri tavalla . Olin äitini omais-hoitaja ...jouduin seuraamaan läheltä Hänen kuihtumistaan...vaikka kuolema oli helpotus ,myös suuri suru .Loppuun asti olin hänen vierellään...käsi rinnan päällä ,kun aika sydän ei enää jaksanut ...viimeinen henkäys,ja rakas äitini oli poissa .! Mieti tarkemmin ,mitä kirjoitat ,tai puhut . Olen sitä mieltä,että sanoillasi
loukkaat varmaan muitakin ,kun vain minua ! Kirjoitin aikaisemmin vauvani menetyksestä...siitä tulee tänä vuonna 30 v. ! Ei se suru ole minnekkään poistunut , patounut pahasti sisälleni ...en ole koskaan pystynyt käymään hänen haudalla..on niin raskas asia minulle .Tyttäreni hoitaa hautaa .! Tämä on vastaukseni sinulle !

Et voi oikeasti väittää, ettei muilla olisi oikeutta suruun, jos ei ole omaa lastaan menettänyt ja vielä nuorena aikuisena. Annan nyt hyvänen aika itsellesikin armoa, ei sinun marttyyriksi tarvitse ruveta tai sellaisena olla.

Vointeja ja jaksamista kuitenkin!

rukoilen sulle voimia jaksaa

nyt, luuetko että lapsilla on ihanaa täällä maailmassa. Moni haluaisi kuolla,ja vielä nämä lopunajan kauhut edessä. Kaikki me kuollaan, mutta huoliiko Jumala meitä taivaaseen, siinä asian ydin. sitten se vasta helvettiä on kun helvetistä herää.....

totuusffdrfddd kirjoitti:

nyt, luuetko että lapsilla on ihanaa täällä maailmassa. Moni haluaisi kuolla,ja vielä nämä lopunajan kauhut edessä. Kaikki me kuollaan, mutta huoliiko Jumala meitä taivaaseen, siinä asian ydin. sitten se vasta helvettiä on kun helvetistä herää.....

Lue lisää

ihaan oikeesti minulle on ihan se ja sama mitä elämässäsi teet, pointtini vain on se, että Jumalasta ja Saatanasta puhumiseen tämä on väärä paikka!

Kirjoitit niin hyvin kaikista tuntemuksista.
Voimia sinulle ja kaikille toisillekin surussa eläjille.
Minun pojan kuolemasta on 1/2 vuotta.

sinun täytyy lopettaa surussa vellominen. Kuulosti hiukan pahalle tuo mainitsemasi kateus, perheille, joilta ei ole lapsi kuollut. Kukaan ei tässä maailmassa pääse helpolla, jokaiselle tulee huolia ja murheita. Tuollainen jossittelu ei muuta mitään, mutta jos se helpottaa oloasi, niin mikäs siinä. Eikä se ole ilkeämielisyyttä, että miettii, mitä voisi sanoa, vai tiedätkö sinä, mitä sinulle olisi pitänyt sanoa, kun lapsesi kuoli??
Naapurin lapsi kuoli teini-ikäisenä ja äiti tuhosi lopunkin perheen, syyllistämällä miestään ja jättämällä muut lapset täysin huomiotta. Mielestäni se on jo itsekkyyttä, jos tekee lapsia, niin niistä pitää huolehtia, vaikka surua tulisikin.

Kata-75 kirjoitti:

sinun täytyy lopettaa surussa vellominen. Kuulosti hiukan pahalle tuo mainitsemasi kateus, perheille, joilta ei ole lapsi kuollut. Kukaan ei tässä maailmassa pääse helpolla, jokaiselle tulee huolia ja murheita. Tuollainen jossittelu ei muuta mitään, mutta jos se helpottaa oloasi, niin mikäs siinä. Eikä se ole ilkeämielisyyttä, että miettii, mitä voisi sanoa, vai tiedätkö sinä, mitä sinulle olisi pitänyt sanoa, kun lapsesi kuoli??
Naapurin lapsi kuoli teini-ikäisenä ja äiti tuhosi lopunkin perheen, syyllistämällä miestään ja jättämällä muut lapset täysin huomiotta. Mielestäni se on jo itsekkyyttä, jos tekee lapsia, niin niistä pitää huolehtia, vaikka surua tulisikin.

Lue lisää

Tässä aiemmin oli juttua siitä sanomisten vaikeudesta surevalle. Jotkut tuntuvat jopa hiukan ärsyyntyvän kun surevat loukkaantuvat joistain lohdutusten sanoista, hämmästellään että mitä heille pitäisi oikein sanoa ettei loukkaa, toiset ärtyneinä toiset aidosti haluten kohdata parhaalla mahdollisella tavalla.

Omasta kokemuksestani voin vain sanoa ettei oikeastaan mikään sana tai lause lohduta tuoreessa surussa. Miksi toisaalta edes kysyä neuvoa mitä sanoja pitää sanoa, eihän ne lopulta ole tällöin edes aitoja, vaan jotain opeteltuja fraaseja. Ja jokainen kohtaaminen on kuitenkin omalaatuinen. Minua lämmitti kaikkein eniten se että ihmiset HILJENIVÄT minun rinnalleni, PYSÄHTYIVÄT. Minua ahdisti eniten se mitä enemmän ihmiset puhuivat, se pölinä oli minusta vain heidän omaa ahdistustaan, tarvetta sanoa jotain keventääkseen omaa oloaan. Jotkut ihmiset puhuivat kuin osoittaakseen miten muka hienosti ymmärtävät ja osa tahtoi kertoa miten se aika parantaa. Mutta ei lapsen menettänyt voi hypätä suoraan 30 vuoden päähän, vaan menetys on tuore. Sanat ovat surussa aika turhia. Kunpa ihmiset pysähtyisivät rohkeasti, katse kertoo jo paljon, tai käsi olalla tai lämmin halaus, tai istuutuminen itkevän vierelle. ne on osoituksia että tahtoo olla tukena ja kuulevana korvana. Surussa harvoin on riittävän hyviä sanoja surevalle kuin myös lohduttajalle. LÄSNÄOLO on tärkeää. Joillekin ihmisille se on liian vaikeaa sekin ja yritän ymmärtää. Mutta täytyy sanoa, että kortit ja kirjeet tai kukkalähetykset lämmittivät nekin hyvin paljon, minulle ne olivat jopa puhelinsoittoa mielekkäämpiä. ne oli osoituksia muistamisesta, siitä että meidän menetyksemme puhutti muitakin. Muistan loukkaantuneeni monista lohdutuksista ja ihmisetn sanomisista pitkään. Päivästä riippuen. Myöhemmin joskus näin, että tarkoitus oli kyllä hyvä, mutta epäonnistunut. Arvaahan sen ettei kukaan halua veistä vääntää haavassa yhtään enempää kun näkee toisen kärsivän. Mutta ihmiset sanoo helposti ajattelemattomasti kun ovat hämmentyneitä ja senkin myönnän että itse surussani valtavalla vereslihalla olin virittynyt siten että sanat kuin sanat, lauseet kuin lauseet sain aina käännettyä jotenkin vääränlaisiksi. Kaikki kuulosti korvissa typerältä. Siksi hiljaiset sanattomat lohdutukset oli parhaita. Sillä lapsen menetyksen edessä ei ole sanoja. Siihen suruun ei ole sanoja. Sitä on kenenkään ihan turha selitellä tai lievitellä. Mitkään sanat eivät helpota tai vähennä surua. Suurin suru on sanaton.

ikisuru kirjoitti:

Tässä aiemmin oli juttua siitä sanomisten vaikeudesta surevalle. Jotkut tuntuvat jopa hiukan ärsyyntyvän kun surevat loukkaantuvat joistain lohdutusten sanoista, hämmästellään että mitä heille pitäisi oikein sanoa ettei loukkaa, toiset ärtyneinä toiset aidosti haluten kohdata parhaalla mahdollisella tavalla.

Omasta kokemuksestani voin vain sanoa ettei oikeastaan mikään sana tai lause lohduta tuoreessa surussa. Miksi toisaalta edes kysyä neuvoa mitä sanoja pitää sanoa, eihän ne lopulta ole tällöin edes aitoja, vaan jotain opeteltuja fraaseja. Ja jokainen kohtaaminen on kuitenkin omalaatuinen. Minua lämmitti kaikkein eniten se että ihmiset HILJENIVÄT minun rinnalleni, PYSÄHTYIVÄT. Minua ahdisti eniten se mitä enemmän ihmiset puhuivat, se pölinä oli minusta vain heidän omaa ahdistustaan, tarvetta sanoa jotain keventääkseen omaa oloaan. Jotkut ihmiset puhuivat kuin osoittaakseen miten muka hienosti ymmärtävät ja osa tahtoi kertoa miten se aika parantaa. Mutta ei lapsen menettänyt voi hypätä suoraan 30 vuoden päähän, vaan menetys on tuore. Sanat ovat surussa aika turhia. Kunpa ihmiset pysähtyisivät rohkeasti, katse kertoo jo paljon, tai käsi olalla tai lämmin halaus, tai istuutuminen itkevän vierelle. ne on osoituksia että tahtoo olla tukena ja kuulevana korvana. Surussa harvoin on riittävän hyviä sanoja surevalle kuin myös lohduttajalle. LÄSNÄOLO on tärkeää. Joillekin ihmisille se on liian vaikeaa sekin ja yritän ymmärtää. Mutta täytyy sanoa, että kortit ja kirjeet tai kukkalähetykset lämmittivät nekin hyvin paljon, minulle ne olivat jopa puhelinsoittoa mielekkäämpiä. ne oli osoituksia muistamisesta, siitä että meidän menetyksemme puhutti muitakin. Muistan loukkaantuneeni monista lohdutuksista ja ihmisetn sanomisista pitkään. Päivästä riippuen. Myöhemmin joskus näin, että tarkoitus oli kyllä hyvä, mutta epäonnistunut. Arvaahan sen ettei kukaan halua veistä vääntää haavassa yhtään enempää kun näkee toisen kärsivän. Mutta ihmiset sanoo helposti ajattelemattomasti kun ovat hämmentyneitä ja senkin myönnän että itse surussani valtavalla vereslihalla olin virittynyt siten että sanat kuin sanat, lauseet kuin lauseet sain aina käännettyä jotenkin vääränlaisiksi. Kaikki kuulosti korvissa typerältä. Siksi hiljaiset sanattomat lohdutukset oli parhaita. Sillä lapsen menetyksen edessä ei ole sanoja. Siihen suruun ei ole sanoja. Sitä on kenenkään ihan turha selitellä tai lievitellä. Mitkään sanat eivät helpota tai vähennä surua. Suurin suru on sanaton.

Lue lisää

Kun rakas ystäväni kertoi menetyksestään, en tiennyt mitä olisin sanonut...
Enhän minä ollut kokenut samaa kuin hän.
Kaikki sanat tuntuivat niin tyhjiltä ja turhilta.

Yritin jotenkin lohduttaa, mutta lopulta en sitten muuta voinut kuin itkeä hänen kanssaan.

Onneksi ystäväni ei vaatinut minulta täydellisiä lohdutuksen sanoja...
Eikä sanonut minulle " Mitä sinä muka itket,et sinä ole mitään menettänyt..."

En voi mitään sille että minua koskettavat toistenkin tuskat, suren vaikka pitäisi kai olla sotkeutumatta toisten asioihin.
Ystäväni kuitenkin tietävät ,etten pysty jäämään ystävistäni etäälle surun hetkinä ja ilmestymään rinnalle vasta kun aurinko paistaa. En vain pysty! Se tuntuisi petturuudelta.

Jälkeenpäin olen kiitollinen ystävälleni että hän ei suuttunut minuun, vaikka kyselin hänen vointiaan päivittäin.
Hän antoi kulkea rinnallaan tuon pimeän tunnelin läpi. Koska en millään olisi halunnut jättää häntä yksin suremaan tuona aikana.

Pyydän, älkää olko liian ankaria niille ystäville jotka raksastavat teitä ja siksi koittavat jotenkin lohduttaa.
Oikea ystävä varoo satuttamasta tyhmillä letkautuksilla ja piloilla, mutta silti usein saatetaan sanoa jotakin joka ei paljoa lohduta.
Se on kuitenkin edes yritys lohduttaa, motiivina huoli jaksamisestasi ja rakkaus sinua kohtaan.

Ei yksinkään hyvä kirjoitti:

Kun rakas ystäväni kertoi menetyksestään, en tiennyt mitä olisin sanonut...
Enhän minä ollut kokenut samaa kuin hän.
Kaikki sanat tuntuivat niin tyhjiltä ja turhilta.

Yritin jotenkin lohduttaa, mutta lopulta en sitten muuta voinut kuin itkeä hänen kanssaan.

Onneksi ystäväni ei vaatinut minulta täydellisiä lohdutuksen sanoja...
Eikä sanonut minulle " Mitä sinä muka itket,et sinä ole mitään menettänyt..."

En voi mitään sille että minua koskettavat toistenkin tuskat, suren vaikka pitäisi kai olla sotkeutumatta toisten asioihin.
Ystäväni kuitenkin tietävät ,etten pysty jäämään ystävistäni etäälle surun hetkinä ja ilmestymään rinnalle vasta kun aurinko paistaa. En vain pysty! Se tuntuisi petturuudelta.

Jälkeenpäin olen kiitollinen ystävälleni että hän ei suuttunut minuun, vaikka kyselin hänen vointiaan päivittäin.
Hän antoi kulkea rinnallaan tuon pimeän tunnelin läpi. Koska en millään olisi halunnut jättää häntä yksin suremaan tuona aikana.

Pyydän, älkää olko liian ankaria niille ystäville jotka raksastavat teitä ja siksi koittavat jotenkin lohduttaa.
Oikea ystävä varoo satuttamasta tyhmillä letkautuksilla ja piloilla, mutta silti usein saatetaan sanoa jotakin joka ei paljoa lohduta.
Se on kuitenkin edes yritys lohduttaa, motiivina huoli jaksamisestasi ja rakkaus sinua kohtaan.

