Ikuisesti sinkku...?

Koen olevani tyytyväinen ja onnellinen, olen siis sinkku, jos olisin riittävän tyytymätön muutaisin varmaan ja alkaisin seurustella.

Välillä on ollut seurustelusuhteita ja niihin panostama aika ja vaiva ei ole nostanut "onnellisuutta" tai tuonnut mitään lisäarvoa niin paljon kun se panostaminen on vienyt energiaa.

Jos oikea tulee kohdalle ja arvot kolahtaa, niin kuka ties. En kuitenkaan usko se tulevan etsimäällä, vaan että tulee jos on tullakseen ja jää tulematta jos on tulematta.

Miksi murehtia ja ajatelle tulevaisuutta, eletään tätä hetkeä.

Kun katsoo useimpia pitkiä parisuhteita, niin aika harvan puheista kuultaa tyytyväisyys. Sellainen vain oleminen ja suhteessa roikkuminen kun ei riitä minulle.

Ylipäätään jos toisella on esim halu mennä niin miksi roikkua sellaisessa ihmisessä tai miksi olla yhdessä jos toinen ei halua olla vapaa-aikaa seurassa vaan viettää sen muiden ystävien kanssa ( monesti suhteessa olevat toimivat näin) Miksi seurustella jos ei olla oikeasti aitoja omia itsejään.

Aikusena ihmisenä en jaksa nähdä vaivaa ja alkaa leikkimään mitään piiri pieni leikkejä...

Sinkkuus on hetkellinen olotila ja
kun se jatkuu niin pysyvä olotila,
mielestäni tuohon varsinaisesti kukaan ei pyri
mutta joskus eri syistä ajautuu.

Voisitteko viel laittaa ikänne loppuun? Voin sitten vertailla, miten eri-ikäiset ajattelevat.

hyvä aika olla sinkku. Tietty sitä jostain asioista paitsi jää mutta on se vaan niin vaivatonta...

Minulle sinkkuus on ollut vain pahasta. Kokoajan tunnen karsivani laheisyyden ja lammon puutteesta, ja tunnen olevani yksin vaikka hyvia kavereita loytyykin useampia (eivat korvaa sita miesta). Tama karsimyksen tunne on erityisen vahva siita syysta etta olen ollut koko elamani sinkku, vailla ketaan. Ja karsimys vain voimistuu vuosi vuodelta. Ei auta vaikka olen pitanyt koko ikani kroppani normaalipainoisena/hoikkana/ alipainoisena (pari vuotta sitten parin kuukauden ajan, mutta terkkarin kautta sain apua mielettomaan laihduttamiseeni) ja nykyaan harrastan kuntoilua ihan salillakin paivittaisten lenkkien lisaksi.

Olen sinkku, koska koko elamani aikana vain 2-4 miesta on ollut aidosti kiinnostuneita (= muu kuin seksi mielessaan), ja nuokin olivat yhta lukuunottamatta yla-aste- ja lukio-iassa, joista ensin mainitun aikana olin valitettavasti ihan jarkyttavan nirso (nykyisin voin vain ihmetella sita...). HUOM: nykyisin en ole nirso, olen koittanut tehda 3 aloitettakin ja yhden niista jopa talla palstalla kuvaillulle 'atm'-miehelle, joka ei koskaan ollut menestynyt naisten kanssa, mutta hankin torjui sen ja naureskeli viela paalle (kuten ne muutkin, minka vuoksi en taatusti enaa tee miehille aloitteita!)... Kaverit tuntuisivat joko vahan saalivan (usein kommentteina "kylla sulla on ollu ihan jarkyttavaa epaonnea miesten suhteen") tai sitten puhuvan paskaa tyyliin: "Herranjumala ala valita, kylla sa viela jonkun saat! Jos SA et saa niin sitten en saa kylla makaan!"

