Hindulaisuus huuhaa uskonto

" joten varo mitä möläyttelet"

Voitko hieman selventää että mitä pitäisi varoa.

Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti. Moninkertainen julkaiseminen lisää todennäköisyyttä sille, että teksti säilyy saatavilla myös pitkällä aikavälillä.

Anonyymi00008 kirjoitti:

Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti. Moninkertainen julkaiseminen lisää todennäköisyyttä sille, että teksti säilyy saatavilla myös pitkällä aikavälillä.

Lue lisää

Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti. Moninkertainen julkaiseminen lisää todennäköisyyttä sille, että teksti säilyy saatavilla myös pitkällä aikavälillä.


Todellisuudessa hindulaisuutta ei ole edes olemassa. Kun länsimaiset matkailijat, englantilaiset siirtomaavalloittajat näkivät kulttien ja myyttien moninaisuuden, vaikka ne on koottu yhteen ainoaan johtajaan, he lakkasivat ymmärtämästä kaikkia hienouksia ja sanoivat, että kaikki Intiassa asuvat ovat hinduja.

He lakkasivat ymmärtämästä kaikkia hienouksia ja sanoivat, että kaikki Intiassa asuvat ovat hinduja.

JOTEN KÄSITE "HINDU" ON VÄÄRÄ JA SELLAISTA ASIAA KUIN HINDU EI OLE EDES OLEMASSA.

Sanaa hindulaisuus käytetään kuuntelijakunnan tason vuoksi.

Intiassa on monia eri väestöryhmiä, tuhansia eri uskontoja, lukuisia eri filosofioita, paljon eri uskontoja, kuten myös kristinusko, islam jne. Minkälaisen "hindulaisuuden" haluatte valita? Kristinusko on myös hindulaisuutta, koska Intiassa on paljon kristittyjä.



Nimen "hindu" kehittivät ulkopuoliset, valloittajat, jotka eivät osanneet lausua Sindhu-joen nimeä oikein. Sanskritin leksikografi Sir Monier Williamsin mukaan sanoille Hindu tai Intia ei löydy alkuperäistä juurta. Näitä sanoja ei myöskään löydy mistään buddhalaisista tai jainilaisista teksteistä eikä mistään Intian 23 virallisesta kielestä. Joidenkin lähteiden mukaan Aleksanteri Suuri oli se, joka nimesi Sindhu-joen ensimmäisenä uudelleen Induksi ja jätti pois sen alkukirjaimen "S", mikä helpotti kreikkalaisten ääntämistä. Tämä tuli tunnetuksi nimellä Indus. Tämä tapahtui, kun Aleksanteri tuloksetta yritti valloittaa Intian noin vuonna 325 eaa. Hänen makedonialaiset joukkonsa kutsuivat sen jälkeen Induksen itäpuolella olevaa maata Intiaksi, ja tätä nimeä käytettiin erityisesti Britannian hallinnon aikana. Tätä ennen alueen vedainen nimi oli Bharath Varsha, ja monet ihmiset kutsuvat sitä edelleen mieluummin sillä nimellä.


Myöhemmin, kun muslimimaahantunkeutujat saapuivat muun muassa Afganistanista ja Persiasta, he kutsuivat Sindhu-jokea - hindujoki. Tämän jälkeen nimitystä "hindu" käytettiin kuvaamaan asukkaita, jotka olivat kotoisin siitä Intian luoteisprovinssista, jossa Sindhu-joki sijaitsee, ja itse aluetta kutsuttiin nimellä "Hindustan". Koska sanskritin äänne "S" muuntuu parseekielessä "H:ksi", muslimit lausuivat Sindhun "hinduksi", vaikka alueen asukkaat eivät tuolloin itse käyttäneet nimeä "hindu". Muslimi-ulkomaalaiset käyttivät tätä sanaa yksilöidäkseen kyseisellä alueella asuvien ihmisten ja uskonnon. Tämän jälkeen myös intialaiset mukautuivat näihin vallanpitäjien asettamiin normeihin ja käyttivät nimityksiä hindu ja Hindustan. Muuten sanalla ei ole mitään merkitystä paitsi niille, jotka antavat sille arvoa tai käyttävät sitä nyt mukavuussyistä.


Sanoille Hindu tai Intia ei löydy alkuperäistä juurta. Näitä sanoja ei myöskään löydy mistään buddhalaisista tai jainilaisista teksteistä eikä mistään Intian 23 virallisesta kielestä.


“Hindulaisuus” on ulkopuolinen ja harhaanjohtava käsite

Todellisuudessa hindulaisuutta ei ole olemassa yhtenäisenä uskontona. Kyseessä on ulkopuolisten luoma kattotermi, joka syntyi historiallisista, kielellisistä ja hallinnollisista syistä – ei Intian omista perinteistä käsin.

Kun länsimaiset matkailijat ja myöhemmin englantilaiset siirtomaavalloittajat kohtasivat Intiassa valtavan määrän erilaisia uskonnollisia suuntauksia, filosofioita, kultteja ja paikallisia perinteitä, he lakkasivat ymmärtämästä yksityiskohtia. Moninaisuus koettiin kaoottisena, ja siksi se niputettiin yhdeksi sanaksi: hindu.

Tämä oli hallinnollinen ja kolonialistinen yksinkertaistus, ei teologinen määritelmä.


ntiassa ei ole yhtä uskontoa vaan tuhansia

Intiassa on:

lukemattomia filosofisia koulukuntia (darśanat)

useita keskenään ristiriitaisia metafyysisiä näkemyksiä

monoteistisia, dualistisia, ei-dualistisia ja ateistisia traditioita

bhakti-liikkeitä, tantrisia suuntauksia, rituaalisia ja askeettisia polkuja

sekä kristinuskoa, islamia, juutalaisuutta, sikhiläisyyttä jne.

Jos kaikki nämä kutsutaan “hindulaisuudeksi”, käsite menettää kaiken merkityksensä. Samalla logiikalla myös kristinusko olisi “hindulaisuutta”, koska Intiassa on miljoonia kristittyjä.

Anonyymi00009 kirjoitti:

Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti. Moninkertainen julkaiseminen lisää todennäköisyyttä sille, että teksti säilyy saatavilla myös pitkällä aikavälillä.


Todellisuudessa hindulaisuutta ei ole edes olemassa. Kun länsimaiset matkailijat, englantilaiset siirtomaavalloittajat näkivät kulttien ja myyttien moninaisuuden, vaikka ne on koottu yhteen ainoaan johtajaan, he lakkasivat ymmärtämästä kaikkia hienouksia ja sanoivat, että kaikki Intiassa asuvat ovat hinduja.

He lakkasivat ymmärtämästä kaikkia hienouksia ja sanoivat, että kaikki Intiassa asuvat ovat hinduja.

JOTEN KÄSITE "HINDU" ON VÄÄRÄ JA SELLAISTA ASIAA KUIN HINDU EI OLE EDES OLEMASSA.

Sanaa hindulaisuus käytetään kuuntelijakunnan tason vuoksi.

Intiassa on monia eri väestöryhmiä, tuhansia eri uskontoja, lukuisia eri filosofioita, paljon eri uskontoja, kuten myös kristinusko, islam jne. Minkälaisen "hindulaisuuden" haluatte valita? Kristinusko on myös hindulaisuutta, koska Intiassa on paljon kristittyjä.



Nimen "hindu" kehittivät ulkopuoliset, valloittajat, jotka eivät osanneet lausua Sindhu-joen nimeä oikein. Sanskritin leksikografi Sir Monier Williamsin mukaan sanoille Hindu tai Intia ei löydy alkuperäistä juurta. Näitä sanoja ei myöskään löydy mistään buddhalaisista tai jainilaisista teksteistä eikä mistään Intian 23 virallisesta kielestä. Joidenkin lähteiden mukaan Aleksanteri Suuri oli se, joka nimesi Sindhu-joen ensimmäisenä uudelleen Induksi ja jätti pois sen alkukirjaimen "S", mikä helpotti kreikkalaisten ääntämistä. Tämä tuli tunnetuksi nimellä Indus. Tämä tapahtui, kun Aleksanteri tuloksetta yritti valloittaa Intian noin vuonna 325 eaa. Hänen makedonialaiset joukkonsa kutsuivat sen jälkeen Induksen itäpuolella olevaa maata Intiaksi, ja tätä nimeä käytettiin erityisesti Britannian hallinnon aikana. Tätä ennen alueen vedainen nimi oli Bharath Varsha, ja monet ihmiset kutsuvat sitä edelleen mieluummin sillä nimellä.


Myöhemmin, kun muslimimaahantunkeutujat saapuivat muun muassa Afganistanista ja Persiasta, he kutsuivat Sindhu-jokea - hindujoki. Tämän jälkeen nimitystä "hindu" käytettiin kuvaamaan asukkaita, jotka olivat kotoisin siitä Intian luoteisprovinssista, jossa Sindhu-joki sijaitsee, ja itse aluetta kutsuttiin nimellä "Hindustan". Koska sanskritin äänne "S" muuntuu parseekielessä "H:ksi", muslimit lausuivat Sindhun "hinduksi", vaikka alueen asukkaat eivät tuolloin itse käyttäneet nimeä "hindu". Muslimi-ulkomaalaiset käyttivät tätä sanaa yksilöidäkseen kyseisellä alueella asuvien ihmisten ja uskonnon. Tämän jälkeen myös intialaiset mukautuivat näihin vallanpitäjien asettamiin normeihin ja käyttivät nimityksiä hindu ja Hindustan. Muuten sanalla ei ole mitään merkitystä paitsi niille, jotka antavat sille arvoa tai käyttävät sitä nyt mukavuussyistä.


Sanoille Hindu tai Intia ei löydy alkuperäistä juurta. Näitä sanoja ei myöskään löydy mistään buddhalaisista tai jainilaisista teksteistä eikä mistään Intian 23 virallisesta kielestä.


“Hindulaisuus” on ulkopuolinen ja harhaanjohtava käsite

Todellisuudessa hindulaisuutta ei ole olemassa yhtenäisenä uskontona. Kyseessä on ulkopuolisten luoma kattotermi, joka syntyi historiallisista, kielellisistä ja hallinnollisista syistä – ei Intian omista perinteistä käsin.

Kun länsimaiset matkailijat ja myöhemmin englantilaiset siirtomaavalloittajat kohtasivat Intiassa valtavan määrän erilaisia uskonnollisia suuntauksia, filosofioita, kultteja ja paikallisia perinteitä, he lakkasivat ymmärtämästä yksityiskohtia. Moninaisuus koettiin kaoottisena, ja siksi se niputettiin yhdeksi sanaksi: hindu.

Tämä oli hallinnollinen ja kolonialistinen yksinkertaistus, ei teologinen määritelmä.


ntiassa ei ole yhtä uskontoa vaan tuhansia

Intiassa on:

lukemattomia filosofisia koulukuntia (darśanat)

useita keskenään ristiriitaisia metafyysisiä näkemyksiä

monoteistisia, dualistisia, ei-dualistisia ja ateistisia traditioita

bhakti-liikkeitä, tantrisia suuntauksia, rituaalisia ja askeettisia polkuja

sekä kristinuskoa, islamia, juutalaisuutta, sikhiläisyyttä jne.

Jos kaikki nämä kutsutaan “hindulaisuudeksi”, käsite menettää kaiken merkityksensä. Samalla logiikalla myös kristinusko olisi “hindulaisuutta”, koska Intiassa on miljoonia kristittyjä.

Lue lisää

Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti. Moninkertainen julkaiseminen lisää todennäköisyyttä sille, että teksti säilyy saatavilla myös pitkällä aikavälillä.


Todellisuudessa hindulaisuutta ei ole edes olemassa. Kun länsimaiset matkailijat, englantilaiset siirtomaavalloittajat näkivät kulttien ja myyttien moninaisuuden, vaikka ne on koottu yhteen ainoaan johtajaan, he lakkasivat ymmärtämästä kaikkia hienouksia ja sanoivat, että kaikki Intiassa asuvat ovat hinduja.

He lakkasivat ymmärtämästä kaikkia hienouksia ja sanoivat, että kaikki Intiassa asuvat ovat hinduja.

JOTEN KÄSITE "HINDU" ON VÄÄRÄ JA SELLAISTA ASIAA KUIN HINDU EI OLE EDES OLEMASSA.

Sanaa hindulaisuus käytetään kuuntelijakunnan tason vuoksi.

Intiassa on monia eri väestöryhmiä, tuhansia eri uskontoja, lukuisia eri filosofioita, paljon eri uskontoja, kuten myös kristinusko, islam jne. Minkälaisen "hindulaisuuden" haluatte valita? Kristinusko on myös hindulaisuutta, koska Intiassa on paljon kristittyjä.

Anonyymi00010 kirjoitti:

Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti. Moninkertainen julkaiseminen lisää todennäköisyyttä sille, että teksti säilyy saatavilla myös pitkällä aikavälillä.


Todellisuudessa hindulaisuutta ei ole edes olemassa. Kun länsimaiset matkailijat, englantilaiset siirtomaavalloittajat näkivät kulttien ja myyttien moninaisuuden, vaikka ne on koottu yhteen ainoaan johtajaan, he lakkasivat ymmärtämästä kaikkia hienouksia ja sanoivat, että kaikki Intiassa asuvat ovat hinduja.

He lakkasivat ymmärtämästä kaikkia hienouksia ja sanoivat, että kaikki Intiassa asuvat ovat hinduja.

JOTEN KÄSITE "HINDU" ON VÄÄRÄ JA SELLAISTA ASIAA KUIN HINDU EI OLE EDES OLEMASSA.

Sanaa hindulaisuus käytetään kuuntelijakunnan tason vuoksi.

Intiassa on monia eri väestöryhmiä, tuhansia eri uskontoja, lukuisia eri filosofioita, paljon eri uskontoja, kuten myös kristinusko, islam jne. Minkälaisen "hindulaisuuden" haluatte valita? Kristinusko on myös hindulaisuutta, koska Intiassa on paljon kristittyjä.

Lue lisää

Nimen "hindu" kehittivät ulkopuoliset, valloittajat, jotka eivät osanneet lausua Sindhu-joen nimeä oikein. Sanskritin leksikografi Sir Monier Williamsin mukaan sanoille Hindu tai Intia ei löydy alkuperäistä juurta. Näitä sanoja ei myöskään löydy mistään buddhalaisista tai jainilaisista teksteistä eikä mistään Intian 23 virallisesta kielestä. Joidenkin lähteiden mukaan Aleksanteri Suuri oli se, joka nimesi Sindhu-joen ensimmäisenä uudelleen Induksi ja jätti pois sen alkukirjaimen "S", mikä helpotti kreikkalaisten ääntämistä. Tämä tuli tunnetuksi nimellä Indus. Tämä tapahtui, kun Aleksanteri tuloksetta yritti valloittaa Intian noin vuonna 325 eaa. Hänen makedonialaiset joukkonsa kutsuivat sen jälkeen Induksen itäpuolella olevaa maata Intiaksi, ja tätä nimeä käytettiin erityisesti Britannian hallinnon aikana. Tätä ennen alueen vedainen nimi oli Bharath Varsha, ja monet ihmiset kutsuvat sitä edelleen mieluummin sillä nimellä.

Anonyymi00011 kirjoitti:

Nimen "hindu" kehittivät ulkopuoliset, valloittajat, jotka eivät osanneet lausua Sindhu-joen nimeä oikein. Sanskritin leksikografi Sir Monier Williamsin mukaan sanoille Hindu tai Intia ei löydy alkuperäistä juurta. Näitä sanoja ei myöskään löydy mistään buddhalaisista tai jainilaisista teksteistä eikä mistään Intian 23 virallisesta kielestä. Joidenkin lähteiden mukaan Aleksanteri Suuri oli se, joka nimesi Sindhu-joen ensimmäisenä uudelleen Induksi ja jätti pois sen alkukirjaimen "S", mikä helpotti kreikkalaisten ääntämistä. Tämä tuli tunnetuksi nimellä Indus. Tämä tapahtui, kun Aleksanteri tuloksetta yritti valloittaa Intian noin vuonna 325 eaa. Hänen makedonialaiset joukkonsa kutsuivat sen jälkeen Induksen itäpuolella olevaa maata Intiaksi, ja tätä nimeä käytettiin erityisesti Britannian hallinnon aikana. Tätä ennen alueen vedainen nimi oli Bharath Varsha, ja monet ihmiset kutsuvat sitä edelleen mieluummin sillä nimellä.

Lue lisää

Jos kaikki nämä kutsutaan “hindulaisuudeksi”, käsite menettää kaiken merkityksensä. Samalla logiikalla myös kristinusko olisi “hindulaisuutta”, koska Intiassa on miljoonia kristittyjä.


Sana “hindu” ei ole intialainen käsite

Nimi hindu ei ole peräisin:

sanskritista

vedalaisista teksteistä

buddhalaisista tai jainalaisista kirjoituksista

eikä mistään Intian 23 virallisesta kielestä

Sanskritin leksikografi Sir Monier Williams toteaa, ettei sanoille Hindu tai India löydy alkuperäistä sanskritjuurta.

Termin historia on seuraava:

Sindhu oli Indus-joen alkuperäinen nimi.

Kreikkalaiset (Aleksanteri Suuren aikana, n. 325 eaa.) pudottivat alkukirjaimen S → Indus.

Aluetta alettiin kutsua Indiaksi.

Persialais-arabialaisessa ääntämyksessä S muuttui H:ksi → Sindhu → Hindu.

Muslimivalloittajat käyttivät sanaa hindu kuvaamaan maantieteellistä aluetta ja sen asukkaita, ei uskontoa.

Brittiläinen hallinto vakiinnutti termin uskonnolliseksi luokaksi.

Lopulta myös paikalliset omaksuivat termin hallinnollisista ja käytännöllisistä syistä.

Ennen tätä aluetta kutsuttiin Bharata-varshaksi, ja moni käyttää nimeä edelleen.


Sana hindu:

ei ole teologinen käsite

ei ole alkuperäinen

ei kuvaa mitään yhtenäistä uskontoa

Se on ulkopuolisten antama nimi, jota nykyään käytetään lähinnä:

mukavuussyistä

keskustelun yksinkertaistamiseksi

tai kuuntelijakunnan tason vuoksi

Todellisuudessa on mielekkäämpää puhua täsmällisistä traditioista, kuten:

gaudiya-vaišnavismi

shaivismi

shaktismi

advaita-vedānta

jne.

Kaikki muu on käsitteellistä sumutusta.

Anonyymi00012 kirjoitti:

Jos kaikki nämä kutsutaan “hindulaisuudeksi”, käsite menettää kaiken merkityksensä. Samalla logiikalla myös kristinusko olisi “hindulaisuutta”, koska Intiassa on miljoonia kristittyjä.


Sana “hindu” ei ole intialainen käsite

Nimi hindu ei ole peräisin:

sanskritista

vedalaisista teksteistä

buddhalaisista tai jainalaisista kirjoituksista

eikä mistään Intian 23 virallisesta kielestä

Sanskritin leksikografi Sir Monier Williams toteaa, ettei sanoille Hindu tai India löydy alkuperäistä sanskritjuurta.

Termin historia on seuraava:

Sindhu oli Indus-joen alkuperäinen nimi.

Kreikkalaiset (Aleksanteri Suuren aikana, n. 325 eaa.) pudottivat alkukirjaimen S → Indus.

Aluetta alettiin kutsua Indiaksi.

Persialais-arabialaisessa ääntämyksessä S muuttui H:ksi → Sindhu → Hindu.

Muslimivalloittajat käyttivät sanaa hindu kuvaamaan maantieteellistä aluetta ja sen asukkaita, ei uskontoa.

Brittiläinen hallinto vakiinnutti termin uskonnolliseksi luokaksi.

Lopulta myös paikalliset omaksuivat termin hallinnollisista ja käytännöllisistä syistä.

Ennen tätä aluetta kutsuttiin Bharata-varshaksi, ja moni käyttää nimeä edelleen.


Sana hindu:

ei ole teologinen käsite

ei ole alkuperäinen

ei kuvaa mitään yhtenäistä uskontoa

Se on ulkopuolisten antama nimi, jota nykyään käytetään lähinnä:

mukavuussyistä

keskustelun yksinkertaistamiseksi

tai kuuntelijakunnan tason vuoksi

Todellisuudessa on mielekkäämpää puhua täsmällisistä traditioista, kuten:

gaudiya-vaišnavismi

shaivismi

shaktismi

advaita-vedānta

jne.

Kaikki muu on käsitteellistä sumutusta.

Lue lisää

Jos kaikki nämä kutsutaan “hindulaisuudeksi”, käsite menettää kaiken merkityksensä. Samalla logiikalla myös kristinusko olisi “hindulaisuutta”, koska Intiassa on miljoonia kristittyjä.


Sana “hindu” ei ole intialainen käsite

Nimi hindu ei ole peräisin:

sanskritista

vedalaisista teksteistä

buddhalaisista tai jainalaisista kirjoituksista

eikä mistään Intian 23 virallisesta kielestä

Anonyymi00013 kirjoitti:

Jos kaikki nämä kutsutaan “hindulaisuudeksi”, käsite menettää kaiken merkityksensä. Samalla logiikalla myös kristinusko olisi “hindulaisuutta”, koska Intiassa on miljoonia kristittyjä.


Sana “hindu” ei ole intialainen käsite

Nimi hindu ei ole peräisin:

sanskritista

vedalaisista teksteistä

buddhalaisista tai jainalaisista kirjoituksista

eikä mistään Intian 23 virallisesta kielestä

Lue lisää

Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti. Moninkertainen julkaiseminen lisää todennäköisyyttä sille, että teksti säilyy saatavilla myös pitkällä aikavälillä.


Palautetaan.

Poistettu:
Kun vasara muuttuu maailmankuvaksi

Fanaattinen kauhudramaturgi kirjoitti äiti Ammasta.

Anonyymi00014 kirjoitti:

Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti. Moninkertainen julkaiseminen lisää todennäköisyyttä sille, että teksti säilyy saatavilla myös pitkällä aikavälillä.


Palautetaan.

Poistettu:
Kun vasara muuttuu maailmankuvaksi

Fanaattinen kauhudramaturgi kirjoitti äiti Ammasta.

Lue lisää

Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti. Moninkertainen julkaiseminen lisää todennäköisyyttä sille, että teksti säilyy saatavilla myös pitkällä aikavälillä.


Palautetaan.

Poistettu:
Kun vasara muuttuu maailmankuvaksi

Fanaattinen kauhudramaturgi kirjoitti äiti Ammasta.

Tässä tietoa hänestä.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/pienoinen/91836-aiti-amma-paljastuksia/

Ei kauan sitten joku sekopää kirjoitti saman ”ennustuksen” Sanna Marinista.
Silti uteliaisuudesta luin muutaman otteen tästä, vain voidakseni osoittaa – millaiseen hulluuteen fanaattinen dogmatismi voisi johtaa?

On olemassa ihmisiä, joille maailma on kuin valtava "Missä on Wally?" -kirja. Erona on vain se, että Wallyn paikalla on Saatana.

Hän on joogassa. Hän on halauksessa. Hän on meditaatiossa. Hän on rokotteessa. Hän on internetissä. Hän on musiikissa. Hän on entisessä pääministerissä. Hän on naapurin koirassa, jos se katsoo vähän liian viisaasti.

Jos mitään ei löydy, ei hätää. Etsitään lisää.