Lue lisää

Olet aivan oikeassa. Ajan kuluessa itsekin vasta jaksoin ymmärtää miten kovasti ihmiset yrittävät sanoa oikeita asioita, vaikka ne kaikki silloin kuulosti ihan turhilta. Ja ymmärsin miten vaikeaa on löytää mitään sanoja. Joku vertaisista suruäideistä ärsyyntyi kovasti kun ihmiset kyselivät miten voit joka päivä, osa taas ärsyyntyi kun kukaan ei kysy, eikä siis välitä. Sureviakin on moneksi, ja joskus tuntuu että se kohtelu mitä saa tuntuu vääränlaiselta ja kaipaa sitä mitä ei saa. Kunnes saa kokea senkin ja huomaa, ettei sekään ole hyvä. Mikään ei ole hyvä kun oma lapsi on kuollut. Siinä usein mitataan lohduttajan ymmärrys ja ystävyys ja sitkeys, miten kykenee ottamaan vastaan surevan lohduttomuuden, ärtymyksen, vihanpurkaukset jne. Moni meistä surevista kritisoi sitä miten tyhmästi ihmiset avaavat keskustelun. Tuntuihan se joskus tyhmältä kysymykseltä se ainainen "miten voit tai jaksat", mutta periaatteessa se on vain keskustelunaloitus, kuulijan merkki että on kuulolla jos sureva haluaa puhua ja surevan valinnaksi jäi tahtooko avautua vai ei. Valitettavasti törmäsin niihinkin jotka kysyivät vointiani siinä luulossa että kuittaan vaan että kiitos hyvin. Kun vastasinkin totuudenmukaisesti säikähti kysyjä, liukeni nopeasti eikä koskaan enää erehtynyt kysymään.

Minusta on vain hienoa jos itkee surevan kanssa. Aidosti. Ei se tarkoita että lohduttaja kuvittelisi kokeeneensa saman menetyksen ja tietävänsä täysin mitä sureva nahoissaan ja sielussaan tuntee. Minusta se on empatiaa, ystävän tuska on surullista. Minusta kyynelet on paremmat lohdutuksen tuojat lohduttajilta kuin mitkään sanat, kunhan ei heittäydy surevan lohdutettavaksi. Mutta omalta kohdaltani on tunnustettava sekin, että oli aika jolloin suru oli niin kipeää että ihmisiä kohdatessa olin aivan kivettynyt. Ja kun hyvä ystäväni itki minä tunsin katkeruutta ja vihaa siitä että hän itkee kun minun pitäisi itkeä. Hän on aina ollut kovin herkkä, itkee niin ilosta kuni surusta. Senkin ymmärsin, silti olin katkera kun oma itkuni ei joka välissä tullut. Oli aivan järkyttävän paha olla, ja vielä pahempi kun itku ei virrannut vapaasti. Joskus sanonkin aina kun surusta ja kyynelistä puhutaan samassa nipussa, että kyynelten määrä ei aina korreloi surun määrän kanssa. Kaikkein kipeimpiä itkuja ovat itkemättömät itkut. Jotkut ihmiset kohtaavat surevan varoen muistuttamasta surevaa kuolleesta lapsesta, varoen saamasta surevaa itkemään. Minä aikoinani kiittelin niitä ihmisiä ja asioita jotka saivat minua johdatetuksi itkua kohti. Jollain hyvällä tavallaa itku tasapainoittaa tai purkaa itsestään ulos ja hoitaa. Joskus taas tuntui, että oli surrut niin paljon että kyyneleet olivat jo loppuneet.

Olen kiitellyt hyvän ystäväni sietokykyä ja uskollisuutta pysyä rinnallani. Emme usein tapaa, mutta sähköpostia on liikkunut aika tiuhaan. Tietyssä kohtaa alkoi tuntumaan, että toinen kysyi aina samat 'miten voit' ja toivotti jaksamiset. Ja toisessa lauseessa jo pitkästi kertoi oman elämänsä kiireistä ja iloista. Välillä olin hyvin katkera ja vihainen. Hän kertoi miten olen ollut mielessä ja ikäänkuin kärsisi kanssani ja kuitenkin oli ilmiselvää, että minä ja kuollut lapseni käytiin ystäväni ajatuksissa joskus vain parin minuutin ajan, jonka jälkeen hän sai huokaista ja jatkaa iloista ja huoletonta elämäänsä. Ja hän oli muka kulkevinaan kanssani tätä kärsimyksen tietä. Minun oli väännettävä hänellekin rautalangasta millaista on surra ja kaivata JOKA IKINEN MINUUTTI JA SEKUNTI. Ei vain ajatuksen verran päivittäin, vaan joka hetki oli niin raskas ja iloton. Hän suuttui, joku raja kuulemma hänenkin sietokyvyllään... ei hänen tarvitse kaikkea sietää. Tottahan se olikin. Mutta hän oli minulle turvallinen taho purkaa kaikki turhaumani, yrittää osoittaa paha oloni. Ja juuri niinhän se olikin ettei hänkään hyvänä ystävänä voinut tuntea nahoissaan sitä mitä minä tunsin. Hän eli elämäänsä. Suru oli minun omani. Sanotaan että jaettu suru puolittuu. Mutta ei lapsen kuolemassa. Se on niin omaa taivalta, että sen kun hyväksyin ettei sitä voi ymmärtää kuin toinen saman kokenut, ymmärsin ettei ystävänikään voi kuin kysyä joskus miten jaksan. Hän on aina kuitenkin kuunnellut ja ymmärätänyt pitkälle kipunointiani ja kipuiluani. Ja on silti vielä uskollisesti vierellä. Kullan arvoinen ystävä siis.

Vaikka olenkin lapseni menettänyt, voin sanoa etten silti ole mestari sanojeni kanssa kohdatessani muita surevia ihmisiä. Toisaalta nyt tiedän sen ettei minun tarvi etsiä mitään sanoja, kohdata vain ja osoittaa hiljentymällä että tiedän hänen menetyksestään. Itse en tykkää käyttää sanontaa "Otan osaa", sillä minä koen etten voi ottaa osaa kenekään toisen suruun. Sehän onkin vain sanontatapa. Mutta silti. Helppoa olisikin jos voisin jakaa surustani osia ihmisille surtavaksi. Saakoon jokainen osansa. Moni varmasti haluaisikin auttaa siinä taakassa, mutta se vaan ei mee niin.

Lyhyesti siis, tärkeintä ei kai loppuviimein ole se mitä sanoo surevalle, vaan että on lähellä ja kulkee rinnalla, osoittaa että välittää.

Kata-75 kirjoitti:

sinun täytyy lopettaa surussa vellominen. Kuulosti hiukan pahalle tuo mainitsemasi kateus, perheille, joilta ei ole lapsi kuollut. Kukaan ei tässä maailmassa pääse helpolla, jokaiselle tulee huolia ja murheita. Tuollainen jossittelu ei muuta mitään, mutta jos se helpottaa oloasi, niin mikäs siinä. Eikä se ole ilkeämielisyyttä, että miettii, mitä voisi sanoa, vai tiedätkö sinä, mitä sinulle olisi pitänyt sanoa, kun lapsesi kuoli??
Naapurin lapsi kuoli teini-ikäisenä ja äiti tuhosi lopunkin perheen, syyllistämällä miestään ja jättämällä muut lapset täysin huomiotta. Mielestäni se on jo itsekkyyttä, jos tekee lapsia, niin niistä pitää huolehtia, vaikka surua tulisikin.

Lue lisää

Tuo Katan puheenvuoro kuulosti jotenkin minusta pahalta ja syyttävältä. Aina kun näen suruun liittyen sanoja täytyy, pitää, tulee, kuulu... vaikka konditionaaliakin käyttäisi, näen punaista. Lapsen kuolemaan liittyvä suru tekee käsittämättömiä tepposia vanhemman mieleen. Moni tuntee ajatuksistaan häpeää, ja luulee itseään oudoksi. Vertaisten kanssa ajatuksia vaihtaessa tai surukirjoja lukiessa huomaakin olevansa varin normaali. Suuressa surussa ihminen ei vaan pysty ohjaamaan mieltään. On niitä jotka riistävät henkensä kuolleen lapsensa vuoksi, ne jotka eivät niin tee niin kaihoavat kuitenkin perään ja 'kadottavat' perheen muut lapset sielustaan ja sydämestään tietyksi ajaksi vaikka yrittävätkin jotenkin ruokkia heidät. Järki voi koputella päähän, että sinulla on vierelläsi eläviä lapsia, huolehdi ja rakasta heitä. Mutta suru pysäyttää ajan, se vie tajun, ruokahalun, voimat, normaalin käsityskyvyn. Tavallisessakin elämässä ihmisellä tunteet kuohuu typerämmästäkin, on se kumma ellei ne saa kuohua lapsen menetyksen jälkeen. Katkeruus ja kateus eivät ole hyveitä ja surevat sen tietävät. Itse niitä ominaisuuksia olen hävennyt itsessäni, mutta yritän tunnustaa ne ääneenkin, että pääsisin niistä yli. Surussa ne ovat lähes aina varmoja vieraita, mutta voi vain toivoa, ettei ne jää asumaan. Jos ihmiset tässä maailmassa kadehtivat toisiltaan rahaa, materiaa tai valta-asemaa, joku pelkkiä rakennekynsiä, toinen kaunista kroppaa... onko se sitten ihme, että äiti lapsen menetettyään voi kadehtia toisten lapsia?!! Olen itsekin kurkkua myöten näitä neuvoja, joissa surevalle kerrotaan ettei noi voi tai saa tuntea, se ei ole hyväksi, se ei ole jaloa jne. Me tiedämme sen miten ei ole hyväksi tuntea, mutta tunnemme kuitenkin, kunnes se oma prosessi joka vie oman yksilöllisen aikansa toivon mukaan eheyttää ja auttaa positiivisimmillekin vesille. Enkä minäkään elä jatkuvassa katkeruudessa tai kateudessa. Minulla in hyviä hetkiä ja ajatuksia ja tunteita, mutta välillä tulee niitä vegatiivisia piikkejä. En minä keltään lapsia pois haluaisi, vaikka joskus sivusta katsonkin, että tuokin on saanut lapsensa pitää. Olen hyvilläni jos näen että lapset ovat perheissä edes rakastettuja, mutta vihani nousevat potenssissa kun näen tai kuulen perheistä joissa vanhemmat kohtelevat kaltoin lapsiaan tai eivät piittaa lapsistaan. Sellaisetkin saavat lapsensa pitää jotka eivät ymmärrä niiden arvoa... vaikea on sulattaa.

Kata kirjoitti vielä että kaikilla on tässä maailmassa murheita, kukaan ei pääse helpolla. Tuo oliskin muuten ihan hyvä lohdutusrepla kun kohtaa surevan. Mitäs siinä vikiset, kun mullakin on varmaan joskus vaikeaa...
Minulla on muutakin taakkaa elämässä, vaikkakin lapsen kuolema on häikäisevästi ylitse muiden. Minulle on kyllä moni jo todennut ääneen ettei maailmassa kyllä jaeta tasamitoin kaikille. Se on täyttä pa**aa, että kaikki saa osansa. Tai että kellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa. Se ei ole mitenkään imarteleva fraasi sekään. Niin moni on tästä elämästä lähtenyt myös oman käden kautta.

Koita Kata sinäkin armahtaa naapurin rouvaa. Suru vie voimakkaasti mukanaan, ei tuo äiti tahallaan varmasti halunnut tuhota perhettään. Hän olisi varmasti tarvinnut paljon apua, henkisesti sekä ihan arkisissa askareissa. Katselitko vain ikkunasta miten perhe syöksyy tuhoon, vai muistitko että voit ojentaa auttavan käden tai kuulevan korvan? Vai kävitkö hokemassa äidille että lopeta jo tuo surussa vellominen. Valitettavasti se lause ei oikein toimi. Anteeksi ikävä sävyni tässä lopussa, mutta minun tekee pahaa että lyöt lyötyä.

Kiitos Äny,

rehellista ja aitoa tekstiä, johon minä voin yhtyä. Itsekin menettänyt lapseni jo yli 4 v sitten. Mutta ei lapsen menetyksestä 'päästä yli' kuten jotkut ihmiset luulevat. Monet kyllä yrittävät kertoa tutuntutuista, jotka on lapsensa menettäneet, miten hienosti he jo jaksavat ja heistä tehdään ikäänkuin sankareita mitä nopeammin he hymyilevät. Minusta suruun ei liity mitään sankaruutta. Tässä kohtaa ei todella ole kilpailun paikka. Jokaisen suru elää omaa elämäänsä, eikä sitä voi hoputtaa eikä muokata. minulla kävi niin että ryykäsin liian varhain töihin ja syvästä surusta huolimatta jotenkin olin poissa itsestäni ja minä veistelin vitsejä ja nauroin niille varmaan kovimmalla äänellä. Muista niitä sääliviä katseita, että nyt tuo nainen sekoaa. Mutta jokainen nauru sammui lyhyeen, jokainen nauru meinasi kääntyä automaattisesti itkuksi. Naama hymyili, sisin itki. Se oli kai jonkinlaista sokkia sekin. Nyt on yli 4 vuotta kulunut poikani kuolemasta ja vaikeaa on ollut. Aika muuntaa surua, mutta se on aaltoliikettä. Nyt minä tipahdin jostain aallonharjalta ja olen pitemmällä sairaslomalla, hakemassa keskusteluapua aiheeseen liittyen. Nyt vasta. Ja jo puoli vuotta lapsen kuolemasta minulta kysyttiin ekan kerran, että no, joko olet päässyt yli... Silloinhan olin vasta aivan alkuvaiheissa...

ikisuru kirjoitti:

Kiitos Äny,

rehellista ja aitoa tekstiä, johon minä voin yhtyä. Itsekin menettänyt lapseni jo yli 4 v sitten. Mutta ei lapsen menetyksestä 'päästä yli' kuten jotkut ihmiset luulevat. Monet kyllä yrittävät kertoa tutuntutuista, jotka on lapsensa menettäneet, miten hienosti he jo jaksavat ja heistä tehdään ikäänkuin sankareita mitä nopeammin he hymyilevät. Minusta suruun ei liity mitään sankaruutta. Tässä kohtaa ei todella ole kilpailun paikka. Jokaisen suru elää omaa elämäänsä, eikä sitä voi hoputtaa eikä muokata. minulla kävi niin että ryykäsin liian varhain töihin ja syvästä surusta huolimatta jotenkin olin poissa itsestäni ja minä veistelin vitsejä ja nauroin niille varmaan kovimmalla äänellä. Muista niitä sääliviä katseita, että nyt tuo nainen sekoaa. Mutta jokainen nauru sammui lyhyeen, jokainen nauru meinasi kääntyä automaattisesti itkuksi. Naama hymyili, sisin itki. Se oli kai jonkinlaista sokkia sekin. Nyt on yli 4 vuotta kulunut poikani kuolemasta ja vaikeaa on ollut. Aika muuntaa surua, mutta se on aaltoliikettä. Nyt minä tipahdin jostain aallonharjalta ja olen pitemmällä sairaslomalla, hakemassa keskusteluapua aiheeseen liittyen. Nyt vasta. Ja jo puoli vuotta lapsen kuolemasta minulta kysyttiin ekan kerran, että no, joko olet päässyt yli... Silloinhan olin vasta aivan alkuvaiheissa...

