Miten tosisäveltäjä rakentaa sinfonian?

Sen perusteella ettei suomen vähäiseen väestömääräänkään suhteutettuna ja suppean viime vuosisadalla julkaistun musiikkitietosanakirjan esittelemien monien suomen säveltaiteilijoiden musiikki ollut kuten usein kaanonin katveeseen jääneiltä säveltäjiltä saattaa ehkä odottaa kuivan teoreettista näpertelyä tai lattean arkipäiväisillä melodisilla juolahduksilla askartelun täyttämää musiikkia on vähintäänkin kohtalon ivaa, että niin runsaslukuinen määrä arvokasta säveltaidetta on hautautunut jonnekin musiikkiarkistojen kätköön, ettei siitä tunnu olevan juuri kukaan aidosti kiinnostunut, mutta mikä tekee oikean säveltäjän, joka kykenee muuhunkin kuin kansanlaulunomaiseen ilmaisuun ja jopa suoranaisen kansanlaulun jäljittelyyn perustuvaan tai ainakin vahvoja vaikutteita siitä ammentaneeseen lyhyiden laulusävellysten luomiseen ja sen sijasta pienistä motiivisista iduista rakentuvan ja alusta loppuun asti yltävän draamallisen sinfonisen kaaren luomisen yhteydessä niiden muunteluun ja kehittelyyn perustuvaa temaattista työtä hyödyntäen säveltämään ja johonkin persoonalliseen muotorakenteeseen valetun sinfonisen teoksen tai sen osan luomiseen alitajuisten motiivien yhdistyessä tietoiseen metodiikkaan, niin että kaikki aiheet ovat samasta alku-tai perusmotiivista versoneita johdannaisia, tai siitä johdettuja, ja aiheiden välillä vallitsee syvä logiikka ja rikkumaton yhtenäisyyden tuntu, jollei säveltäjä käytä sitten suuria ja laajakaarisia romanttisia lauluteemaan pohjautuvia melodialinjoja, jotka ovat heti kerralla kompleksisempia, kuin amatöörin mosaiikkimaiset lyhyet motiivit, ja tätä rupesin ihmettelemään sen takia, että totesin mielessäni verratessa esim. joskus kuulemiani äidin pianolla soittamia kansanlaulun tyyppisiä ja sen kaltaista musiikillisesteettistä ilmaisua mukailevia ja improvisatorisesti syntyneitä melodioita vaikkapa äsken kuuntelemaani Sulho Rannan ja hänellekin suppean muotonsa puolesta suhteellisen vaatimatonta kevyesti orkestroitua, mutta läpikuultavaa sinfoniaa, jota joku muu kriitikko, kuin Klami piti Helsingin sanomissa aikanaan tuskin sinfoniana lainkaan ja edellisen mukaan sen avausovat ovat pyöristettyjä muodoltaan, kun sen sijaan viimeiset osat hänen mielestään vaikuttavat improvisatorisemmilta ja hänen mielestään sinfoniasta kuuluu lähes täydellinen pedaalin puuttuminen, jolla hän saattaa tarkoittaa joko bassorekisterin-tai linjan olemattomuutta, tai sitten hän kaipaa urkupisteitä tai jotain muuta rumpuihin tai harppuun liittyvää ominaisuutta, mutta sinfonian avausosassa panee merkille, kuinka osan keskeinen pääteema kasvaa esiin eräänlaisesta keinuvasta johdantoaiheesta jousien säestyskuviossa ja sävelmän jälkipuoliskon säkeessä puhaltimet yhtyvät siihen kuviojuoksutuksin, jolloin alaspäisen ja ikään kuin sekvensiaalisen liikkeen jälkeen melodiaa varioidaan ja kehitellään edelleen, kunnes musiikki bassojen pianopianissimosta nousee crescendona ensimmäiseen suureen huipentumaansa fortefortissimossa tuttiorkesterin soittamana, ja jonka jälkeen alun pääteeman kertaa oboe, joka punoo polyfonista kudosta huilun kanssa melodian siirtyessä viuluille, johtaen mystisesti soivaan sivuaiheeseen, jossa mm. käyrätorvella on oma soolorepliikkinsä, sinfonian soidessa muuten sointikudokseltaan taidokkaan ja lähes kamarimusiikillisen ohuena ja ilmavana, mutta kuulijan huomio kiinnittyy siihen miten taitavasti eri motiivit ja lausekkeet on yhdistetty toisiinsa syvällisellä logiikalla ja intuitiolla, ja soolotehtäviä eri instrumenteille antaen ja säveltäjä kykenee säilyttämään musiikissa sinfonisen jännitteen tunnun suppean muodon puitteissa pienillä motiiveilla operoiden aina eri valaistuksessa musiikin perustuessa amatöörianalyysissäni pikemminkin temaattiseen prosessiin, kuin perinteiseen sonaattimuotoon selvästi erottuvine kehittelyjaksoineen, mene ja tiedä, mutta suuret Rannan sinfoniat ovat jo sitten aivan eri maailmasta.