Dogmaattisuudella on ihmeellinen ominaisuus: se pystyy muuttamaan jokaisen sattuman todisteeksi. Punainen vaate? Babylon! Hymy? Eksytystä! Hyväntekeväisyys? Ovela ansa! Hiljaisuus? Epäilyttävää. Puhe? Vielä epäilyttävämpää.

Kun vasarana on yksi ainoa oppi, koko maailma alkaa näyttää naulalta.

Kaikkein huvittavinta on, ettei teoria voi koskaan hävitä. Jos todisteita löytyy, teoria voittaa. Jos niitä ei löydy, se todistaa vain, kuinka taitavasti paholainen piiloutuu. Tällainen ajattelu on kuin shakkiottelu, jossa toinen osapuoli siirtelee myös vastustajan nappuloita.

Lopulta Saatana löytyy kaikkialta – paitsi peilistä, jossa voisi näkyä omien ennakkoluulojen heijastus.

Ehkä maailmassa onkin vähemmän demoneita kuin epäluuloisia mielikuvia. Ehkä suurin eksytys ei ole joogamatto tai halaus, vaan varmuus siitä, että oma tulkinta on niin erehtymätön, että jokainen eri tavalla ajatteleva on osa kosmista salaliittoa.

Silloin todellisuus lakkaa olemasta opettaja ja muuttuu pelkäksi rekvisiitaksi omalle käsikirjoitukselle.

Ja mitä useammin huudetaan "Saatana!", sitä harvemmin tarvitsee perustella mitään. Sana muuttuu yleisavaimeksi, joka avaa kaikki ovet – vaikka niiden takana olisi vain tavallisia ihmisiä elämässä tavallista elämäänsä.

Ehkä kaikkein vaarallisin epäjumala ei olekaan se, jota etsitään kaikkialta. Ehkä se on oma erehtymättömyyden tunne, jota ei etsitä koskaan.

Joillekin ihmisille maailma näyttää muuttuneen loputtomaksi Saatanan etsinnäksi. Missä tahansa joku tekee jotakin hieman tavanomaisesta poikkeavaa, sieltä löytyy heti paholaisen sormenjälki.

Tällaisessa ajattelussa ei oikeastaan enää etsitä totuutta, vaan vahvistusta omalle ennakkokäsitykselle. Jokainen havainto tulkitaan niin, että se sopii valmiiseen kertomukseen. Jos jokin näyttää viattomalta, se vain todistaa, kuinka taitavasti paha osaa naamioitua. Jos jokin näyttää epäilyttävältä, se vahvistaa epäilyn. Teoria voittaa aina, koska mikään mahdollinen havainto ei voisi koskaan kumota sitä. Silloin kyse ei enää ole tutkimisesta vaan uskomusjärjestelmästä, joka on immuuni todellisuudelle.

Ironisinta on, että tällainen ajattelu alkaa muistuttaa juuri niitä salaliittoteorioita, joita sen kannattajat usein arvostelevat. Kaiken taustalla oletetaan olevan yksi näkymätön voima, joka selittää jokaisen ilmiön. Mitä monimutkaisempi maailma on, sitä yksinkertaisempi selitys tarjotaan. Historia, kulttuuri, psykologia ja ihmisten erilaiset motiivit kutistuvat yhdeksi sanaksi. Saatana. Se on älyllinen oikotie, joka vapauttaa vaikeasta ajattelusta.

Kun kaikki voidaan selittää samalla käsitteellä, mitään ei enää tarvitse todella ymmärtää. Ei tarvitse perehtyä hindulaisuuteen, buddhalaisuuteen, islamiin tai edes omaan uskonnolliseen perinteeseen. Riittää, että liimaa ilmiön päälle oikean leiman. Keskustelu päättyy ennen kuin se ehtii alkaa.

Samalla käsitteet menettävät merkityksensä. Jos jokainen erilainen ihminen on Antikristus, sana "Antikristus" ei enää tarkoita mitään. Jos jokainen uusi hengellinen liike on Babylon, Babylon on lopulta kaikkialla. Jos jokaisen ilmiön taustalla on Saatana, sana "Saatana" lakkaa selittämästä maailmaa ja alkaa vain peittää sitä.

Ehkä suurin ongelma ei olekaan se, että pahuutta nähtäisiin liikaa, vaan se, että omaa tulkintaa pidetään niin ehdottoman oikeana, ettei sitä tarvitse enää koskaan koetella. Siinä vaiheessa todellisuus ei enää opeta ihmiselle mitään. Sen tehtäväksi jää vain vahvistaa se, minkä hän oli päättänyt uskoa jo etukäteen.

Ehkä todellinen eksytys alkaa juuri siitä hetkestä, kun ihminen lakkaa kysymästä, voisiko hän itse erehtyä. Silloin hän ei enää etsi totuutta. Hän etsii vain uusia paikkoja, joihin sijoittaa vanhan pelkonsa. Ja kun pelkoa etsii riittävän kauan, sitä alkaa nähdä kaikkialla – ei siksi, että maailma olisi täynnä demoneita, vaan siksi, että oma mieli on oppinut tulkitsemaan kaiken niiden kautta.

Anonyymi00020 kirjoitti:

Joillekin ihmisille maailma näyttää muuttuneen loputtomaksi Saatanan etsinnäksi. Missä tahansa joku tekee jotakin hieman tavanomaisesta poikkeavaa, sieltä löytyy heti paholaisen sormenjälki.

Tällaisessa ajattelussa ei oikeastaan enää etsitä totuutta, vaan vahvistusta omalle ennakkokäsitykselle. Jokainen havainto tulkitaan niin, että se sopii valmiiseen kertomukseen. Jos jokin näyttää viattomalta, se vain todistaa, kuinka taitavasti paha osaa naamioitua. Jos jokin näyttää epäilyttävältä, se vahvistaa epäilyn. Teoria voittaa aina, koska mikään mahdollinen havainto ei voisi koskaan kumota sitä. Silloin kyse ei enää ole tutkimisesta vaan uskomusjärjestelmästä, joka on immuuni todellisuudelle.

Ironisinta on, että tällainen ajattelu alkaa muistuttaa juuri niitä salaliittoteorioita, joita sen kannattajat usein arvostelevat. Kaiken taustalla oletetaan olevan yksi näkymätön voima, joka selittää jokaisen ilmiön. Mitä monimutkaisempi maailma on, sitä yksinkertaisempi selitys tarjotaan. Historia, kulttuuri, psykologia ja ihmisten erilaiset motiivit kutistuvat yhdeksi sanaksi. Saatana. Se on älyllinen oikotie, joka vapauttaa vaikeasta ajattelusta.

Kun kaikki voidaan selittää samalla käsitteellä, mitään ei enää tarvitse todella ymmärtää. Ei tarvitse perehtyä hindulaisuuteen, buddhalaisuuteen, islamiin tai edes omaan uskonnolliseen perinteeseen. Riittää, että liimaa ilmiön päälle oikean leiman. Keskustelu päättyy ennen kuin se ehtii alkaa.

Samalla käsitteet menettävät merkityksensä. Jos jokainen erilainen ihminen on Antikristus, sana "Antikristus" ei enää tarkoita mitään. Jos jokainen uusi hengellinen liike on Babylon, Babylon on lopulta kaikkialla. Jos jokaisen ilmiön taustalla on Saatana, sana "Saatana" lakkaa selittämästä maailmaa ja alkaa vain peittää sitä.

Ehkä suurin ongelma ei olekaan se, että pahuutta nähtäisiin liikaa, vaan se, että omaa tulkintaa pidetään niin ehdottoman oikeana, ettei sitä tarvitse enää koskaan koetella. Siinä vaiheessa todellisuus ei enää opeta ihmiselle mitään. Sen tehtäväksi jää vain vahvistaa se, minkä hän oli päättänyt uskoa jo etukäteen.

Ehkä todellinen eksytys alkaa juuri siitä hetkestä, kun ihminen lakkaa kysymästä, voisiko hän itse erehtyä. Silloin hän ei enää etsi totuutta. Hän etsii vain uusia paikkoja, joihin sijoittaa vanhan pelkonsa. Ja kun pelkoa etsii riittävän kauan, sitä alkaa nähdä kaikkialla – ei siksi, että maailma olisi täynnä demoneita, vaan siksi, että oma mieli on oppinut tulkitsemaan kaiken niiden kautta.

Lue lisää

On ironista, että mitä enemmän ihminen etsii Saatanaa maailmasta, sitä vähemmän hän huomaa omat pelkonsa, ennakkoluulonsa ja vihansa. Hän osoittelee joogaa, halauksia, uskontoja, poliitikkoja ja naapureitaan, mutta ei koskaan pysähdy kysymään, miksi hänen mielensä tarvitsee vihollisen jokaisen ilmiön taakse.

Kun jokainen uusi asia muuttuu Saatanan juoneksi, kyse ei enää ole hengellisestä tarkkanäköisyydestä vaan mielikuvituksen itseään ruokkivasta kehästä. Todellisuus ei enää määrää johtopäätöksiä, vaan johtopäätökset määräävät todellisuuden. Kaikki muuttuu todisteeksi, koska mitään ei enää arvioida avoimesti.

Ehkä suurin harha ei olekaan se, että joku halaa ihmisiä tai meditoi. Ehkä suurin harha on usko siihen, että paha löytyy aina jostakin ulkopuolelta. Silloin oma viha näyttää pyhältä kiivaudelta, oma pelko hengelliseltä valveutuneisuudelta ja oma epäluulo totuuden puolustamiselta.

Jos paholainen olisi olemassa ja haluaisi eksyttää ihmisen, hänen ei ehkä tarvitsisi ilmestyä sarvineen eikä kirjoittaa otsaansa numeroa 666. Riittäisi, että hän saisi ihmisen etsimään pahaa kaikkialta muualta paitsi itsestään.

Silloin ihminen käyttäisi koko elämänsä taistellen kuvittelemiaan vihollisia vastaan ja unohtaisi sen ainoan taistelun, joka todella ratkaisee jotakin: kamppailun omaa ylpeyttä, ahneutta, vihaa, itsekkyyttä ja pelkoa vastaan.

Ehkä todellinen Harmageddon ei tapahdu maailman näyttämöllä vaan ihmisen omassatunnossa. Ja ehkä kaikkein äänekkäimmin Saatanasta puhuvat eivät aina huomaa, että heidän oma pelkonsa on alkanut sanella heidän koko maailmankuvansa.

Vihollinen ei välttämättä ole ulkopuolella. Se voi olla mieli, joka on lakannut tutkimasta ja alkanut vain etsiä vahvistusta omille peloilleen.


Vain vähän aikaa sitten joku vakuutti täysin vakavissaan, että ne tuntomerkit, joita nyt sanotaan äiri Ammasta, sopivat Sanna Mariniin. Nyt aivan samaa kaavaa sovelletaan Mata Amritanandamayian. Huomenna vuorossa voi olla joku toinen. Kohde vaihtuu, mutta käsikirjoitus pysyy täsmälleen samana.

Kaava on yksinkertainen. Ensin päätetään, että henkilö on eksyttäjä. Sen jälkeen aletaan kerätä irrallisia yksityiskohtia, jotka näyttävät tukevan johtopäätöstä. Kaikki muu jätetään huomiotta. Jos jokin ei sovi teoriaan, sitä ei pidetä vastatodisteena vaan merkkinä siitä, kuinka ovelasti paha osaa peittää jälkensä.

Näin maailma muuttuu loputtomaksi Saatanan etsinnäksi. Jokaisesta ihmisestä voidaan rakentaa Antikristus, kunhan mielikuvitusta riittää. Punainen vaate, halaus, meditaatio, poliittinen puhe, hyväntekeväisyys tai jokin yksittäinen symboli muuttuu ratkaisevaksi "todisteeksi". Kun kaikki on merkki, mikään ei enää oikeastaan ole merkki.

Tällainen ajattelu ei enää etsi totuutta vaan vahvistaa omaa uskomustaan. Se muistuttaa enemmän salaliittoteoriaa kuin kriittistä ajattelua. Johtopäätös on valmis ennen tutkimista, ja tutkimisen tehtäväksi jää vain koristella se raamatunjakeilla, irrallisilla lainauksilla tai symbolisilla yhteyksillä.

Ehkä todellinen ongelma ei olekaan se, että Antikristuksia olisi kaikkialla. Ehkä ongelma on siinä, että joillekin ihmisille niitä täytyy löytyä jatkuvasti. Kun yksi nimi menettää uskottavuutensa, tilalle tarvitaan uusi. Näin pelko ruokkii itse itseään, ja vanha käsikirjoitus saa aina uuden päähenkilön.

Silloin kyse ei enää ole hengellisestä viisaudesta vaan psykologisesta ilmiöstä: mieli näkee sen, mitä se on jo ennalta päättänyt nähdä. Ja juuri siinä dogmaattisuus on vaarallisimmillaan – se lakkaa tutkimasta todellisuutta ja alkaa käyttää todellisuutta pelkkänä rekvisiittana omille ennakkoluuloilleen.

Anonyymi00021 kirjoitti:

On ironista, että mitä enemmän ihminen etsii Saatanaa maailmasta, sitä vähemmän hän huomaa omat pelkonsa, ennakkoluulonsa ja vihansa. Hän osoittelee joogaa, halauksia, uskontoja, poliitikkoja ja naapureitaan, mutta ei koskaan pysähdy kysymään, miksi hänen mielensä tarvitsee vihollisen jokaisen ilmiön taakse.

Kun jokainen uusi asia muuttuu Saatanan juoneksi, kyse ei enää ole hengellisestä tarkkanäköisyydestä vaan mielikuvituksen itseään ruokkivasta kehästä. Todellisuus ei enää määrää johtopäätöksiä, vaan johtopäätökset määräävät todellisuuden. Kaikki muuttuu todisteeksi, koska mitään ei enää arvioida avoimesti.

Ehkä suurin harha ei olekaan se, että joku halaa ihmisiä tai meditoi. Ehkä suurin harha on usko siihen, että paha löytyy aina jostakin ulkopuolelta. Silloin oma viha näyttää pyhältä kiivaudelta, oma pelko hengelliseltä valveutuneisuudelta ja oma epäluulo totuuden puolustamiselta.

Jos paholainen olisi olemassa ja haluaisi eksyttää ihmisen, hänen ei ehkä tarvitsisi ilmestyä sarvineen eikä kirjoittaa otsaansa numeroa 666. Riittäisi, että hän saisi ihmisen etsimään pahaa kaikkialta muualta paitsi itsestään.

Silloin ihminen käyttäisi koko elämänsä taistellen kuvittelemiaan vihollisia vastaan ja unohtaisi sen ainoan taistelun, joka todella ratkaisee jotakin: kamppailun omaa ylpeyttä, ahneutta, vihaa, itsekkyyttä ja pelkoa vastaan.

Ehkä todellinen Harmageddon ei tapahdu maailman näyttämöllä vaan ihmisen omassatunnossa. Ja ehkä kaikkein äänekkäimmin Saatanasta puhuvat eivät aina huomaa, että heidän oma pelkonsa on alkanut sanella heidän koko maailmankuvansa.

Vihollinen ei välttämättä ole ulkopuolella. Se voi olla mieli, joka on lakannut tutkimasta ja alkanut vain etsiä vahvistusta omille peloilleen.


Vain vähän aikaa sitten joku vakuutti täysin vakavissaan, että ne tuntomerkit, joita nyt sanotaan äiri Ammasta, sopivat Sanna Mariniin. Nyt aivan samaa kaavaa sovelletaan Mata Amritanandamayian. Huomenna vuorossa voi olla joku toinen. Kohde vaihtuu, mutta käsikirjoitus pysyy täsmälleen samana.

Kaava on yksinkertainen. Ensin päätetään, että henkilö on eksyttäjä. Sen jälkeen aletaan kerätä irrallisia yksityiskohtia, jotka näyttävät tukevan johtopäätöstä. Kaikki muu jätetään huomiotta. Jos jokin ei sovi teoriaan, sitä ei pidetä vastatodisteena vaan merkkinä siitä, kuinka ovelasti paha osaa peittää jälkensä.

Näin maailma muuttuu loputtomaksi Saatanan etsinnäksi. Jokaisesta ihmisestä voidaan rakentaa Antikristus, kunhan mielikuvitusta riittää. Punainen vaate, halaus, meditaatio, poliittinen puhe, hyväntekeväisyys tai jokin yksittäinen symboli muuttuu ratkaisevaksi "todisteeksi". Kun kaikki on merkki, mikään ei enää oikeastaan ole merkki.

Tällainen ajattelu ei enää etsi totuutta vaan vahvistaa omaa uskomustaan. Se muistuttaa enemmän salaliittoteoriaa kuin kriittistä ajattelua. Johtopäätös on valmis ennen tutkimista, ja tutkimisen tehtäväksi jää vain koristella se raamatunjakeilla, irrallisilla lainauksilla tai symbolisilla yhteyksillä.

Ehkä todellinen ongelma ei olekaan se, että Antikristuksia olisi kaikkialla. Ehkä ongelma on siinä, että joillekin ihmisille niitä täytyy löytyä jatkuvasti. Kun yksi nimi menettää uskottavuutensa, tilalle tarvitaan uusi. Näin pelko ruokkii itse itseään, ja vanha käsikirjoitus saa aina uuden päähenkilön.

Silloin kyse ei enää ole hengellisestä viisaudesta vaan psykologisesta ilmiöstä: mieli näkee sen, mitä se on jo ennalta päättänyt nähdä. Ja juuri siinä dogmaattisuus on vaarallisimmillaan – se lakkaa tutkimasta todellisuutta ja alkaa käyttää todellisuutta pelkkänä rekvisiittana omille ennakkoluuloilleen.

Lue lisää

Hyvä esimerkki siitä, mitä fanatismi voi tehdä ihmiselle, on tapa, jolla profetioita luetaan. Kun oma oppi on jo valmiiksi päätetty, profetioita ei enää tulkita niiden omasta asiayhteydestä käsin, vaan ne pakotetaan sopimaan omiin uskomuksiin. Lopputulos on ennalta määrätty: profetian täytyy tarkoittaa juuri sitä, mitä itse halutaan sen tarkoittavan.

Tällöin jokaisesta ihmisestä voidaan tehdä profetian täyttymys.
Kun oma lehmä on ojassa, kaikki alkaa näyttää todisteelta. Jokainen sattuma muuttuu merkiksi, jokainen symboli ennustukseksi ja jokainen eri tavalla ajatteleva mahdolliseksi eksyttäjäksi. Silloin ei enää etsitä totuutta vaan vahvistusta omalle vakaumukselle.

Juuri tästä syystä dogmaattinen ajattelu on vaarallista. Se ei opeta ihmistä ajattelemaan, vaan opettaa hänet löytämään kaikkialta sen, minkä hän on jo etukäteen päättänyt löytää.


Teidän pitäisi hävetä. Miten aikuiset ihmiset voivat rakentaa lapsilleen maailmankuvan, jossa jokaisen nurkan takana väijyy Antikristus, Saatana tai jokin uusi eksytys? Miten pelosta tehdään kasvatusmenetelmä ja epäluulosta hyve?

Tunnen myötähäpeää. En siksi, että ihmisillä on uskonnollinen vakaumus, vaan siksi, että fanatismi näyttää sammuttavan terveen harkinnan. Aikuisilta odottaisi kykyä erottaa vertauskuva todellisuudesta, symboli ihmisestä ja pelko tosiasioista.

Ette ole enää hiekkalaatikolla, jossa hirviöt piileskelevät jokaisen pensaan takana. Olette aikuisia. Juuri siksi olisi syytä kantaa vastuu siitä, millaista maailmankuvaa siirrätte seuraavalle sukupolvelle – sellaista, joka perustuu pelkoon, vai sellaista, joka rohkaisee ajattelemaan itse.

Saatana on vertauskuva, kristityt taistelevat tuulimyllyjä vastaan tietämättä, että paha on itse ihmisessä.
Mistä tulee sanonta ”taistella tuulimyllyjä vastaan”? Tarkoittaa turhaa toimintaa. Tulee Miguel de Cervantesin romaanista Don Quijote. Kirjan höperö päähenkilö luulee tuulimyllyjä jättiläisiksi ja alkaa taistella niitä vastaan.
Tietämättömien fanaattisten saarnamiesten vian vuoksi ihmisestä tulee taikauskoinen ja henkisesti sairas. Hän näkee yötä päivää unia numerosta 666.
Sanotaan, että kaikki paha maailmassa on peräisin paholaisesta. Jotta lapset saataisiin käyttäytymään hyvin, heitä pelotellaan joskus: "Täällä on mörkö, joka vie sinut pois!". Lapsi kasvaa aikuiseksi, "mörköstä" tulee paholainen, ja pelko säilyy. Paholaiset ovat niin todellisia kuin haluat niiden olevan.

Anonyymi00022 kirjoitti:

Hyvä esimerkki siitä, mitä fanatismi voi tehdä ihmiselle, on tapa, jolla profetioita luetaan. Kun oma oppi on jo valmiiksi päätetty, profetioita ei enää tulkita niiden omasta asiayhteydestä käsin, vaan ne pakotetaan sopimaan omiin uskomuksiin. Lopputulos on ennalta määrätty: profetian täytyy tarkoittaa juuri sitä, mitä itse halutaan sen tarkoittavan.

Tällöin jokaisesta ihmisestä voidaan tehdä profetian täyttymys.
Kun oma lehmä on ojassa, kaikki alkaa näyttää todisteelta. Jokainen sattuma muuttuu merkiksi, jokainen symboli ennustukseksi ja jokainen eri tavalla ajatteleva mahdolliseksi eksyttäjäksi. Silloin ei enää etsitä totuutta vaan vahvistusta omalle vakaumukselle.

Juuri tästä syystä dogmaattinen ajattelu on vaarallista. Se ei opeta ihmistä ajattelemaan, vaan opettaa hänet löytämään kaikkialta sen, minkä hän on jo etukäteen päättänyt löytää.


Teidän pitäisi hävetä. Miten aikuiset ihmiset voivat rakentaa lapsilleen maailmankuvan, jossa jokaisen nurkan takana väijyy Antikristus, Saatana tai jokin uusi eksytys? Miten pelosta tehdään kasvatusmenetelmä ja epäluulosta hyve?

Tunnen myötähäpeää. En siksi, että ihmisillä on uskonnollinen vakaumus, vaan siksi, että fanatismi näyttää sammuttavan terveen harkinnan. Aikuisilta odottaisi kykyä erottaa vertauskuva todellisuudesta, symboli ihmisestä ja pelko tosiasioista.

Ette ole enää hiekkalaatikolla, jossa hirviöt piileskelevät jokaisen pensaan takana. Olette aikuisia. Juuri siksi olisi syytä kantaa vastuu siitä, millaista maailmankuvaa siirrätte seuraavalle sukupolvelle – sellaista, joka perustuu pelkoon, vai sellaista, joka rohkaisee ajattelemaan itse.