Lue lisää

Ainoa poikani kuoli noin kuukausi sitten, 36-vuotiaana. Olen aiemmin haudannut molemmat vanhempani ja lukuisan joukon muita läheisiäkin sukulaisia. Mutta en ole tiennyt tuskasta vielä mitään. On kuitenkin luonnollista menettää kuolemalle omat vanhempansa, jotka ovat saaneet elää pitkän elämänkaarensa ja kokeneet elämän eri vaiheet. Poikani kuolema tuli täysin odottamatta ja tuntuu kuin suurin osa minua itseänikin olisi kuollut. Jäljelle jäi pieni lapsenlapsi, joka ei vielä ymmärrä kuolemasta muuta kuin sen, että isä on kadonnut jonnekin, jota sanotaan kuolemaksi.
Minusta tuntuu, että järki sumenee päässäni. Toistelen, että lapsenlapsi tarvitsee minua ja on jaksettava hänen vuokseen elää. Mutta kun iltayöllä kaadun väsyneenä sänkyyn, viimeinen ajatukseni koskee poikaani, kun herään yöllä, muistan vain että häntä ei enää ole ja aamulla aikaisin herätessäni ajatukseni huutavat, että lapseni on kuollut. Pojan kuoleman jälkeen ystävät ja tuttavat ilmaisivat heti osanottonsa, mutta siihenpä tuki useimmilta jäikin. Nyt tarvitsisin ystäviä lähelleni. Ei heidän tarvitsisi edes puhua mitään, kunhan vain olisivat siinä vierellä. Toisen ihmisen läsnäolo tuo edes hiukan rauhaa mielelle.
Olen aina ollut selviytyjä, mutta nyt tunnen, etten selviydy. Joku on jo ehtinyt sanoa minulle, ettei saa jäädä itsesäälissä rypemään. Itken läheistä ihmistä, jota kaipaan, joka on ollut minulle lähes 37 vuotta tärkeintä ja kalleinta maailmassa.
Ajattelin hakea apua jostakin kriisiterapiasta. Onko kenelläkään kokemusta sellaisesta läheisen kuoleman kohdattua?

äiti 62 kirjoitti:

Ainoa poikani kuoli noin kuukausi sitten, 36-vuotiaana. Olen aiemmin haudannut molemmat vanhempani ja lukuisan joukon muita läheisiäkin sukulaisia. Mutta en ole tiennyt tuskasta vielä mitään. On kuitenkin luonnollista menettää kuolemalle omat vanhempansa, jotka ovat saaneet elää pitkän elämänkaarensa ja kokeneet elämän eri vaiheet. Poikani kuolema tuli täysin odottamatta ja tuntuu kuin suurin osa minua itseänikin olisi kuollut. Jäljelle jäi pieni lapsenlapsi, joka ei vielä ymmärrä kuolemasta muuta kuin sen, että isä on kadonnut jonnekin, jota sanotaan kuolemaksi.
Minusta tuntuu, että järki sumenee päässäni. Toistelen, että lapsenlapsi tarvitsee minua ja on jaksettava hänen vuokseen elää. Mutta kun iltayöllä kaadun väsyneenä sänkyyn, viimeinen ajatukseni koskee poikaani, kun herään yöllä, muistan vain että häntä ei enää ole ja aamulla aikaisin herätessäni ajatukseni huutavat, että lapseni on kuollut. Pojan kuoleman jälkeen ystävät ja tuttavat ilmaisivat heti osanottonsa, mutta siihenpä tuki useimmilta jäikin. Nyt tarvitsisin ystäviä lähelleni. Ei heidän tarvitsisi edes puhua mitään, kunhan vain olisivat siinä vierellä. Toisen ihmisen läsnäolo tuo edes hiukan rauhaa mielelle.
Olen aina ollut selviytyjä, mutta nyt tunnen, etten selviydy. Joku on jo ehtinyt sanoa minulle, ettei saa jäädä itsesäälissä rypemään. Itken läheistä ihmistä, jota kaipaan, joka on ollut minulle lähes 37 vuotta tärkeintä ja kalleinta maailmassa.
Ajattelin hakea apua jostakin kriisiterapiasta. Onko kenelläkään kokemusta sellaisesta läheisen kuoleman kohdattua?

Lue lisää

Hei äiti 62!

Olen itse samassa tilanteessa. Poikani kuoli tapaturmaisesti 1.8 ja oli vain 18 vuotias. Hän oli ainoa poikani, esikoiseni ,kallein ja tärkein maailmassa. Tiedän tunteen... Sellaista tunnetta ei voisi kuvitella olevan, se on niin valtava. Tuntuu, ettei millään ole väliä. Tunnen myös olevani aika yksin suruni kanssa. Toisaalta tämä voi johtua myös itsestäni. Pelkään kohdata ihmisiä. En tiedä miksi. Ehkä se tässä vaiheessa surua on ihan normaalia. Yöt ovat välillä pitkiä. Jos herään aamuyöstä, poikani on heti mielessäni enkä saa enää nukutuksi. Tämän hetkinen tunteeni on, ettei aika tai mikään pysty tuskaani/ikävääni viemään pois. Mutta tämän tuskan kanssa on vain pakko elää, pakoonkaan sitä ei mihinkään pääse. Sanotaan, että suru muuttaa muotoaan ajan kanssa. Se jää nähtäväksi. Nyt vain päivä kerrallaan. Toivon sinulle sydämmeni pohjasta voimia!

äiti 62 kirjoitti:

Ainoa poikani kuoli noin kuukausi sitten, 36-vuotiaana. Olen aiemmin haudannut molemmat vanhempani ja lukuisan joukon muita läheisiäkin sukulaisia. Mutta en ole tiennyt tuskasta vielä mitään. On kuitenkin luonnollista menettää kuolemalle omat vanhempansa, jotka ovat saaneet elää pitkän elämänkaarensa ja kokeneet elämän eri vaiheet. Poikani kuolema tuli täysin odottamatta ja tuntuu kuin suurin osa minua itseänikin olisi kuollut. Jäljelle jäi pieni lapsenlapsi, joka ei vielä ymmärrä kuolemasta muuta kuin sen, että isä on kadonnut jonnekin, jota sanotaan kuolemaksi.
Minusta tuntuu, että järki sumenee päässäni. Toistelen, että lapsenlapsi tarvitsee minua ja on jaksettava hänen vuokseen elää. Mutta kun iltayöllä kaadun väsyneenä sänkyyn, viimeinen ajatukseni koskee poikaani, kun herään yöllä, muistan vain että häntä ei enää ole ja aamulla aikaisin herätessäni ajatukseni huutavat, että lapseni on kuollut. Pojan kuoleman jälkeen ystävät ja tuttavat ilmaisivat heti osanottonsa, mutta siihenpä tuki useimmilta jäikin. Nyt tarvitsisin ystäviä lähelleni. Ei heidän tarvitsisi edes puhua mitään, kunhan vain olisivat siinä vierellä. Toisen ihmisen läsnäolo tuo edes hiukan rauhaa mielelle.
Olen aina ollut selviytyjä, mutta nyt tunnen, etten selviydy. Joku on jo ehtinyt sanoa minulle, ettei saa jäädä itsesäälissä rypemään. Itken läheistä ihmistä, jota kaipaan, joka on ollut minulle lähes 37 vuotta tärkeintä ja kalleinta maailmassa.
Ajattelin hakea apua jostakin kriisiterapiasta. Onko kenelläkään kokemusta sellaisesta läheisen kuoleman kohdattua?

Lue lisää

Tuskan kanssa vain oppii jollakin tavoin elämään.Elämä murenee täysin kaikki vanha jää taakse on opeteltava aivan uusi tapa elää yksinäinen. Itse menetin 4vuotta sitten ainoan poikani.Elämässä ei se jälkeen mikän ole ollut mitään.Raskasta aika ja surutyö ovat ainoat jota voi tehdä minulla käy psygoloki kotona sinulla on oikeus kaikkeen ei kuulu kenellekään miten suret.Voimia joudut astumaan pimeään tunneliin siellä ninä olen ollut jo 4 vuotta.

Surusielu72 kirjoitti:

Hei äiti 62!

Olen itse samassa tilanteessa. Poikani kuoli tapaturmaisesti 1.8 ja oli vain 18 vuotias. Hän oli ainoa poikani, esikoiseni ,kallein ja tärkein maailmassa. Tiedän tunteen... Sellaista tunnetta ei voisi kuvitella olevan, se on niin valtava. Tuntuu, ettei millään ole väliä. Tunnen myös olevani aika yksin suruni kanssa. Toisaalta tämä voi johtua myös itsestäni. Pelkään kohdata ihmisiä. En tiedä miksi. Ehkä se tässä vaiheessa surua on ihan normaalia. Yöt ovat välillä pitkiä. Jos herään aamuyöstä, poikani on heti mielessäni enkä saa enää nukutuksi. Tämän hetkinen tunteeni on, ettei aika tai mikään pysty tuskaani/ikävääni viemään pois. Mutta tämän tuskan kanssa on vain pakko elää, pakoonkaan sitä ei mihinkään pääse. Sanotaan, että suru muuttaa muotoaan ajan kanssa. Se jää nähtäväksi. Nyt vain päivä kerrallaan. Toivon sinulle sydämmeni pohjasta voimia!

Lue lisää

Sanotaan, että suru helpottaa ajan myötä.
Sanotaan, että aika parantaa haavat.
Se on valetta.

Suru ei hellitä. Ei koskaan.
Aika muuttaa sitä ja se painuu jonnekin sielun tuntemattomaan sopukkaan,
josta se vain silloin tällöin nousee pintaan.
Se turruttaa niin, että kun ennen se sai vajoamaan voimattomana lattialle,
nyt se vain häilyy ympärillä eristäen kaiken muun ulkopuolelle.
Turtuneisuuteen voi olla tyytyväinen; maailma ei näe tuskaa, joten sitä ei ole olemassa.
Kuitenkin se hitaasti kalvaa mieltä ja sydäntä niin pitkään, että lopulta ei edes pysty itkemään.
Ja mitä kauemmin aikaa kuluu, sitä epäsopivampaa on surra.
Pitää jatkaa eteenpäin.

Niinpä aika kuluu ja sitä vain jatkaa eteenpäin ja antaa itsensä unohtaa.
Silloin tällöin havahtuu elämän keskellä muistaen surun, jota salaa itseltääkin kantaa mukanaan.
Hetken heikkouden hetki, ja vanha suru ja vanhat muistot nousevat pintaan...

Suru haalenee, kuten muistotkin.
Siinä, kun ennen muisti jokaisen yksityiskohdan, on nyt vain haalenneita ja epäselviä kuvia.
Muistot haalenevat, mutta eivät koskaan katoa.
Ja syvällä sielussa muistaa kaiken juuri niin kuin se olikin.
Syvällä sielussa suru on vielä sellainen, kuin se oli alussa : puhdas.

Säde, 11.11.1998 -8.4.2008

kaksi lastaan haudan kirjoitti:

Sanotaan, että suru helpottaa ajan myötä.
Sanotaan, että aika parantaa haavat.
Se on valetta.

Suru ei hellitä. Ei koskaan.
Aika muuttaa sitä ja se painuu jonnekin sielun tuntemattomaan sopukkaan,
josta se vain silloin tällöin nousee pintaan.
Se turruttaa niin, että kun ennen se sai vajoamaan voimattomana lattialle,
nyt se vain häilyy ympärillä eristäen kaiken muun ulkopuolelle.
Turtuneisuuteen voi olla tyytyväinen; maailma ei näe tuskaa, joten sitä ei ole olemassa.
Kuitenkin se hitaasti kalvaa mieltä ja sydäntä niin pitkään, että lopulta ei edes pysty itkemään.
Ja mitä kauemmin aikaa kuluu, sitä epäsopivampaa on surra.
Pitää jatkaa eteenpäin.

Niinpä aika kuluu ja sitä vain jatkaa eteenpäin ja antaa itsensä unohtaa.
Silloin tällöin havahtuu elämän keskellä muistaen surun, jota salaa itseltääkin kantaa mukanaan.
Hetken heikkouden hetki, ja vanha suru ja vanhat muistot nousevat pintaan...

Suru haalenee, kuten muistotkin.
Siinä, kun ennen muisti jokaisen yksityiskohdan, on nyt vain haalenneita ja epäselviä kuvia.
Muistot haalenevat, mutta eivät koskaan katoa.
Ja syvällä sielussa muistaa kaiken juuri niin kuin se olikin.
Syvällä sielussa suru on vielä sellainen, kuin se oli alussa : puhdas.