Vanhemmat vaittavat etta kylla se loytyy ja etta vian taytyy olla sitten siina etten ole loytanyt oikeaa pukeutumistyylia tai siina miten kayttaydyn muiden seurassa (olen hieman varautunut ja sen vuoksi vaikea katsoa uusia ihmisia silmiin tai olla luonnollisesti heidan seurassaan, kiitos karmeiden yla-asteaikojen), mutta sanovat varmaan vain koska ovat vanhempiani... Muut sukulaiset taas vain masentavat kyselemalla aina "Jokos on poikaystava?" Sitten kun valitan ettei kukaan huoli, vaittavat etta "Ala hopsi, olet niin kaunis etta kylla taatusti." Mutta senkin tietty sanovat vain koska ovat sukulaisiani... Ja ventovieraat ihmiset sitten taas tuntuvat oikein ihmettelevan sinkkuuttani, varsinkin miehet. Tulee jotain tyyliin: "No pakkohan sulla sitten on olla ollut aiemmin joku poikaystava jos ei nyt muka ole?" Tai aika usein: "Miksei sulla ole? Olet niin kaunis." Mutta sekin lienee vain turhanpaivaista kohteliaisuutta, jota ventovieraalle tunnetaan olevan kohteliasta hokea.

Niin ja ikaa on 21 vuotta eli pitaisi muka olla parasta ikaa "naisen parisuhdemarkkinoiden" kannalta... Ja kuten tuli jo sanottua, lihava en ole mutta alkaa jo tuntua silta etta teen naemma ihan turhaan nain kovaa tyota sen kropan kunnossa pidon eteen kun ketaan ei innosta...

Tässä naissinkku 47 v. Hyvänä puolena erityisesti vapaus, saan tulla ja mennä "pikalähtöinä" kyselemättä lupaa ja selittelemättä. Jo kotona on rauhallista vaikka ottaa päiväunet tai touhuta aamuvarhaisella jotain ilman että toinen häiriintyy. Huonona puolena toki luotettavan ja läheisen ihmisen, sielunkumppanin, puute. Olen kuitenkin tyytyväisempi nykytilanteeseen kuin eläisin epätyydyttävässä parisuhteessa.

Etenkin nuorempien, perheellisten naisten puolelta olen saanut ylenkatsetta osakseni, olen mukamas heitä huonompi kun en ole saanut miestä ja lasta.

Miksikö sitten olen sinkku? Jaa, ei kai ole tullut sitä oikeaa vastaan eli sellaista, jonka kanssa voisimme molemmat olla oma itsemme, ihan teeskentelemättä olla sopivat toisillemme. Sillä väkisin yrittäminen, vain siksi että olisi joku, tuhoaa suhteen ennen pitkää. Ei enää sellaista.

Minä olen sinkku monista syistä:

1) olen aina ollut ujo ja muutenkin huonon itsetunnon omaava. Ihastun helposti mutta piilotan sen kuin valtionsalaisuuden, tai ainakin yritän, eikä itseänikään ole kukaan koskaan siinä mielessä lähestynyt yhtä ainoaa kertaa lukuunottamatta ja sekin tyttö asui liian kaukana. Ilman aloitteita ja aktiivisuutta ei suhteita synny eli ei mikään ihme että olen jäänyt yksin.

2) olen yhtä kaukana naisten (tai homojen) miesvaatimuksista kuin Alaska Saharasta. Mussa ei ole mitään erityisen 'alfaurosmaista' niin ulkonäöltä kuin luonteeltakaan, joten tuntuisi naurettavalta edes yrittää 'iskeä' ketään, kohteen reaktio olisi luultavimmin 'wtf, miksi toi luulee että joku voisi kiinnostua siitä o.O' Ulkonäkökin on... no *omasta* mielestäni kiva, mutta muiden mielestä ei, sillä kuulun varmasti 10% lyhyimmistä aikuisisista miehistä :P

3) kaikki parisuhteet joita lähipiirissäni olen nähnyt ovat olleet enemmän tai vähemmän sairaita ja onnettomia, erityisesti vanhempieni, joten en ole saanut rohkaisevaa kuvaa koko parisuhteista. Vielä pahempaa voi tietysti lukea uutisista. Tuntuu olevan hirveän vaikea löytää edes esimerkkiä tervehenkisestä, melko vapaamielisestä mutta kuitenkin uskollisesta suhteesta, joka ei muodostu kummallekaan osapuolelle pakkomielteeksi. Tunteet ovat vaarallisia, ja minulla on negatiivinen suhtautuminen kiintymykseen, eli kiintymys on pahasta ja voi varjostaa ihmisen moraalia, ja vahva kiintymys johtaa helposti mustasukkaisuuteen ja omistushaluun, jotka eivät ole kaukana absoluuttisesta pahuudesta ja itsekkyydestä. Harva ihminen osaa rakastaa täysin epäitsekkäästi ja pyyteettömästi, ja itse haluan nimenomaan tälläistä puhdasta rakkautta, jossa sellaisilla asioilla kuin 'valta' ja 'omistaminen' ei ole mitään merkitystä vaan kumpikin ihan aidosti ajattelee vain toisen onnea (ja on tämän vuoksi valmis myös taistelutta päästämään toisen menemään kun sen aika on); kumpikaan ei ole kahleissa, vaan vapaasta omasta halustaan yhdessä. Eli toisin sanoen suhteet ja suuret tunteet taitavat myös pelottaa minua jollain tavalla.