Saatana on vertauskuva, kristityt taistelevat tuulimyllyjä vastaan tietämättä, että paha on itse ihmisessä.
Mistä tulee sanonta ”taistella tuulimyllyjä vastaan”? Tarkoittaa turhaa toimintaa. Tulee Miguel de Cervantesin romaanista Don Quijote. Kirjan höperö päähenkilö luulee tuulimyllyjä jättiläisiksi ja alkaa taistella niitä vastaan.
Tietämättömien fanaattisten saarnamiesten vian vuoksi ihmisestä tulee taikauskoinen ja henkisesti sairas. Hän näkee yötä päivää unia numerosta 666.
Sanotaan, että kaikki paha maailmassa on peräisin paholaisesta. Jotta lapset saataisiin käyttäytymään hyvin, heitä pelotellaan joskus: "Täällä on mörkö, joka vie sinut pois!". Lapsi kasvaa aikuiseksi, "mörköstä" tulee paholainen, ja pelko säilyy. Paholaiset ovat niin todellisia kuin haluat niiden olevan.

Lue lisää

Sanonta "taistella tuulimyllyjä vastaan" tulee Don Quijotesta. Teoksen päähenkilö näkee tavalliset tuulimyllyt valtavina jättiläisinä ja ryntää niitä vastaan miekka kädessä. Hän käy taistelua vihollista vastaan, jota ei todellisuudessa ole olemassa sellaisena kuin hän sen kuvittelee.

Vertaus sopii hyvin tilanteisiin, joissa ihminen käyttää valtavasti energiaa kuviteltujen vihollisten torjumiseen samalla, kun todelliset ongelmat jäävät huomaamatta.

Jos Saatana ymmärretään vertauskuvana ihmisen sisäiselle pahuudelle – vihalle, ylpeydelle, ahneudelle, julmuudelle ja itsekkyydelle – silloin suurin taistelu ei tapahdu ulkopuolista vihollista vastaan, vaan ihmisen omassa sydämessä. On helppoa nähdä paha jossakin kaukana: toisessa ihmisessä, toisessa uskonnossa, toisessa ajattelutavassa tai yhteiskunnallisessa ilmiössä. Paljon vaikeampaa on katsoa itseään ja kysyä: missä minä itse kannan vihaa, ylimielisyyttä tai halua tuomita?

Pelkoon perustuva uskonnollisuus voi joskus tehdä ihmisestä jatkuvan uhkien etsijän. Hän alkaa nähdä merkkejä kaikkialla: symboleissa, numeroissa, nimissä ja tavallisissa arkisissa asioissa. Sama mieli, joka lapsena pelkäsi pimeän kaapin takana olevaa mörköä, voi aikuisena siirtää saman pelon suurempaan kertomukseen.

Lapselle voidaan sanoa: "Ole varovainen, siellä on hirviö." Aikuistuessaan ihminen ei enää pelkää kaapin alla olevaa hahmoa, mutta pelon rakenne voi jäädä elämään. Mörkö vaihtaa vain nimeä. Se muuttuu näkymättömäksi viholliseksi, jonka uskotaan selittävän kaiken pahan maailmassa.

Mutta jos kaikki paha sijoitetaan ulkopuoliseen viholliseen, ihminen voi unohtaa oman vastuunsa. Hän taistelee kuvitteellisia vihollisia vastaan ja samalla jättää kohtaamatta todelliset ongelmat: välinpitämättömyyden, julmuuden, vallanhimon ja kyvyttömyyden rakastaa lähimmäistään.

Suurin vaara ei ehkä olekaan se, että ihminen uskoo pahuuden olemassaoloon. Suurempi vaara on, että hän uskoo pahuuden löytyvän aina jostakin muualta kuin itsestään.

Silloin ihminen nostaa miekan tuulimyllyä vastaan ja kuvittelee pelastavansa maailman, vaikka todellinen taistelu olisi ollut hänen omassa mielessään koko ajan.

Anonyymi00023 kirjoitti:

Sanonta "taistella tuulimyllyjä vastaan" tulee Don Quijotesta. Teoksen päähenkilö näkee tavalliset tuulimyllyt valtavina jättiläisinä ja ryntää niitä vastaan miekka kädessä. Hän käy taistelua vihollista vastaan, jota ei todellisuudessa ole olemassa sellaisena kuin hän sen kuvittelee.

Vertaus sopii hyvin tilanteisiin, joissa ihminen käyttää valtavasti energiaa kuviteltujen vihollisten torjumiseen samalla, kun todelliset ongelmat jäävät huomaamatta.

Jos Saatana ymmärretään vertauskuvana ihmisen sisäiselle pahuudelle – vihalle, ylpeydelle, ahneudelle, julmuudelle ja itsekkyydelle – silloin suurin taistelu ei tapahdu ulkopuolista vihollista vastaan, vaan ihmisen omassa sydämessä. On helppoa nähdä paha jossakin kaukana: toisessa ihmisessä, toisessa uskonnossa, toisessa ajattelutavassa tai yhteiskunnallisessa ilmiössä. Paljon vaikeampaa on katsoa itseään ja kysyä: missä minä itse kannan vihaa, ylimielisyyttä tai halua tuomita?

Pelkoon perustuva uskonnollisuus voi joskus tehdä ihmisestä jatkuvan uhkien etsijän. Hän alkaa nähdä merkkejä kaikkialla: symboleissa, numeroissa, nimissä ja tavallisissa arkisissa asioissa. Sama mieli, joka lapsena pelkäsi pimeän kaapin takana olevaa mörköä, voi aikuisena siirtää saman pelon suurempaan kertomukseen.

Lapselle voidaan sanoa: "Ole varovainen, siellä on hirviö." Aikuistuessaan ihminen ei enää pelkää kaapin alla olevaa hahmoa, mutta pelon rakenne voi jäädä elämään. Mörkö vaihtaa vain nimeä. Se muuttuu näkymättömäksi viholliseksi, jonka uskotaan selittävän kaiken pahan maailmassa.

Mutta jos kaikki paha sijoitetaan ulkopuoliseen viholliseen, ihminen voi unohtaa oman vastuunsa. Hän taistelee kuvitteellisia vihollisia vastaan ja samalla jättää kohtaamatta todelliset ongelmat: välinpitämättömyyden, julmuuden, vallanhimon ja kyvyttömyyden rakastaa lähimmäistään.

Suurin vaara ei ehkä olekaan se, että ihminen uskoo pahuuden olemassaoloon. Suurempi vaara on, että hän uskoo pahuuden löytyvän aina jostakin muualta kuin itsestään.

Silloin ihminen nostaa miekan tuulimyllyä vastaan ja kuvittelee pelastavansa maailman, vaikka todellinen taistelu olisi ollut hänen omassa mielessään koko ajan.

Lue lisää

Miksi jonkin toisen uskonnon rituaali tulkitaan helposti epäjumalanpalvelukseksi, mutta omaa uskonnollista toimintaa ei nähdä samalla tavalla? Tähän ei ole yhtä vastausta, koska eri uskonnot määrittelevät epäjumalanpalveluksen eri tavoin.

Kristillisestä näkökulmasta esimerkiksi Raamattun epäjumalanpalvelusta koskevissa kohdissa keskeinen ajatus on, että luodulle asialle annetaan se asema, joka kuuluu vain Jumalalle. Siksi monet kristityt tulkitsevat jonkin ihmisen palvomisen, jumalallistamisen tai jumalallisena välikappaleena pitämisen epäjumalanpalvelukseksi.

Mutta tästä seuraa myös vaikea peiliin katsomisen kysymys: mikä erottaa aidon jumalanpalveluksen epäjumalanpalveluksesta?


Jos määritelmä on: "Epäjumalanpalvelusta on antaa ehdoton hengellinen auktoriteetti jollekin luodulle asialle", silloin kriittinen kysymys voidaan esittää myös kristinuskon sisällä:

Voiko ihminen tehdä uskonnollisesta johtajasta erehtymättömän?
Voiko oma oppijärjestelmä muuttua niin pyhäksi, ettei sitä enää saa kyseenalaistaa?
Voiko uskonnollinen identiteetti tulla tärkeämmäksi kuin rakkaus, nöyryys ja lähimmäisen kunnioitus?

Tällöin epäjumala ei välttämättä ole patsas tai henkilö. Se voi olla myös oma varmuus siitä, että minun tulkintani on täydellinen ja kaikki muut ovat eksyneitä.



Mitä tulee Mata Amritanandamayian, hänen seuraajansa eivät yleensä kuvaa halausta yksinkertaisesti niin, että "ihminen palvoo jumalaa ihmisen muodossa", vaan heidän omassa hengellisessä kehyksessään halaus (darshan) liittyy pyhän läsnäolon kokemukseen ja siunauksen vastaanottamiseen. Kriitikot taas voivat tulkita saman rituaalin jumalallistamiseksi. Kiista syntyy siis osittain siitä, minkä uskonnollisen kehyksen kautta tapahtumaa katsotaan.

Anonyymi00024 kirjoitti:

Miksi jonkin toisen uskonnon rituaali tulkitaan helposti epäjumalanpalvelukseksi, mutta omaa uskonnollista toimintaa ei nähdä samalla tavalla? Tähän ei ole yhtä vastausta, koska eri uskonnot määrittelevät epäjumalanpalveluksen eri tavoin.

Kristillisestä näkökulmasta esimerkiksi Raamattun epäjumalanpalvelusta koskevissa kohdissa keskeinen ajatus on, että luodulle asialle annetaan se asema, joka kuuluu vain Jumalalle. Siksi monet kristityt tulkitsevat jonkin ihmisen palvomisen, jumalallistamisen tai jumalallisena välikappaleena pitämisen epäjumalanpalvelukseksi.

Mutta tästä seuraa myös vaikea peiliin katsomisen kysymys: mikä erottaa aidon jumalanpalveluksen epäjumalanpalveluksesta?


Jos määritelmä on: "Epäjumalanpalvelusta on antaa ehdoton hengellinen auktoriteetti jollekin luodulle asialle", silloin kriittinen kysymys voidaan esittää myös kristinuskon sisällä:

Voiko ihminen tehdä uskonnollisesta johtajasta erehtymättömän?
Voiko oma oppijärjestelmä muuttua niin pyhäksi, ettei sitä enää saa kyseenalaistaa?
Voiko uskonnollinen identiteetti tulla tärkeämmäksi kuin rakkaus, nöyryys ja lähimmäisen kunnioitus?

Tällöin epäjumala ei välttämättä ole patsas tai henkilö. Se voi olla myös oma varmuus siitä, että minun tulkintani on täydellinen ja kaikki muut ovat eksyneitä.



Mitä tulee Mata Amritanandamayian, hänen seuraajansa eivät yleensä kuvaa halausta yksinkertaisesti niin, että "ihminen palvoo jumalaa ihmisen muodossa", vaan heidän omassa hengellisessä kehyksessään halaus (darshan) liittyy pyhän läsnäolon kokemukseen ja siunauksen vastaanottamiseen. Kriitikot taas voivat tulkita saman rituaalin jumalallistamiseksi. Kiista syntyy siis osittain siitä, minkä uskonnollisen kehyksen kautta tapahtumaa katsotaan.

Lue lisää

Sama ilmiö näkyy usein uskontojen välisissä kiistoissa: oma rituaali nähdään helposti pyhänä ja toisen rituaali epäjumalanpalveluksena. Ulkopuolinen tarkkailija voi kuitenkin huomata, että molemmissa tapauksissa ihminen käyttää symboleja, esineitä, henkilöitä ja rituaaleja välittääkseen suhdetta johonkin itseään suurempaan.

Ehkä syvin kysymys ei olekaan vain:
"Palvooko joku väärää kohdetta?"

Vaan myös:
"Onko ihminen kykenevä tekemään mistä tahansa asiasta epäjumalan – jopa omasta uskonnostaan, omasta ryhmästään ja omasta varmuudestaan?"

Tämä kysymys on ollut läsnä myös monissa uskonnollisissa perinteissä: suurin vaara ei aina ole vieraan jumalan palvominen, vaan se, että ihminen alkaa rakastaa omaa kuvaansa totuudesta enemmän kuin itse totuutta.


Ehkä kaikkein vaikein epäjumala tunnistaa ei ole vieraan uskonnon jumalakuva, vaan oma varmuus siitä, että vain minä omistan täydellisen totuuden.

Ihminen voi katsoa toisen uskontoa ja sanoa: "Tuo on epäjumalanpalvelusta." Mutta samalla hän voi olla huomaamatta, että hänen oma mielensä on rakentanut toisenlaisen epäjumalan: ehdottoman varmuuden omasta tulkinnastaan.

Jos epäjumalanpalvelus tarkoittaa sitä, että jokin luotu asia asetetaan Jumalan paikalle, silloin on aiheellista kysyä: voiko myös oma oppi, oma ryhmä, oma tulkinta tai oma tunne erehtymättömyydestä nousta Jumalan paikalle?

Kun ihminen uskoo, että kaikki muut ovat väärässä ja vain hänen oma yhteisönsä omistaa totuuden, hän ei enää kohtaa muita ihmisiä ihmisinä. Hän näkee heidät symboleina, vihollisina tai eksytyksinä. Silloin totuuden etsiminen voi muuttua oman identiteetin puolustamiseksi.

Ironista on, että ihminen voi taistella epäjumalia vastaan niin kiihkeästi, että hän alkaa palvella omaa käsitystään Jumalasta enemmän kuin sitä Jumalaa, jota väittää puolustavansa.

Ehkä suurin testi ei olekaan siinä, kuinka hyvin ihminen tunnistaa muiden virheet, vaan siinä, kykeneekö hän katsomaan itseään nöyryydellä. Pystyykö hän kysymään: "Entä jos minäkin voin erehtyä?"

Sillä joskus kaikkein vaikeimmin havaittava epäjumala ei seiso temppelissä. Se istuu ihmisen omassa mielessä ja kuiskaa: "Sinä yksin tiedät varmasti."

Anonyymi00025 kirjoitti:

Sama ilmiö näkyy usein uskontojen välisissä kiistoissa: oma rituaali nähdään helposti pyhänä ja toisen rituaali epäjumalanpalveluksena. Ulkopuolinen tarkkailija voi kuitenkin huomata, että molemmissa tapauksissa ihminen käyttää symboleja, esineitä, henkilöitä ja rituaaleja välittääkseen suhdetta johonkin itseään suurempaan.

Ehkä syvin kysymys ei olekaan vain:
"Palvooko joku väärää kohdetta?"

Vaan myös:
"Onko ihminen kykenevä tekemään mistä tahansa asiasta epäjumalan – jopa omasta uskonnostaan, omasta ryhmästään ja omasta varmuudestaan?"

Tämä kysymys on ollut läsnä myös monissa uskonnollisissa perinteissä: suurin vaara ei aina ole vieraan jumalan palvominen, vaan se, että ihminen alkaa rakastaa omaa kuvaansa totuudesta enemmän kuin itse totuutta.


Ehkä kaikkein vaikein epäjumala tunnistaa ei ole vieraan uskonnon jumalakuva, vaan oma varmuus siitä, että vain minä omistan täydellisen totuuden.

Ihminen voi katsoa toisen uskontoa ja sanoa: "Tuo on epäjumalanpalvelusta." Mutta samalla hän voi olla huomaamatta, että hänen oma mielensä on rakentanut toisenlaisen epäjumalan: ehdottoman varmuuden omasta tulkinnastaan.

Jos epäjumalanpalvelus tarkoittaa sitä, että jokin luotu asia asetetaan Jumalan paikalle, silloin on aiheellista kysyä: voiko myös oma oppi, oma ryhmä, oma tulkinta tai oma tunne erehtymättömyydestä nousta Jumalan paikalle?

Kun ihminen uskoo, että kaikki muut ovat väärässä ja vain hänen oma yhteisönsä omistaa totuuden, hän ei enää kohtaa muita ihmisiä ihmisinä. Hän näkee heidät symboleina, vihollisina tai eksytyksinä. Silloin totuuden etsiminen voi muuttua oman identiteetin puolustamiseksi.

Ironista on, että ihminen voi taistella epäjumalia vastaan niin kiihkeästi, että hän alkaa palvella omaa käsitystään Jumalasta enemmän kuin sitä Jumalaa, jota väittää puolustavansa.

Ehkä suurin testi ei olekaan siinä, kuinka hyvin ihminen tunnistaa muiden virheet, vaan siinä, kykeneekö hän katsomaan itseään nöyryydellä. Pystyykö hän kysymään: "Entä jos minäkin voin erehtyä?"

Sillä joskus kaikkein vaikeimmin havaittava epäjumala ei seiso temppelissä. Se istuu ihmisen omassa mielessä ja kuiskaa: "Sinä yksin tiedät varmasti."

Lue lisää

Ironisinta epäjumalien vastaisessa taistelussa on se, että ihminen voi käyttää koko elämänsä niiden etsimiseen – ja samalla rakentaa itselleen kaikkein huomaamattomimman epäjumalan: oman erehtymättömyytensä.


Hän polttaa kuvitteellisia epäjumalia, mutta sytyttää samalla alttarin omalle tulkinnalleen. Hän varoittaa muita harhasta, mutta ei huomaa, että hänen suurin harhansa voi olla ajatus siitä, ettei hän itse voisi koskaan eksyä.


Hän sanoo puolustavansa Jumalaa, mutta joskus todellisuudessa hän puolustaa omaa kuvaansa Jumalasta. Hän ei enää rakasta totuutta, vaan sitä tunnetta, jonka antaa varmuus siitä, että on oikeassa. Jumalasta tulee silloin kuin peili, josta ihminen näkee vain oman mielipiteensä heijastuksen.

Mitä enemmän hän julistaa muiden olevan eksyksissä, sitä vähemmän hän tarvitsee itsetutkiskelua. Jokainen eriävä mielipide muuttuu todisteeksi siitä, että hän on oikeassa. Jokainen kysymys muuttuu epäilyksi. Jokainen keskustelu muuttuu taisteluksi.
Ja siinä on ehkä kaikkein hienovaraisin ironia: ihminen, joka pelkää muiden palvovan epäjumalia, voi itse alkaa polvistua oman varmuutensa eteen.
Hän ei sano: "Minun ajatukseni on Jumala." Hän sanoo: "Minun ajatukseni on Jumalan totuus." Mutta lopputulos voi olla sama. Hänen oma tulkintansa on saavuttanut aseman, jota ei saa kyseenalaistaa.
Ehkä todellinen hengellinen testi ei olekaan siinä, kuinka monta väärää oppia ihminen pystyy tunnistamaan muissa. Se on liian helppoa. Todellinen testi on siinä, pystyykö ihminen katsomaan omaa sydäntään ja kysymään vaikeimman mahdollisen kysymyksen:
"Entä jos olenkin väärässä?"


Sillä kaikkein vaarallisin epäjumala ei välttämättä seiso temppelissä, patsaan muodossa tai vieraan uskonnon alttarilla. Se voi olla näkymätön ja paljon lähempänä.
Se istuu ihmisen omassa mielessä.
Se ei käske häntä palvomaan kiveä tai kuvaa.
Se kuiskaa paljon hienovaraisemmin:
"Sinä tiedät jo kaiken. Sinun ei tarvitse enää kuunnella."
Ja juuri siinä hetkessä totuuden etsijä voi lakata etsimästä totuutta ja alkaa puolustaa vain itseään.

Anonyymi00026 kirjoitti:

Ironisinta epäjumalien vastaisessa taistelussa on se, että ihminen voi käyttää koko elämänsä niiden etsimiseen – ja samalla rakentaa itselleen kaikkein huomaamattomimman epäjumalan: oman erehtymättömyytensä.


Hän polttaa kuvitteellisia epäjumalia, mutta sytyttää samalla alttarin omalle tulkinnalleen. Hän varoittaa muita harhasta, mutta ei huomaa, että hänen suurin harhansa voi olla ajatus siitä, ettei hän itse voisi koskaan eksyä.


Hän sanoo puolustavansa Jumalaa, mutta joskus todellisuudessa hän puolustaa omaa kuvaansa Jumalasta. Hän ei enää rakasta totuutta, vaan sitä tunnetta, jonka antaa varmuus siitä, että on oikeassa. Jumalasta tulee silloin kuin peili, josta ihminen näkee vain oman mielipiteensä heijastuksen.

Mitä enemmän hän julistaa muiden olevan eksyksissä, sitä vähemmän hän tarvitsee itsetutkiskelua. Jokainen eriävä mielipide muuttuu todisteeksi siitä, että hän on oikeassa. Jokainen kysymys muuttuu epäilyksi. Jokainen keskustelu muuttuu taisteluksi.
Ja siinä on ehkä kaikkein hienovaraisin ironia: ihminen, joka pelkää muiden palvovan epäjumalia, voi itse alkaa polvistua oman varmuutensa eteen.
Hän ei sano: "Minun ajatukseni on Jumala." Hän sanoo: "Minun ajatukseni on Jumalan totuus." Mutta lopputulos voi olla sama. Hänen oma tulkintansa on saavuttanut aseman, jota ei saa kyseenalaistaa.
Ehkä todellinen hengellinen testi ei olekaan siinä, kuinka monta väärää oppia ihminen pystyy tunnistamaan muissa. Se on liian helppoa. Todellinen testi on siinä, pystyykö ihminen katsomaan omaa sydäntään ja kysymään vaikeimman mahdollisen kysymyksen:
"Entä jos olenkin väärässä?"


Sillä kaikkein vaarallisin epäjumala ei välttämättä seiso temppelissä, patsaan muodossa tai vieraan uskonnon alttarilla. Se voi olla näkymätön ja paljon lähempänä.
Se istuu ihmisen omassa mielessä.
Se ei käske häntä palvomaan kiveä tai kuvaa.
Se kuiskaa paljon hienovaraisemmin:
"Sinä tiedät jo kaiken. Sinun ei tarvitse enää kuunnella."
Ja juuri siinä hetkessä totuuden etsijä voi lakata etsimästä totuutta ja alkaa puolustaa vain itseään.

Lue lisää

Kun ihminen sanoo löytäneensä ainoan tien totuuteen, hän kohtaa heti vaikean kysymyksen: miksi niin monet muut ihmiset eri puolilla maailmaa ovat päätyneet samanlaiseen kokemukseen oman uskonsa kautta?

Ajatus Jumalan etsimisestä, oikeasta elämästä, moraalista ja ihmisen suhteesta korkeimpaan todellisuuteen ei kuulu vain yhdelle perinteelle. Samat suuret kysymykset toistuvat eri kulttuureissa: Mikä on elämän tarkoitus? Mitä on hyvä elämä? Miten ihmisen pitäisi kohdella toisiaan? Miten ihminen voi lähestyä Jumalaa tai pyhää?

Myös abrahamilaisissa uskonnoissa – juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa – on vahva ajatus totuudesta, Jumalan tahdosta ja oikeasta elämäntiestä. Islamissa esimerkiksi Koraani korostaa Jumalan ykseyttä, oikeudenmukaisuutta, laupeutta ja ihmisen vastuuta teoistaan. Samankaltaisia moraalisia ja hengellisiä teemoja löytyy myös muista suurista uskonnoista.

Tästä syntyy kiinnostava paradoksi: ihminen voi nähdä oman uskontonsa totuuden merkkinä sen, että se puhuu Jumalasta, rakkaudesta, moraalista ja pelastuksesta – mutta juuri nämä teemat löytyvät myös monista muista perinteistä.

Siksi vaikea kysymys ei ehkä ole vain: "Kenellä on totuus?" Vaan myös: "Miten ihminen suhtautuu toiseen ihmiseen, joka etsii totuutta eri polkua pitkin?"

Jos totuus todella tulee Jumalasta, voisiko siihen kuulua myös nöyryys? Voisiko todellinen usko sisältää ajatuksen, että ihminen ymmärtää aina vain osan suuremmasta todellisuudesta?

