Uuttera tekstityöläinen, eläkeläisinsinööri ja mediapersoona Kalle Isokallio työsti joulumarkkinoille vuotuisen tuotoksensa. Takakansi esittelee tekijän Suomen johtavana satiirikkona. Lienee vitsi. Olen ymmärtänyt satiirin yhdeksi huumorin lajiksi. Äskettäin julkaistu hakuteos "Aapelista Juoppohulluun, kotimaisia humoristeja" ei Isokalliota tunnista.
Aune-mummon tarina on erään talousaatteen saaga; synty, kohu ja uho. Insinööriliiton vuosijuhlassa Aunen lapsenlapsen parodiapuheesta syntynyt ruskea aate leviää uutena talouspolitiikkana kuin sikaflunssa. Media kirjoittaa, poliitikot puhuu ja gallupit kyselee. Vaikkei koko aatetta ole olemassa.
Jotennii kai Kallevaari yrittää tehdä pilaa näistä muotiguruista, jotka levittää milloin vihreää, milloin huomiotaloutta. Joissa paljon puheen pohjana on vähän olennaista. Kun politiikan isot nimet rupeavat konsulttiensa välityksellä vaatimaan tarkempaa ruskean talouden ohjelmaa tulee vitsinkeksijöille hätä. No, ainahan voi lainata Harvardin proffia, oikeita tai keksittyjä. Asiasisällön suoltaa Aune-mummo kahvinkeittelyn ja siivouksen lomassa. Suurena pelinä Isokallio kuvaa politiikan ja median suhteet. Kun me teemme noi, ne tekee näin. Ylen yksinkertaista ja helppoa kun sen osaa kallemaisella ylivertaisuudella.
Pientä hymyä saattaa hetkittäin herättää melkein oikeiden ministerien toimet. Ulkomaankauppaministeri Snubb treenaa melkein yhtä paljon kuin kaukainen esikuvansa ja konsultti Kaivo häärää taustalla Lähde-Jussin reviirillä palvellen kaikkia osapuolia, kun hinnasta sovitaan. Näihin todellisuutta muistuttaviin henkilöihin Isokallio saa eloa ja yksityiskohtia vain sen verran kuin iltapäivälehtiä lukemalla voi keksiä. Tietennii mukana pitää olla pakkomielteenomaiset potkut ammattiyhdistysliikkeen nilkkoihin ja kaiken vihreän selkään puukotus. Niin mennyttä maailmaa ja tusinasti toistettua jottei enää toimi kirjallisuudessa.
Sanankäyttäjänä Isokallio jankuttaa ja jaarittelee. Yhden vitsin novellinaineet kun pitää väkisin venyttää kansien väliin romaaniksi. Valitettavasti. Muutaman hänen kirjansa lukeneena voin sanoa tason pysyneen vakaana ja varmana koko viidentoista kirjan ajan. Lukiessani pohdin mihin kirjoittaja oikein pyrkii. Satiirina teksti on vain puolihassua lepsua jutustelua, poliittisena pamflettina kökköä puolivillaista minä tiedän paremmin-kirjallisuutta. Josta saamme perjantai-aamuisin ihan tarpeeeksi näytteitä. Suosittelen vain viimeiseen lukuhätään, kun Lidlin mainokset ja Pirkkakin on kahlattu läpi.
Aune-mummon tarina on erään talousaatteen saaga; synty, kohu ja uho. Insinööriliiton vuosijuhlassa Aunen lapsenlapsen parodiapuheesta syntynyt ruskea aate leviää uutena talouspolitiikkana kuin sikaflunssa. Media kirjoittaa, poliitikot puhuu ja gallupit kyselee. Vaikkei koko aatetta ole olemassa.
Jotennii kai Kallevaari yrittää tehdä pilaa näistä muotiguruista, jotka levittää milloin vihreää, milloin huomiotaloutta. Joissa paljon puheen pohjana on vähän olennaista. Kun politiikan isot nimet rupeavat konsulttiensa välityksellä vaatimaan tarkempaa ruskean talouden ohjelmaa tulee vitsinkeksijöille hätä. No, ainahan voi lainata Harvardin proffia, oikeita tai keksittyjä. Asiasisällön suoltaa Aune-mummo kahvinkeittelyn ja siivouksen lomassa. Suurena pelinä Isokallio kuvaa politiikan ja median suhteet. Kun me teemme noi, ne tekee näin. Ylen yksinkertaista ja helppoa kun sen osaa kallemaisella ylivertaisuudella.
Pientä hymyä saattaa hetkittäin herättää melkein oikeiden ministerien toimet. Ulkomaankauppaministeri Snubb treenaa melkein yhtä paljon kuin kaukainen esikuvansa ja konsultti Kaivo häärää taustalla Lähde-Jussin reviirillä palvellen kaikkia osapuolia, kun hinnasta sovitaan. Näihin todellisuutta muistuttaviin henkilöihin Isokallio saa eloa ja yksityiskohtia vain sen verran kuin iltapäivälehtiä lukemalla voi keksiä. Tietennii mukana pitää olla pakkomielteenomaiset potkut ammattiyhdistysliikkeen nilkkoihin ja kaiken vihreän selkään puukotus. Niin mennyttä maailmaa ja tusinasti toistettua jottei enää toimi kirjallisuudessa.
Sanankäyttäjänä Isokallio jankuttaa ja jaarittelee. Yhden vitsin novellinaineet kun pitää väkisin venyttää kansien väliin romaaniksi. Valitettavasti. Muutaman hänen kirjansa lukeneena voin sanoa tason pysyneen vakaana ja varmana koko viidentoista kirjan ajan. Lukiessani pohdin mihin kirjoittaja oikein pyrkii. Satiirina teksti on vain puolihassua lepsua jutustelua, poliittisena pamflettina kökköä puolivillaista minä tiedän paremmin-kirjallisuutta. Josta saamme perjantai-aamuisin ihan tarpeeeksi näytteitä. Suosittelen vain viimeiseen lukuhätään, kun Lidlin mainokset ja Pirkkakin on kahlattu läpi.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.