Katri Susanna, 19.10.1973 - 18.1.1975.
ALUSTUS
Perjantai 19.10.73 oli ilonpäivä, syntyihän silloin ensimmäinen lapsemme, tyttäremme klo 15:00. Kolmenkymmenenviiden tunnin äherryksen jälkeen yhdeksän pisteen vauva oli sylissämme.
Joulukuun toisena päivänä, pyhässä kasteessa hän sai nimekseen, Katri Susanna. Ylpeät 24-vuotiaat äiti ja isä, isovanhemmat, enot, tädit, sedät, serkut ja kummit kastevieraina.
Pikkuinen oli vilkas ja iloinen lapsi. Ensimmäisen ja ainoan vuotensa aikana hän eli täyttä elämää, kuin tietäen, että hän oli vain lainassa täällä. Hän käveli 10-kuisena, puhui perättäisiä sanoja ja iloitsi pienestä elämän langastaan. Hän oli terve, reipas tyttö, ennen kuin vakava sairaus, 20.12.1974 iski pikkuiseemme. Meille kaikille, vanhemmille, isovanhemmille, kovin rakas pikkuinen sairastui meningokokin aiheuttamaan aivokalvontulehdukseen ja verenmyrkytykseen. Vuoden 1974-1975 vaihteessa oli epidemia ja pieni tyttäremme sairastui. Kova kuume, niskajäykkyys oireena ja niinpä saatiin lähete keskussairaalaan, jossa todettiin ettei se ole kyseistä sairautta, kokeet näyttivät normaalia ja kotiin vain. Meille vanhemmille se oli helpotus, mutta vain hetkeksi. Aamuyöllä huomasimme mustelmien näköiset läiskät pikkuisemme iholla ja soitimme sairaalaan ja meidän käskettiin mennä välittömästi takaisin. Vietimme siellä yön ja aamulla lapsemme oli lähes kauttaaltaan mustana. Verenmyrkytys oli tuhonnut ihon pintaa samalla lailla, kuin iho olisi palanut karstalle. Sormenpäät olivat mustat, kuivuneet suipot ja nenänpää oli karissut, eikä tervettä ihoa paljon ollut. Näin jälkikäteen ajatellen, onneksi rakas lapsemme oli tajuton lähes koko ajan, eikä tuntenut tuskaa. Taudin kulku oli niin raju, päivällä selkäydinpunktio oli puhdas ja puolen vrk kuluttua tauti oli jo liian pitkällä ...........
Siitä lähti rumba käyntiin. Pikkuisemme vietiin Helsinkiin, Lastenklinikalle, pintaiho kuorittiin jaloista ja minun ihoni oli kokeissa todettu hänelle sopivaksi ihonsiirtoa varten. Niinpä minäkin perässä Helsinkiin. Vasemmasta jalastani höylättiin ihoa, tarkoituksena siirtää pienelle, vaan minutpa passitettiin 17.1 kotiin. Ilmeisesti lääkäri tiesi lapsemme lopun lähestyvän. Jalat kääreessä, sairaanhoitajan trikoohousut jalassa, kun omat eivät kääreitten takia mahtuneet, lähdin junalla monen sadan km päähän kotiin.
KUOLEMA
17.1.1975, perjantaina klo 23:55 soi puhelin, pieni sydän oli pysähtynyt, mutta lapsemme oli saatu elvytettyä. Siinä vaiheessa astui pelko menetyksestä lopullisesti sydämeemme ja toivo selviytymisestä sammui.
18.1.1975, klo 00:30 soi puhelin uudestaan, ilmoitettiin että pieni tyttäremme oli nukkunut pois, muuttanut enkeleiden maahan. - Aika tuntui seisahtuvan. Itkut, kysymykset, miksi juuri meidän pikkuinen?
En tiedä miksi, mutta lähdimme ajamaan kahdenkymmenen km päässä asuville mieheni vanhemmille - keskellä yötä, herättämään pikkuisen mummon ja papan, vaikka omat vanhempani asuivat metsäpolkua pitkin yhden km päässä. En unohda koskaan sitä näkyä ja näitä sanoja, jotka mieheni sanoi itkien, kädet silmillä, pirttikaluston penkillä istuissa: Nyt ei ole enää pikku-Susannaa. Siinä halattiin ja itkettiin kaikki. Sitä oli toivonut, että kunhan vain Susanna jäisi henkiin, vaikka kuinka vajavaisena, sen kuukauden aikana minkä lapsi jaksoi sinnitellä elämän ja kuoleman rajamailla.
En vieläkään ymmärrä miten selvisimme edestakaiset matkat autolla ajaen, keskellä yötä, kun olimme kuin unessa......jatkuu
ALUSTUS
Perjantai 19.10.73 oli ilonpäivä, syntyihän silloin ensimmäinen lapsemme, tyttäremme klo 15:00. Kolmenkymmenenviiden tunnin äherryksen jälkeen yhdeksän pisteen vauva oli sylissämme.
Joulukuun toisena päivänä, pyhässä kasteessa hän sai nimekseen, Katri Susanna. Ylpeät 24-vuotiaat äiti ja isä, isovanhemmat, enot, tädit, sedät, serkut ja kummit kastevieraina.