Ehkä suurin hengellinen haaste ei ole löytää vihollisia muiden uskontojen joukosta, vaan löytää viisautta siinä, miten ihminen suhtautuu omaan rajalliseen ymmärrykseensä.

Anonyymi00027 kirjoitti:

Kun ihminen sanoo löytäneensä ainoan tien totuuteen, hän kohtaa heti vaikean kysymyksen: miksi niin monet muut ihmiset eri puolilla maailmaa ovat päätyneet samanlaiseen kokemukseen oman uskonsa kautta?

Ajatus Jumalan etsimisestä, oikeasta elämästä, moraalista ja ihmisen suhteesta korkeimpaan todellisuuteen ei kuulu vain yhdelle perinteelle. Samat suuret kysymykset toistuvat eri kulttuureissa: Mikä on elämän tarkoitus? Mitä on hyvä elämä? Miten ihmisen pitäisi kohdella toisiaan? Miten ihminen voi lähestyä Jumalaa tai pyhää?

Myös abrahamilaisissa uskonnoissa – juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa – on vahva ajatus totuudesta, Jumalan tahdosta ja oikeasta elämäntiestä. Islamissa esimerkiksi Koraani korostaa Jumalan ykseyttä, oikeudenmukaisuutta, laupeutta ja ihmisen vastuuta teoistaan. Samankaltaisia moraalisia ja hengellisiä teemoja löytyy myös muista suurista uskonnoista.

Tästä syntyy kiinnostava paradoksi: ihminen voi nähdä oman uskontonsa totuuden merkkinä sen, että se puhuu Jumalasta, rakkaudesta, moraalista ja pelastuksesta – mutta juuri nämä teemat löytyvät myös monista muista perinteistä.

Siksi vaikea kysymys ei ehkä ole vain: "Kenellä on totuus?" Vaan myös: "Miten ihminen suhtautuu toiseen ihmiseen, joka etsii totuutta eri polkua pitkin?"

Jos totuus todella tulee Jumalasta, voisiko siihen kuulua myös nöyryys? Voisiko todellinen usko sisältää ajatuksen, että ihminen ymmärtää aina vain osan suuremmasta todellisuudesta?

Ehkä suurin hengellinen haaste ei ole löytää vihollisia muiden uskontojen joukosta, vaan löytää viisautta siinä, miten ihminen suhtautuu omaan rajalliseen ymmärrykseensä.

Lue lisää

Kun ihminen sanoo löytäneensä ainoan tien totuuteen, hän kohtaa heti vaikean kysymyksen: miksi niin monet muut ihmiset eri puolilla maailmaa ovat päätyneet samanlaiseen kokemukseen oman uskonsa kautta?

Ajatus Jumalan etsimisestä, oikeasta elämästä, moraalista ja ihmisen suhteesta korkeimpaan todellisuuteen ei kuulu vain yhdelle perinteelle. Samat suuret kysymykset toistuvat eri kulttuureissa: Mikä on elämän tarkoitus? Mitä on hyvä elämä? Miten ihmisen pitäisi kohdella toisiaan? Miten ihminen voi lähestyä Jumalaa tai pyhää?

Myös abrahamilaisissa uskonnoissa – juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa – on vahva ajatus totuudesta, Jumalan tahdosta ja oikeasta elämäntiestä. Islamissa esimerkiksi Koraani korostaa Jumalan ykseyttä, oikeudenmukaisuutta, laupeutta ja ihmisen vastuuta teoistaan. Samankaltaisia moraalisia ja hengellisiä teemoja löytyy myös muista suurista uskonnoista.

Tästä syntyy kiinnostava paradoksi: ihminen voi nähdä oman uskontonsa totuuden merkkinä sen, että se puhuu Jumalasta, rakkaudesta, moraalista ja pelastuksesta – mutta juuri nämä teemat löytyvät myös monista muista perinteistä.

Siksi vaikea kysymys ei ehkä ole vain: "Kenellä on totuus?" Vaan myös: "Miten ihminen suhtautuu toiseen ihmiseen, joka etsii totuutta eri polkua pitkin?"

Jos totuus todella tulee Jumalasta, voisiko siihen kuulua myös nöyryys? Voisiko todellinen usko sisältää ajatuksen, että ihminen ymmärtää aina vain osan suuremmasta todellisuudesta?

Ehkä suurin hengellinen haaste ei ole löytää vihollisia muiden uskontojen joukosta, vaan löytää viisautta siinä, miten ihminen suhtautuu omaan rajalliseen ymmärrykseensä.

Mutta historia on paljon monimutkaisempi kuin tällainen löytöretki, jossa etsitään samanlaisia sanoja ja julistetaan asia ratkaistuksi.

Ihmiskunta on vuosituhansien ajan kertonut samoja suuria tarinoita eri muodoissa. Ihmiset ovat pohtineet syntymää, kuolemaa, uudestisyntymistä, jumalallista läsnäoloa, hyvän ja pahan taistelua sekä ihmisen pelastumista. Ei ole yllättävää, että eri kulttuureissa syntyy samankaltaisia symboleja.

Ihminen katsoo taivasta ja etsii valoa. Hän kohtaa kuoleman ja kaipaa elämää sen jälkeen. Hän kokee syyllisyyttä ja etsii anteeksiantoa. Hän näkee kärsimystä ja toivoo pelastusta. Näistä kokemuksista syntyy helposti samanlaisia uskonnollisia kielikuvia.




Ehkä todellinen hämmästyttävä asia ei ole se, että eri uskonnoissa on yhtäläisyyksiä. Ehkä hämmästyttävää on se, kuinka samanlaisia ihmiset ovat kaikkialla maailmassa etsiessään merkitystä.

Anonyymi00028 kirjoitti:

Kun ihminen sanoo löytäneensä ainoan tien totuuteen, hän kohtaa heti vaikean kysymyksen: miksi niin monet muut ihmiset eri puolilla maailmaa ovat päätyneet samanlaiseen kokemukseen oman uskonsa kautta?

Ajatus Jumalan etsimisestä, oikeasta elämästä, moraalista ja ihmisen suhteesta korkeimpaan todellisuuteen ei kuulu vain yhdelle perinteelle. Samat suuret kysymykset toistuvat eri kulttuureissa: Mikä on elämän tarkoitus? Mitä on hyvä elämä? Miten ihmisen pitäisi kohdella toisiaan? Miten ihminen voi lähestyä Jumalaa tai pyhää?

Myös abrahamilaisissa uskonnoissa – juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa – on vahva ajatus totuudesta, Jumalan tahdosta ja oikeasta elämäntiestä. Islamissa esimerkiksi Koraani korostaa Jumalan ykseyttä, oikeudenmukaisuutta, laupeutta ja ihmisen vastuuta teoistaan. Samankaltaisia moraalisia ja hengellisiä teemoja löytyy myös muista suurista uskonnoista.

Tästä syntyy kiinnostava paradoksi: ihminen voi nähdä oman uskontonsa totuuden merkkinä sen, että se puhuu Jumalasta, rakkaudesta, moraalista ja pelastuksesta – mutta juuri nämä teemat löytyvät myös monista muista perinteistä.

Siksi vaikea kysymys ei ehkä ole vain: "Kenellä on totuus?" Vaan myös: "Miten ihminen suhtautuu toiseen ihmiseen, joka etsii totuutta eri polkua pitkin?"

Jos totuus todella tulee Jumalasta, voisiko siihen kuulua myös nöyryys? Voisiko todellinen usko sisältää ajatuksen, että ihminen ymmärtää aina vain osan suuremmasta todellisuudesta?

Ehkä suurin hengellinen haaste ei ole löytää vihollisia muiden uskontojen joukosta, vaan löytää viisautta siinä, miten ihminen suhtautuu omaan rajalliseen ymmärrykseensä.

Mutta historia on paljon monimutkaisempi kuin tällainen löytöretki, jossa etsitään samanlaisia sanoja ja julistetaan asia ratkaistuksi.

Ihmiskunta on vuosituhansien ajan kertonut samoja suuria tarinoita eri muodoissa. Ihmiset ovat pohtineet syntymää, kuolemaa, uudestisyntymistä, jumalallista läsnäoloa, hyvän ja pahan taistelua sekä ihmisen pelastumista. Ei ole yllättävää, että eri kulttuureissa syntyy samankaltaisia symboleja.

Ihminen katsoo taivasta ja etsii valoa. Hän kohtaa kuoleman ja kaipaa elämää sen jälkeen. Hän kokee syyllisyyttä ja etsii anteeksiantoa. Hän näkee kärsimystä ja toivoo pelastusta. Näistä kokemuksista syntyy helposti samanlaisia uskonnollisia kielikuvia.




Ehkä todellinen hämmästyttävä asia ei ole se, että eri uskonnoissa on yhtäläisyyksiä. Ehkä hämmästyttävää on se, kuinka samanlaisia ihmiset ovat kaikkialla maailmassa etsiessään merkitystä.

Lue lisää

Siinä on todellakin suuri ero kristinuskoon verrattuna, sillä me, pahat hindut, entiset kristityt, emme välitä lainkaan siitä, mihin muita uskovat – tai uskovatko he mihinkään lainkaan.


Emme pidä siitä, kun yritätte jatkuvasti tyrkyttää meille uudelleen psykoterrorilla sellaista, joista olemme luopuneet jo kauan sitten.


Ette voi kertoa meille siitä mitään uutta, koska sitä on ollut kokeiltu kaikin mahdollisin tavoin ja se on osoittautunut kauhistuttavaksi. Juuri tämä ahdasmielisyys – jossa kaikki uusi pidetään harhaopina Herätkää jo.

Anonyymi00029 kirjoitti:

Siinä on todellakin suuri ero kristinuskoon verrattuna, sillä me, pahat hindut, entiset kristityt, emme välitä lainkaan siitä, mihin muita uskovat – tai uskovatko he mihinkään lainkaan.


Emme pidä siitä, kun yritätte jatkuvasti tyrkyttää meille uudelleen psykoterrorilla sellaista, joista olemme luopuneet jo kauan sitten.


Ette voi kertoa meille siitä mitään uutta, koska sitä on ollut kokeiltu kaikin mahdollisin tavoin ja se on osoittautunut kauhistuttavaksi. Juuri tämä ahdasmielisyys – jossa kaikki uusi pidetään harhaopina Herätkää jo.

Lue lisää

Kun vasara muuttuu maailmankuvaksi
Dogmaattisen ihmisen elämä on helppoa. Hänellä on yksi vastaus kaikkiin kysymyksiin. Jos joku halaa ihmisiä – eksytystä. Jos joku tekee hyväntekeväisyyttä – naamioitua eksytystä. Jos joku puhuu rakkaudesta – ovela ansa. Jos joku hengittää liian rauhallisesti, sekin on luultavasti Babylonin salajuoni.
Todisteita ei oikeastaan tarvita. Riittää, että löytää yhden jakeen, irrottaa sen historiallisesta yhteydestään ja liimaa sen mihin tahansa ilmiöön. Tänään se on hindulainen hengellinen opettaja. Huomenna entinen pääministeri. Ylihuomenna ehkä naapurin kissa. Kaava on aina sama: ensin päätös, sitten perustelut.
Tässä logiikassa maailma muuttuu valtavaksi aarteenetsinnäksi, jossa etsitään Antikristusta jokaisen kiven alta. Jos joku käyttää punaista vaatetta, muistetaan Ilmestyskirja. Jos joku ottaa vastaan kukkia, muistetaan Babylon. Jos joku puhuu rauhasta, muistetaan Saatana valkeuden enkelinä. Lopputuloksena kaikki todistaa kaikkea – ja samalla mikään ei todista enää mitään.
Ironisinta on, että tällainen ajattelu muistuttaa juuri sitä, mitä se väittää vastustavansa. Jokainen ele saa ennalta määrätyn merkityksen. Jokainen ihminen muuttuu symboliksi. Jokainen erilainen vakaumus muuttuu paholaisen työkaluksi. Todellisuudesta ei enää etsitä sitä, mitä siinä on, vaan sitä, mitä oma oppijärjestelmä vaatii sieltä löytyvän.
Silloin ihminen ei enää tutki maailmaa. Hän metsästää vahvistuksia omille ennakkokäsityksilleen.
Karman oppia voidaan arvostella vakavasti ilman, että jokainen siihen liittyvä ihminen julistetaan pahuuden agentiksi. Samoin kristinuskoa voidaan arvostella ilman, että jokainen kristitty julistetaan inkvisition jatkajaksi. Sivistynyt keskustelu erottaa ajatukset ihmisistä.
Kun kaikki vastustajat muuttuvat Antikristukseksi, sana "Antikristus" menettää merkityksensä. Jos jokainen eri tavalla ajatteleva on Babylonin portto, Babylonia on lopulta kaikkialla. Ja jos kaikkialla on eksytystä, sana "eksytys" ei enää erota mitään mistään.
Dogmaattisuuden suurin paradoksi onkin tämä: se vakuuttaa puolustavansa totuutta, mutta lakkaa kuuntelemasta todellisuutta. Jokainen uusi havainto on vain uusi tilaisuus todistaa vanha johtopäätös oikeaksi.
Silloin ei enää etsitä totuutta. Etsitään ainoastaan lisää syitä olla muuttamatta mieltään.
Ehkä todellinen eksytys ei alakaan siitä, että joku halaa ihmisiä tai puhuu rakkaudesta. Ehkä se alkaa siitä hetkestä, kun ihminen kuvittelee olevansa niin varma omasta tulkinnastaan, ettei yksikään tosiasia voi enää horjuttaa sitä. Siinä vaiheessa ei enää lueta maailmaa – maailmaa pakotetaan lukemaan omaa ennakkoluuloa.


Ei kauan sitten joku sekopää kirjoitti saman ”ennustuksen” Sanna Marinista.

On olemassa ihmisiä, joille maailma on kuin valtava "Missä on Wally?" -kirja. Erona on vain se, että Wallyn paikalla on Saatana.

Hän on joogassa. Hän on halauksessa. Hän on meditaatiossa. Hän on rokotteessa. Hän on internetissä. Hän on musiikissa. Hän on entisessä pääministerissä. Hän on naapurin koirassa, jos se katsoo vähän liian viisaasti.

Jos mitään ei löydy, ei hätää. Etsitään lisää.

Dogmaattisuudella on ihmeellinen ominaisuus: se pystyy muuttamaan jokaisen sattuman todisteeksi. Punainen vaate? Babylon! Hymy? Eksytystä! Hyväntekeväisyys? Ovela ansa! Hiljaisuus? Epäilyttävää. Puhe? Vielä epäilyttävämpää.

Kun vasarana on yksi ainoa oppi, koko maailma alkaa näyttää naulalta.

Kaikkein huvittavinta on, ettei teoria voi koskaan hävitä. Jos todisteita löytyy, teoria voittaa. Jos niitä ei löydy, se todistaa vain, kuinka taitavasti paholainen piiloutuu. Tällainen ajattelu on kuin shakkiottelu, jossa toinen osapuoli siirtelee myös vastustajan nappuloita.

Lopulta Saatana löytyy kaikkialta – paitsi peilistä, jossa voisi näkyä omien ennakkoluulojen heijastus.

Ehkä maailmassa onkin vähemmän demoneita kuin epäluuloisia mielikuvia. Ehkä suurin eksytys ei ole joogamatto tai halaus, vaan varmuus siitä, että oma tulkinta on niin erehtymätön, että jokainen eri tavalla ajatteleva on osa kosmista salaliittoa.

Silloin todellisuus lakkaa olemasta opettaja ja muuttuu pelkäksi rekvisiitaksi omalle käsikirjoitukselle.

Ja mitä useammin huudetaan "Saatana!", sitä harvemmin tarvitsee perustella mitään. Sana muuttuu yleisavaimeksi, joka avaa kaikki ovet – vaikka niiden takana olisi vain tavallisia ihmisiä elämässä tavallista elämäänsä.

Ehkä kaikkein vaarallisin epäjumala ei olekaan se, jota etsitään kaikkialta. Ehkä se on oma erehtymättömyyden tunne, jota ei etsitä koskaan.

Anonyymi00030 kirjoitti:

Kun vasara muuttuu maailmankuvaksi
Dogmaattisen ihmisen elämä on helppoa. Hänellä on yksi vastaus kaikkiin kysymyksiin. Jos joku halaa ihmisiä – eksytystä. Jos joku tekee hyväntekeväisyyttä – naamioitua eksytystä. Jos joku puhuu rakkaudesta – ovela ansa. Jos joku hengittää liian rauhallisesti, sekin on luultavasti Babylonin salajuoni.
Todisteita ei oikeastaan tarvita. Riittää, että löytää yhden jakeen, irrottaa sen historiallisesta yhteydestään ja liimaa sen mihin tahansa ilmiöön. Tänään se on hindulainen hengellinen opettaja. Huomenna entinen pääministeri. Ylihuomenna ehkä naapurin kissa. Kaava on aina sama: ensin päätös, sitten perustelut.
Tässä logiikassa maailma muuttuu valtavaksi aarteenetsinnäksi, jossa etsitään Antikristusta jokaisen kiven alta. Jos joku käyttää punaista vaatetta, muistetaan Ilmestyskirja. Jos joku ottaa vastaan kukkia, muistetaan Babylon. Jos joku puhuu rauhasta, muistetaan Saatana valkeuden enkelinä. Lopputuloksena kaikki todistaa kaikkea – ja samalla mikään ei todista enää mitään.
Ironisinta on, että tällainen ajattelu muistuttaa juuri sitä, mitä se väittää vastustavansa. Jokainen ele saa ennalta määrätyn merkityksen. Jokainen ihminen muuttuu symboliksi. Jokainen erilainen vakaumus muuttuu paholaisen työkaluksi. Todellisuudesta ei enää etsitä sitä, mitä siinä on, vaan sitä, mitä oma oppijärjestelmä vaatii sieltä löytyvän.
Silloin ihminen ei enää tutki maailmaa. Hän metsästää vahvistuksia omille ennakkokäsityksilleen.
Karman oppia voidaan arvostella vakavasti ilman, että jokainen siihen liittyvä ihminen julistetaan pahuuden agentiksi. Samoin kristinuskoa voidaan arvostella ilman, että jokainen kristitty julistetaan inkvisition jatkajaksi. Sivistynyt keskustelu erottaa ajatukset ihmisistä.
Kun kaikki vastustajat muuttuvat Antikristukseksi, sana "Antikristus" menettää merkityksensä. Jos jokainen eri tavalla ajatteleva on Babylonin portto, Babylonia on lopulta kaikkialla. Ja jos kaikkialla on eksytystä, sana "eksytys" ei enää erota mitään mistään.
Dogmaattisuuden suurin paradoksi onkin tämä: se vakuuttaa puolustavansa totuutta, mutta lakkaa kuuntelemasta todellisuutta. Jokainen uusi havainto on vain uusi tilaisuus todistaa vanha johtopäätös oikeaksi.
Silloin ei enää etsitä totuutta. Etsitään ainoastaan lisää syitä olla muuttamatta mieltään.
Ehkä todellinen eksytys ei alakaan siitä, että joku halaa ihmisiä tai puhuu rakkaudesta. Ehkä se alkaa siitä hetkestä, kun ihminen kuvittelee olevansa niin varma omasta tulkinnastaan, ettei yksikään tosiasia voi enää horjuttaa sitä. Siinä vaiheessa ei enää lueta maailmaa – maailmaa pakotetaan lukemaan omaa ennakkoluuloa.


Ei kauan sitten joku sekopää kirjoitti saman ”ennustuksen” Sanna Marinista.

On olemassa ihmisiä, joille maailma on kuin valtava "Missä on Wally?" -kirja. Erona on vain se, että Wallyn paikalla on Saatana.

Hän on joogassa. Hän on halauksessa. Hän on meditaatiossa. Hän on rokotteessa. Hän on internetissä. Hän on musiikissa. Hän on entisessä pääministerissä. Hän on naapurin koirassa, jos se katsoo vähän liian viisaasti.

Jos mitään ei löydy, ei hätää. Etsitään lisää.

Dogmaattisuudella on ihmeellinen ominaisuus: se pystyy muuttamaan jokaisen sattuman todisteeksi. Punainen vaate? Babylon! Hymy? Eksytystä! Hyväntekeväisyys? Ovela ansa! Hiljaisuus? Epäilyttävää. Puhe? Vielä epäilyttävämpää.

Kun vasarana on yksi ainoa oppi, koko maailma alkaa näyttää naulalta.

Kaikkein huvittavinta on, ettei teoria voi koskaan hävitä. Jos todisteita löytyy, teoria voittaa. Jos niitä ei löydy, se todistaa vain, kuinka taitavasti paholainen piiloutuu. Tällainen ajattelu on kuin shakkiottelu, jossa toinen osapuoli siirtelee myös vastustajan nappuloita.

Lopulta Saatana löytyy kaikkialta – paitsi peilistä, jossa voisi näkyä omien ennakkoluulojen heijastus.

Ehkä maailmassa onkin vähemmän demoneita kuin epäluuloisia mielikuvia. Ehkä suurin eksytys ei ole joogamatto tai halaus, vaan varmuus siitä, että oma tulkinta on niin erehtymätön, että jokainen eri tavalla ajatteleva on osa kosmista salaliittoa.

Silloin todellisuus lakkaa olemasta opettaja ja muuttuu pelkäksi rekvisiitaksi omalle käsikirjoitukselle.

Ja mitä useammin huudetaan "Saatana!", sitä harvemmin tarvitsee perustella mitään. Sana muuttuu yleisavaimeksi, joka avaa kaikki ovet – vaikka niiden takana olisi vain tavallisia ihmisiä elämässä tavallista elämäänsä.

Ehkä kaikkein vaarallisin epäjumala ei olekaan se, jota etsitään kaikkialta. Ehkä se on oma erehtymättömyyden tunne, jota ei etsitä koskaan.

Lue lisää

Kaava on yksinkertainen. Ensin päätetään, että henkilö on eksyttäjä. Sen jälkeen aletaan kerätä irrallisia yksityiskohtia, jotka näyttävät tukevan johtopäätöstä. Kaikki muu jätetään huomiotta. Jos jokin ei sovi teoriaan, sitä ei pidetä vastatodisteena vaan merkkinä siitä, kuinka ovelasti paha osaa peittää jälkensä.

Näin maailma muuttuu loputtomaksi Saatanan etsinnäksi. Jokaisesta ihmisestä voidaan rakentaa Antikristus, kunhan mielikuvitusta riittää. Punainen vaate, halaus, meditaatio, poliittinen puhe, hyväntekeväisyys tai jokin yksittäinen symboli muuttuu ratkaisevaksi "todisteeksi". Kun kaikki on merkki, mikään ei enää oikeastaan ole merkki.

Tällainen ajattelu ei enää etsi totuutta vaan vahvistaa omaa uskomustaan. Se muistuttaa enemmän salaliittoteoriaa kuin kriittistä ajattelua. Johtopäätös on valmis ennen tutkimista, ja tutkimisen tehtäväksi jää vain koristella se raamatunjakeilla, irrallisilla lainauksilla tai symbolisilla yhteyksillä.

Ehkä todellinen ongelma ei olekaan se, että Antikristuksia olisi kaikkialla. Ehkä ongelma on siinä, että joillekin ihmisille niitä täytyy löytyä jatkuvasti. Kun yksi nimi menettää uskottavuutensa, tilalle tarvitaan uusi. Näin pelko ruokkii itse itseään, ja vanha käsikirjoitus saa aina uuden päähenkilön.

