Surujen asian pohdintaa?

Surujen asian pohdintaa?

Kun katsoo ja lukee tämän palstan otsikoita ja kommentteja, ne herättävät monia ajatuksia.

Pitkien vuosikymmenien saatossa suruasia on nostanut itselleni paljon pohdintaa.

Suruun voi liittyä - mitä?

Jotkut tämän palstan kommentit nostivat ajatuksia siitä, että esimerkiksi kuolemantapauksen synnyttämään suruun voi liittyä ja yhdistya muutakin surua, jopa tuskaa? Henkilöhistorian taustasta voi nousta pintaan sellaisia tunneasioita, jotka ovat jääneet kohtaamatta? Ovat kuin ”sielun komeroiden hyllyille” - jopa sinne mielen ”kellarin uumeniin” jääneitä asioita?

Sitten surun isku koskettaa sisintä ja nostaa noita seikkoja. Akuuttiin suruun voi siis liittyä menneiden aikojen ja asioiden tunnemateriaalia. Kuin junanvaunuja ”surun veturin” taustalla.

Sureva ei aina ymmärrä, miksi suru muuttuu niin raskaaksi? Miksi se ei jätä rauhaan? Aina vain myllerrys piinaa. Ei tahdo päästä irti. Vaikka vuodet vierivät…

Kerron nyt esimerkin omasta suruasiasta. Kun vanhin tyttäreni kuoli traagisesti 1990, akuutin surun ja suremisen asia eteni omalla tavallaan ja ajallaan. ( Surutyö on AINA hyvin yksilöllistä; mitään ”kaavaa” ei voi soveltaa!)

Kuten toisessa aloituksessa (täällä) olen kirjoittanut, https://keskustelu.suomi24.fi/t/19445028/surussa---suomalaisena------

- eräs surun aktivoituminen nousi pintaan 1991, jonka yhteydessä syntyi laulu surusta: Surun aallot.
https://www.youtube.com/watch?v=1s2UwVyWFbk

Surutapaus nostatti asioita kymmenien vuosien takaa…

Kun oli kulunut kolme vuotta, tuli (1993) pintaan sellainen sielun myllerrys, kuin maanjäristys, tulivuoren purkaus? Se tunnemateriaalin ”paketti” oli NIIN rankkaa lajia, että – mitä?

Se ei ollut pelkkää surua, vaan täysin lamauttavaa tuskaa. Kuin tuskan tulivuori olisi syössyt sisästään täysin kestämätöntä lajia?

Ja sen keskellä, siinä keskiössä – sisimpäni alkoi huutaa hädästä. Täysi epätoivoinen, pimeä monttu. Eikä ketään, joka kuulolla, kuuntelisi, tajuaisi?

Sellaisissa ihminen ei astu areenalle. Vaan vetäytyy pois, jotta ei olisi vaivaksi ja ”häriöksi” toisille. Joilla menee hyvin. Jotka eivät ymmärtäisi tuota rankkaa statusta?

Niin syntyi laulu. Surun ja tuskan yhdistelmästä. Se laulu syntyi tuhansien kyynelien tulvassa. Sen syntyminen helpotti. Sain ”huutaa” ulos sen mikä myllersi. Mille taholle ihminen tuskansa huutaa, jollei ole ketään lähettyvillä, saatavilla? Laulun sanoin: ”Oi taivas, maa – nyt kuunnelkaa”!

Olin silloin niin emotionaalisella tasolla, etten ymmärtänyt - mitä? - Sitä, ettei kyse ollut pelkästään sen hetken surusta? Vaan, tuossa tilanteessa nousi sisimmästäni valtava surun, tuskan, epätoivon ”äänimateriaali”. Forte fortissimossa, musiikin termeillä sanottuna!

Kaukaa henkilöhistorian uumenista, yli 50 vuoden takaa . Silloiset surut, kauheus, traagiset kokemukset. Vaikka olin niitä työstänyt, prosessoinut jo pitkään, syvimmät kerrokset nousivat nyt esille.

(Aloitus jatkuu…)