Läheiseni kuolemasta on jo kohta viisi vuotta ja ikävä ei näytä loppuvan koskaan. Toki en joka hetki ikävöi häntä, mutta useita kertoja päivittäin. Illalla kun laitan nukkumaan, itken usein ikävääni . Toki en voi häntä koskaan unohtaa, mutta ei hän saisi olla mielessäni joka ikinen päivä.
Milloin tämä ikävä hellittää ????
Milloin tämä ikävä hellittää ????
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ikävä helpottaa, kun hyväksyt sen, että hän on poissa ja sallit hänen olla siellä, missä hän on. Jätä pois ajtukset, että voi kun häntä ei enää ole. Käännä sen sijaan katseesi siihen mitä oli. Muistele yksin ja yhdessä niitä hyviä asioita, joita oli, katsele kuvia, ja kun tunnet rakkauden, anna hänelle lupa menne. Toki ikäväsilti joskus yllättää, mutta se on toisenlaista, ei kipeää vaan haikeaa.
Kyllä helpottaa, mutta ei pitkään aikaan tai ei koskaan kokonaan. Joku kirjoitti, että anna hänen mennä. Olen samaa mieltä. Laita pöydälle kynttilä, katso sitä ja lupaa läheisellesi, että hän saa jatkaa matkaa tuonpuoleiseen ilman syyllisyydentuntoa kuolemastaan. Anna hänelle lupa jatkaa matkaa siellä, kyllä sinä pärjäät tavalla tai toisella ja vakuuta myös itsellesi, että jatkat elämää miten parhaiten taidat ilman katkeruutta. Ei näiden jälleentapaamisien ole niin pitkää aikaa.
mutta, kun minusta tuntuu, että on luonnotonta murehtia häntä jatkuvasti. Läheiseni oli kuitenkin vanha ja sairas ja eihän kukaan voi elää kuisesti ja tiesin tai osasin odottaa että hän kuolee, mutta silti jäi niin paljon sanomatta..
Meni pitkä aika, kun osasin luopua hänen tavaroistaa joka ikinen paita, sukka, jne piti itkulla heittää roskiin ja yleensäkin hänen henkilökohtaiset tavarat tuntuvat niin vääriltä hävittää, vaikka niillä ei ole mitään arvoa tai käyttöä, lojuvat vain nurkissa ja kaapit on niitä täynnä..
Ja se hänen haudalla käyn vieläkin miltei päivittäin. On kuin tekisin jotain väärin jos en käy siellä ja on kuin olisi huono omatunto, kun en käy häntä katsomassa, vaikka eihän siellä ole mikään muuttunut.. oonko jotenkin omituinen kun palvon tavallaan häntä ja hänen muistoaan,,,,
Ei se oo luonnotonta murehtia mitään meidän kuuluukin surra murehtia ja muistella ...itkeä ja kulkea haudalla muistella ja miettiä. mullon oman lapsen kuolemasta kohta 2-vuotta voi hyvänen aika tätä myllerrystä mitä olen kokenut tänä aikana...ensin en voinu esim. hänen tavaroitaan edes katella vein ne siis varastoon MUTTA sitten toki tuli sekin vaihe että en ikinä, en ikinä luovu joistain sen tavaroista joten MUISTOT on ainiaan mulla jopa kunnia paikalla nyt ja valokuva ensin en pystynyt katsomaan ollenkaan sitä kuvaa mutta sekin valokuva on nyt heti nähtävillä ja parhaimmalla paikalla ...meidän suru muuttaa muotoaan no mulla tuli onnettomuuden kautta äkillisesti menetettyneenä siis kolarissa joten nuoren lapsen äkillinen kuolema ei ollut mitenkään odottettavissa ja sen asian hyväksymiseen kesti toki aikansa.. niin minä muistan kuolinpäivän syntymäpäivän vainajien muistopäivän ja joulun jolloin ainakin menen haudalle kynttilän kanssa...toki syntymä ja kuolinpäivä sillon myös ruusu ja kesäisin istutan kukkia ...myöskin särkynyt sydän joka tulee joka vuosi ...elä ihmettele omaa käyttäytymistäsi sinä voit surra ihan rauhassa ...meidän kuuluukin surra ja muistaa kyllä sinäkin saat ne omat kaavasi miten paljon ja millon käyt haudalla eikä siitä tule huonoa omaa tuntoa ettet muka olisi muistanut.. ja no palvot? sinähän teet suru työtä -omalla tavallasi ...älä ota pakko mieltä kaikesta...ja mieti tuollaisia -koska meidän pitää myös muistaa ja sekin on niin rauhoittavaa että muistetaan sehän on aivan ihana asia että ei ole kuollut ettei kukaan muista. -koetetaan hyväksyä joidenkin lähtö koska me ei siitä päätetä itse...me ei sille mitään voida.Se on asia joka kuuluu myös elämään.
Tiedän tunteen.Ei se ikävä lopu koskaan,mutta sen kanssa oppii elämään.On helpompa päiviä ja vaikeampia.Esim.joulu taitaa olla yksi pahimmista.Kyyneleet virtaa välillä vuolaasti.Mutta myös hymyn kasvoille tuovat muistot lämmittää.Muistot ovat niitä aarteita jotka antavat voimaa.Voimia sinulle!
Mun mummun kuolemasta tulee tulevana kesänä jo 10 vuotta ja ikävä on välillä niin kova. Vein mummun ja papan haudalle jouluna kynttilän, eka kerta moneen vuoteen kyyneleet valu silmistä ja huomasin että mulla on mummua edelleen ikävä. Papan kuolemasta on 3v aikaa ja ei mulla häntä oo niin kova ikävä niinku mummua. Isovanhemmista mummu oli mulle läheisin