Silloin kyse ei enää ole hengellisestä viisaudesta vaan psykologisesta ilmiöstä: mieli näkee sen, mitä se on jo ennalta päättänyt nähdä. Ja juuri siinä dogmaattisuus on vaarallisimmillaan – se lakkaa tutkimasta todellisuutta ja alkaa käyttää todellisuutta pelkkänä rekvisiittana omille ennakkoluuloilleen.

Anonyymi00031 kirjoitti:

Kaava on yksinkertainen. Ensin päätetään, että henkilö on eksyttäjä. Sen jälkeen aletaan kerätä irrallisia yksityiskohtia, jotka näyttävät tukevan johtopäätöstä. Kaikki muu jätetään huomiotta. Jos jokin ei sovi teoriaan, sitä ei pidetä vastatodisteena vaan merkkinä siitä, kuinka ovelasti paha osaa peittää jälkensä.

Näin maailma muuttuu loputtomaksi Saatanan etsinnäksi. Jokaisesta ihmisestä voidaan rakentaa Antikristus, kunhan mielikuvitusta riittää. Punainen vaate, halaus, meditaatio, poliittinen puhe, hyväntekeväisyys tai jokin yksittäinen symboli muuttuu ratkaisevaksi "todisteeksi". Kun kaikki on merkki, mikään ei enää oikeastaan ole merkki.

Tällainen ajattelu ei enää etsi totuutta vaan vahvistaa omaa uskomustaan. Se muistuttaa enemmän salaliittoteoriaa kuin kriittistä ajattelua. Johtopäätös on valmis ennen tutkimista, ja tutkimisen tehtäväksi jää vain koristella se raamatunjakeilla, irrallisilla lainauksilla tai symbolisilla yhteyksillä.

Ehkä todellinen ongelma ei olekaan se, että Antikristuksia olisi kaikkialla. Ehkä ongelma on siinä, että joillekin ihmisille niitä täytyy löytyä jatkuvasti. Kun yksi nimi menettää uskottavuutensa, tilalle tarvitaan uusi. Näin pelko ruokkii itse itseään, ja vanha käsikirjoitus saa aina uuden päähenkilön.

Silloin kyse ei enää ole hengellisestä viisaudesta vaan psykologisesta ilmiöstä: mieli näkee sen, mitä se on jo ennalta päättänyt nähdä. Ja juuri siinä dogmaattisuus on vaarallisimmillaan – se lakkaa tutkimasta todellisuutta ja alkaa käyttää todellisuutta pelkkänä rekvisiittana omille ennakkoluuloilleen.

Lue lisää

Kun Jumala toimii kirjanpitäjänä:

hyvät teot -kredit

synnit - debet

pelastus - saldo

syntyy paradoksi:

Jumala ei ole enää hyvyyden lähde

vaan maksujärjestelmän ylläpitäjä


Tällainen Jumala ei ole moraalin perusta, vaan sen korruptoija.




Miksi tämä tekee järjestelmästä radikalisoitumisherkän

Radikalisaatio ei ole poikkeama vaan johdonmukainen seuraus, koska:

Palkinto on ääretön (ikuisuus)

Uhka on ääretön (helvetti)

Moraali on välineellinen

Ikuisen kidutuksen puolustajat ovat kiinnostava ilmiö.
Kuvitellaan hetki tavallinen ihminen. Hän näkee uutisen murhaajasta, kiduttajasta tai sotarikollisesta ja järkyttyy. Hän vaatii oikeutta, mutta samalla hän yleensä katsoo, että rangaistuksellakin pitäisi olla rajansa. Jopa pahimmille rikollisille annetaan elinkautinen, ei loputonta kidutusta. Jopa kaikkein julmimpien tekojen kohdalla ajatus ikuisesta piinaamisesta tuntuu useimmista ihmisistä vastenmieliseltä.
Sitten tapahtuu jotain merkillistä.
Sama ihminen saattaa siirtyä teologiseen keskusteluun ja alkaa puolustaa ajatusta, että ääretön olento ylläpitää tietoista kärsimystä ikuisesti. Ei vuosisataa. Ei miljoonaa vuotta. Ei biljoonaa vuotta. Vaan kirjaimellisesti ilman loppua.
Yhtäkkiä mittasuhteet katoavat.
Jos ihminen tekisi näin, häntä kutsuttaisiin hirviöksi. Jos valtio tekisi näin, sitä kutsuttaisiin rikokseksi ihmisyyttä vastaan. Jos diktaattori rakentaisi vankilan, jossa rangaistus ei koskaan pääty eikä armoa koskaan anneta, maailma pitäisi sitä pahuuden monumenttina.
Mutta lisää sana "jumalallinen" eteen, niin sama asia muuttuu joidenkin silmissä pyhäksi.
Tässä kohtaa sarkasmi kirjoittaa itse itsensä.
Ajatellaanpa puolustuspuhetta.
"Jumala on täydellinen rakkaus."
Hienoa.
"Mitä hän tekee niille, jotka eivät hyväksy häntä?"
"No, osa joutuu kärsimään ikuisesti."
"Ahaa. Kuinka kauan ikuisesti?"
"Ikuisesti."
"Eli ilman loppua?"
"Kyllä."
"Ja tämä on rakkautta?"
"Kyllä."
Se alkaa muistuttaa tilannetta, jossa joku yrittää vakuuttaa sinulle, että tuli on vettä ja yö on päivä.

On myönnettävä, että ikuisen kidutuksen oppi on yksi ihmiskunnan suurimmista markkinointisaavutuksista.

Ajatellaan asiaa hetki ilman koristeita.

Olento luo tietoisia olentoja. Osa näistä olennoista erehtyy, epäilee, uskoo väärin, syntyy väärään kulttuuriin, päätyy vääriin johtopäätöksiin tai yksinkertaisesti kuolee vakuuttumatta.

Rangaistus?

Ei korjaus.

Ei kasvatus.

Ei kuntoutus.

Ei edes armollinen loppu.

Vaan tietoinen kärsimys, joka jatkuu niin kauan, että sana "kauan" menettää merkityksensä.

Ja sitten joku nousee ylös ja sanoo:

"Tämä on täydellistä oikeudenmukaisuutta."

Anonyymi00032 kirjoitti:

Kun Jumala toimii kirjanpitäjänä:

hyvät teot -kredit

synnit - debet

pelastus - saldo

syntyy paradoksi:

Jumala ei ole enää hyvyyden lähde

vaan maksujärjestelmän ylläpitäjä


Tällainen Jumala ei ole moraalin perusta, vaan sen korruptoija.




Miksi tämä tekee järjestelmästä radikalisoitumisherkän

Radikalisaatio ei ole poikkeama vaan johdonmukainen seuraus, koska:

Palkinto on ääretön (ikuisuus)

Uhka on ääretön (helvetti)

Moraali on välineellinen

Ikuisen kidutuksen puolustajat ovat kiinnostava ilmiö.
Kuvitellaan hetki tavallinen ihminen. Hän näkee uutisen murhaajasta, kiduttajasta tai sotarikollisesta ja järkyttyy. Hän vaatii oikeutta, mutta samalla hän yleensä katsoo, että rangaistuksellakin pitäisi olla rajansa. Jopa pahimmille rikollisille annetaan elinkautinen, ei loputonta kidutusta. Jopa kaikkein julmimpien tekojen kohdalla ajatus ikuisesta piinaamisesta tuntuu useimmista ihmisistä vastenmieliseltä.
Sitten tapahtuu jotain merkillistä.
Sama ihminen saattaa siirtyä teologiseen keskusteluun ja alkaa puolustaa ajatusta, että ääretön olento ylläpitää tietoista kärsimystä ikuisesti. Ei vuosisataa. Ei miljoonaa vuotta. Ei biljoonaa vuotta. Vaan kirjaimellisesti ilman loppua.
Yhtäkkiä mittasuhteet katoavat.
Jos ihminen tekisi näin, häntä kutsuttaisiin hirviöksi. Jos valtio tekisi näin, sitä kutsuttaisiin rikokseksi ihmisyyttä vastaan. Jos diktaattori rakentaisi vankilan, jossa rangaistus ei koskaan pääty eikä armoa koskaan anneta, maailma pitäisi sitä pahuuden monumenttina.
Mutta lisää sana "jumalallinen" eteen, niin sama asia muuttuu joidenkin silmissä pyhäksi.
Tässä kohtaa sarkasmi kirjoittaa itse itsensä.
Ajatellaanpa puolustuspuhetta.
"Jumala on täydellinen rakkaus."
Hienoa.
"Mitä hän tekee niille, jotka eivät hyväksy häntä?"
"No, osa joutuu kärsimään ikuisesti."
"Ahaa. Kuinka kauan ikuisesti?"
"Ikuisesti."
"Eli ilman loppua?"
"Kyllä."
"Ja tämä on rakkautta?"
"Kyllä."
Se alkaa muistuttaa tilannetta, jossa joku yrittää vakuuttaa sinulle, että tuli on vettä ja yö on päivä.

On myönnettävä, että ikuisen kidutuksen oppi on yksi ihmiskunnan suurimmista markkinointisaavutuksista.

Ajatellaan asiaa hetki ilman koristeita.

Olento luo tietoisia olentoja. Osa näistä olennoista erehtyy, epäilee, uskoo väärin, syntyy väärään kulttuuriin, päätyy vääriin johtopäätöksiin tai yksinkertaisesti kuolee vakuuttumatta.

Rangaistus?

Ei korjaus.

Ei kasvatus.

Ei kuntoutus.

Ei edes armollinen loppu.

Vaan tietoinen kärsimys, joka jatkuu niin kauan, että sana "kauan" menettää merkityksensä.

Ja sitten joku nousee ylös ja sanoo:

"Tämä on täydellistä oikeudenmukaisuutta."

Lue lisää

Tämä on täydellistä oikeudenmukaisuutta."

Miten ihmeessä?

Jos joku ehdottaisi tällaista järjestelmää työpaikalla, hänet erotettaisiin.

Jos joku ehdottaisi sitä oikeustieteellisessä tiedekunnassa, häntä pidettäisiin vaarallisena.

Jos joku ehdottaisi sitä psykologian luennolla, professorit luultavasti kysyisivät, onko kyse ajatuskokeesta vai satiirista.

Mutta lisää mukaan sana "jumalallinen", ja yhtäkkiä kaikkein äärimmäisin julmuus muuttuu joidenkin silmissä moraaliseksi mestariteokseksi.

Se on hämmästyttävää.

Kuvittele tuomari.

Hänen eteensä tuodaan ihminen.

Syyte?

Väärät uskomukset.

Riittämätön vakuuttuneisuus.

Epäily.

Rajallinen ymmärrys.

Tuomio?

Kidutus.

Kuinka pitkäksi aikaa?

Rajallinen ymmärrys.

Tuomio?

Kidutus.

Kuinka pitkäksi aikaa?

Ikuisesti.

Ja yleisö puhkeaa aplodeihin.

"Kuinka viisas tuomari!"

"Kuinka rakastava tuomari!"

"Kuinka oikeudenmukainen tuomari!"

Tässä vaiheessa ei enää tiedä, pitäisikö itkeä vai ihailla kielen uskomatonta venyvyyttä.

Sanojen täytyy tehdä valtavasti töitä.

Rakkaus tarkoittaa nyt jotain, mikä näyttää rakkauden vastakohdalta.

Armo tarkoittaa järjestelmää, jossa suurin osa tarvitsee pelastusta kauhulta.

Rakkaus tarkoittaa nyt jotain, mikä näyttää rakkauden vastakohdalta.

Armo tarkoittaa järjestelmää, jossa suurin osa tarvitsee pelastusta kauhulta.

On myönnettävä, että ikuisen kidutuksen oppi on yksi ihmiskunnan suurimmista markkinointisaavutuksista.

Rakkaus tarkoittaa nyt jotain, mikä näyttää rakkauden vastakohdalta.

Armo tarkoittaa järjestelmää, jossa suurin osa tarvitsee pelastusta kauhulta.

Oikeus tarkoittaa rangaistusta, joka ei koskaan pääty.

Mikä tahansa sana voidaan ilmeisesti saada tarkoittamaan mitä tahansa, kunhan sitä toistetaan tarpeeksi kauan.

Ehkä kaikkein merkillisintä ei kuitenkaan ole itse oppi.

Ihmiset ovat uskoneet kaikenlaisiin asioihin.

Merkillisintä on se into, jolla jotkut puolustavat sitä.

He eivät vain hyväksy sitä.

He eivät vain siedä sitä.

He ylistävät sitä.

He katsovat loputonta kärsimystä ja sanovat:

"Näin kuuluu olla."

Siinä kohtaa jokin tuntuu kääntyneen nurin.

Normaalisti ihmisen moraalinen vaisto reagoi kärsimykseen myötätunnolla.

Lapsi ymmärtää tämän.

Kun joku itkee, lapsi yrittää lohduttaa.

Kun joku kärsii, lapsi haluaa auttaa.

Mutta ikuisen kidutuksen oppia puolustettaessa tapahtuu outo muodonmuutos.

Yhtäkkiä kärsimys ei enää herätä myötätuntoa.

Se herättää puolustuspuheita.

Mitä suurempi tuska, sitä monimutkaisemmaksi selitykset muuttuvat.

Mitä pidempi kärsimys, sitä enemmän tuotetaan teologisia alaviitteitä.

Ja lopulta päädytään tilanteeseen, jossa loputonta kidutusta pidetään moraalisesti ongelmattomampana kuin sen kyseenalaistamista.

Se on suorastaan nerokasta.

Uhri muuttuu ongelmaksi.

Järjestelmä muuttuu ratkaisuksi.


Kärsimyksen lopettamista ehdottava ihminen nähdään epäilyttävänä.

Mutta kärsimyksen ikuisuuden puolustaja nähdään vakaana uskovana.

Täytyy melkein nostaa hattua.

Jos joku sanoisi:

"Minun mielestäni kaikkien kärsimysten pitäisi joskus päättyä."

Häntä saatetaan pitää hengellisesti heikkona.

Mutta jos joku sanoo:

"Minun mielestäni joidenkin kärsimysten ei pitäisi päättyä koskaan."

Häntä pidetään joskus erityisen uskollisena.

Tässä kohtaa maailma alkaa muistuttaa peilisalia, jossa kaikki käsitteet ovat vääristyneet.

Ja ehkä juuri siksi kysymys jää vaivaamaan.

Ei niinkään se, onko helvetti olemassa.

Vaan se, mitä tapahtuu ihmiselle, joka oppii pitämään loputonta kärsimystä hyvänä asiana.

Mitä tapahtuu moraaliselle vaistolle, kun sitä opetetaan kumartamaan sellaista, mitä se luonnostaan kauhistuu?

Mitä tapahtuu myötätunnolle, kun sitä pyydetään katsomaan ääretöntä tuskaa ja kutsumaan sitä oikeudeksi?

Anonyymi00033 kirjoitti:

Tämä on täydellistä oikeudenmukaisuutta."

Miten ihmeessä?

Jos joku ehdottaisi tällaista järjestelmää työpaikalla, hänet erotettaisiin.

Jos joku ehdottaisi sitä oikeustieteellisessä tiedekunnassa, häntä pidettäisiin vaarallisena.

Jos joku ehdottaisi sitä psykologian luennolla, professorit luultavasti kysyisivät, onko kyse ajatuskokeesta vai satiirista.

Mutta lisää mukaan sana "jumalallinen", ja yhtäkkiä kaikkein äärimmäisin julmuus muuttuu joidenkin silmissä moraaliseksi mestariteokseksi.

Se on hämmästyttävää.

Kuvittele tuomari.

Hänen eteensä tuodaan ihminen.

Syyte?

Väärät uskomukset.

Riittämätön vakuuttuneisuus.

Epäily.

Rajallinen ymmärrys.

Tuomio?

Kidutus.

Kuinka pitkäksi aikaa?

Rajallinen ymmärrys.

Tuomio?

Kidutus.

Kuinka pitkäksi aikaa?

Ikuisesti.

Ja yleisö puhkeaa aplodeihin.

"Kuinka viisas tuomari!"

"Kuinka rakastava tuomari!"

"Kuinka oikeudenmukainen tuomari!"

Tässä vaiheessa ei enää tiedä, pitäisikö itkeä vai ihailla kielen uskomatonta venyvyyttä.

Sanojen täytyy tehdä valtavasti töitä.

Rakkaus tarkoittaa nyt jotain, mikä näyttää rakkauden vastakohdalta.

Armo tarkoittaa järjestelmää, jossa suurin osa tarvitsee pelastusta kauhulta.

Rakkaus tarkoittaa nyt jotain, mikä näyttää rakkauden vastakohdalta.

Armo tarkoittaa järjestelmää, jossa suurin osa tarvitsee pelastusta kauhulta.

On myönnettävä, että ikuisen kidutuksen oppi on yksi ihmiskunnan suurimmista markkinointisaavutuksista.

Rakkaus tarkoittaa nyt jotain, mikä näyttää rakkauden vastakohdalta.

Armo tarkoittaa järjestelmää, jossa suurin osa tarvitsee pelastusta kauhulta.

Oikeus tarkoittaa rangaistusta, joka ei koskaan pääty.

Mikä tahansa sana voidaan ilmeisesti saada tarkoittamaan mitä tahansa, kunhan sitä toistetaan tarpeeksi kauan.

Ehkä kaikkein merkillisintä ei kuitenkaan ole itse oppi.

Ihmiset ovat uskoneet kaikenlaisiin asioihin.

Merkillisintä on se into, jolla jotkut puolustavat sitä.

He eivät vain hyväksy sitä.

He eivät vain siedä sitä.

He ylistävät sitä.

He katsovat loputonta kärsimystä ja sanovat:

"Näin kuuluu olla."

Siinä kohtaa jokin tuntuu kääntyneen nurin.

Normaalisti ihmisen moraalinen vaisto reagoi kärsimykseen myötätunnolla.

Lapsi ymmärtää tämän.

Kun joku itkee, lapsi yrittää lohduttaa.

Kun joku kärsii, lapsi haluaa auttaa.

Mutta ikuisen kidutuksen oppia puolustettaessa tapahtuu outo muodonmuutos.

Yhtäkkiä kärsimys ei enää herätä myötätuntoa.

Se herättää puolustuspuheita.

Mitä suurempi tuska, sitä monimutkaisemmaksi selitykset muuttuvat.

Mitä pidempi kärsimys, sitä enemmän tuotetaan teologisia alaviitteitä.

Ja lopulta päädytään tilanteeseen, jossa loputonta kidutusta pidetään moraalisesti ongelmattomampana kuin sen kyseenalaistamista.

Se on suorastaan nerokasta.

Uhri muuttuu ongelmaksi.

Järjestelmä muuttuu ratkaisuksi.


Kärsimyksen lopettamista ehdottava ihminen nähdään epäilyttävänä.

Mutta kärsimyksen ikuisuuden puolustaja nähdään vakaana uskovana.

Täytyy melkein nostaa hattua.

Jos joku sanoisi:

"Minun mielestäni kaikkien kärsimysten pitäisi joskus päättyä."

Häntä saatetaan pitää hengellisesti heikkona.

Mutta jos joku sanoo:

"Minun mielestäni joidenkin kärsimysten ei pitäisi päättyä koskaan."

Häntä pidetään joskus erityisen uskollisena.

Tässä kohtaa maailma alkaa muistuttaa peilisalia, jossa kaikki käsitteet ovat vääristyneet.

Ja ehkä juuri siksi kysymys jää vaivaamaan.

Ei niinkään se, onko helvetti olemassa.

Vaan se, mitä tapahtuu ihmiselle, joka oppii pitämään loputonta kärsimystä hyvänä asiana.

Mitä tapahtuu moraaliselle vaistolle, kun sitä opetetaan kumartamaan sellaista, mitä se luonnostaan kauhistuu?

Mitä tapahtuu myötätunnolle, kun sitä pyydetään katsomaan ääretöntä tuskaa ja kutsumaan sitä oikeudeksi?

Lue lisää

Minua hämmästyttävät ihmiset, jotka katsovat sitä ja sanovat: "Tämä on oikeudenmukaista."

Siinä on jotain syvästi hämmentävää.

Ei siksi, että ihmiset uskovat Jumalaan. Ei siksi, että ihmiset uskovat tuomioon. Vaan siksi, että ihmiset kykenevät kuvittelemaan kärsimyksen, jolle ei koskaan tule loppua, ja näkemään siinä moraalisen täydellisyyden.

On vaikea olla hämmästymättä sitä ekstremismin määrää, jolla dogmaatikot puolustavat järjestelmää, jossa ihmisen korkein moraalinen ihanne muistuttaa lähinnä kosmista bonusohjelmaa. Tee oikein, saat palkinnon. Tee väärin, saat rangaistuksen. Kerää tarpeeksi pisteitä, lunasta ikuinen jäsenyys paratiisiin. Ja tätä kutsutaan vielä hengelliseksi syvyydeksi. Jos sama logiikka esiteltäisiin minkä tahansa muun asian yhteydessä, sitä pidettäisiin lapsellisena käyttäytymisen ohjaamisena, mutta kun siihen lisätään taivas, enkelit ja ikuisuus, siitä tulee muka moraalin huippu.
Vielä erikoisempaa on se, miten tätä järjestelmää kutsutaan oikeudenmukaiseksi. Oikeudenmukaiseksi. Sanana se kuulostaa kauniilta, kunnes pysähtyy miettimään, mitä sillä tarkoitetaan. Äärellinen ihminen tekee rajallisia virheitä muutaman vuosikymmenen ajan, ja vastineeksi häntä uhkaa ääretön rangaistus. Tai vaihtoehtoisesti hän hyväksyy oikean oppijärjestelmän ja saa äärettömän palkinnon. Missä kohtaa tätä yhtälöä oikeudenmukaisuus tarkalleen sijaitsee? Se muistuttaa enemmän mielivaltaista kosmista arvontaa kuin mitään moraalifilosofian saavutusta. Mutta ilmeisesti kun laskutoimitukseen lisätään sana "jumalallinen", ristiriidat lakkaavat olemasta ristiriitoja.

Ja sitten tulee pelastus. Tuo uskonnollisen markkinoinnin kruununjalokivi. Pelastus esitetään ihmiskunnan korkeimpana tavoitteena, vaikka se kuulostaa usein hämmästyttävän paljon henkilökohtaiselta edulta. Minä pelastun. Minä vältyn rangaistukselta. Minä saan ikuisen palkinnon. Minä olen oikealla puolella. Minä olen valittu. Ego ei katoa mihinkään, se vain puetaan pyhiin vaatteisiin. Itsekkyys ei ylity, vaan sille annetaan kosminen merkitys. Ja tätä kutsutaan joskus nöyryydeksi.
Ehkä kaikkein ironisinta on se, että monet pitävät tätä moraalin huippuna samalla kun he paheksuvat kaikkea maallista kaupankäyntiä. Rahalla ei muka saa ostaa ihmisarvoa, rakkautta tai hyvyyttä. Mutta heti kun kaupankäynnin osapuoleksi vaihdetaan Jumala, koko järjestelmä muuttuu pyhäksi. Hyvät teot muuttuvat sijoituksiksi. Oikea usko muuttuu vakuutukseksi. Kuolema muuttuu tilinpäätökseksi. Ja yhtäkkiä kukaan ei enää huomaa, että moraalista on tullut kirjanpitoa.
Sarkastisinta kaikessa on se horjumaton varmuus, jolla tätä puolustetaan. Ei ainoastaan uskota järjestelmään, vaan sitä pidetään täydellisenä. Ei nähdä mitään ongelmaa siinä, että koko ihmiskunnan kohtalo sidotaan oikeisiin uskomuksiin, oikeisiin rituaaleihin tai oikeaan oppiin. Päinvastoin, tätä pidetään korkeimpana mahdollisena oikeudenmukaisuutena. Jos joku kyseenalaistaa logiikan, hän ei muka ymmärrä. Jos joku huomauttaa ristiriidoista, hänen sydämensä on muka sulkeutunut. Ja niin keskustelu päättyy ennen kuin se ehtii alkaa.