Säde, 11.11.1998 -8.4.2008

Lue lisää

Tuli tuohon viestiini näppäilyvirhe, Säde syntyi 11.11.1998, vain vuoden ja kaksi kuukautta veljensä kuoleman jälkeen. Säde kirjoitti tuon äitini kuoleman jälkeen 2005 ollessaan 16-vuotias.
Ei minulla muuta, tässä vaan on pakko jatkaa elämää eteenpäin ja katsoa, mitä se vielä tuo eteeni, ei ole muuta vaihtoehtoa.
Toivon vaan, että joku muukin saa lohdutusta hänen sanoistaan.

kaksi lasta haudann kirjoitti:

Tuli tuohon viestiini näppäilyvirhe, Säde syntyi 11.11.1998, vain vuoden ja kaksi kuukautta veljensä kuoleman jälkeen. Säde kirjoitti tuon äitini kuoleman jälkeen 2005 ollessaan 16-vuotias.
Ei minulla muuta, tässä vaan on pakko jatkaa elämää eteenpäin ja katsoa, mitä se vielä tuo eteeni, ei ole muuta vaihtoehtoa.
Toivon vaan, että joku muukin saa lohdutusta hänen sanoistaan.

Lue lisää

En nyt saa millään tuota Säteen syntymävuotta oikein, se on 1988.

kaksi lastaan haudan kirjoitti:

Sanotaan, että suru helpottaa ajan myötä.
Sanotaan, että aika parantaa haavat.
Se on valetta.

Suru ei hellitä. Ei koskaan.
Aika muuttaa sitä ja se painuu jonnekin sielun tuntemattomaan sopukkaan,
josta se vain silloin tällöin nousee pintaan.
Se turruttaa niin, että kun ennen se sai vajoamaan voimattomana lattialle,
nyt se vain häilyy ympärillä eristäen kaiken muun ulkopuolelle.
Turtuneisuuteen voi olla tyytyväinen; maailma ei näe tuskaa, joten sitä ei ole olemassa.
Kuitenkin se hitaasti kalvaa mieltä ja sydäntä niin pitkään, että lopulta ei edes pysty itkemään.
Ja mitä kauemmin aikaa kuluu, sitä epäsopivampaa on surra.
Pitää jatkaa eteenpäin.

Niinpä aika kuluu ja sitä vain jatkaa eteenpäin ja antaa itsensä unohtaa.
Silloin tällöin havahtuu elämän keskellä muistaen surun, jota salaa itseltääkin kantaa mukanaan.
Hetken heikkouden hetki, ja vanha suru ja vanhat muistot nousevat pintaan...

Suru haalenee, kuten muistotkin.
Siinä, kun ennen muisti jokaisen yksityiskohdan, on nyt vain haalenneita ja epäselviä kuvia.
Muistot haalenevat, mutta eivät koskaan katoa.
Ja syvällä sielussa muistaa kaiken juuri niin kuin se olikin.
Syvällä sielussa suru on vielä sellainen, kuin se oli alussa : puhdas.

Säde, 11.11.1998 -8.4.2008

Lue lisää

Niin kaunis kirjoitus ja niin totta jokainen sana. Voimia sinulle enkelilasten äiti. Itse hautasin poikani tammikuussa 2008, hän kuoli joulun alla 2007. Kahta kuukautta vaille 34 v hän oli kuollessaan. Olen tajunnut jo, että suru tulee olemaan mukanani elämäni loppuun asti, osana minua nyt. Toisaalta ei voi tietää kuinka pitkä on minun oma loppuelämäni.
Toivon sinulle jostakin voimia tähän elämään, samoin toisille lapsensa menettäneille.

Surusielu72 kirjoitti:

Hei äiti 62!

Olen itse samassa tilanteessa. Poikani kuoli tapaturmaisesti 1.8 ja oli vain 18 vuotias. Hän oli ainoa poikani, esikoiseni ,kallein ja tärkein maailmassa. Tiedän tunteen... Sellaista tunnetta ei voisi kuvitella olevan, se on niin valtava. Tuntuu, ettei millään ole väliä. Tunnen myös olevani aika yksin suruni kanssa. Toisaalta tämä voi johtua myös itsestäni. Pelkään kohdata ihmisiä. En tiedä miksi. Ehkä se tässä vaiheessa surua on ihan normaalia. Yöt ovat välillä pitkiä. Jos herään aamuyöstä, poikani on heti mielessäni enkä saa enää nukutuksi. Tämän hetkinen tunteeni on, ettei aika tai mikään pysty tuskaani/ikävääni viemään pois. Mutta tämän tuskan kanssa on vain pakko elää, pakoonkaan sitä ei mihinkään pääse. Sanotaan, että suru muuttaa muotoaan ajan kanssa. Se jää nähtäväksi. Nyt vain päivä kerrallaan. Toivon sinulle sydämmeni pohjasta voimia!

Lue lisää

Menetin tyttäreni kolmisen kuukautta sitten henkirikoksen uhrina. Helvettiä on ollut elämäni sen jälkeen. Hän oli vasta 18-vuotias, kaunis ja lahjakas. Ei halunnut koskaan kenellekään mitään pahaa ja halusi aina auttaa kaikkia. MIKSI hän meni elämästäni pois??? Osa minusta haudattiin hänen mukanaan. Itkukohtaukset tulevat rajuina: ne eivät ole nyyhkimistä vaan isoon ääneen vollottamista. Minulla on ikävä ihanaa tytärtäni ja ikävä vain kasvaa päivä päivältä.

Olen liittynyt Huoma ry-yhdistykseen. Siellä kohtaa saman kauheuden kokeneita lähimmäisiä. Muutoin tunnenkin olevani suruni kanssa ypöyksin. Tätä tuskaa ei osannut etukäteen edes kuvitella... Itsetuhoiset ajatukset valtaavat välillä mielen: haluaisin rakkaani luokse tuonpuoleiseen (jos sitä on edes).

Raskasta on ajatella, että tämän asian kanssa pitää loppuelämä taivaltaa. Tällaista tuskaa en toivo kenellekään. Ilo on kadonnut elämästäni. Mikään ei kiinnosta enää, ainoastaan rakkaani muiston vaaliminen.

äiti 62 kirjoitti:

Ainoa poikani kuoli noin kuukausi sitten, 36-vuotiaana. Olen aiemmin haudannut molemmat vanhempani ja lukuisan joukon muita läheisiäkin sukulaisia. Mutta en ole tiennyt tuskasta vielä mitään. On kuitenkin luonnollista menettää kuolemalle omat vanhempansa, jotka ovat saaneet elää pitkän elämänkaarensa ja kokeneet elämän eri vaiheet. Poikani kuolema tuli täysin odottamatta ja tuntuu kuin suurin osa minua itseänikin olisi kuollut. Jäljelle jäi pieni lapsenlapsi, joka ei vielä ymmärrä kuolemasta muuta kuin sen, että isä on kadonnut jonnekin, jota sanotaan kuolemaksi.
Minusta tuntuu, että järki sumenee päässäni. Toistelen, että lapsenlapsi tarvitsee minua ja on jaksettava hänen vuokseen elää. Mutta kun iltayöllä kaadun väsyneenä sänkyyn, viimeinen ajatukseni koskee poikaani, kun herään yöllä, muistan vain että häntä ei enää ole ja aamulla aikaisin herätessäni ajatukseni huutavat, että lapseni on kuollut. Pojan kuoleman jälkeen ystävät ja tuttavat ilmaisivat heti osanottonsa, mutta siihenpä tuki useimmilta jäikin. Nyt tarvitsisin ystäviä lähelleni. Ei heidän tarvitsisi edes puhua mitään, kunhan vain olisivat siinä vierellä. Toisen ihmisen läsnäolo tuo edes hiukan rauhaa mielelle.
Olen aina ollut selviytyjä, mutta nyt tunnen, etten selviydy. Joku on jo ehtinyt sanoa minulle, ettei saa jäädä itsesäälissä rypemään. Itken läheistä ihmistä, jota kaipaan, joka on ollut minulle lähes 37 vuotta tärkeintä ja kalleinta maailmassa.
Ajattelin hakea apua jostakin kriisiterapiasta. Onko kenelläkään kokemusta sellaisesta läheisen kuoleman kohdattua?

Lue lisää

Olen noin kuukausi sitten menettänyt poikani( 27 vuotias.) Olen elänyt kun sumussa mutta jotenkin
sitä vaan on yrittänyt jaksaa mennä eteenpäin,toinen poikani saa minut jaksamaan,puhumme paljon
keskenämme minkälainen veli oli jne. itketään kun siltä tuntuu ja ikävöidään hirveästi. Ei tämmöistä
halua kenenkään kokevan...suru on pohjaton. Apua kannattaa hakea jos tuntee että apua tarvitsee.
Itsekkin olen aikonut hakea apua jos en ajatuksia saa järjestykseen. Voimia sinulle!

ikisuru kirjoitti:

Kiitos Äny,

rehellista ja aitoa tekstiä, johon minä voin yhtyä. Itsekin menettänyt lapseni jo yli 4 v sitten. Mutta ei lapsen menetyksestä 'päästä yli' kuten jotkut ihmiset luulevat. Monet kyllä yrittävät kertoa tutuntutuista, jotka on lapsensa menettäneet, miten hienosti he jo jaksavat ja heistä tehdään ikäänkuin sankareita mitä nopeammin he hymyilevät. Minusta suruun ei liity mitään sankaruutta. Tässä kohtaa ei todella ole kilpailun paikka. Jokaisen suru elää omaa elämäänsä, eikä sitä voi hoputtaa eikä muokata. minulla kävi niin että ryykäsin liian varhain töihin ja syvästä surusta huolimatta jotenkin olin poissa itsestäni ja minä veistelin vitsejä ja nauroin niille varmaan kovimmalla äänellä. Muista niitä sääliviä katseita, että nyt tuo nainen sekoaa. Mutta jokainen nauru sammui lyhyeen, jokainen nauru meinasi kääntyä automaattisesti itkuksi. Naama hymyili, sisin itki. Se oli kai jonkinlaista sokkia sekin. Nyt on yli 4 vuotta kulunut poikani kuolemasta ja vaikeaa on ollut. Aika muuntaa surua, mutta se on aaltoliikettä. Nyt minä tipahdin jostain aallonharjalta ja olen pitemmällä sairaslomalla, hakemassa keskusteluapua aiheeseen liittyen. Nyt vasta. Ja jo puoli vuotta lapsen kuolemasta minulta kysyttiin ekan kerran, että no, joko olet päässyt yli... Silloinhan olin vasta aivan alkuvaiheissa...

Lue lisää

mikä ikisuru, eihän me kukaan täällä eletä kuin muutama vuosikymmen. Sitten tulee iankaikkisuus jojo taivaassa tai helvetissä, se on Raamatun totuus......

äiti 62 kirjoitti:

Ainoa poikani kuoli noin kuukausi sitten, 36-vuotiaana. Olen aiemmin haudannut molemmat vanhempani ja lukuisan joukon muita läheisiäkin sukulaisia. Mutta en ole tiennyt tuskasta vielä mitään. On kuitenkin luonnollista menettää kuolemalle omat vanhempansa, jotka ovat saaneet elää pitkän elämänkaarensa ja kokeneet elämän eri vaiheet. Poikani kuolema tuli täysin odottamatta ja tuntuu kuin suurin osa minua itseänikin olisi kuollut. Jäljelle jäi pieni lapsenlapsi, joka ei vielä ymmärrä kuolemasta muuta kuin sen, että isä on kadonnut jonnekin, jota sanotaan kuolemaksi.
Minusta tuntuu, että järki sumenee päässäni. Toistelen, että lapsenlapsi tarvitsee minua ja on jaksettava hänen vuokseen elää. Mutta kun iltayöllä kaadun väsyneenä sänkyyn, viimeinen ajatukseni koskee poikaani, kun herään yöllä, muistan vain että häntä ei enää ole ja aamulla aikaisin herätessäni ajatukseni huutavat, että lapseni on kuollut. Pojan kuoleman jälkeen ystävät ja tuttavat ilmaisivat heti osanottonsa, mutta siihenpä tuki useimmilta jäikin. Nyt tarvitsisin ystäviä lähelleni. Ei heidän tarvitsisi edes puhua mitään, kunhan vain olisivat siinä vierellä. Toisen ihmisen läsnäolo tuo edes hiukan rauhaa mielelle.
Olen aina ollut selviytyjä, mutta nyt tunnen, etten selviydy. Joku on jo ehtinyt sanoa minulle, ettei saa jäädä itsesäälissä rypemään. Itken läheistä ihmistä, jota kaipaan, joka on ollut minulle lähes 37 vuotta tärkeintä ja kalleinta maailmassa.
Ajattelin hakea apua jostakin kriisiterapiasta. Onko kenelläkään kokemusta sellaisesta läheisen kuoleman kohdattua?

Lue lisää

Hei "äiti 62"...olet muuten samana vuonna syntynyt kuin minäkin. Minä menetin 26v poikani 4.6.2010 eikä siitä surusta oikein tahdo päästä yli. En toki itke enään joka päivä, en edes joka toinen, mutta suru kulkee kokoajan mukana. Joka päivä, menen mihin tahansa niin poikani on kokoajan ajatuksissani. Itku meinaa tulla aina kun vaan menen jostain sellasesta paikasta johon liitty jonkinlainen muisto menetetystä pojastani.

On vain pakko mennä eteenpäin, vaikka jollain tasolla elämä on ikäänkuin pysähtynyt.
JOs näet tän kirjoitukseni ja haluat kirjoittaa niin meili osoitteeni on: [email protected]

jos joku muukin haluaa kirjoittaa niin saa kirjoittaa. Menetin myös mieheni kohta kaksikuukautta sitten, ja vaikka hän oli mulle kovin rakas, niin silti jostain syystä on suru pojastamme päälimmäisenä kokoajan. Ikävä on molempia ja paljon.

kaksi lastaan haudan kirjoitti:

Sanotaan, että suru helpottaa ajan myötä.
Sanotaan, että aika parantaa haavat.
Se on valetta.

