Läheisen kuolema ja siitä seurannut suru on yksi vaikeimmista elämänkokemuksista.
https://www.mielenterveystalo.fi/fi/kriisi-trauma/suru-laheisen-kuollessa
https://www.mielenterveystalo.fi/fi/kriisi-trauma/suru-laheisen-kuollessa
Läheisen kuolema ja suru
Anonyymi-ap
23154
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
Kiitos aloituksen laittajalle ! On lohdullista lukea surusta
mitä siitä kirjoitetaan. Kun se vyöryy yli miettii miten tästä ikinä selviän.
"Surun kesto vaihtelee yksilöllisesti. Suru ilmenee ajoittain voimakkaampana
ja ajoittain heikompana. Surulla ei ole oikeaa tai väärää kestoa.
Läheisen kuolemasta muistuttavat tapahtumat ja ajatukset voivat kuitenkin aiheuttaa voimakkaita surureaktioita pitkänkin ajan päästä."
Minulla on tänään juuri sellainen päivä, että rektiot ovat voimakkaat.
Tänään erikoisesti tuntuu, että suru ylittää henkiset voimavarani.
Murrun se surun alle.
Jos jonakin päivänä pääsen vähän helpommalla toisena päivänä
suru iskee kahta kauheammin ja ikävä sietämättömän tuskallinen.
Otan osaa suruusi.
Millainen elämä sinulla oli läheisesi kanssa? Oliko onnellisia hetkiä, oliko vaikeitakin aikoja?
Millainen muisto jäi hautajaisista? Käytkö usein haudalla?
Kiitos !
Meillä oli hyvä elämä. Olimme hyvin onnellisia yhdessä
ja hyvin läheisiä. Vaikeat ajat liittyivät molempien sairauksiin ja ne
lähensivät meitä lisää. Muita vaikeuksia meillä ei ollut.
Puolisoni kuolema oli yllättävä ja sanoisinko traaginen.
Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta aivan liian aikaisin.
Siksikään en toivu siitä. Olen järkyttynyt siitä aina vaan.
Hautajaiset olivat nopeasti, niistä en paljon muista,
En itkultani mitään juuri nähnytkään. Se oli hirvittävää.
Olin romahtaa sen valkoisen arkun viereen tai päälle
ja huutaa "minäkin haluan kuolla, en halua elää ilman sinua, rakas ja tärkein
ihmiseni ja ystäväni, tule takaisin !!!"
Suru on monikerroksinen prosessi.
"Suruun sisältyy myös oman identiteetin, elämän, sosiaalisen ympäristön, ihmissuhteiden sekä tulevaisuuden merkityksen pohtiminen sekä uudelleenrakentaminen.
Tarkoituksen etsiminen läheisen kuolemalle ja elämän perimmäisten kysymysten uudelleen tarkasteleminen ovat tyypillisiä suruprosessissa."
Miksi pitää surra ja pillittää niiku pikkuvauvat? Vai luuletko että elämä on ikuista. On teillä murheet, menisit sinäki töihi.
Onkohan täällä ketään eläkeiässä olevaa lapsetonta, joka on menettänyt
läheisensä ?
Miten olette pärjänneet ?
Itselleni totaalinen suru ja yksinäisyys on tyrmäävää,
koska ystävänikin ovat jo tuonpuoleisessa.
Olen yhtä ja toista surrut elämäni aikana, rakkauksia, riitoja vanhempien
kanssa, epäonnistumisia, mutta tällaisesta surusta en tiennyt mitään.
Kuolemasta minulla oli vain kypsymättömiä ajatuksia.
Kun tuli pahin suru, elämänkumppanini menehtyminen mikään ei
auta.
Itkeminen ei helpota.
Mikään ei "jalosta".
Todellisuutta ei pääse pakoon.
Kaikki on särkynyt.
Suru lävistää minut kokonaan.
Kysyn miksi, miksi, miksi tietäen, etten vastausta saa ja itken.
Tulevaisuudesta en tiedä mitään.
En pysty sitä edes ajattelemaan.
Nyt on pimeääkin pimeämpää.
Suru kohtaa joskus jokaista. Siinä on kolmenlaista tapaa reagoida: yksi ajattelee, että tästä en selviä ikinä. Toinen ajattelee, miten tästä selviän. Ja se kolmas ajattelee, että tästä selviän aikanaan.
Ketkä näistä selviävät parhaiten?
Surusta selviäminen ei ole mikään kilpailu. Jokaisen elämä on omansalainen
ja jokaisen suru on omansalainen.
Mä ajattelen, että surua ei tarvitse aikatauluttaa, suru ei ole projekti, surulla ei ole tavoitteita, surulla ei oo myöskään kasvoja eikä ääntä, suru ei oo suoritus.
Suru on kuin rakas enkeli olkapäällä, 👼🏻
muistuttaen koko ajan katoavaisuudesta.
Suru ei ole rakas enkeli. Se on musta enkeli.
Ei se ole yksi vaikeimmista asioista. Läheisimmän kuolema on vaikein asia
elämässä.
Niin varmaan, kunnes tulee muuta yhtä vaikeaa tai vielä vaikeampaa.
Kaikki kuolee kokoajan.
Pitäisko sen mielestäsi lohduttaa surevaa ?
jatkuva kirvely sukupuolen korjauksen jälkeen tekee sen ettei voi enää näköjää koskettaakaan itseään saa haluamaan kuolemaa yhä vain enemmäm, samaan aikaan elämässä tapahtuu kaikkea muutakin kurjaa käsittämätöntä ja jälleen kerran kukaan ei puhu mitään olen todellakin valmis kuolemaan vsillä en halua nähdä sitä surua mitä rakkaani joutuvat kokemaan ei se ole mitään enää
Ei minullakaan. Voimia sinulle !
Puoli vuotta mieheni kuolemasta. Taas itkettää kovasti. On tämä raskasta soutua eteen ja taakse. Puolisoni kuoli yllättäen ja niin vaikeaa tottua tähän yksinäisyyteen. Ikävä puristaa.
Se on hirveää. Suru on yksinäisyyden äärimmäinen muoto.
Suruun ja yksinäisyyteen ei totu. Kaipaus on ylitsepääsemätöntä.
Itken paljon, joka päivä ja annan itkun tulla. Se helpottaa edes
hitusen hetkeksi, kun suruntuska on pahimmillaan tuntuu kuin saisi sydänkohtauksen.
Puoli vuotta on näissä asioissa lyhyt aika. Vähitellen helpottaa, mutta vielä 20 vuoden kuluttua, jos elät, voi kyynel jossain tilanteessa vierähtää silmään. Tai ääni voi värähtää, kun ääneen muistelet häntä jonkun kanssa.
Silti elämä on hyvää! Lämmin kyynel joskus tai pieni värähdys äänessä voi tuntua jopa suloiselta, elämän rikkaudelta.
Elämänhalu on ollut poissa minulta jo kolme vuotta
eikä ehdi palata, olen vanha. Olisin halunnut kuolla
samalla hetkellä, kun puolisonikin kuoli.
Kuulostaa "Hertta"-sarjan ohjeelta.
Ja lohdottelu suomrssa on seuraavaa: "mene töihin"! Tarkoitan ammattiapua.