Ja sitten tulee pelastus. Tuo uskonnollisen markkinoinnin kruununjalokivi. Pelastus esitetään ihmiskunnan korkeimpana tavoitteena, vaikka se kuulostaa usein hämmästyttävän paljon henkilökohtaiselta edulta. Minä pelastun. Minä vältyn rangaistukselta. Minä saan ikuisen palkinnon. Minä olen oikealla puolella.

Ehkä kaikkein ironisinta on se, että monet pitävät tätä moraalin huippuna samalla kun he paheksuvat kaikkea maallista kaupankäyntiä. Rahalla ei muka saa ostaa ihmisarvoa, rakkautta tai hyvyyttä. Mutta heti kun kaupankäynnin osapuoleksi vaihdetaan Jumala, koko järjestelmä muuttuu pyhäksi. Hyvät teot muuttuvat sijoituksiksi. Oikea usko muuttuu vakuutukseksi. Kuolema muuttuu tilinpäätökseksi. Ja yhtäkkiä kukaan ei enää huomaa, että moraalista on tullut kirjanpitoa.

Anonyymi00034 kirjoitti:

Minua hämmästyttävät ihmiset, jotka katsovat sitä ja sanovat: "Tämä on oikeudenmukaista."

Siinä on jotain syvästi hämmentävää.

Ei siksi, että ihmiset uskovat Jumalaan. Ei siksi, että ihmiset uskovat tuomioon. Vaan siksi, että ihmiset kykenevät kuvittelemaan kärsimyksen, jolle ei koskaan tule loppua, ja näkemään siinä moraalisen täydellisyyden.

On vaikea olla hämmästymättä sitä ekstremismin määrää, jolla dogmaatikot puolustavat järjestelmää, jossa ihmisen korkein moraalinen ihanne muistuttaa lähinnä kosmista bonusohjelmaa. Tee oikein, saat palkinnon. Tee väärin, saat rangaistuksen. Kerää tarpeeksi pisteitä, lunasta ikuinen jäsenyys paratiisiin. Ja tätä kutsutaan vielä hengelliseksi syvyydeksi. Jos sama logiikka esiteltäisiin minkä tahansa muun asian yhteydessä, sitä pidettäisiin lapsellisena käyttäytymisen ohjaamisena, mutta kun siihen lisätään taivas, enkelit ja ikuisuus, siitä tulee muka moraalin huippu.
Vielä erikoisempaa on se, miten tätä järjestelmää kutsutaan oikeudenmukaiseksi. Oikeudenmukaiseksi. Sanana se kuulostaa kauniilta, kunnes pysähtyy miettimään, mitä sillä tarkoitetaan. Äärellinen ihminen tekee rajallisia virheitä muutaman vuosikymmenen ajan, ja vastineeksi häntä uhkaa ääretön rangaistus. Tai vaihtoehtoisesti hän hyväksyy oikean oppijärjestelmän ja saa äärettömän palkinnon. Missä kohtaa tätä yhtälöä oikeudenmukaisuus tarkalleen sijaitsee? Se muistuttaa enemmän mielivaltaista kosmista arvontaa kuin mitään moraalifilosofian saavutusta. Mutta ilmeisesti kun laskutoimitukseen lisätään sana "jumalallinen", ristiriidat lakkaavat olemasta ristiriitoja.

Ja sitten tulee pelastus. Tuo uskonnollisen markkinoinnin kruununjalokivi. Pelastus esitetään ihmiskunnan korkeimpana tavoitteena, vaikka se kuulostaa usein hämmästyttävän paljon henkilökohtaiselta edulta. Minä pelastun. Minä vältyn rangaistukselta. Minä saan ikuisen palkinnon. Minä olen oikealla puolella. Minä olen valittu. Ego ei katoa mihinkään, se vain puetaan pyhiin vaatteisiin. Itsekkyys ei ylity, vaan sille annetaan kosminen merkitys. Ja tätä kutsutaan joskus nöyryydeksi.
Ehkä kaikkein ironisinta on se, että monet pitävät tätä moraalin huippuna samalla kun he paheksuvat kaikkea maallista kaupankäyntiä. Rahalla ei muka saa ostaa ihmisarvoa, rakkautta tai hyvyyttä. Mutta heti kun kaupankäynnin osapuoleksi vaihdetaan Jumala, koko järjestelmä muuttuu pyhäksi. Hyvät teot muuttuvat sijoituksiksi. Oikea usko muuttuu vakuutukseksi. Kuolema muuttuu tilinpäätökseksi. Ja yhtäkkiä kukaan ei enää huomaa, että moraalista on tullut kirjanpitoa.
Sarkastisinta kaikessa on se horjumaton varmuus, jolla tätä puolustetaan. Ei ainoastaan uskota järjestelmään, vaan sitä pidetään täydellisenä. Ei nähdä mitään ongelmaa siinä, että koko ihmiskunnan kohtalo sidotaan oikeisiin uskomuksiin, oikeisiin rituaaleihin tai oikeaan oppiin. Päinvastoin, tätä pidetään korkeimpana mahdollisena oikeudenmukaisuutena. Jos joku kyseenalaistaa logiikan, hän ei muka ymmärrä. Jos joku huomauttaa ristiriidoista, hänen sydämensä on muka sulkeutunut. Ja niin keskustelu päättyy ennen kuin se ehtii alkaa.

Ja sitten tulee pelastus. Tuo uskonnollisen markkinoinnin kruununjalokivi. Pelastus esitetään ihmiskunnan korkeimpana tavoitteena, vaikka se kuulostaa usein hämmästyttävän paljon henkilökohtaiselta edulta. Minä pelastun. Minä vältyn rangaistukselta. Minä saan ikuisen palkinnon. Minä olen oikealla puolella.

Ehkä kaikkein ironisinta on se, että monet pitävät tätä moraalin huippuna samalla kun he paheksuvat kaikkea maallista kaupankäyntiä. Rahalla ei muka saa ostaa ihmisarvoa, rakkautta tai hyvyyttä. Mutta heti kun kaupankäynnin osapuoleksi vaihdetaan Jumala, koko järjestelmä muuttuu pyhäksi. Hyvät teot muuttuvat sijoituksiksi. Oikea usko muuttuu vakuutukseksi. Kuolema muuttuu tilinpäätökseksi. Ja yhtäkkiä kukaan ei enää huomaa, että moraalista on tullut kirjanpitoa.

Lue lisää

Ehkä juuri siinä näkyy dogmin todellinen voima. Ei siinä, että se tarjoaa vastauksia, vaan siinä, että se tekee kysymykset tarpeettomiksi. Kun ihminen alkaa pitää omaa uskomusjärjestelmäänsä täydellisenä, hän ei enää etsi totuutta. Hän vartioi sitä. Hänestä tulee oman maailmankuvansa portinvartija, joka seisoo vuosisatojen takaa perityn linnakkeen muurilla ja huutaa jokaiselle uudelle ajatukselle saman tutun tuomion: harhaoppia. Ja mitä enemmän maailma muuttuu, sitä tiukemmin hän puristaa kiinni vanhoista avaimistaan, sillä jos kysymyksiä sallittaisiin liikaa, voisi paljastua jotakin sietämätöntä: että oikeudenmukaisuudeksi kutsuttu järjestelmä ei ehkä olekaan oikeudenmukainen, ja että pelastukseksi kutsuttu ihanne muistuttaa toisinaan enemmän pelolla ja palkkiolla ohjattua vaihtokauppaa kuin mitään ylevää moraalista oivallusta.

Suurin ongelma ei ehkä ole julmuus itse, vaan kyvyttömyys nähdä sitä julmuutena silloin, kun se on puettu pyhyyden kielelle. Ihminen, joka kauhistuisi epäoikeudenmukaisuutta arjessa, saattaa yhtäkkiä pitää sitä täydellisenä oikeudenmukaisuutena heti, kun sen väitetään olevan jumalallista alkuperää. Sama teko, sama kärsimys, sama rangaistus – mutta koska se on siirretty taivaalliseen kehykseen, sen moraalinen arviointi lakkaa. Kysymykset loppuvat. Epäily muuttuu synniksi. Ajattelu vaihtuu kuuliaisuuteen.
Juuri tässä kohtaa dogmi muuttuu vaaralliseksi. Ei siksi, että se tarjoaa vastauksia, vaan siksi, että se tekee kysymisestä epäilyttävää. Miksi jotkut eivät pysähdy pohtimaan, voiko ääretön rangaistus rajallisista teoista olla oikeudenmukainen? Miksi jotkut eivät kysy, miksi pelko on niin keskeinen osa järjestelmää, jonka väitetään perustuvan rakkauteen? Miksi moraalinen intuitio, joka toimii kaikissa muissa tilanteissa, asetetaan syrjään heti, kun uskonnollinen auktoriteetti antaa käskyn?
On hämmentävää seurata, kuinka ihmiset, jotka muuten korostavat myötätuntoa, oikeudenmukaisuutta ja ihmisarvoa, voivat puolustaa ajatuksia, joita he eivät hyväksyisi missään muussa yhteydessä. Jos ihminen ehdottaisi maallista järjestelmää, jossa väärä mielipide tai väärä vakaumus johtaisi ikuiseen kärsimykseen, sitä pidettäisiin hirvittävänä. Mutta kun sama ajatus esitetään uskonnollisena oppina, se muuttuu joidenkin silmissä pyhäksi viisaudeksi. Ei siksi, että ajatus olisi muuttunut paremmaksi, vaan siksi, että sitä ei enää arvioida samalla mittapuulla.

Mutta kun sama ajatus esitetään uskonnollisena oppina, se muuttuu joidenkin silmissä pyhäksi viisaudeksi. Ei siksi, että ajatus olisi muuttunut paremmaksi, vaan siksi, että sitä ei enää arvioida samalla mittapuulla.

Ehkä kaikkein surullisinta on se, kuinka helposti pyhyys voi toimia moraalisen arvioinnin korvikkeena. Julmuus lakkaa olemasta julmuutta, jos sille annetaan tarpeeksi ylevä nimi. Epäoikeudenmukaisuus lakkaa olemasta epäoikeudenmukaisuutta, jos sen väitetään palvelevan korkeampaa tarkoitusta. Ja mitä suuremmaksi auktoriteetti kuvataan, sitä vähemmän ihmiset uskaltavat kysyä, onko itse väite moraalisesti järkevä.
Todellinen moraalinen rohkeus ei ole sitä, että puolustaa oppia hinnalla millä hyvänsä. Se on sitä, että uskaltaa kysyä vaikeita kysymyksiä myös silloin, kun ne kohdistuvat omiin uskomuksiin. Sillä aate, joka vaatii luopumaan omasta oikeudentajusta, ei vahvista moraalia – se korvaa sen. Ja sillä hetkellä ihminen ei enää etsi totuutta, vaan opettelee puolustamaan sitä, mitä hänelle on jo valmiiksi kerrottu olevan totta. Juuri silloin julmuudesta tulee mahdollista, ei siksi että ihmiset olisivat luonnostaan pahoja, vaan siksi että he ovat lakanneet kysymästä, onko jokin todella oikein.

On kyllä hämmästyttävää, miten helposti jotkut luopuvat omasta moraalisesta arviointikyvystään heti, kun lauseeseen lisätään sanat "hyvä taivaan Isukki". Yhtäkkiä kaikki se oikeudentaju, jota muuten käytetään jokapäiväisessä elämässä, katoaa kuin savuna ilmaan. Se sama ihminen, joka paheksuisi mielivaltaista rangaistusta, vallankäyttöä tai pelolla hallitsemista ihmisten kesken, alkaa kutsua niitä täydelliseksi oikeudenmukaisuudeksi, kun niiden väitetään tulevan taivaasta. Kuinka kätevää. Moraalinen ongelma ei ratkea – sen ympärille vain piirretään sädekehä.

Anonyymi00035 kirjoitti:

Ehkä juuri siinä näkyy dogmin todellinen voima. Ei siinä, että se tarjoaa vastauksia, vaan siinä, että se tekee kysymykset tarpeettomiksi. Kun ihminen alkaa pitää omaa uskomusjärjestelmäänsä täydellisenä, hän ei enää etsi totuutta. Hän vartioi sitä. Hänestä tulee oman maailmankuvansa portinvartija, joka seisoo vuosisatojen takaa perityn linnakkeen muurilla ja huutaa jokaiselle uudelle ajatukselle saman tutun tuomion: harhaoppia. Ja mitä enemmän maailma muuttuu, sitä tiukemmin hän puristaa kiinni vanhoista avaimistaan, sillä jos kysymyksiä sallittaisiin liikaa, voisi paljastua jotakin sietämätöntä: että oikeudenmukaisuudeksi kutsuttu järjestelmä ei ehkä olekaan oikeudenmukainen, ja että pelastukseksi kutsuttu ihanne muistuttaa toisinaan enemmän pelolla ja palkkiolla ohjattua vaihtokauppaa kuin mitään ylevää moraalista oivallusta.

Suurin ongelma ei ehkä ole julmuus itse, vaan kyvyttömyys nähdä sitä julmuutena silloin, kun se on puettu pyhyyden kielelle. Ihminen, joka kauhistuisi epäoikeudenmukaisuutta arjessa, saattaa yhtäkkiä pitää sitä täydellisenä oikeudenmukaisuutena heti, kun sen väitetään olevan jumalallista alkuperää. Sama teko, sama kärsimys, sama rangaistus – mutta koska se on siirretty taivaalliseen kehykseen, sen moraalinen arviointi lakkaa. Kysymykset loppuvat. Epäily muuttuu synniksi. Ajattelu vaihtuu kuuliaisuuteen.
Juuri tässä kohtaa dogmi muuttuu vaaralliseksi. Ei siksi, että se tarjoaa vastauksia, vaan siksi, että se tekee kysymisestä epäilyttävää. Miksi jotkut eivät pysähdy pohtimaan, voiko ääretön rangaistus rajallisista teoista olla oikeudenmukainen? Miksi jotkut eivät kysy, miksi pelko on niin keskeinen osa järjestelmää, jonka väitetään perustuvan rakkauteen? Miksi moraalinen intuitio, joka toimii kaikissa muissa tilanteissa, asetetaan syrjään heti, kun uskonnollinen auktoriteetti antaa käskyn?
On hämmentävää seurata, kuinka ihmiset, jotka muuten korostavat myötätuntoa, oikeudenmukaisuutta ja ihmisarvoa, voivat puolustaa ajatuksia, joita he eivät hyväksyisi missään muussa yhteydessä. Jos ihminen ehdottaisi maallista järjestelmää, jossa väärä mielipide tai väärä vakaumus johtaisi ikuiseen kärsimykseen, sitä pidettäisiin hirvittävänä. Mutta kun sama ajatus esitetään uskonnollisena oppina, se muuttuu joidenkin silmissä pyhäksi viisaudeksi. Ei siksi, että ajatus olisi muuttunut paremmaksi, vaan siksi, että sitä ei enää arvioida samalla mittapuulla.

Mutta kun sama ajatus esitetään uskonnollisena oppina, se muuttuu joidenkin silmissä pyhäksi viisaudeksi. Ei siksi, että ajatus olisi muuttunut paremmaksi, vaan siksi, että sitä ei enää arvioida samalla mittapuulla.

Ehkä kaikkein surullisinta on se, kuinka helposti pyhyys voi toimia moraalisen arvioinnin korvikkeena. Julmuus lakkaa olemasta julmuutta, jos sille annetaan tarpeeksi ylevä nimi. Epäoikeudenmukaisuus lakkaa olemasta epäoikeudenmukaisuutta, jos sen väitetään palvelevan korkeampaa tarkoitusta. Ja mitä suuremmaksi auktoriteetti kuvataan, sitä vähemmän ihmiset uskaltavat kysyä, onko itse väite moraalisesti järkevä.
Todellinen moraalinen rohkeus ei ole sitä, että puolustaa oppia hinnalla millä hyvänsä. Se on sitä, että uskaltaa kysyä vaikeita kysymyksiä myös silloin, kun ne kohdistuvat omiin uskomuksiin. Sillä aate, joka vaatii luopumaan omasta oikeudentajusta, ei vahvista moraalia – se korvaa sen. Ja sillä hetkellä ihminen ei enää etsi totuutta, vaan opettelee puolustamaan sitä, mitä hänelle on jo valmiiksi kerrottu olevan totta. Juuri silloin julmuudesta tulee mahdollista, ei siksi että ihmiset olisivat luonnostaan pahoja, vaan siksi että he ovat lakanneet kysymästä, onko jokin todella oikein.

On kyllä hämmästyttävää, miten helposti jotkut luopuvat omasta moraalisesta arviointikyvystään heti, kun lauseeseen lisätään sanat "hyvä taivaan Isukki". Yhtäkkiä kaikki se oikeudentaju, jota muuten käytetään jokapäiväisessä elämässä, katoaa kuin savuna ilmaan. Se sama ihminen, joka paheksuisi mielivaltaista rangaistusta, vallankäyttöä tai pelolla hallitsemista ihmisten kesken, alkaa kutsua niitä täydelliseksi oikeudenmukaisuudeksi, kun niiden väitetään tulevan taivaasta. Kuinka kätevää. Moraalinen ongelma ei ratkea – sen ympärille vain piirretään sädekehä.

Lue lisää

Ja sitten kuvaan astuu se kuuluisa ”hyvä taivaan isukki”. Tuo äärettömän rakastava hahmo, jonka kerrotaan olevan hyvyyden lähde ja rakkauden perikuva. Mutta kummallisen usein tämä rakkaus muistuttaa järjestelmää, jossa hyväksyt oikean uskomuspaketin tai kohtaat seuraukset. Tietenkin kyseessä ei ole uhkaus, ei missään nimessä. Se on vain ääretön rangaistus, joka odottaa väärän valinnan tehnyttä. Täysin eri asia. Eihän kukaan kutsuisi sitä painostukseksi. Se on vain kosmista vapaaehtoisuutta.
Ja jos joku uskaltaa kysyä, kuulostaako tämä todella rakkaudelta, vastaus tulee salamannopeasti: "Kyllä se on oikeudenmukaista, koska Jumala on oikeudenmukainen." Loistava argumentti. Kehä sulkeutuu täydellisesti. Mikä tahansa teko voidaan julistaa hyväksi, koska hyvän määritelmäksi asetetaan etukäteen se, mitä taivaallinen auktoriteetti tekee. Tällöin ei enää arvioida tekoja moraalisesti, vaan moraali määritellään vallan perusteella. Voimakkain voittaa, ja hänen tekojaan kutsutaan hyviksi.
Sarkastisinta on kuitenkin se järkkymätön varmuus. "Pelastus on rakkauden osoitus." "Helvetti on oikeudenmukainen." "Kaikki on täydellistä." Mitään ei tarvitse perustella, koska vastaus tiedetään jo etukäteen. Ja jos et hyväksy sitä, ongelma ei tietenkään voi olla itse opissa. Vika on kysyjässä. Hän ajattelee liikaa. Hän kyseenalaistaa liikaa. Hän käyttää liikaa omaa moraalista harkintaansa.
Mutta juuri siinä piilee vaarallisuus. Jos ihmiselle opetetaan, että jokin on hyvää pelkästään siksi, että auktoriteetti sanoo niin, hän ei enää arvioi väitteitä niiden sisällön perusteella. Hän arvioi niitä sen perusteella, kuka ne lausuu. Ja historia on täynnä esimerkkejä siitä, kuinka vaarallista tällainen ajattelu voi olla. Kun oma oikeudentaju alistetaan auktoriteetille, ihminen voi päätyä puolustamaan asioita, joita hän ei koskaan hyväksyisi ilman pyhää leimaa niiden päällä.
Äänestä

Ja sitten kuvaan astuu se kuuluisa ”hyvä taivaan isukki”. Tuo äärettömän rakastava hahmo, jonka kerrotaan olevan hyvyyden lähde ja rakkauden perikuva.

Ehkä kaikkein ironisinta onkin, että monet pitävät tätä uskon vahvuutena. Että ihminen lakkaa kysymästä vaikeita kysymyksiä ja alkaa pitää kuuliaisuutta hyveenä. Ikään kuin moraalinen kypsyys tarkoittaisi sitä, että oma omatunto sammutetaan ja korvataan valmiilla vastauksilla. Sitten hymyillään tyytyväisenä ja vakuutellaan, että hyvä taivaan isukki kyllä tietää paremmin. Ja jos jokin näyttää julmalta, epäoikeudenmukaiselta tai ristiriitaiselta, siitä ei tarvitse huolestua. Koska jos isukki sanoo niin, sen täytyy olla hyvää. Ja juuri siinä kohtaa pitäisi ehkä huolestua kaikkein eniten. Ei siitä, että joku uskoo, vaan siitä, että joku pitää kyseenalaistamisen loppumista hyveenä.

On suorastaan liikuttavaa seurata ihmistä, joka puhuu rakkaudesta taukoamatta mutta näyttää käyttävän kaiken energiansa vihollisten etsimiseen. Aamulla rakkaus, päivällä rakkaus, illalla rakkaus, yöllä rakkaus. Jokaisessa viestissä armoa, anteeksiantoa, laupeutta ja Jeesuksen rakkautta. Ja sitten, heti seuraavassa lauseessa, alkaa loputon luettelo ihmisistä, kulttuureista, uskonnoista ja maailmankatsomuksista, joita pitäisi vastustaa, kumota tai pitää hengellisenä vaarana. Rakkaus näyttää olevan hänelle kuin mainoskatko, joka keskeyttää varsinaisen ohjelman: vihollisten kartoittamisen.
Hänet on ylennetty uuteen hengelliseen virkaan - nyt hän on "jumalan kirjuri", niin kuin hän itse sen asian ilmaisi. Ei enää syntisten kalastajaksi vaan Jumalan erityiseksi kirjuriksi. Hän päivystää kellon ympäri taivaallisessa tarkastusvirastossa, merkitsee muistiin väärät uskomukset, laskee harhaopit, luetteloi epäuskoiset ja valvoo, ettei kukaan vahingossakaan ajattele liian vapaasti. Rakkaudesta hän kyllä puhuu, mutta hänen todellinen intohimonsa näyttää olevan hengellinen inventaario. Kuin koko maailmankaikkeuden kohtalo riippuisi siitä, löytääkö hän vielä yhden väärin ajattelevan ihmisen internetistä.

Anonyymi00038 kirjoitti:

Ja sitten kuvaan astuu se kuuluisa ”hyvä taivaan isukki”. Tuo äärettömän rakastava hahmo, jonka kerrotaan olevan hyvyyden lähde ja rakkauden perikuva.