Suru ei hellitä. Ei koskaan.
Aika muuttaa sitä ja se painuu jonnekin sielun tuntemattomaan sopukkaan,
josta se vain silloin tällöin nousee pintaan.
Se turruttaa niin, että kun ennen se sai vajoamaan voimattomana lattialle,
nyt se vain häilyy ympärillä eristäen kaiken muun ulkopuolelle.
Turtuneisuuteen voi olla tyytyväinen; maailma ei näe tuskaa, joten sitä ei ole olemassa.
Kuitenkin se hitaasti kalvaa mieltä ja sydäntä niin pitkään, että lopulta ei edes pysty itkemään.
Ja mitä kauemmin aikaa kuluu, sitä epäsopivampaa on surra.
Pitää jatkaa eteenpäin.

Niinpä aika kuluu ja sitä vain jatkaa eteenpäin ja antaa itsensä unohtaa.
Silloin tällöin havahtuu elämän keskellä muistaen surun, jota salaa itseltääkin kantaa mukanaan.
Hetken heikkouden hetki, ja vanha suru ja vanhat muistot nousevat pintaan...

Suru haalenee, kuten muistotkin.
Siinä, kun ennen muisti jokaisen yksityiskohdan, on nyt vain haalenneita ja epäselviä kuvia.
Muistot haalenevat, mutta eivät koskaan katoa.
Ja syvällä sielussa muistaa kaiken juuri niin kuin se olikin.
Syvällä sielussa suru on vielä sellainen, kuin se oli alussa : puhdas.

Säde, 11.11.1998 -8.4.2008

Lue lisää

Suru voi myös kääntyä kauniiksi muistoiksi, sen syvimmän surun helpottaessa. Ihmisen suru on yksilöllinen, mutta itse olen kokenut, että suruni on kulkenut asteittain ja mennyt tietyn kaavan mukaan, joista psykologitkin puhuvat. Näen kauniita unia polkupyörällä ajavasta pikkupojasta, olen saanut mielenrauhan ja jopa pystynyt muistelemaan kauniimmin kuinka kohdussa ne jämäkät potkut ym. oli aivan varmasti hänen, kun kaikki oli vielä hyvin.

Hän LEEVI siis kuoli raskauden ollessa 3 viikkoa ennen sovittua sectiota, jolloin ei vielä tiedetty mitään, se selvisi kiireellisen sectio synnytyksen jälkeen. Lääkärin mukaan oli kuollut joitain hetkiä tai päiviä aiemmin.

Samalla syntyi kuitenkin PIENEN PIENI TYTTÄREMME , jolloin huoleni siirtyi häneen, tiedostettuani poikani kuoleman. Näin ne kamalat letkut ja anturit ja muut kammotukset. Minulle jouduttiin toistamaan moneen kertaan, että hän voi tilanteeseen nähden hyvin, on vain pieni. Ilman kaksostytärtämme olisin varmasti vajonnut niin syvään suruun, ettei silloin 5-vuotiaalle tyttärelleni olisi ollut voimavaroja huolehtia hänestä. Uskon, että jollain tavalla rukouksiini on myös vastattu.

Helinä40 kirjoitti:

Menetin tyttäreni kolmisen kuukautta sitten henkirikoksen uhrina. Helvettiä on ollut elämäni sen jälkeen. Hän oli vasta 18-vuotias, kaunis ja lahjakas. Ei halunnut koskaan kenellekään mitään pahaa ja halusi aina auttaa kaikkia. MIKSI hän meni elämästäni pois??? Osa minusta haudattiin hänen mukanaan. Itkukohtaukset tulevat rajuina: ne eivät ole nyyhkimistä vaan isoon ääneen vollottamista. Minulla on ikävä ihanaa tytärtäni ja ikävä vain kasvaa päivä päivältä.

Olen liittynyt Huoma ry-yhdistykseen. Siellä kohtaa saman kauheuden kokeneita lähimmäisiä. Muutoin tunnenkin olevani suruni kanssa ypöyksin. Tätä tuskaa ei osannut etukäteen edes kuvitella... Itsetuhoiset ajatukset valtaavat välillä mielen: haluaisin rakkaani luokse tuonpuoleiseen (jos sitä on edes).

Raskasta on ajatella, että tämän asian kanssa pitää loppuelämä taivaltaa. Tällaista tuskaa en toivo kenellekään. Ilo on kadonnut elämästäni. Mikään ei kiinnosta enää, ainoastaan rakkaani muiston vaaliminen.

Lue lisää

vaikka itselläni ei ole kokemuksia miltä tuntuu menettää lapsensa, toisen tehtyä jotakin hirveää. Voin kuitenkin ymmärtää, että se on suruista suurin. Toiset väittävät kuinka täytyisi surra, minä en voi lohdutukseksi sanoa kuin sen, että suru täytyy surra ja käsitellä omalla tavalla, mutta älä unohda, että sinun on tarkoitettu jatkaa elämääsi eteenpäin. Tuo saattoi kuulostaa kamalan suoralta puheelta, mutta elämäsi on jatkuttava surun kanssakin.

Rehellisesti haluan toivoa, vaik' emme tunnekkaan. Paljon voimia sinulle ja toivottavasti saat lohtua kohtalotovereiden kanssa yhdässä ollessa!

Kata-75 kirjoitti:

sinun täytyy lopettaa surussa vellominen. Kuulosti hiukan pahalle tuo mainitsemasi kateus, perheille, joilta ei ole lapsi kuollut. Kukaan ei tässä maailmassa pääse helpolla, jokaiselle tulee huolia ja murheita. Tuollainen jossittelu ei muuta mitään, mutta jos se helpottaa oloasi, niin mikäs siinä. Eikä se ole ilkeämielisyyttä, että miettii, mitä voisi sanoa, vai tiedätkö sinä, mitä sinulle olisi pitänyt sanoa, kun lapsesi kuoli??
Naapurin lapsi kuoli teini-ikäisenä ja äiti tuhosi lopunkin perheen, syyllistämällä miestään ja jättämällä muut lapset täysin huomiotta. Mielestäni se on jo itsekkyyttä, jos tekee lapsia, niin niistä pitää huolehtia, vaikka surua tulisikin.

Lue lisää

Jos haluat jatkaa

Olet niin oikeassa. Lisään myös oman asiani, on olemassa ihmisiä, ketkä pystyy näkemään mitä suru voi siinä pahimmillaan tehdä sureville. Ei tarvitse olla minkään laisia "kohtalontovereita", sivusta monesti näkeekin miten itsekkäästi joskus toinen käyttäytyy surunsa aikana. Perheellinen tai perheetön aivan sama, on ihmisiä ja he näkevät tämän.

ikisuru kirjoitti:

Kiitos Äny,

rehellista ja aitoa tekstiä, johon minä voin yhtyä. Itsekin menettänyt lapseni jo yli 4 v sitten. Mutta ei lapsen menetyksestä 'päästä yli' kuten jotkut ihmiset luulevat. Monet kyllä yrittävät kertoa tutuntutuista, jotka on lapsensa menettäneet, miten hienosti he jo jaksavat ja heistä tehdään ikäänkuin sankareita mitä nopeammin he hymyilevät. Minusta suruun ei liity mitään sankaruutta. Tässä kohtaa ei todella ole kilpailun paikka. Jokaisen suru elää omaa elämäänsä, eikä sitä voi hoputtaa eikä muokata. minulla kävi niin että ryykäsin liian varhain töihin ja syvästä surusta huolimatta jotenkin olin poissa itsestäni ja minä veistelin vitsejä ja nauroin niille varmaan kovimmalla äänellä. Muista niitä sääliviä katseita, että nyt tuo nainen sekoaa. Mutta jokainen nauru sammui lyhyeen, jokainen nauru meinasi kääntyä automaattisesti itkuksi. Naama hymyili, sisin itki. Se oli kai jonkinlaista sokkia sekin. Nyt on yli 4 vuotta kulunut poikani kuolemasta ja vaikeaa on ollut. Aika muuntaa surua, mutta se on aaltoliikettä. Nyt minä tipahdin jostain aallonharjalta ja olen pitemmällä sairaslomalla, hakemassa keskusteluapua aiheeseen liittyen. Nyt vasta. Ja jo puoli vuotta lapsen kuolemasta minulta kysyttiin ekan kerran, että no, joko olet päässyt yli... Silloinhan olin vasta aivan alkuvaiheissa...

Lue lisää

Olen varmastikin liian jyrkästi tuonut myös omat mielipiteeni aroista jutuista. Olen anteeksipyynnön velkaa myös sinulle. Ei tämä ole todellakaan vertailuasia. Olen omalla tavallani yrittänyt saada ihmisiä uskomaan parempaan huomiseen, vaikka surun kohdatessaan se ei välttämättä tule mieleen. Tämähän taas saattaa joitain loukata. En halua riitaa, en kinastelua, haluan vain antaa mahdollisuuden purkaa omia tunteitaan. Ei tarvitse olla edes olla kokenut mitään ikävää, joillain ihmisillä vain on jo sitten empatiaa niin paljon, jota pystyy toisille antamaan lohtuna.

Vertaistukea!

Et ole mitenkään outo tai hullu tai muutakaan. Käsittelet raskasta surua suruna. Ei kuollutta lastaan pidä ikinä unohtaakkaan ja ei varmasti ole montakaan ihmistä, jotka eivät sydämeensä ja ajatuksiinsa jättäisi omaa lastaan.

En tiedä muuten tätä kertoa.

...jotain tiedän tuosta tunteesta, lamaannuttavasta pelosta, siitä kun yrittää olla lapsen lähellä rauhallinen ja valaa häneen uskoa paremmasta tulevaisuudesta... toivon syvästi, että saatte lohdullista tietoa. Lämmöllä, kaiken kurjimman kokenut

Nuorella aikuisella soisi olevan vielä montamonta syytä kokea elämistä sen kaikissa muodoissaan. Tuskin kenenkään elämä on yhtä aurinkoa, varjot kuuluvat siihen ja ilman tätä vaihtelua kaikki tuntuisi pian tylsältä ja yksitoikkoiselta. Negatiivisetkin kokemukset vahvistavat ja tukevat ajatusta, että ihminen on onnellinen melko yksinkertaisessa ja selkeässä elämässään. Toki rahalla voi mahdollistaa monia asioita, mutta onnen tae se ei ole. Voi kunpa kaikilla olisi edes yksi aikuinen, johon voisi tarvitessaan tukeutua ja ratkoa elämisen ratkaisuja omilla ehdoillaan, toisesta tukea saaden. - Elämme vain kerran ja tuntuu harmilliselta, kun toiset päättävät elonsa omatoimisesti ja sitten on taas näitä nuoria, jotka sairaus uuvuttaa ja tappaa 18 vuoden ikäisenä. Näin kävi yhdelle omistani. Hän oli täynnä elämänuskoa vielä kaksi kuukautta ennen kuin sai lääkäriltä tiedon, että mitään ei enää ole tehtävissä - kuolema voi tulla jo kahden viikon sisällä. Onneksi tulikin vasta kahden kuukauden kuluttua, joten ennätimme vähän valmistautua ja olla lähekkäin vielä hetken. Paljon jäi kesken ja paljon jäi surua ja kaipuuta, jotka välillä näyttäytyvät piilotettuna katkeruutena. Elämisen raadollisuus vahvistui eli kuulumme monen asian suhteen eläinkuntaan, nisäkkäisiin. On aivan turha kuvitella, että yli 2000 vuoden aikana kuolleet odottaisivat jossain päätöstä "ylä- vai alakertaan". Ymmärrän, että usko tuonpuoleiseen helpottaa ja tuo turvaa arkeen, mutta vahvojen todisteiden puuttuessa olen edelleenkin epäuskossa. Suren lastani lopun elämääni - lastani, joka eli uskossa ja viimeisinä vuosinaan ohjasi seurakunnan lastenkerhojakin jne. Elämäni valo himmeni hänen kuoltuaan ja nykyinen valokin loistaa muiden lasteni ansiosta. - Eli jos mitenkään voisit ylläpitää elämisen intoa, niin toivon siihen tsemppiä ja mahdollisuutta keskustella jonkun kanssa mielessäsi liikkuvista ajatuksista tavoitteena saada/säilyttää halut elämiseen.

itsesi niin mieti tarkkaan menetkö Jumalan luokse vai paholaisen pimeisiin onkaloihin.Rukoile Jeesusta apuun elämääsi,Jeesus antaa ilon ja rauhan jota ei tämän maailman huolet poista, ja perillä karran, sitä ei voi sanoin kuvata.......

toivoldldldldldld kirjoitti:

itsesi niin mieti tarkkaan menetkö Jumalan luokse vai paholaisen pimeisiin onkaloihin.Rukoile Jeesusta apuun elämääsi,Jeesus antaa ilon ja rauhan jota ei tämän maailman huolet poista, ja perillä karran, sitä ei voi sanoin kuvata.......

Lue lisää

Noi taivas ja helvetti puheet on aivan turhia täällä, jos haluaa auttaa toista. Itse kyllä uskon Jumalaan ja näin koen, että ihmisten auttamishalu "liian" uskovaisten kanssa menee väärille urille väärässä kohtaa. Jumalasyndrooma,kun ei ole kaukana tuossa vaiheessa.

Haluan vain jakaa voimaa ja lohtua ihmisenä, joka on myös menettänyt pienokaisen.

poikansa menettänyt kirjoitti:

Noi taivas ja helvetti puheet on aivan turhia täällä, jos haluaa auttaa toista. Itse kyllä uskon Jumalaan ja näin koen, että ihmisten auttamishalu "liian" uskovaisten kanssa menee väärille urille väärässä kohtaa. Jumalasyndrooma,kun ei ole kaukana tuossa vaiheessa.

Haluan vain jakaa voimaa ja lohtua ihmisenä, joka on myös menettänyt pienokaisen.

Lue lisää

Jäi toi kesken, pieni tyttäreni, kun keskeytti minut haluamalla keitetyn kananmunan.

Haluaisin kertoa myös sen, ettei välttämättä ihminen haudo itsemurhaa, joka miettii täällä kuinka oma vanhempi surisi, jos itse lähtisi. Mutta, jos jollain tulee mieleen oman henkensä riisto, niin ei pidä miettiä muita, vaan keskittyä itsensä kuuntelemiseen.

