jääkiekon mm

Näitä juttuja kiertelee netissä ja tässä eräs.

En voinut olla lainaamatta, koska ennen oli Suomessa kylätappeluita ja nyt tilalla ovat kiekkoilut.

"Näinkös se meni…?




Koska olen perehtynyt Jääkiekkoon, haluan jakaa tietoni muiden
naisten ja miesten kanssa. Voit luottaa asiantuntemukseeni, sillä olen
perehtynyt aiheeseen varsin laajasti. Kävin 70-luvun lopussa yhdessä
Jääkiekko-ottelussa Helsingissä ja heti perään toisessa Tampereella
90-luvun alussa. Lisäksi olen nähnyt Jääkiekkoa useita kertoja
Urheiluruudussa sulkiessani televisiota.

Jääkiekko on kamppailu-urheilua. Lajissa kamppaillaan perimmiltään
istumapaikoista. Pelissä on kaksi joukkuetta ja paljon numeroituja
pelaajia. Heille ei kuitenkaan ole varattu numeroituja paikkoja.
Paikkoja on vähemmän kuin pelaajia. Osa pelaajista joutuukin
istuimen vapautumista odotellessaan säntäilemään aidatulla kentällä.
Aitauksessa olo on tehty mahdollisimman
vaikeaksi: kenttä on jäädytetty vaarallisen liukkaaksi ja pelaajien
jalkoihin on sidottu metalliterillä varustetut kengät.

Lisäksi toisen joukkueen pelaajat tönivät koko ajan.

Istumapaikkoja vartioi kunkin joukkueen Capo di tutti capi.

Hän on se huonosti istuvaan ja räikeään pikkutakkiin sonnustautunut

yrmy mies, joka jauhaa koko ajan purukumia. Hän häätää muutaman

pelaajan kerrallaan aitaukseen tuupittavaksi. Penkeille jääneet eivät
haluaisi päästää ketään lähtijöiden tilalle, vaan he hakkaavat
aitauksesta tulijoita isoilla hanskoillaan ja käyräpäisillä
kepeillä, eli mailoilla.

Pelaajan on mahdollista saada istumapaikka yksityisaitiostakin,
mutta siitä joutuu tappelemaan. Yksityisen istumapaikan myöntää
yleensä näkövammainen, mustavalko-paitaan sonnustautunut mies,
kutsumanimeltään Mulkku. Jos Mulkku ei ole päässyt aitaukseen, häntä
saattaa tuurata myös Dorka tai Pelle. Pelaaja saa istua
privaattiaitiossa kuitenkin vain pari minuuttia kerrallaan.

Sitten hänen on taas lähdettävä takaisin aitaukseen tönittäväksi ja
kampitettavaksi.

Pelissä on kaksi pelaajaa, joita ei päästetä ollenkaan istumaan.

He seisoskelevat aitauksen eri päissä verkosta rakennettujen
laatikoiden eli maalien edessä. Heitä kutsutaan maalivahdeiksi.
Aitauksessa vuorollaan olevat pelaajat koettavat osua näihin
raukkoihin mustalla kumikiekolla, jota lyödään em. mailoilla.


Jäähallissa soitetaan usein kivaa jumppamusiikkia. Katsojilla on
kaksi tärkeää tehtävää. Ensinnäkin katsojien on tarkasti seurattava
em. mustaa kiekkoa. Jos aitauksessa oleva pelaaja ei osu kiekolla
maalivahtiin, vaan kiekko livahtaa maaliin, on katsomon reagoitava
salamannopeasti. Mikäli katsoja kannattaa sitä joukkuetta, jonka
maaliin kiekko osuu, hänen on huudettava mahdollisimman kuuluvasti
"paitsio".

Mikäli katsoja kannattaa toista joukkuetta, hän voi huutaa mitä
tahansa, kunhan huutaa kovalla äänellä. Esimerkiksi
"Öööh-haa-möää-haa" on suositeltava huuto. Katsojien toinen tehtävä
on tunnistaa pelissä mukana olevia vähemmistöjen edustajia.

Lajin fanaattisimmat kannattajat ovat tosi päteviä tunnistamaan

esimerkiksi joukkueisiin kuuluvia homoseksuaaleja.

Pelin edetessä useaa pelaajaa tervehditäänkin
katsomosta iloisilla ja reippailla "homoo-o-o" -huudoilla.

Nyt vain seuraamaan Jääkiekkoa! Se on todella mielenkiintoista,

kun ymmärtää pelin juonen."

Suomi jäi taas neljänneksi. Täällä on muutaman vuoden ajan tuudittauduttu ajatukseen että Suomi on maailman kolmanneksi paras, mutta jos ei Torinon jälkeen herätty niin tässä vaiheessa viimeistään lienee aika myöntää, että Ruotsi on mennyt edelle.

Suomen naisten jääkiekkomaajoukkueen naisista suurinosa on lesboja. Varma tieto.

...nainenkaan?

Näytettiinkö telkkarissa? Mutta mitä sinä siitä välität sen enempää kuin jostain naispappeuskysymyksestä?

Minusta joku kilpaurheilu on ihan yhdentekevää. Joskus nuorempana seurailin, mutta sehän oli pelkkää ajanhukkaa.