Ehkä kaikkein ironisinta onkin, että monet pitävät tätä uskon vahvuutena. Että ihminen lakkaa kysymästä vaikeita kysymyksiä ja alkaa pitää kuuliaisuutta hyveenä. Ikään kuin moraalinen kypsyys tarkoittaisi sitä, että oma omatunto sammutetaan ja korvataan valmiilla vastauksilla. Sitten hymyillään tyytyväisenä ja vakuutellaan, että hyvä taivaan isukki kyllä tietää paremmin. Ja jos jokin näyttää julmalta, epäoikeudenmukaiselta tai ristiriitaiselta, siitä ei tarvitse huolestua. Koska jos isukki sanoo niin, sen täytyy olla hyvää. Ja juuri siinä kohtaa pitäisi ehkä huolestua kaikkein eniten. Ei siitä, että joku uskoo, vaan siitä, että joku pitää kyseenalaistamisen loppumista hyveenä.

On suorastaan liikuttavaa seurata ihmistä, joka puhuu rakkaudesta taukoamatta mutta näyttää käyttävän kaiken energiansa vihollisten etsimiseen. Aamulla rakkaus, päivällä rakkaus, illalla rakkaus, yöllä rakkaus. Jokaisessa viestissä armoa, anteeksiantoa, laupeutta ja Jeesuksen rakkautta. Ja sitten, heti seuraavassa lauseessa, alkaa loputon luettelo ihmisistä, kulttuureista, uskonnoista ja maailmankatsomuksista, joita pitäisi vastustaa, kumota tai pitää hengellisenä vaarana. Rakkaus näyttää olevan hänelle kuin mainoskatko, joka keskeyttää varsinaisen ohjelman: vihollisten kartoittamisen.
Hänet on ylennetty uuteen hengelliseen virkaan - nyt hän on "jumalan kirjuri", niin kuin hän itse sen asian ilmaisi. Ei enää syntisten kalastajaksi vaan Jumalan erityiseksi kirjuriksi. Hän päivystää kellon ympäri taivaallisessa tarkastusvirastossa, merkitsee muistiin väärät uskomukset, laskee harhaopit, luetteloi epäuskoiset ja valvoo, ettei kukaan vahingossakaan ajattele liian vapaasti. Rakkaudesta hän kyllä puhuu, mutta hänen todellinen intohimonsa näyttää olevan hengellinen inventaario. Kuin koko maailmankaikkeuden kohtalo riippuisi siitä, löytääkö hän vielä yhden väärin ajattelevan ihmisen internetistä.

Lue lisää

Hänet on ylennetty uuteen hengelliseen virkaan - nyt hän on "jumalan kirjuri", niin kuin hän itse sen asian ilmaisi.

Rakkaus ei tarkoita sitä, että puhut siitä paljon, vaan sitä, että toimit sen mukaisesti.

Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?

"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."

Ja mikä merkillisintä, tätä kutsutaan hengelliseksi kasvuksi. Hedelmien pitäisi olla rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä. Mutta jostain syystä puuhun näyttää kasvaneen aivan toisenlaisia hedelmiä: epäluuloa, kaunaa, pakkomielteistä vastakkainasettelua ja loputonta tarvetta julistaa muita väärässä oleviksi. Jos tämä on rauhaa, miltä sota sitten näyttää? Jos tämä on rakkautta, mitä viha enää edes tarkoittaa?

Erityisen ironista on, että ihminen voi kirjoittaa kymmenen kappaletta anteeksiannosta ja käyttää yhdennentoista siihen, että selittää kuinka aikoo käyttää koko loppuelämänsä tietyn ihmisryhmän, uskonnon tai filosofian vastustamiseen. Tässä vaiheessa rakkaus ei enää kuulosta hyveeltä vaan markkinointiosastolta. Julkisivu on täynnä lämpimiä sanoja, mutta konepellin alla käy lakkaamatta sama vanha moottori: pelko, tuomitseminen ja viholliskuvien rakentaminen.
Ehkä kaikkein huvittavinta on se, kuinka usein tällainen ihminen kuvittelee taistelevansa pahuutta vastaan, vaikka hänen koko maailmankuvansa pyörii pahan ympärillä. Hän näkee sitä kaikkialla. Kirjoissa, filosofioissa, kulttuureissa, uskonnoissa, ihmisissä ja ajatuksissa. Maailma muuttuu valtavaksi miinakentäksi, jossa jokaisen kulman takana väijyy uusi harhaoppi. Hän puhuu rakkaudesta, mutta hänen huomionsa ei kohdistu rakastamiseen vaan vihollisten tunnistamiseen. Hän ei tunnu kysyvän: "Kuinka voisin ymmärtää?" vaan: "Ketä vastaan minun pitäisi seuraavaksi taistella?"
Ja juuri siinä piilee tragedia. Rakkaus muuttuu iskulauseeksi. Armo muuttuu koristeeksi. Anteeksianto muuttuu retoriikaksi. Sanoja toistetaan niin paljon, että niiden sisältö katoaa kokonaan. Jäljelle jää vain ihminen, joka julistaa rakastavansa koko maailmaa samalla kun hän käyttää suuren osan elämästään todistaakseen, miksi niin suuri osa siitä maailmasta on väärässä. Se on erikoinen rakkauden muoto: sellainen, joka löytää vihollisen nopeammin kuin lähimmäisen. Sellainen, joka puhuu armosta loputtomasti mutta näyttää antavan sitä kaikkein niukimmin. Sellainen, joka vakuuttaa olevansa rakkauden asialla, mutta jonka ympärillä rakkaus tuntuu olevan aina puheenaihe — ei koskaan lopputulos.

Anonyymi00039 kirjoitti:

Hänet on ylennetty uuteen hengelliseen virkaan - nyt hän on "jumalan kirjuri", niin kuin hän itse sen asian ilmaisi.

Rakkaus ei tarkoita sitä, että puhut siitä paljon, vaan sitä, että toimit sen mukaisesti.

Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?

"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."

Ja mikä merkillisintä, tätä kutsutaan hengelliseksi kasvuksi. Hedelmien pitäisi olla rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä. Mutta jostain syystä puuhun näyttää kasvaneen aivan toisenlaisia hedelmiä: epäluuloa, kaunaa, pakkomielteistä vastakkainasettelua ja loputonta tarvetta julistaa muita väärässä oleviksi. Jos tämä on rauhaa, miltä sota sitten näyttää? Jos tämä on rakkautta, mitä viha enää edes tarkoittaa?

Erityisen ironista on, että ihminen voi kirjoittaa kymmenen kappaletta anteeksiannosta ja käyttää yhdennentoista siihen, että selittää kuinka aikoo käyttää koko loppuelämänsä tietyn ihmisryhmän, uskonnon tai filosofian vastustamiseen. Tässä vaiheessa rakkaus ei enää kuulosta hyveeltä vaan markkinointiosastolta. Julkisivu on täynnä lämpimiä sanoja, mutta konepellin alla käy lakkaamatta sama vanha moottori: pelko, tuomitseminen ja viholliskuvien rakentaminen.
Ehkä kaikkein huvittavinta on se, kuinka usein tällainen ihminen kuvittelee taistelevansa pahuutta vastaan, vaikka hänen koko maailmankuvansa pyörii pahan ympärillä. Hän näkee sitä kaikkialla. Kirjoissa, filosofioissa, kulttuureissa, uskonnoissa, ihmisissä ja ajatuksissa. Maailma muuttuu valtavaksi miinakentäksi, jossa jokaisen kulman takana väijyy uusi harhaoppi. Hän puhuu rakkaudesta, mutta hänen huomionsa ei kohdistu rakastamiseen vaan vihollisten tunnistamiseen. Hän ei tunnu kysyvän: "Kuinka voisin ymmärtää?" vaan: "Ketä vastaan minun pitäisi seuraavaksi taistella?"
Ja juuri siinä piilee tragedia. Rakkaus muuttuu iskulauseeksi. Armo muuttuu koristeeksi. Anteeksianto muuttuu retoriikaksi. Sanoja toistetaan niin paljon, että niiden sisältö katoaa kokonaan. Jäljelle jää vain ihminen, joka julistaa rakastavansa koko maailmaa samalla kun hän käyttää suuren osan elämästään todistaakseen, miksi niin suuri osa siitä maailmasta on väärässä. Se on erikoinen rakkauden muoto: sellainen, joka löytää vihollisen nopeammin kuin lähimmäisen. Sellainen, joka puhuu armosta loputtomasti mutta näyttää antavan sitä kaikkein niukimmin. Sellainen, joka vakuuttaa olevansa rakkauden asialla, mutta jonka ympärillä rakkaus tuntuu olevan aina puheenaihe — ei koskaan lopputulos.

Lue lisää

Hänet on ylennetty uuteen hengelliseen virkaan. Ei enää tavallinen uskova, ei etsijä, ei oppija, vaan itse "Jumalan kirjuri", kuten hän asian ilmaisee. Tehtävänä ei ilmeisesti ole rakastaa lähimmäistä, kehittää nöyryyttä tai kasvaa viisaudessa, vaan pitää taivaallista rikosrekisteriä väärin ajattelevista ihmisistä. Päivät kuluvat harhaoppien laskemisessa, yöt vihollislistojen päivittämisessä. Joku voisi luulla, että hengellinen elämä tarkoittaisi oman sydämen tutkimista, mutta paljon tärkeämpää näyttää olevan muiden ihmisten ajatusten vartioiminen.

Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?

"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."

Rakkaudesta hän kyllä puhuu lakkaamatta. Rakkaus vilisee jokaisessa tekstissä kuin pakollinen mainoslause tuotepakkauksessa. Mutta mitä kauemmin häntä kuuntelee, sitä vaikeampi sitä rakkautta on löytää mistään muualta kuin sanoista. Sillä rakkaus ei ole sana. Rakkaus ei ole iskulause. Rakkaus ei ole tunnuslause, jonka voi liimata jokaisen vihamielisen puheenvuoron alkuun. Rakkaus näkyy siinä, miten ihmisistä puhutaan ja miten heihin suhtaudutaan.


Siinäkö se on? Siinäkö on vuosien hengellisen kasvun lopputulos? Siinäkö näkyvät rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä? Jos joku olisi kertonut tämän lausunnon ilman uskonnollista kehystä, useimmat tunnistaisivat sen välittömästi pakkomielteeksi. Mutta kun sen ympärille kiedotaan hengellinen sanasto, jotkut alkavat kutsua sitä vakaumukseksi.

Ja ehkä kaikkein paljastavinta on, ettei tällainen ihminen enää tunnu huomaavan ristiriitaa. Hän lausuu sanan "rakkaus" ja lauseen "aion käyttää loppuelämäni tämän ryhmän vastustamiseen" lähes samassa hengenvetossa ilman, että mikään hälytyskello soi. Ikään kuin sanat olisivat korvanneet todellisuuden. Ikään kuin rakkaudesta puhuminen olisi sama asia kuin rakastaminen.

Mutta ei se ole. Jos ihmisen maailmankuva tarvitsee jatkuvasti vihollisia pysyäkseen pystyssä, kyse ei enää ole rakkauden projektista. Se on viholliskuvien projekti, joka on vain puettu hengelliseen kieleen. Ja silloin "Jumalan kirjurin" työ alkaa muistuttaa vähemmän hengellistä kasvua ja enemmän loputonta.

Anonyymi00040 kirjoitti:

Hänet on ylennetty uuteen hengelliseen virkaan. Ei enää tavallinen uskova, ei etsijä, ei oppija, vaan itse "Jumalan kirjuri", kuten hän asian ilmaisee. Tehtävänä ei ilmeisesti ole rakastaa lähimmäistä, kehittää nöyryyttä tai kasvaa viisaudessa, vaan pitää taivaallista rikosrekisteriä väärin ajattelevista ihmisistä. Päivät kuluvat harhaoppien laskemisessa, yöt vihollislistojen päivittämisessä. Joku voisi luulla, että hengellinen elämä tarkoittaisi oman sydämen tutkimista, mutta paljon tärkeämpää näyttää olevan muiden ihmisten ajatusten vartioiminen.

Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?

"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."

Rakkaudesta hän kyllä puhuu lakkaamatta. Rakkaus vilisee jokaisessa tekstissä kuin pakollinen mainoslause tuotepakkauksessa. Mutta mitä kauemmin häntä kuuntelee, sitä vaikeampi sitä rakkautta on löytää mistään muualta kuin sanoista. Sillä rakkaus ei ole sana. Rakkaus ei ole iskulause. Rakkaus ei ole tunnuslause, jonka voi liimata jokaisen vihamielisen puheenvuoron alkuun. Rakkaus näkyy siinä, miten ihmisistä puhutaan ja miten heihin suhtaudutaan.


Siinäkö se on? Siinäkö on vuosien hengellisen kasvun lopputulos? Siinäkö näkyvät rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä? Jos joku olisi kertonut tämän lausunnon ilman uskonnollista kehystä, useimmat tunnistaisivat sen välittömästi pakkomielteeksi. Mutta kun sen ympärille kiedotaan hengellinen sanasto, jotkut alkavat kutsua sitä vakaumukseksi.

Ja ehkä kaikkein paljastavinta on, ettei tällainen ihminen enää tunnu huomaavan ristiriitaa. Hän lausuu sanan "rakkaus" ja lauseen "aion käyttää loppuelämäni tämän ryhmän vastustamiseen" lähes samassa hengenvetossa ilman, että mikään hälytyskello soi. Ikään kuin sanat olisivat korvanneet todellisuuden. Ikään kuin rakkaudesta puhuminen olisi sama asia kuin rakastaminen.

Mutta ei se ole. Jos ihmisen maailmankuva tarvitsee jatkuvasti vihollisia pysyäkseen pystyssä, kyse ei enää ole rakkauden projektista. Se on viholliskuvien projekti, joka on vain puettu hengelliseen kieleen. Ja silloin "Jumalan kirjurin" työ alkaa muistuttaa vähemmän hengellistä kasvua ja enemmän loputonta.

Lue lisää

Ja siinä kohtaa syntyy huvittava ristiriita. Hän julistaa olevansa rakkauden asialla, mutta puhuu jatkuvasti siitä, mitä vihaa. Hän kertoo olevansa vapautunut, mutta vaikuttaa olevan täydellisessä riippuvuussuhteessa niihin asioihin, joita vastustaa. Hän sanoo löytäneensä rauhan, mutta käy loputonta sotaa. Hän puhuu anteeksiannosta, mutta ei tunnu kykenevän päästämään irti yhdestäkään kaunasta. Jos tämä on hengellisen kasvun lopputulos, moni saattaa perustellusti kysyä, kannattaako koko kasvuprosessiin edes ryhtyä.

Ja ehkä kaikkein merkillisintä on se valtava itsevarmuus, jolla kaikki esitetään. Maailmassa on miljardeja ihmisiä, tuhansia vuosia filosofiaa, uskontoja, kulttuureja ja erilaisia näkemyksiä, mutta jotenkin lopputulos on se, että juuri hän on päätynyt historian ainoalle oikealle näköalapaikalle. Kaikki muut ovat eksyneet, mutta hän näkee kirkkaasti. Kaikki muut ovat harhassa, mutta hänellä on totuus. Se on hämmästyttävä saavutus. Ei niinkään siksi, että se olisi vakuuttavaa, vaan siksi, että sellainen varmuus vaatii lähes täydellistä kyvyttömyyttä epäillä itseään edes hetkeksi.

Kun rakkaudesta tulee pelkkä sana ja vihollisten etsimisestä elämäntapa, tapahtuu jotain nurinkurista. Ihminen alkaa muistuttaa enemmän syyttäjää kuin opettajaa, enemmän tuomaria kuin rakastajaa, enemmän ideologian vartijaa kuin hengellisyyden etsijää. Silloin "rakkaus" ei enää kuvaa toimintaa vaan toimii savuverhona, jonka takana kytee jatkuva tarve jakaa maailma puhtaisiin ja saastuneisiin, oikeisiin ja vääriin, pelastettuihin ja kadotettuihin.

Ja jos puusta todella tunnetaan hedelmät, niin silloin kannattaa katsoa niitä eikä runkoa ympäröiviä julisteita. Jos hedelminä ovat jatkuva kauna, loputon vastakkainasettelu, pakkomielteinen muiden tuomitseminen ja elämänmittainen ristiretki erilaisia ihmisiä vastaan, silloin ongelma ei ehkä olekaan maailmassa. Ehkä ongelma on siinä, että ihminen on oppinut lausumaan sanan "rakkaus" tuhat kertaa päivässä ymmärtämättä siitä yhtäkään.

Hän on "Jumalan kirjuri", kuten hän asian ilmaisee.

Anonyymi00041 kirjoitti:

Ja siinä kohtaa syntyy huvittava ristiriita. Hän julistaa olevansa rakkauden asialla, mutta puhuu jatkuvasti siitä, mitä vihaa. Hän kertoo olevansa vapautunut, mutta vaikuttaa olevan täydellisessä riippuvuussuhteessa niihin asioihin, joita vastustaa. Hän sanoo löytäneensä rauhan, mutta käy loputonta sotaa. Hän puhuu anteeksiannosta, mutta ei tunnu kykenevän päästämään irti yhdestäkään kaunasta. Jos tämä on hengellisen kasvun lopputulos, moni saattaa perustellusti kysyä, kannattaako koko kasvuprosessiin edes ryhtyä.

Ja ehkä kaikkein merkillisintä on se valtava itsevarmuus, jolla kaikki esitetään. Maailmassa on miljardeja ihmisiä, tuhansia vuosia filosofiaa, uskontoja, kulttuureja ja erilaisia näkemyksiä, mutta jotenkin lopputulos on se, että juuri hän on päätynyt historian ainoalle oikealle näköalapaikalle. Kaikki muut ovat eksyneet, mutta hän näkee kirkkaasti. Kaikki muut ovat harhassa, mutta hänellä on totuus. Se on hämmästyttävä saavutus. Ei niinkään siksi, että se olisi vakuuttavaa, vaan siksi, että sellainen varmuus vaatii lähes täydellistä kyvyttömyyttä epäillä itseään edes hetkeksi.

Kun rakkaudesta tulee pelkkä sana ja vihollisten etsimisestä elämäntapa, tapahtuu jotain nurinkurista. Ihminen alkaa muistuttaa enemmän syyttäjää kuin opettajaa, enemmän tuomaria kuin rakastajaa, enemmän ideologian vartijaa kuin hengellisyyden etsijää. Silloin "rakkaus" ei enää kuvaa toimintaa vaan toimii savuverhona, jonka takana kytee jatkuva tarve jakaa maailma puhtaisiin ja saastuneisiin, oikeisiin ja vääriin, pelastettuihin ja kadotettuihin.

Ja jos puusta todella tunnetaan hedelmät, niin silloin kannattaa katsoa niitä eikä runkoa ympäröiviä julisteita. Jos hedelminä ovat jatkuva kauna, loputon vastakkainasettelu, pakkomielteinen muiden tuomitseminen ja elämänmittainen ristiretki erilaisia ihmisiä vastaan, silloin ongelma ei ehkä olekaan maailmassa. Ehkä ongelma on siinä, että ihminen on oppinut lausumaan sanan "rakkaus" tuhat kertaa päivässä ymmärtämättä siitä yhtäkään.

Hän on "Jumalan kirjuri", kuten hän asian ilmaisee.

Lue lisää

Hän avaa Raamatun kuin todisteaineiston, kopioi siitä lauseita kilometrikaupalla ja asettaa ne palstalle kuin sinettejä todellisuuden ylle. Rakkaus toistuu jokaisessa kappaleessa, armo jokaisessa virkkeessä, anteeksianto jokaisessa lopetuksessa — niin usein, että sanat alkavat kuulostaa vähemmän kokemukselta ja enemmän järjestelmältä, joka täytyy pitää käynnissä.
Ja silti, mitä pidemmälle teksti etenee, sitä vähemmän siinä näkyy sitä, mistä se puhuu. Rakkaus ei ilmene katsomisen tavassa, vaan vastustamisen kohteissa. Armo ei näy siinä miten ihmisiä kohdataan, vaan siinä miten heidät jaetaan oikeisiin ja vääriin ennen kohtaamista. Anteeksianto on olemassa, kunhan ensin on riittävän tarkasti määritelty, ketkä ovat sen ulkopuolella.


Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?

"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."


Hedelmien pitäisi olla rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä — mutta puun oksilla näyttääkin roikkuvan jotakin toista: loputonta varmuutta, joka ei koskaan väsy, ja erottelukykyä, joka aina löytää syyn jakaa maailma kahteen leiriin. Siinä missä rauha lupaa hiljaisuutta, syntyykin jatkuva tarve puhua yli, oikaista ja julistaa. Siinä missä rakkaus lupaa katseen, syntyykin järjestelmä, joka ei katso vaan luokittelee.
Ja ehkä kaikkein oudointa on se, että tämä esitetään rauhana. Että jatkuva sisäinen sota oikeassa olemisen puolesta onkin muka levollisuutta. Että loputon taistelu “väärää” vastaan onkin rakkautta. Että ääni, joka ei koskaan lakkaa määrittelemästä muita, puhuisi samaan aikaan armosta.

Hänen eksplisiittinen vastakkainasettelunsa — esimerkiksi väite jonkin kulttuurisen tai uskonnollisen tradition “kumoamisesta” — ei ole poikkeama tästä logiikasta vaan sen suora seuraus. Kun järjestelmä määrittelee itsensä absoluuttiseksi totuudeksi, muut järjestelmät eivät voi olla vaihtoehtoja vaan virheitä.

Anonyymi00042 kirjoitti:

Hän avaa Raamatun kuin todisteaineiston, kopioi siitä lauseita kilometrikaupalla ja asettaa ne palstalle kuin sinettejä todellisuuden ylle. Rakkaus toistuu jokaisessa kappaleessa, armo jokaisessa virkkeessä, anteeksianto jokaisessa lopetuksessa — niin usein, että sanat alkavat kuulostaa vähemmän kokemukselta ja enemmän järjestelmältä, joka täytyy pitää käynnissä.
Ja silti, mitä pidemmälle teksti etenee, sitä vähemmän siinä näkyy sitä, mistä se puhuu. Rakkaus ei ilmene katsomisen tavassa, vaan vastustamisen kohteissa. Armo ei näy siinä miten ihmisiä kohdataan, vaan siinä miten heidät jaetaan oikeisiin ja vääriin ennen kohtaamista. Anteeksianto on olemassa, kunhan ensin on riittävän tarkasti määritelty, ketkä ovat sen ulkopuolella.


Ja tässäkö ilmenee rakkaus? Ja mikä on kaiken sen tulos?

"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."


Hedelmien pitäisi olla rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä — mutta puun oksilla näyttääkin roikkuvan jotakin toista: loputonta varmuutta, joka ei koskaan väsy, ja erottelukykyä, joka aina löytää syyn jakaa maailma kahteen leiriin. Siinä missä rauha lupaa hiljaisuutta, syntyykin jatkuva tarve puhua yli, oikaista ja julistaa. Siinä missä rakkaus lupaa katseen, syntyykin järjestelmä, joka ei katso vaan luokittelee.
Ja ehkä kaikkein oudointa on se, että tämä esitetään rauhana. Että jatkuva sisäinen sota oikeassa olemisen puolesta onkin muka levollisuutta. Että loputon taistelu “väärää” vastaan onkin rakkautta. Että ääni, joka ei koskaan lakkaa määrittelemästä muita, puhuisi samaan aikaan armosta.