Hei. Toivotan sinulle voimia alkutaipaleen suruun ja kaipuuseen ja kaikkiin niihin tunteisiin, mitä pojan kuolema vain voi aiheuttaa. Muistan ne yöt, kun nukahtamisen jälkeen heräsi. Se oli kuin isku tajuntaan. Heräämistä todellisuuteen. Se ei ollutkaan unta vaan totisinta totta. Menetimme poikamme lähes 17-vuotiaana itsemurhan uhrina vuonna 2004. Elämä on tasaantunut, kun enää ei jaksa miettiä sitä kaikkea. Kuolema tuli täysin yllättäen, ilman ennakkovaroituksia. Ihana enkelipoikamme. Liian kiltti. Ajattelen kuitenkin, että hän ei jäänyt taa vaan on edessä päin. Kuusi vuotta taakse päin katsottuna on kulunut kuin siivillä. Siksi ymmärrän vertauksen: yksi päivä on kuin tuhat vuotta, tuhat vuotta kuin yksi päivä. Jonain päivänä saan tavata poikamme jälleen. Sinne, mistä olemme lähteneet, palaamme kukin vuorollaan takaisin. Oikeaan kotiin. Siitä saan voimaa. Ja kaikista pienistä ilonpilkahduksista, joita elämä yhä suo. Omassa varassa en jaksaisi. Jumalan voimia sinullekin Surusielu ja muut lapsenne hautaan satelleet.

Lähellä kirjoitti:

Hei. Toivotan sinulle voimia alkutaipaleen suruun ja kaipuuseen ja kaikkiin niihin tunteisiin, mitä pojan kuolema vain voi aiheuttaa. Muistan ne yöt, kun nukahtamisen jälkeen heräsi. Se oli kuin isku tajuntaan. Heräämistä todellisuuteen. Se ei ollutkaan unta vaan totisinta totta. Menetimme poikamme lähes 17-vuotiaana itsemurhan uhrina vuonna 2004. Elämä on tasaantunut, kun enää ei jaksa miettiä sitä kaikkea. Kuolema tuli täysin yllättäen, ilman ennakkovaroituksia. Ihana enkelipoikamme. Liian kiltti. Ajattelen kuitenkin, että hän ei jäänyt taa vaan on edessä päin. Kuusi vuotta taakse päin katsottuna on kulunut kuin siivillä. Siksi ymmärrän vertauksen: yksi päivä on kuin tuhat vuotta, tuhat vuotta kuin yksi päivä. Jonain päivänä saan tavata poikamme jälleen. Sinne, mistä olemme lähteneet, palaamme kukin vuorollaan takaisin. Oikeaan kotiin. Siitä saan voimaa. Ja kaikista pienistä ilonpilkahduksista, joita elämä yhä suo. Omassa varassa en jaksaisi. Jumalan voimia sinullekin Surusielu ja muut lapsenne hautaan satelleet.

Lue lisää

Kyllä olisikin niin helpottavaa tai edes lohdullisempaa kohdata läheisen kuolema, jos todella uskoisi tuonpuoleiseen. Olen tavallani aina uskonut, mutta nyt kun menetin oman isäni, en pysty enää uskomaan mihinkään. Enkä voi edes kuvitella, mitä olisi menettää lapsi. Sitä vaan miettii, mikä helvetin tarkoitus kaikella on???

Älämölökki kirjoitti:

Kyllä olisikin niin helpottavaa tai edes lohdullisempaa kohdata läheisen kuolema, jos todella uskoisi tuonpuoleiseen. Olen tavallani aina uskonut, mutta nyt kun menetin oman isäni, en pysty enää uskomaan mihinkään. Enkä voi edes kuvitella, mitä olisi menettää lapsi. Sitä vaan miettii, mikä helvetin tarkoitus kaikella on???

Lue lisää

Tulin tänne lukemaan ja hakemaan apua kuinka selviän tästä. Poikani kuoli eilen, hän oli 8 viikkoa vanha. Syytä ei vielä tiedetä. Poikani kuoli kotona. On niin tyhjä ja yksinäinen olo, kokoajan tuntuu et jotain puuttuu. En voi mennä kotiin, nään vain sängyn, josta hänet löysin ja keittiön pöydän, jossa häntä elvytin. Tulimme mieheni kanssa äitilleni asumaan hetkeksi. En pysty sanoin kertomaan kuinka paha minulla on olla.. En pysty tehä mitää, en pysty kuin itkemään. Ainoa lapseni, jota kauan odotin vietiin minulta, se on niin väärin!

ikuisesti sureva kirjoitti:

Tulin tänne lukemaan ja hakemaan apua kuinka selviän tästä. Poikani kuoli eilen, hän oli 8 viikkoa vanha. Syytä ei vielä tiedetä. Poikani kuoli kotona. On niin tyhjä ja yksinäinen olo, kokoajan tuntuu et jotain puuttuu. En voi mennä kotiin, nään vain sängyn, josta hänet löysin ja keittiön pöydän, jossa häntä elvytin. Tulimme mieheni kanssa äitilleni asumaan hetkeksi. En pysty sanoin kertomaan kuinka paha minulla on olla.. En pysty tehä mitää, en pysty kuin itkemään. Ainoa lapseni, jota kauan odotin vietiin minulta, se on niin väärin!

Lue lisää

Olen pahoillani ...tunnen sydämmessä sinun suuren hädän ja ikävän.
Kun luin viestisi kyyneleet huilasi silmistä.

Voimahalit sinulle ja perheellesi.

Älämölökki kirjoitti:

Kyllä olisikin niin helpottavaa tai edes lohdullisempaa kohdata läheisen kuolema, jos todella uskoisi tuonpuoleiseen. Olen tavallani aina uskonut, mutta nyt kun menetin oman isäni, en pysty enää uskomaan mihinkään. Enkä voi edes kuvitella, mitä olisi menettää lapsi. Sitä vaan miettii, mikä helvetin tarkoitus kaikella on???

Lue lisää

lue hyvä ihminen RAAMATTUA.....

ikuisesti sureva kirjoitti:

Tulin tänne lukemaan ja hakemaan apua kuinka selviän tästä. Poikani kuoli eilen, hän oli 8 viikkoa vanha. Syytä ei vielä tiedetä. Poikani kuoli kotona. On niin tyhjä ja yksinäinen olo, kokoajan tuntuu et jotain puuttuu. En voi mennä kotiin, nään vain sängyn, josta hänet löysin ja keittiön pöydän, jossa häntä elvytin. Tulimme mieheni kanssa äitilleni asumaan hetkeksi. En pysty sanoin kertomaan kuinka paha minulla on olla.. En pysty tehä mitää, en pysty kuin itkemään. Ainoa lapseni, jota kauan odotin vietiin minulta, se on niin väärin!

Lue lisää

"Ikuisesti sureva" Otan osaa sydämeni pohjasta ja rukoilen teille voimia jokaiseen edessä olevaan päivään

Halaisin jos voisin. Surusi on valtava. Itke, sillä siihen sinulla on oikeus. Menetin oman poikani viimekesänä. Ja silloin ajattelin, ettei ketään koskaan joutuisi kokemaan tätä helvetin tuskaa. Jonka koin. Olkaa miehenne kanssa toisillenne tukena ja lohduttajana. Hänkin menetti lapsensa. Tarvitsette toisianne. Itse olen miettinyt, miten tästä valtavasta ikävästä selviää. Suru muuttaa muotoaa, kuten sanotaan. Mutta se ikävä. Helpottaako koskaan. Kertokaa jotka olette tämän kokeneet. Enkelipojan vanhemmille toivon voimia.

mustaenkeli kotiin kirjoitti:

Halaisin jos voisin. Surusi on valtava. Itke, sillä siihen sinulla on oikeus. Menetin oman poikani viimekesänä. Ja silloin ajattelin, ettei ketään koskaan joutuisi kokemaan tätä helvetin tuskaa. Jonka koin. Olkaa miehenne kanssa toisillenne tukena ja lohduttajana. Hänkin menetti lapsensa. Tarvitsette toisianne. Itse olen miettinyt, miten tästä valtavasta ikävästä selviää. Suru muuttaa muotoaa, kuten sanotaan. Mutta se ikävä. Helpottaako koskaan. Kertokaa jotka olette tämän kokeneet. Enkelipojan vanhemmille toivon voimia.

Lue lisää

Kiitos paljon.
Olen niin, niin tyytyväinen tällä hetkellä terveyspalveluihin ja tukijärjestöihin. Käpy Ry:ltä olen saanut kauniita lohduttavia sanoja, tukea ja tukihenkilön. Olen päässyt psykologille heti seuraavana päivänä soitosta, lääkäriin en joutunut odottamaan vaan pääsin heti ym.
Olemme mieheni kanssa lähentyneet ja mieheni ei enää ole kääntynyt sisäänpäin vaan myös purkaa asioita ja pahaa oloaan. Mieheni on minulle rakkain, kallein ja tärkein ihminen tällä hetkellä, saan hänestä turvaa ja hänen kainalossaan on hyvä olla, johtunee varmasti siitä että hän olin myös kotona poikamme kuolinpäivänä. Rakastamme toisiamme kamalasti, rakastamme poikaamme vielä enemmän. Tiedän, että en ole yksin, minulla on suuri tukiverkosto, sukulaisia, ystäviä ym. Mutta ne tärkeimmät, vanhempani, sisarukseni ovat täällä kokoajan kanssamme, se on todella ihanaa.
Rakastan poikaani aidosti, koko sydämestäni aina. Hän on aina esikoispoikani, se kaunis hymyilevä poika. Olemme mieheni kanssa päättäneet saada lisää lapsia, vaikka vannoimme poikani synnyttyä ettei enää lapsia. En käytä ehkäsyä, joten lapsia saa tulla, pojallemme pikku siskoja tai veljiä. Emme koskaan halua poikaamme korvata, mutta haluamme uuden tilaisuuden, kaikki jäi niin kesken. Sylimme huutaa tyhjyyttä!

Anteeksi että kirjoittelen tänne...voi että kun nämä lapset ja nuoret lukisivat tätä keskustelua ja ymmärtäisivät miltä vanhemmista tuntuu kun oma lapsi kuolee joko sairauteen,onnettomuuteen tai oman käden kautta.. mitä kuolema jättää jälkeensä ja särkynyt sydän on lopun elämää vanhemmilla/sukulaisilla ja muilla.

Järkyttyneenä luin itsemurha keskustelusta että jopa 10-14 vuotiaana lapset haluavat tappaa itsensä.

suru muiden puolesta kirjoitti:

Anteeksi että kirjoittelen tänne...voi että kun nämä lapset ja nuoret lukisivat tätä keskustelua ja ymmärtäisivät miltä vanhemmista tuntuu kun oma lapsi kuolee joko sairauteen,onnettomuuteen tai oman käden kautta.. mitä kuolema jättää jälkeensä ja särkynyt sydän on lopun elämää vanhemmilla/sukulaisilla ja muilla.

Järkyttyneenä luin itsemurha keskustelusta että jopa 10-14 vuotiaana lapset haluavat tappaa itsensä.

Lue lisää

Kuitenkin päätin heti kuoleman vierailtua etten halua katkeroitua. Vaikka tämä niiiiin epäreilulta ja väärältä välillä tuntuukin. Kai tällä kuitenkin oma tarkoituksensa on.

Samoin olen yrittänyt sinnikkäästi ajatella positiivisesti kaikista niistä ihmisistä jotka uskaltavat lähestyä, kun niitäkin ihmisiä riittää jotka eivät sitä tohdi tehdä. Voin vain kuvitella miten kömpelö olisin itse samassa tilanteessa. Onko väliä sanotaanko "otan osaa", "se on varmasti kauheinta mitä voi kokea" tms. Ajatushan se on tärkein. Varmasti kenenkään tarkoitus ei ole loukata!

Toivotan kaikille lapsensa menettäneille auringon paistetta sen raskaan pilviverhon taakse. Elämä jatkuu..

1,5vuotta sitten kirjoitti:

Kuitenkin päätin heti kuoleman vierailtua etten halua katkeroitua. Vaikka tämä niiiiin epäreilulta ja väärältä välillä tuntuukin. Kai tällä kuitenkin oma tarkoituksensa on.

Samoin olen yrittänyt sinnikkäästi ajatella positiivisesti kaikista niistä ihmisistä jotka uskaltavat lähestyä, kun niitäkin ihmisiä riittää jotka eivät sitä tohdi tehdä. Voin vain kuvitella miten kömpelö olisin itse samassa tilanteessa. Onko väliä sanotaanko "otan osaa", "se on varmasti kauheinta mitä voi kokea" tms. Ajatushan se on tärkein. Varmasti kenenkään tarkoitus ei ole loukata!

Toivotan kaikille lapsensa menettäneille auringon paistetta sen raskaan pilviverhon taakse. Elämä jatkuu..

Lue lisää

Lapsensa menettäneelle!

Kirjoitit niin kuin olisin halunnut kirjoittaa. En saanut muotoiltua kirjoituksiani oikein.

Lisään kuitenkin tärkeimmän lohtuni oma perheeni. jo koulutiensä aloittaneen ja kohta päiväkotiin valmistautuvan tyttäremme, sekä oma aviomies. He auttavat jaksamaan joka ikinen päivä.

Anteeksi jos loukkaan tai pahoitan jonkun mielen tms. mutta minun on pakko kysyä neuvoa teiltä, oman lapsensa menettäneiltä.

Aviomieheni veljen tytär kuoli 5 kk:n ikäisenä. Kk sitten, hautajaiset olivat juuri. Kätkytkuolema. Ei pysty ymmärtämään..

Hautajaisissa ei oikein kukaan puhunut mitään, itkettiin vain ja halailtiin tytön vanhempia. Itketti katsoa kun tytön isä kantoi arkun ja tytön vanhemmat laskivat arkun hautaan...

Mitä heille voi sanoa? Miten tukea? Olemme käyneet muutaman kerran kylässä (auttamassa pihatöissä yms.) tässä parin viikon sisällä.. Mitenkään ei uskalla ottaa aihetta puheeksi.. Tekisi mieli kysyä miten menee, mikä on olo, haluatko jutella... mutta kun ei uskalla. Jos loukkaa tai jotain.