Pikkuinen oli vilkas ja iloinen lapsi. Ensimmäisen ja ainoan vuotensa aikana hän eli täyttä elämää, kuin tietäen, että hän oli vain lainassa täällä. Hän käveli 10-kuisena, puhui perättäisiä sanoja ja iloitsi pienestä elämän langastaan. Hän oli terve, reipas tyttö, ennen kuin vakava sairaus, 20.12.1974 iski pikkuiseemme. Meille kaikille, vanhemmille, isovanhemmille, kovin rakas pikkuinen sairastui meningokokin aiheuttamaan aivokalvontulehdukseen ja verenmyrkytykseen. Vuoden 1974-1975 vaihteessa oli epidemia ja pieni tyttäremme sairastui. Kova kuume, niskajäykkyys oireena ja niinpä saatiin lähete keskussairaalaan, jossa todettiin ettei se ole kyseistä sairautta, kokeet näyttivät normaalia ja kotiin vain. Meille vanhemmille se oli helpotus, mutta vain hetkeksi. Aamuyöllä huomasimme mustelmien näköiset läiskät pikkuisemme iholla ja soitimme sairaalaan ja meidän käskettiin mennä välittömästi takaisin. Vietimme siellä yön ja aamulla lapsemme oli lähes kauttaaltaan mustana. Verenmyrkytys oli tuhonnut ihon pintaa samalla lailla, kuin iho olisi palanut karstalle. Sormenpäät olivat mustat, kuivuneet suipot ja nenänpää oli karissut, eikä tervettä ihoa paljon ollut. Näin jälkikäteen ajatellen, onneksi rakas lapsemme oli tajuton lähes koko ajan, eikä tuntenut tuskaa. Taudin kulku oli niin raju, päivällä selkäydinpunktio oli puhdas ja puolen vrk kuluttua tauti oli jo liian pitkällä ...........
Siitä lähti rumba käyntiin. Pikkuisemme vietiin Helsinkiin, Lastenklinikalle, pintaiho kuorittiin jaloista ja minun ihoni oli kokeissa todettu hänelle sopivaksi ihonsiirtoa varten. Niinpä minäkin perässä Helsinkiin. Vasemmasta jalastani höylättiin ihoa, tarkoituksena siirtää pienelle, vaan minutpa passitettiin 17.1 kotiin. Ilmeisesti lääkäri tiesi lapsemme lopun lähestyvän. Jalat kääreessä, sairaanhoitajan trikoohousut jalassa, kun omat eivät kääreitten takia mahtuneet, lähdin junalla monen sadan km päähän kotiin.
KUOLEMA
17.1.1975, perjantaina klo 23:55 soi puhelin, pieni sydän oli pysähtynyt, mutta lapsemme oli saatu elvytettyä. Siinä vaiheessa astui pelko menetyksestä lopullisesti sydämeemme ja toivo selviytymisestä sammui.
18.1.1975, klo 00:30 soi puhelin uudestaan, ilmoitettiin että pieni tyttäremme oli nukkunut pois, muuttanut enkeleiden maahan. - Aika tuntui seisahtuvan. Itkut, kysymykset, miksi juuri meidän pikkuinen?
En tiedä miksi, mutta lähdimme ajamaan kahdenkymmenen km päässä asuville mieheni vanhemmille - keskellä yötä, herättämään pikkuisen mummon ja papan, vaikka omat vanhempani asuivat metsäpolkua pitkin yhden km päässä. En unohda koskaan sitä näkyä ja näitä sanoja, jotka mieheni sanoi itkien, kädet silmillä, pirttikaluston penkillä istuissa: Nyt ei ole enää pikku-Susannaa. Siinä halattiin ja itkettiin kaikki. Sitä oli toivonut, että kunhan vain Susanna jäisi henkiin, vaikka kuinka vajavaisena, sen kuukauden aikana minkä lapsi jaksoi sinnitellä elämän ja kuoleman rajamailla.
En vieläkään ymmärrä miten selvisimme edestakaiset matkat autolla ajaen, keskellä yötä, kun olimme kuin unessa......jatkuu
Vastaukset 5
Vanhimmat
niiimklö
No Susanna odottaa teitä sitten taivaankodissa. Kun aikkaa on vierähtänyt jo nelisenkymmentä vuotta niin jälleennäkminen on nyt paljon lähempänä vaikka saisitte osaksenne pitkän elämän.
Onneksi kuolema ei ole päätepiste.
Siis aivan kauheeta lukea tämmöistä : ( väkisinkin tulee itku, itselläni 3 lasta jotka ovat saaneet kasvaa terveenä ja ei voi kuvitellakaan toisen tuskaa ja menetystä mut ei hyvältä tunnu kun lukee tuollaista! Niin pieni ja elämä vasta edessä olisi hänellä ollut!! Voimia teille vanhemmille ja muulle lähipiirille!!!!!!!!!
Itku tuli.
Muistokirjoituksesta tuli mieleen, eno ja täti, joita enole koskaan nähnyt; eno 15 v ja täti alle vuden iässä. Myös isän puolelta on kuollut kaksi tätiä alle vuoden iässä ja setäni noin kaksivuotiaana. On siellä paljon ylltätyksiä taivaassa.
Toisille suodaan vain hetki käväistä täällä ajassa, mautta 100 vuottakin on kuin tähdenlento iankaikkisuuteen verrattuna.