4) en halua jotain minkä suurin osa ihmisistä olettaa automaattisesti kuuluvan parisuhteeseen ja olevan tärkeä osa sitä, eli seksiä. Ajatuskin inhottaa, mutta missäpä ihminen joka ei koe seksitöntä parisuhdetta oudoksi tai vajavaiseksi ja joka silti haluaa hellyyttä?

Siinä ne olosuhteet jotka ovat tehneet minusta ikisinkun, jos tuollaista termiä nyt nuoressa iässäni voi edes käyttää. Joskus angstasin siitä ja halusin seurustelusuhteen, mutta nyt olen taipunut sille kannalle (lähinnä syiden 3 ja 4 takia) että on parempi olla ilman ja keskitän huomioni opiskelu- ja myöhemmin työelämään. Rakkaus tulkoon jos tulee, mutta en usko enkä enää oikeastaan toivokaan.

Tosin olisi mielenkiintoista kuulla, millainen on koulutyösi validiteetti, jos se perustuu internetin keskustelupalstan vastauksiin:)

Olen sinkku, mies, 28v.

Sinkkuus on itselleni pelkästään positiivinen asia, enkä koe mitään kaipausta siihen, että vieressä pyörisi joku "riippakivi". Mikään periaatekysymys tämä ei ole, vaan asia voi muuttuakin, jos joku sellainen ihminen elämään tulee, mutta mitään tarvetta siihen en koe. Ylipäätään ihmetyttää ihmiset, joilla on kova tarve parisuhteeseen, voiko silloin olla kauheata merkitystä sillä toisella ihmisellä, jos tarve kohdistuu itse suhteeseen. Itse sinkkuuteni lopetan, jos tulee sellainen ihminen, jonka kanssa haluan olla, mutta parisuhde itsessään ei mielestäni ole tavoittelemisen arvoinen asia.

Olen sinkku, koska tällä hetkellä haluan sitä olla, voisin kuvitella, että asia joskus muuttuu, mutta sen aika näyttää.

Muut eivät sinkkuuttani juuri ihmettele, kai se sopii luontevast siihen, minkä tyyppinen ihminen olen. Tosin löytyy, lähinnä naisia, jotka eivät pysty hyväksymään asiaa, etten ketään tavitse ja yrittävät perustellen saada itseäni ajattelemaan toisin. Heidänkin lienee helpompi kuitenkin sinkkuuteni hyväksyä, koska olen parisuhteita yrittänyt ja vastuunkantokykyäni näytän olemalla niin hyvä isä, kuin on etävanhempana mahdollista.

Loppuun vielä kysymys, että jos ihminen tarvitsee toisen ihmisen ollakseen onnellinen, niin eikö se kerro enemmän ihmisestä itsestään ja omista ongelmista, kuin sen toisen ihmisen ainutlaatuisuudesta?

sitä jo jonkun mamman tuohon joutais katella, olisi se joskus kiva päräyttää työpäivä käyntiin pillun päältä.
Kolomissakymmenissä mennään ja montakin akkaa kerkiän vielä katella enneku vanhaks tulen.
En välitä edes tietää mitä muut minun sinkkuudestani ajattelee,kun näyttää etteivät saa omiakaan asioitaan hoidetuksi.

"Onko se hyvästä/pahasta? Miksi olet sinkku? miten koet, että muut katsovat sinkkuuttasi ym. "

Hyvyydesta tai pahuudesta en osaa sanoa kun vertailu kohtaa ei ole. Mutta kyllä sitä jonkun vierelle kaipaisi. Sinkku olen ihan ujouteni vuoksi. Millään muulla ei ole merkitystä jos aloitteita ei uskalla tehdä. Kaikki tietävät tilanteeni ja sen ettei toivoa ole.

m 30