Mitä voin sanoa heille kun kohtaan heidät taas? =(

mitä? kirjoitti:

Anteeksi jos loukkaan tai pahoitan jonkun mielen tms. mutta minun on pakko kysyä neuvoa teiltä, oman lapsensa menettäneiltä.

Aviomieheni veljen tytär kuoli 5 kk:n ikäisenä. Kk sitten, hautajaiset olivat juuri. Kätkytkuolema. Ei pysty ymmärtämään..

Hautajaisissa ei oikein kukaan puhunut mitään, itkettiin vain ja halailtiin tytön vanhempia. Itketti katsoa kun tytön isä kantoi arkun ja tytön vanhemmat laskivat arkun hautaan...

Mitä heille voi sanoa? Miten tukea? Olemme käyneet muutaman kerran kylässä (auttamassa pihatöissä yms.) tässä parin viikon sisällä.. Mitenkään ei uskalla ottaa aihetta puheeksi.. Tekisi mieli kysyä miten menee, mikä on olo, haluatko jutella... mutta kun ei uskalla. Jos loukkaa tai jotain.

Mitä voin sanoa heille kun kohtaan heidät taas? =(

Lue lisää

Hei, riippuu tietysti miten läheisiä olette ja mistä muuten puhutte.
Voit kysyä juuri noin, niin kuin ajattelitki Miten jaksat? Haluaisitko jutella?
Vastaus voi olla esim. "en tiedä", kun noin vähän on vasta kulunut aikaa.

Aika auttaa, muttei yksin aika. Avoimuus ja puhuminen auttavat eniten. Kerro miltä itsestäsi tuntuu. Pahinta on jos muut vaikenevat kuolleesta lapsesta, niin kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan.
Kerro mitä tyttö merkitsi sinulle, kuinka hän oli suloinen jne. Kuinka olet pahoillasi, että he eivät saaneet pitää tyttöä kauempaa luonaan. Kerro miten olet käytettävissä milloin vain, jos he haluavat jutella. Tai jos he haluavat vaikka tehdä jotain ihan muuta.

Vie kukkia haudalle. Halaa, ole läsnä. Kerro, että sinua ei haittaa jos he itkevät. Itkuhan on luonnollista. Itkemme koska meitä niin surettaa. Meitä surettaa koska on tapahtunut jotain niin käsittämättömän surullista ja mikä pahinta peruuttamatonta. Suru ja ikävä ovat ikuisia, mutta vähitellen surun viiltävän terän ympärille kasvaa pumpulia. Suru ei lähde pois, mutta se ei ole enää niin tuskallista.

Vaikka välillä on tarve olla yksinkin, silti surun keskellä tarvitsemme toisiamme enemmän kuin koskaan.

Menetin itse 18-vuotiaan poikani puolisen vuotta sitten. Hän ei jaksanut enää elää.

Äitipieni kirjoitti:

Hei, riippuu tietysti miten läheisiä olette ja mistä muuten puhutte.
Voit kysyä juuri noin, niin kuin ajattelitki Miten jaksat? Haluaisitko jutella?
Vastaus voi olla esim. "en tiedä", kun noin vähän on vasta kulunut aikaa.

Aika auttaa, muttei yksin aika. Avoimuus ja puhuminen auttavat eniten. Kerro miltä itsestäsi tuntuu. Pahinta on jos muut vaikenevat kuolleesta lapsesta, niin kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan.
Kerro mitä tyttö merkitsi sinulle, kuinka hän oli suloinen jne. Kuinka olet pahoillasi, että he eivät saaneet pitää tyttöä kauempaa luonaan. Kerro miten olet käytettävissä milloin vain, jos he haluavat jutella. Tai jos he haluavat vaikka tehdä jotain ihan muuta.

Vie kukkia haudalle. Halaa, ole läsnä. Kerro, että sinua ei haittaa jos he itkevät. Itkuhan on luonnollista. Itkemme koska meitä niin surettaa. Meitä surettaa koska on tapahtunut jotain niin käsittämättömän surullista ja mikä pahinta peruuttamatonta. Suru ja ikävä ovat ikuisia, mutta vähitellen surun viiltävän terän ympärille kasvaa pumpulia. Suru ei lähde pois, mutta se ei ole enää niin tuskallista.

Vaikka välillä on tarve olla yksinkin, silti surun keskellä tarvitsemme toisiamme enemmän kuin koskaan.

Menetin itse 18-vuotiaan poikani puolisen vuotta sitten. Hän ei jaksanut enää elää.

Lue lisää

Tieto. Shokki. Hätä, rukous että jäisi eloon. Tieto kuolemasta. Shokki. Murtuminen, jalat ei kanna. Tieto läheisille. Unettomat yöt, loputtomat itkut. Lohduton itku. Tarttuminen käsi käteen. Ihmiset tuo kukkia, kohtaavat ja itkevät. Yhteinen tuska. Muistohartaudet. Muiden vanhempien tuskan kohtaaminen ja halaukset. Hautajaisjärjestelyjä. Puhelimeen viestejä. Media media...... Puheluja, kyselyjä. Odottaminen tietojen. Hautajaisten odotus että saisi aloittaa rauhassa kaivata, surra, ikävöidä. Elimistö reagoi niin ettei syö ja koskee. Ei jaksa ilmoitella kaikille. Suunnitella lapsensa näköiset hautajaiset. Ei jaksa lukea, katsoa teeveetä. Pelkää uutisia. Pelko kohdata ihmisiä. Ei uskalla kauppaan. Viestejä että miten voimme? Läheisten huoli miten jaksamme? Turvonneet silmät, pääkipu. Hetkittäin pientä iloa lasten seurassa. Kappale kuulumaan kuten Jipun saviruukku, lohduttaa ja itkettää. ei uskalla ajatella tulevaa. Elämä on pysähtynyt. Elettävä hetkestä, kerrallaan. On kuin murtunut saviruukku.

murtunut vanhempi kirjoitti:

Tieto. Shokki. Hätä, rukous että jäisi eloon. Tieto kuolemasta. Shokki. Murtuminen, jalat ei kanna. Tieto läheisille. Unettomat yöt, loputtomat itkut. Lohduton itku. Tarttuminen käsi käteen. Ihmiset tuo kukkia, kohtaavat ja itkevät. Yhteinen tuska. Muistohartaudet. Muiden vanhempien tuskan kohtaaminen ja halaukset. Hautajaisjärjestelyjä. Puhelimeen viestejä. Media media...... Puheluja, kyselyjä. Odottaminen tietojen. Hautajaisten odotus että saisi aloittaa rauhassa kaivata, surra, ikävöidä. Elimistö reagoi niin ettei syö ja koskee. Ei jaksa ilmoitella kaikille. Suunnitella lapsensa näköiset hautajaiset. Ei jaksa lukea, katsoa teeveetä. Pelkää uutisia. Pelko kohdata ihmisiä. Ei uskalla kauppaan. Viestejä että miten voimme? Läheisten huoli miten jaksamme? Turvonneet silmät, pääkipu. Hetkittäin pientä iloa lasten seurassa. Kappale kuulumaan kuten Jipun saviruukku, lohduttaa ja itkettää. ei uskalla ajatella tulevaa. Elämä on pysähtynyt. Elettävä hetkestä, kerrallaan. On kuin murtunut saviruukku.

Lue lisää

Juuri näin. Suru on tullut jäädäkseen... Siitä tulee uusi perheenjäsen. Sen kanssa on opittava elämään...

enkelinäiti2010 kirjoitti:

Juuri näin. Suru on tullut jäädäkseen... Siitä tulee uusi perheenjäsen. Sen kanssa on opittava elämään...

Mutta miten surun kanssa oppii elämään,kun on tiedossa että pojan kuolema on
lääkäreiden hoitovirhe? Siitä on tullut virallinen päätös Valvirasta.
Koko ajan ajattelee,että jos olisi tehty mitä piti,niin poika olisi meidän luonamme.
Nyt käydään haudalla ja sielläkin vaan kysyy; miksi,miksi kukaan ei auttanut!

suruäiti kirjoitti:

Mutta miten surun kanssa oppii elämään,kun on tiedossa että pojan kuolema on
lääkäreiden hoitovirhe? Siitä on tullut virallinen päätös Valvirasta.
Koko ajan ajattelee,että jos olisi tehty mitä piti,niin poika olisi meidän luonamme.
Nyt käydään haudalla ja sielläkin vaan kysyy; miksi,miksi kukaan ei auttanut!

Lue lisää

Ymmärrän hyvin tunteesi. Meillä vasta kantelu menossa Valvirassa oletetun hoitovirheen vuoksi. Olo on niin helvetin katkera koko hoitoketjulle. Käytännössä joku aiheutti toisen kuoleman viivyttelyn vuoksi. Eihän se kantelu lasta takaisin tuo, mutta jospa se ehkäisi ettei toisten tapahdu samaa.Eihän niitä lääkäreita juuri sanktioida... Haudalla me isän kanssa itketään ainokaisemme perään: kaikki mitä meillä oli on siellä haudassa! Vihan tunne on niin valtava.

murtunut vanhempi kirjoitti:

Tieto. Shokki. Hätä, rukous että jäisi eloon. Tieto kuolemasta. Shokki. Murtuminen, jalat ei kanna. Tieto läheisille. Unettomat yöt, loputtomat itkut. Lohduton itku. Tarttuminen käsi käteen. Ihmiset tuo kukkia, kohtaavat ja itkevät. Yhteinen tuska. Muistohartaudet. Muiden vanhempien tuskan kohtaaminen ja halaukset. Hautajaisjärjestelyjä. Puhelimeen viestejä. Media media...... Puheluja, kyselyjä. Odottaminen tietojen. Hautajaisten odotus että saisi aloittaa rauhassa kaivata, surra, ikävöidä. Elimistö reagoi niin ettei syö ja koskee. Ei jaksa ilmoitella kaikille. Suunnitella lapsensa näköiset hautajaiset. Ei jaksa lukea, katsoa teeveetä. Pelkää uutisia. Pelko kohdata ihmisiä. Ei uskalla kauppaan. Viestejä että miten voimme? Läheisten huoli miten jaksamme? Turvonneet silmät, pääkipu. Hetkittäin pientä iloa lasten seurassa. Kappale kuulumaan kuten Jipun saviruukku, lohduttaa ja itkettää. ei uskalla ajatella tulevaa. Elämä on pysähtynyt. Elettävä hetkestä, kerrallaan. On kuin murtunut saviruukku.

Lue lisää

Olen läheisilleni ikuisesti kiitollinen, saimme viettää poikamme hautajaiset ihan oman perheemme ja tutun papin kesken. Oli mielestämme niin kaunis kuin oman lapsen hautajaiset pystyivät olemaan. Suku ja ystävät ymmärsivät meidän halumme. Eiväthän he olleet poikaamme tunteneet, meille oli jo kohdussani ollessaan syntynyt side kai se pitää näin sanoa. Pojalle keksittiin työnimi, jota emme olisi ikinä muuttaneetkaan, hän oli meidän poikamme..

minun tytär kuoli 24.09.2010 oli vain 29.v. samat tuntet on minullakin kunkaikilla muillakin tytärestä jäi kolme pientä lasta ne kolme vievät medän perhettä ettenpäin EN OSSA SANOA MUTTA JOSKUS ON SEMMONE OLO ETTÄ HALUAIS HUUTA ENSIMÄISET KUUKAUET OLI KAUHEA viha en titä kenen pääle vihasin vain äitejä kuka olit omien lasten kanssa vihasin lääkäretä vihasin jopa omaan äitiä ois halunut vain olla josskin näin että kuka ei ois minut huomanut nyt ajatelen että oli hyvä kun olit tyttären kolme pikkuista ne pitivät liikenteessä ja oli pakko olla ja jaksata silloin olin joskus jopa lastenkin päälle vihainen -kun oli selline olo et annetais vain olla ja itkiä ja olla vain sänkyssä luojan kiitos että on lapset muuten et kyllä ois selvinnut henkissä, mutta joskus kysyn iteltä että no olen henkissä mutta vain että meillä on ne lapset mun oma elämä ei paljon minut ennä kiinosta se on tyhjä sanoka nyt ihmiset lähteko see tunne joskus vähäkin leepemaksi

Hei!

Otan osaa suruusi. Koin saman lävitse 2009. Aika ei paranna haavoja, mutta ajan myötä opit elämään kivun kanssa. Jos haluat kirjoitella, niin anna mailiosoite. Laitan postia.

Itse muistan hokeneeni surun kuultuani, onko jokin virhe sattunut, eihän nyt lähes kolme kiloinen poika voi olla kyseessä, kun vieressä on mukamas itkevä ja hengittävä pieni tyttö vain reilun kilon. Poikani sain syliini, jolloin ymmärsin, että tämä oli totta ja tyttäremme oli ainakin toistaiseksi elossa. Huolia tuli koko raskauden ajan, olen kuulemma riskisynnyttäjiä. Nämä huolet olivat yleensä tyttäreemme liittyviä, selkeän kokoeron takia.

Kaikki ei vain mene oikein. Eihän pienen lapsen kuolema voi ihmismielessä olla oikein, eikä koskaan tule ajatelleeksi ennen tällaista, ettet voi tietää, jos minulta kaikki viedään ennen itseäni.

Aika asiaton kommentti!Tiedän aivan varmasti että Sydämeen ei mahdu kahta ämmää.Suhtautumisestasi huomaa,että Sinulle ei ole tapahtunut elämässäsi mitään vastaavaa,kun jaksat tarttua kirjoitusvirheisiin.Olen vienyt jo kahdeksan vuotta myös äitini haudalle kukkia!!

Mikä sinua ei olisi loukannut? On tosi vaikeeta sanoa lapsensa/läheisensä menettäneelle just ne oikeat sanat, kun me satutaan olemaan vielä kaikki yksilöitä jotka reagoi eritavalla. En tajua niitäkään, jotka sanovat että tämä mun suru on kauheempi(kun menetin lapsen, sä vaan äitis) miks sillä surun hirveydellä pitäis kilpailla? Ei mun suruni tunnu yhtään vähäisemmälle,vaikka kuulisin että sinä olet menettänyt lapsesi. Jokaisella on oikeus surra omat surunsa ja sen vähättely on törkeetä.

