Surussa - suomalaisena . . .

Tervehdys teille tämän palstan käyttäjille!
Pyydettiin tätä vilkaisemaan, ottamaan kantaakin?


Ihmisen elämä tuskin onnistuu, ilman surun, surujen asiaa?
Tämä maailma on surujen laakso..

Suru ja kuolema?

Vanhin lapseni (21) kuoli äkillisesti. Oli menehtynyt sairauskohtaukseen (epilepsia). Traagisissa olosuhteissa. Tuo asia yksyllä 1990 tuotti elämään pysyvän surun. Muutoksen, jonka perästä elämä ei voinut jatkua entiseen malliin.

Surutyö ja musiikki?

Musiikki-ihmisenä (musiikkiterapeuttina) minua auttoi myös “luova musiikki”. Sen lisäksi mitä muuta surutyötä helpottavaa musiikkia oli ja on tarjolla. Suru virtasi sydämestäni ulos sävelissä ja sanoissa. Kyynelien tulvassa. “Soitto on suruista tehty”, sanonta on totta.

Kauanko surutyö kestää?

Sitä tuskin kukaan voi tyjentävästi todeta? Taannoin työtehtävissä, vanhusten hoitajana, moni 80-90 ikäinen kantoi edelleen tuntuvaakin surua pois nukkuneista. Ihan inhimimillistä se.

Omalla kohdallani akuutti surutyö ja kaaos kesti aikansa. Mutta koska elämän tuli jatkua. Piti äitinä hoitaa toisia lapsia, piti hoitaa työtehtävät. . . ei voinut paeta suremisen maailmaan?

Vuosi vuodelta surutyö helpottui. Aika ajoin suru “nosti päätään”.
Silloin itkua ei voinut eikä pitänytkään kammeta. Sureminen on kuin “työtä”, se todella prosessoi psyykeä.

On kulunut yli 35 vuotta. Vielä 2025 keväällä nousi uusi suremisen aalto. Tietyt asiat voivat provosoida surun “komeroihin” jääneitä osia? Silloin tein lapselleni muistovideon.

In memoriam – nähdään. Youtubessa. https://www.youtube.com/watch?v=abJ0qla1B8w

En olisi uskonut, että vieläkin nousee sen tason surun aaltoja? Kun työstin tuota videota, itkin. Kuuntelin sitä audiota, projektia, yhä uudelleen ja uudelleen. Itkin - kuin maanjäristys olisi tutisuttanut surevaa olemustani! Ymmärsin, että JOKU taso siitä surusta oli kuin “koteloitunut”, jäänyt kohtaamatta? Sisin tahtoi vapaaksi siitä seikasta. Jota on ymmärtänyt. Mutta musiikissa, videon työstämisessä se "jokin" tuli kohdattavaksi. Kyynelten meren kanssa....

Sitten alkoi taas helpottaa, lantuivat “surun aallot”. (Vaikka vieläkin kyyneleet pyrkivät esiin…)

Eli? On ilmeistä, ettei “surun haava” kaikilla koskaan kokonaan katoa? Surun haavaan voi kasvaa arpi, mutta kun jokin asia sitä koskettaa -- se ilmaisee itsensä.

Äskettäin pyydettiin, että julkaisisin sen laulun, joka syntyi matkalla 1991. Reilun vuoden perästä lapseni kuolemasta.

Laulun nimi on “Surun aallot”.

Se kertoo ja kuvaa sitä tuskaa, joka myllersi kuin hirmumyrskyn aallot valtameren rantaan! Mutta tuon yöllisen kauhean myrskyn perästä? Aamulla meri oli tyyntynyt. Yölliset itkut olivat laatuneet. Suolaiset kyyneleet kuivuneet poskille. Kitarani kanssa olin synnyttänyt surun aalloista laulun. Sydämeen oli tullut toivoa, valoa? Kyllä.

Nyt se laulu on 35 vuoden perästä esillä? Kenties antamassa jollekulle surevalle alustan, jossa työstää omaa surua? Kuin kanssamatkaan kanssa....

"Surun aallot".
YouTubessa: https://www.youtube.com/watch?v=1s2UwVyWFbk

Suruissanne kanssanne jaksamista toivoen!

Maijaliisa Hiekkanen