Joo, tuosta yksinkertaisesta kysymyksestä: onko sinulla lapsia? Onko sinulla muita lapsia? Tai montako lasta sinulla on? Siitä on tullut tosi vaikea lapsen kuoleman jälkeen. Itse meinaan vanhasta tottumuksesta kysyä uusilta tuttavilta tuon kysymyksen, mutta sitten muistan että hehän kysyvät sitten sen saman minulta. Ja mitä vastaan: kyllä lapsellani on isoveli, mutta hän on kuollut. Ja siitä seuraa aina ikävä tilanne, mutta en voi kieltääkään lastani.

Pahinta tässä on että tajusin eilen, että teenpä mitä tahansa ja odotanpa kuinka kauan tahansa, en ikinä saa poikaani takaisin. Millään mitä teen ei ole enää merkitystä, poikani on ja pysyy poissa. En kuule mitään uutisia hänestä, en saa uusia valokuvia, en voi soittaa hänelle, halaamisesta puhumattakaan. Hän kuuluu menneisyyteen, sinne missä minäkin haluaisin vielä olla. En halua olla nykyhetkessä, enkä tulevaisuudessa, koska poikani puuttuu täältä.

13v tyttäreni kuolemasta on 7 v 9 kk. en vieläkään hyväksy hänen kuolemaansa. Karu tosiasia ja luonnollinen äkillinen kuolema, joka iski kuin salamat samaan aikaan taivaalla. miksi pitäisi hyväksyä ? en ikinä ! asian kanssa vain on pakko elää ja jaksaa. mielestäni hylkäisin lapseni jos sen hyväksyisin. tapahtuneen kuoleman ymmärrän paremmin kuin hyvin. jaksamista ja lämpöä.

Ja on pakko sano jokainen kaipaa myös eri sanoja. Minä menetin läheisen ja hänen vanhempansa nimeomaan itse sanoiva nuo "kliseet" hirveää on haudata lapsensa ja että mikään suru ei ole niin suuri kuin oman lapsen kuolema. Minusta nimeomaan ihminen joka sanoo noin tarkoittaa, että tajuaa, että kyseessä on niin suuri suru, että se käy yli ymmärryksen. Kannattaa muistaa tämä kun suututtaa, ihmiset eivät osaa valita juuri oikeita sanoja. Ja se, että ylipäätään joku yrittää...

fgfdg kirjoitti:

Ja on pakko sano jokainen kaipaa myös eri sanoja. Minä menetin läheisen ja hänen vanhempansa nimeomaan itse sanoiva nuo "kliseet" hirveää on haudata lapsensa ja että mikään suru ei ole niin suuri kuin oman lapsen kuolema. Minusta nimeomaan ihminen joka sanoo noin tarkoittaa, että tajuaa, että kyseessä on niin suuri suru, että se käy yli ymmärryksen. Kannattaa muistaa tämä kun suututtaa, ihmiset eivät osaa valita juuri oikeita sanoja. Ja se, että ylipäätään joku yrittää...

Lue lisää

eihän aina tarvitse sanoja voi ottaa vaikka kädestä kiinni tai halata ehkä joskus on niin parempi. puhun omasta kokemuksesta kun menetin poikani kolme vuotta sitten.

Onnettomuuksissa menehtyneiden omaisille on varmasti todella raskasta, etenkin, jos siinä menee oma lapsi. Kukaan ei saa tapahtunutta peruutettua. Lapsuuden ystäväni aina yhteydessä ja näimme usein lapsuuden jälkeenkin, kuoli 19-vuotiaana tästä on nyt 10 vuotta. Hänen äitinsä näkeminen satuttaa ja raastaa. Hän ei ole pystynyt antamaan anteeksi edes itselleen. Kuski oli nuori ja huonoilla talvirenkailla, joka saattoi vaikuttaa onnettomuuteen. Kuski jäi vammoitta henkiin ja hänen tyttärensä kuoli, nuori ja elämään myönteisesti suhtauva lapsensa. Hänen syvin surunsa on vielä alussa surutyössään. Ainoat lohtunsa hän saa 4 lapsestaan (nuoria aikuisia) ja 2 lapsenlapsistaan.

Voimia kaikille, joilla suru on suuri.

Meiltä kuoli 7,5v poika marraskuun lopulla. Hän oli kehitysvammainen, rakas lapsi. Erityisyydellään hän muutti elämämme täysin. Ikävä ja surukipu on välillä tosi kovaa.

partsu kirjoitti:

Meiltä kuoli 7,5v poika marraskuun lopulla. Hän oli kehitysvammainen, rakas lapsi. Erityisyydellään hän muutti elämämme täysin. Ikävä ja surukipu on välillä tosi kovaa.

Minunkin vaikeastivammainen tyttäreni kuoli marraskuun lopulla. Olen lukenut näitä kirjoituksia, minulle merkitsee lapseni menettäminen aivan samaa mitä kaikille muillekin äideille lapsen kuolema on merkinnyt. Ehkä ainut lohdutus on, että en ole ainutlaatuinen ja ainoa surija.Jotenkin tuntuu, että meidät on siirretty johonkin huoneeseen lopuksi elämää ja ovi on lukittu ulkoapäin.

Vähän yli puoli vuotta on kulunut, ja nyt olen joutunut syvään masennukseen, tuntuu etten edes sure ja ikävöi lastani, vaikka kaipaan ja ikävöin häntä mielettömästi.

Tuntuu hyvältä tietää, että te toiset saman kokeneet äidit ymmärrätte miksi itken välillä kuin hullu, ja minä ymmärrän myös kun te itkette. Vaikka on raskasta lukea palstaa, mutta on hyvä kun saa kuulua joukkoon, kun tähän nyt kuuluu.
Voimia kaikille.

partsu kirjoitti:

Meiltä kuoli 7,5v poika marraskuun lopulla. Hän oli kehitysvammainen, rakas lapsi. Erityisyydellään hän muutti elämämme täysin. Ikävä ja surukipu on välillä tosi kovaa.

Tämä on vaivannut pitkään. Olen aina joutunut raskauksien aikana kuulemaan, onko toiveita sukupuolesta ja olen vastannut ei ole väliä ja kysyjä lisännyt kunhan on terve. Olen ollut vaiti siinä vaiheessa hetken ja sanonut, kunhan lapseni ei kärsisi. On kauhea kuulla kuinka paljon eriasteisia synnynnäisiä ja syntyessään tulleita vammoja tai sairauksia on vastasyntyneillä ja kauheinta varmasti on, jos tietää, ettei lapsi tule paranemaan ja heikkenee aina vain lisää.

Voimia kaikille, jotka ovat menettäneet lapsen, joka ei edes ikinä ole "normaalin lapsen" lailla päässyt elämään ikinä tai joutunut sairastumaan pienenä lapsena vakavasti!

Pienen lapsen suru on omanlaistaan, ei lapsi ymmärrä kuolemasta mitään. Se hämmennys lapsella ja kyselyt miksi sisar tai äiti tai kuka tahansa päivittäin perheeseen kuulunut kuoli, on raskainta aikaa. Lapsi on hauras, mutta onneksi hänet voi auttaa unohtaa kuollut nopeasti ja niin pitkäksi aikaa, kun hän itse haluaa. Lapsen lohduttaminen antaa myös mahdollisuuden vanhemmille aloittaa ns. normaali perhe-elämä. Lapselleni veljensä kuolema oli pettymys, oltiin luvattu, että saisi tämän vauvan isosiskoksi ruveta, mutta sitä ei tullutkaan.

Olen lähes samaa mieltä, ettei saisi olla sääntöä mitä saa surevalle sanoa ja mitä ei. Harvoin ne sanat surevaa kuitenkaan lohduttaakaan, vaan ihmisen tarkoitus myötäelää, kun näkee surevan, sillä voi olla suurikin merkitys. Toisinaan vain järkipuheet kuulemma on hyväksi surevan kohdatessaan, en tiedä tehoaisiko. Vaikeaa on kohdata sureva ihminen. Olen itse kokenut, olevani kuka tahansa, joka jollain tavoin on yrittänyt toista lohduttaa. Vaikka itse olen myös kokenut suuren surun.

Ei näitä asioita voi verrata keskenään, on väärän tuntuinen asenne, ettei ole oikeutta yhtä suureen suruun, näitä niin kuin yleensä kuolemantapauksissaa ei voikkaan verrata, mutta ei surujen suuruutta voi määritellä myöskään. Pienen sisällääni kasvaneen lapsen syntyessä kuolleena, jota ei tiedetty enne syntymää. Tulee voimaton olo akuuttivaihe oli kamala, koska minulta kysymättäni aloitettiin erinäisiä lääkkeitä antaa, sanottiin vain, jotta saisit levättyä. Toinen oli lastenteholla, pienen kokonsa, nenä-mahaletkuissa ja anturit mittasivat kaikkea mahdollista. On minulle tultu sanomaan ystävä, että syvin suru ja onnista suurin tapahtui yhtä aikaa. Anna muillekin kokea, että oma lapsi on aina oma lapsi ja syvä suru siitä tulee riippumatta onko elossa koskaan omaa lastaan nähnytkään tai kuolleen lapsensa synnyttäneen. Lapsen kuolema on väärin, kaikille ketkä joutuvat sen kokemaan. Missään kuolemantapauksessa ei kuitenkaan voi ajatella, että olisi toisen kohdalla kopio, ei ikinä.

Hei Eve, paljon jaksamista sinulle ja läheisille. Poikani olisi myös täyttänyt 4kk ensi perjantaina, mutta menetimme hänet jo muutaman päivän ikäisenä. Ehdimme niin pienen hetken hänen kanssaan olla. Olen kuitenkin onnellinen, että sain synnyttää hänet, nähdä hänen silmänsä, kuulla äänensä ja pitää sylissäni. Mitkä ovat sinun kauniimmat muistot hänestä?

Haluaisin jotain kaunista sanoa kaikille ketkä on menettäneet kalleimman maailmassa, oman lapsensa, mutta samaistun tai liikutun aina yhteen kertojaan kerrallaan. Minä itse olen lisännyt oman pienokaiseni menetyksen jälkeen niin hänelle kuin myös minun nyt 7 ja 3 vuotiaan rukoukseksi, jonka teen laulaen, lauluhan on maankorvessa kulkevi. Laulan sitä myös itselleni surun ottaessa liian suuren vallan. Toivon kaikkea hyvää ja onnea elämässänne eteenpäin. Ei saa unohtaa itseään suuren surutyön aikan, mutta kuunnelkaa omia voimianne.

Työtapaturmassta haluaisin sinulta kysyä. Oliko poikanne hengen vaatineen työtapaturman aiheuttanut työkaverin teko myös inhimillinen vahinko, eli rikottiinko työturvallisuus ohjeita toisen piittaamattomuutta? Mitä muuta kysyisin oliko se työkaverille shokki. Itse raksoilla joskus "pikkuapulaisena" toiminut, olen ollut tilanteessa, jolloin oli käydä huonosti, mutta työkaverit saivat tilanteen pelastettettua, mutta ehkä kokemattomuus olisi voinut olla huonompi yhdistelmä. En halua kenellekkään väittää, ettei toisille virheitä tapahdu, mutta itseäsi ei syyttelyt varmastikkaan auta. Faktat ovat sanoja, jotka kuullostavat kamalilta, mitä teille tapahtuneesta on välitetty, mutta entä se toinen ihminen, joka itse voisi tuossa tilanteessa aina kokea valtavan syyllisyydentunteen takia valtavaa vihaa, raivoa ja surua tajunnensa tappaneen ihmisen.

sinulle, jota pelottaa lapsen menettämisen. Sinun pitäisi saada itsesi, nauttimaan kaikesta onnesta elämässäsi. Kukaan ei pysty tietämään milloin itselleen se rakkain otetaan vai joutuuko sitä itse, koskaan kokemaankaan. Nauti lapsesi kanssa olemisesta, keskity häneen ja ei saa unohtaa myöskään sitä, että olet muutakin kuin pelkästään äiti. Lapsellesi olet tärkein maailmassa ja hän tarvitsee sinua, mutta olethan muutakin nainen, ystävä, sinäkin olet tytär, yritä saada elämääsi muutakin ajateltavaa ja tekemistä. Pelko on yksi vaikeimpia tunnetiloja, joita ihmisillä on, sinun on yritettävä päästä siitä yli sinun ei tarvitse yksin siitä selvitä, kerro jollekin lähelläsi olevalle, tuttavalle tms.

poikansa haudannut:

Kauniisti kirjoitit pojastasi....vaikka mies olenkin en tätä itkemättä voinut

lukea ja tätä vähää kirjoittamatta..

Äitini ja moni muukin on käynyt paikassa minne ajallamme kukin

menemme Äitini kävi kuoleman rajalla ei muuta sanonut kuin että

"sitä olotilaa ei maalliset sanat voi kuvata"

Emme kuole vaan muutamme kotia..ei kulje kuin raamatussa

selitetään joka kuitenkin on vain ihmisten kirjoittama

Äidiltä katosi kuolemanpelko.. ei hänkään saanut paikka nähdä vain

Muutaman lyhyen sekunnin kokea sen olon toiselle puolella

Terveiseni sinne entiseen kotimaahani!!! Voimia teille!

Poikani kuoli 29.7.1995. Sen surun voi vain haudata mutta koskaan se ei katoa.

otan osaa

Tyttäreni 13v kuoli yllättäen 7v 9kk sitten. vuosi vuodelta se kaipuun pohjaton tuska helpottaa ja kaipuun iskiessä en vajoa yhtä syvälle. Ikuinen rakkaus lapseen jää. Suurta on se että voitte yhdessä miehesi kanssa surra ja rakastaa. Kaikkea hyvää teille eteenkin päin.

Oman lapseni kuolemasta on nyt 8 kk. Viime päivät olleet erittäin raskaita. Välillä oli jo helpompaa. Tällaista tämä kai tulee loppuelämän ajan olemaan.