Hänen eksplisiittinen vastakkainasettelunsa — esimerkiksi väite jonkin kulttuurisen tai uskonnollisen tradition “kumoamisesta” — ei ole poikkeama tästä logiikasta vaan sen suora seuraus. Kun järjestelmä määrittelee itsensä absoluuttiseksi totuudeksi, muut järjestelmät eivät voi olla vaihtoehtoja vaan virheitä.

Lue lisää

"Onko oikeudenmukaisempaa valintaa?"
Kutsumalla kidutusta pyhäksi ei poisteta sen julmuutta, eikä kutsumalla ikuista kidutusta rakkaudeksi poistu sen äärettömyys tai epäoikeudenmukaisuus.


Se muistuttaa sopimusta, joka allekirjoitetaan ase ohimolla. “Rakastan sinua”, sanoo ääretön auktoriteetti, “mutta jos et vastaa oikein, kärsit loputtomasti.” Rakkaus, jonka taustalla seisoo helvetti, ei tunnu lahjalta. Se tuntuu ehdolta.

Kop, kop, kop!

- Kuka siellä?

Jeesus.

- Tulin pelastamaan sinut.

Miltä?

- Siltä, mitä aion tehdä sinulle, jos et päästä minua sisään.

Koputus ei ole enää vain ääni ovella. Se on rakenne, joka on rakennettu todellisuuden ympärille.

Sanotaan, että tämä on rakkautta. Että Jumala rakastaa sinua niin paljon, että antoi mahdollisuuden pelastua. Mutta samaan hengenvetoon kerrotaan, että jos et tartu siihen mahdollisuuteen, seurauksena on ikuinen helvetti. Ei väliaikainen kuritus. Ei opettava kokemus. Vaan ääretön, päättymätön ero, kärsimys tai tuho.

Sitä kutsutaan rakkaudeksi.

Mutta jos pysähtyy hetkeksi ja riisuu sanat kauniista teologisista kääreistä, jäljelle jää asetelma, joka muistuttaa jotain aivan muuta. Ase ohimolla. Rahat tai henki. Allekirjoita tai kärsit. Suostu tai tuhoudut.

Kun vaihtoehtoihin liitetään äärettömyys, valinta lakkaa olemasta vapaa. Vapaa tahto, joka toimii loputtoman rangaistuksen varjossa, on kuin työntekijä, jolle sanotaan: “Saat vapaasti päättää, pysytkö täällä. Jos lähdet, sinut kidutetaan ikuisesti.” Tällaisessa tilanteessa kuuliaisuus ei ole rakkauden hedelmä. Se on pelon refleksi.

Anonyymi00043 kirjoitti:

"Onko oikeudenmukaisempaa valintaa?"
Kutsumalla kidutusta pyhäksi ei poisteta sen julmuutta, eikä kutsumalla ikuista kidutusta rakkaudeksi poistu sen äärettömyys tai epäoikeudenmukaisuus.


Se muistuttaa sopimusta, joka allekirjoitetaan ase ohimolla. “Rakastan sinua”, sanoo ääretön auktoriteetti, “mutta jos et vastaa oikein, kärsit loputtomasti.” Rakkaus, jonka taustalla seisoo helvetti, ei tunnu lahjalta. Se tuntuu ehdolta.

Kop, kop, kop!

- Kuka siellä?

Jeesus.

- Tulin pelastamaan sinut.

Miltä?

- Siltä, mitä aion tehdä sinulle, jos et päästä minua sisään.

Koputus ei ole enää vain ääni ovella. Se on rakenne, joka on rakennettu todellisuuden ympärille.

Sanotaan, että tämä on rakkautta. Että Jumala rakastaa sinua niin paljon, että antoi mahdollisuuden pelastua. Mutta samaan hengenvetoon kerrotaan, että jos et tartu siihen mahdollisuuteen, seurauksena on ikuinen helvetti. Ei väliaikainen kuritus. Ei opettava kokemus. Vaan ääretön, päättymätön ero, kärsimys tai tuho.

Sitä kutsutaan rakkaudeksi.

Mutta jos pysähtyy hetkeksi ja riisuu sanat kauniista teologisista kääreistä, jäljelle jää asetelma, joka muistuttaa jotain aivan muuta. Ase ohimolla. Rahat tai henki. Allekirjoita tai kärsit. Suostu tai tuhoudut.

Kun vaihtoehtoihin liitetään äärettömyys, valinta lakkaa olemasta vapaa. Vapaa tahto, joka toimii loputtoman rangaistuksen varjossa, on kuin työntekijä, jolle sanotaan: “Saat vapaasti päättää, pysytkö täällä. Jos lähdet, sinut kidutetaan ikuisesti.” Tällaisessa tilanteessa kuuliaisuus ei ole rakkauden hedelmä. Se on pelon refleksi.

Lue lisää

"Onko oikeudenmukaisempaa valintaa?"
Kutsumalla kidutusta pyhäksi ei poisteta sen julmuutta, eikä kutsumalla ikuista kidutusta rakkaudeksi poistu sen äärettömyys tai epäoikeudenmukaisuus.


Se muistuttaa sopimusta, joka allekirjoitetaan ase ohimolla. “Rakastan sinua”, sanoo ääretön auktoriteetti, “mutta jos et vastaa oikein, kärsit loputtomasti.” Rakkaus, jonka taustalla seisoo helvetti, ei tunnu lahjalta. Se tuntuu ehdolta.

Ikuinen helvetti on äärimmäinen kontrollimekanismi. Se ei jätä tilaa rehelliselle epäilylle. Se ei siedä keskeneräisyyttä. Se ei hyväksy sitä, että ihminen saattaa vilpittömästi olla vakuuttumatta. Jos panoksena on ääretön tuska, kriittinen ajattelu muuttuu riskiksi, ja riskit minimoidaan. Ihminen alkaa mukautua.

Näin syntyy sisäinen sensuuri. Kysymys nousee mieleen, mutta se työnnetään alas. Epäily välähtää, mutta se tukahdutetaan. Ei siksi, että vastaus olisi löytynyt, vaan siksi, että väärä vastaus voi maksaa liikaa. Pelko alkaa ohjata ajattelua. Ja pelko on tehokkain ohjelmointikieli.

Silloin puhe rakkaudesta alkaa kuulostaa ristiriitaiselta. Rakkaus, joka vaatii vastarakkautta ikuisen rangaistuksen uhalla, ei ole ehdotonta. Se on ehdollista äärettömällä panoksella. Se ei sano: “Valitse minut, jos näet minut totena.” Se sanoo: “Valitse minut, tai kärsit loputtomasti.”

Jos ihminen on rajallinen, ajallisesti ja tiedollisesti, miten hän voi ansaita äärettömän tuomion? Miten epäusko – joka voi olla seurausta kasvatuksesta, kulttuurista, traumasta tai yksinkertaisesti rehellisestä epävarmuudesta – muuttuu rikokseksi, joka oikeuttaa loputtoman rangaistuksen?

Tässä kohtaa pelastuksen logiikka kääntyy itseään vastaan. Ihminen tarvitsee pelastusta vain siksi, että järjestelmä sisältää äärettömän uhan. Pelastaja pelastaa siltä, minkä oma oikeusjärjestelmä pitää yllä. Uhka ja ratkaisu tulevat samasta lähteestä.

Kun tätä kutsutaan rakkaudeksi, moni kokee sen nimen väärinkäytöksi. Rakkaus ilman vapautta ei ole rakkautta. Valinta ilman todellista vaihtoehtoa ei ole valinta. Ja usko, joka syntyy pelosta, ei ole luottamusta vaan selviytymistä.

Ase ohimolla ei muutu kukkaseppeleeksi siksi, että sen nimeksi annetaan armo.

Jos moraali tarvitsee ikuisen helvetin toimiakseen, mitä se kertoo moraalista? Jos ihminen tekee hyvää vain välttääkseen äärettömän rangaistuksen, onko se hyvyyttä vai laskelmointia? Ja jos hän rakastaa Jumalaa, koska pelkää helvettiä, onko se rakkautta vai alistumista?

Syvimmillään kysymys ei ehkä ole edes Jumalasta. Se on siitä, millaisen ihmiskuvan tällainen järjestelmä luo. Onko ihminen vapaa, etsivä ja erehtyvä olento – vai olento, jota täytyy ohjata äärettömällä uhalla?

Jos koputus kuuluu, ja sen takana on ääni, joka sanoo: “Avaa, tai kärsit ikuisesti”, kaikkein inhimillisin teko ei ehkä ole totella.

Se voi olla pysähtyä ja sanoa: jos tämä on rakkautta, miksi se kuulostaa kiristykseltä?

Anonyymi00044 kirjoitti:

"Onko oikeudenmukaisempaa valintaa?"
Kutsumalla kidutusta pyhäksi ei poisteta sen julmuutta, eikä kutsumalla ikuista kidutusta rakkaudeksi poistu sen äärettömyys tai epäoikeudenmukaisuus.


Se muistuttaa sopimusta, joka allekirjoitetaan ase ohimolla. “Rakastan sinua”, sanoo ääretön auktoriteetti, “mutta jos et vastaa oikein, kärsit loputtomasti.” Rakkaus, jonka taustalla seisoo helvetti, ei tunnu lahjalta. Se tuntuu ehdolta.

Ikuinen helvetti on äärimmäinen kontrollimekanismi. Se ei jätä tilaa rehelliselle epäilylle. Se ei siedä keskeneräisyyttä. Se ei hyväksy sitä, että ihminen saattaa vilpittömästi olla vakuuttumatta. Jos panoksena on ääretön tuska, kriittinen ajattelu muuttuu riskiksi, ja riskit minimoidaan. Ihminen alkaa mukautua.

Näin syntyy sisäinen sensuuri. Kysymys nousee mieleen, mutta se työnnetään alas. Epäily välähtää, mutta se tukahdutetaan. Ei siksi, että vastaus olisi löytynyt, vaan siksi, että väärä vastaus voi maksaa liikaa. Pelko alkaa ohjata ajattelua. Ja pelko on tehokkain ohjelmointikieli.

Silloin puhe rakkaudesta alkaa kuulostaa ristiriitaiselta. Rakkaus, joka vaatii vastarakkautta ikuisen rangaistuksen uhalla, ei ole ehdotonta. Se on ehdollista äärettömällä panoksella. Se ei sano: “Valitse minut, jos näet minut totena.” Se sanoo: “Valitse minut, tai kärsit loputtomasti.”

Jos ihminen on rajallinen, ajallisesti ja tiedollisesti, miten hän voi ansaita äärettömän tuomion? Miten epäusko – joka voi olla seurausta kasvatuksesta, kulttuurista, traumasta tai yksinkertaisesti rehellisestä epävarmuudesta – muuttuu rikokseksi, joka oikeuttaa loputtoman rangaistuksen?

Tässä kohtaa pelastuksen logiikka kääntyy itseään vastaan. Ihminen tarvitsee pelastusta vain siksi, että järjestelmä sisältää äärettömän uhan. Pelastaja pelastaa siltä, minkä oma oikeusjärjestelmä pitää yllä. Uhka ja ratkaisu tulevat samasta lähteestä.

Kun tätä kutsutaan rakkaudeksi, moni kokee sen nimen väärinkäytöksi. Rakkaus ilman vapautta ei ole rakkautta. Valinta ilman todellista vaihtoehtoa ei ole valinta. Ja usko, joka syntyy pelosta, ei ole luottamusta vaan selviytymistä.

Ase ohimolla ei muutu kukkaseppeleeksi siksi, että sen nimeksi annetaan armo.

Jos moraali tarvitsee ikuisen helvetin toimiakseen, mitä se kertoo moraalista? Jos ihminen tekee hyvää vain välttääkseen äärettömän rangaistuksen, onko se hyvyyttä vai laskelmointia? Ja jos hän rakastaa Jumalaa, koska pelkää helvettiä, onko se rakkautta vai alistumista?

Syvimmillään kysymys ei ehkä ole edes Jumalasta. Se on siitä, millaisen ihmiskuvan tällainen järjestelmä luo. Onko ihminen vapaa, etsivä ja erehtyvä olento – vai olento, jota täytyy ohjata äärettömällä uhalla?

Jos koputus kuuluu, ja sen takana on ääni, joka sanoo: “Avaa, tai kärsit ikuisesti”, kaikkein inhimillisin teko ei ehkä ole totella.

Se voi olla pysähtyä ja sanoa: jos tämä on rakkautta, miksi se kuulostaa kiristykseltä?

Lue lisää

Ikuinen helvetti on äärimmäinen kontrollimekanismi. Se ei jätä tilaa rehelliselle epäilylle. Se ei siedä keskeneräisyyttä. Se ei hyväksy sitä, että ihminen saattaa vilpittömästi olla vakuuttumatta. Jos panoksena on ääretön tuska, kriittinen ajattelu muuttuu riskiksi, ja riskit minimoidaan. Ihminen alkaa mukautua.

Näin syntyy sisäinen sensuuri. Kysymys nousee mieleen, mutta se työnnetään alas. Epäily välähtää, mutta se tukahdutetaan. Ei siksi, että vastaus olisi löytynyt, vaan siksi, että väärä vastaus voi maksaa liikaa. Pelko alkaa ohjata ajattelua. Ja pelko on tehokkain ohjelmointikieli.

Anonyymi00045 kirjoitti:

Ikuinen helvetti on äärimmäinen kontrollimekanismi. Se ei jätä tilaa rehelliselle epäilylle. Se ei siedä keskeneräisyyttä. Se ei hyväksy sitä, että ihminen saattaa vilpittömästi olla vakuuttumatta. Jos panoksena on ääretön tuska, kriittinen ajattelu muuttuu riskiksi, ja riskit minimoidaan. Ihminen alkaa mukautua.

Näin syntyy sisäinen sensuuri. Kysymys nousee mieleen, mutta se työnnetään alas. Epäily välähtää, mutta se tukahdutetaan. Ei siksi, että vastaus olisi löytynyt, vaan siksi, että väärä vastaus voi maksaa liikaa. Pelko alkaa ohjata ajattelua. Ja pelko on tehokkain ohjelmointikieli.

Lue lisää

Hän avaa Raamtun kuin todisteaineiston, kopioi siitä lauseita kilometrikaupalla ja asettaa ne palstalle kuin sinettejä todellisuuden ylle. Rakkaus toistuu jokaisessa kappaleessa, armo jokaisessa virkkeessä, anteeksianto jokaisessa lopetuksessa — niin usein, että sanat alkavat kuulostaa vähemmän kokemukselta ja enemmän järjestelmältä, joka täytyy pitää käynnissä.
Ja silti, mitä pidemmälle teksti etenee, sitä vähemmän siinä näkyy sitä, mistä se puhuu. Rakkaus ei ilmene katsomisen tavassa, vaan vastustamisen kohteissa. Armo ei näy siinä miten ihmisiä kohdataan, vaan siinä miten heidät jaetaan oikeisiin ja vääriin ennen kohtaamista. Anteeksianto on olemassa, kunhan ensin on riittävän tarkasti määritelty, ketkä ovat sen ulkopuolella.

Anonyymi00046 kirjoitti:

Hän avaa Raamtun kuin todisteaineiston, kopioi siitä lauseita kilometrikaupalla ja asettaa ne palstalle kuin sinettejä todellisuuden ylle. Rakkaus toistuu jokaisessa kappaleessa, armo jokaisessa virkkeessä, anteeksianto jokaisessa lopetuksessa — niin usein, että sanat alkavat kuulostaa vähemmän kokemukselta ja enemmän järjestelmältä, joka täytyy pitää käynnissä.
Ja silti, mitä pidemmälle teksti etenee, sitä vähemmän siinä näkyy sitä, mistä se puhuu. Rakkaus ei ilmene katsomisen tavassa, vaan vastustamisen kohteissa. Armo ei näy siinä miten ihmisiä kohdataan, vaan siinä miten heidät jaetaan oikeisiin ja vääriin ennen kohtaamista. Anteeksianto on olemassa, kunhan ensin on riittävän tarkasti määritelty, ketkä ovat sen ulkopuolella.

Lue lisää

Ja sitten tulee pelastus. Tuo uskonnollisen markkinoinnin kruununjalokivi. Pelastus esitetään ihmiskunnan korkeimpana tavoitteena, vaikka se kuulostaa usein hämmästyttävän paljon henkilökohtaiselta edulta. Minä pelastun. Minä vältyn rangaistukselta. Minä saan ikuisen palkinnon. Minä olen oikealla puolella.

Anonyymi00047 kirjoitti:

Ja sitten tulee pelastus. Tuo uskonnollisen markkinoinnin kruununjalokivi. Pelastus esitetään ihmiskunnan korkeimpana tavoitteena, vaikka se kuulostaa usein hämmästyttävän paljon henkilökohtaiselta edulta. Minä pelastun. Minä vältyn rangaistukselta. Minä saan ikuisen palkinnon. Minä olen oikealla puolella.

Lue lisää

Kop, kop, kop!

- Kuka siellä?

Jeesus.

- Tulin pelastamaan sinut.

Miltä?

- Siltä, mitä aion tehdä sinulle, jos et päästä minua sisään.

Anonyymi00048 kirjoitti:

Kop, kop, kop!

- Kuka siellä?

Jeesus.

- Tulin pelastamaan sinut.

Miltä?

- Siltä, mitä aion tehdä sinulle, jos et päästä minua sisään.

Lue lisää

Se ei ole lainkaan hindujen sanoma, vaan itse älykkäiden kristittyjen sanoma.

Epätoivoinen yritys pelastaa ihmiset Jumalalta.

Jumalan ikioma Auschwitz
Jos yksikin luotu joutuisi lopulta ikuiseen tuskaan, maailma olisi kosminen painajainen ja sen luoja kosminen Hitler.


Se ei ole lainkaan hindujen sanoma, vaan itse kristittyjen sanoma.

Älykkäät kristityt sanovat:

Epätoivoinen yritys pelastaa ihmiset Jumalalta.
Joten jopa älykkäät kristityt ymmärtävät sen. He ovat ihmisiä.
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen
Tässä, voitte itse lukea.

Älykkäät kristityt sanovat myös:

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen

Jumalan ikioma Auschwitz

On teoriassa mahdollista, että maailman tyhjästä luonut Jumala on luodessaan päättänyt, että osa luoduista joutuu lopulta ikuiseen kidutukseen. David Bentley Hartin mukaan sen sijaan ei ole edes teoriassa mahdollista, että sellainen Jumala olisi hyvä.

Jos yksikin luotu joutuisi lopulta ikuiseen tuskaan, maailma olisi kosminen painajainen ja sen luoja kosminen Hitler.

Hitleriä ja Jumalaa erottaisi lähinnä se, että Hitlerin masinoima holokausti kesti muutaman vuoden, mutta Jumalan ikioma Auschwitz olisi ikuinen.

Jumalan hyvyyden ja ikuisen helvetin välillä on ammottava ristiriita, jonka ratkaisemiseksi teologit ovat esittäneet monenlaisia selityksiä.

Tässä, voitte itse lukea.
Kyseessä on ihan kristittyjen uutislehti.

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen
Se on kirjoitettu tähän. Kirkko ja kaupunki -lehteen. He ovat ihmisiä. Harvinaisia aarteita jopa kristittyjen joukossa, he ovat aidosti ihmisiä.

Älykkäät kristityt sanovat myös:

Jos yksikin luotu joutuisi lopulta ikuiseen tuskaan, maailma olisi kosminen painajainen ja sen luoja kosminen Hitler.

Se on kirjoitettu tähän. Kirkko ja kaupunki -lehteen. He ovat ihmisiä, eivät kaktuksia. Harvinaisia aarteita jopa kristittyjen joukossa, he ovat aidosti ihmisiä ja ovat jälleen tulossa ihmisiksi.

Anonyymi00049 kirjoitti:

Se ei ole lainkaan hindujen sanoma, vaan itse älykkäiden kristittyjen sanoma.

Epätoivoinen yritys pelastaa ihmiset Jumalalta.

Jumalan ikioma Auschwitz
Jos yksikin luotu joutuisi lopulta ikuiseen tuskaan, maailma olisi kosminen painajainen ja sen luoja kosminen Hitler.


Se ei ole lainkaan hindujen sanoma, vaan itse kristittyjen sanoma.

Älykkäät kristityt sanovat:

Epätoivoinen yritys pelastaa ihmiset Jumalalta.
Joten jopa älykkäät kristityt ymmärtävät sen. He ovat ihmisiä.
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen
Tässä, voitte itse lukea.

Älykkäät kristityt sanovat myös:

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen

Jumalan ikioma Auschwitz

On teoriassa mahdollista, että maailman tyhjästä luonut Jumala on luodessaan päättänyt, että osa luoduista joutuu lopulta ikuiseen kidutukseen. David Bentley Hartin mukaan sen sijaan ei ole edes teoriassa mahdollista, että sellainen Jumala olisi hyvä.

Jos yksikin luotu joutuisi lopulta ikuiseen tuskaan, maailma olisi kosminen painajainen ja sen luoja kosminen Hitler.

Hitleriä ja Jumalaa erottaisi lähinnä se, että Hitlerin masinoima holokausti kesti muutaman vuoden, mutta Jumalan ikioma Auschwitz olisi ikuinen.

Jumalan hyvyyden ja ikuisen helvetin välillä on ammottava ristiriita, jonka ratkaisemiseksi teologit ovat esittäneet monenlaisia selityksiä.

Tässä, voitte itse lukea.
Kyseessä on ihan kristittyjen uutislehti.

https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/toimittajalta-kristinusko-on-joko-jumalallinen-rakkaustarina-tai-kosminen-painajainen
Se on kirjoitettu tähän. Kirkko ja kaupunki -lehteen. He ovat ihmisiä. Harvinaisia aarteita jopa kristittyjen joukossa, he ovat aidosti ihmisiä.

Älykkäät kristityt sanovat myös:

Jos yksikin luotu joutuisi lopulta ikuiseen tuskaan, maailma olisi kosminen painajainen ja sen luoja kosminen Hitler.

Se on kirjoitettu tähän. Kirkko ja kaupunki -lehteen. He ovat ihmisiä, eivät kaktuksia. Harvinaisia aarteita jopa kristittyjen joukossa, he ovat aidosti ihmisiä ja ovat jälleen tulossa ihmisiksi.

Lue lisää

Jos yksikin luotu joutuisi lopulta ikuiseen tuskaan, maailma olisi kosminen painajainen ja sen luoja kosminen Hitler.

Se on kirjoitettu tähän. Kirkko ja kaupunki -lehteen. He ovat ihmisiä, eivät kaktuksia. Harvinaisia aarteita jopa kristittyjen joukossa, he ovat aidosti ihmisiä ja ovat jälleen tulossa ihmisiksi.

Anonyymi00050 kirjoitti:

Jos yksikin luotu joutuisi lopulta ikuiseen tuskaan, maailma olisi kosminen painajainen ja sen luoja kosminen Hitler.

Se on kirjoitettu tähän. Kirkko ja kaupunki -lehteen. He ovat ihmisiä, eivät kaktuksia. Harvinaisia aarteita jopa kristittyjen joukossa, he ovat aidosti ihmisiä ja ovat jälleen tulossa ihmisiksi.

Lue lisää

Karman laki on julma, jälleensyntyminen on julmaa, mutta ikuinen kidutus ei ole julmaa? Millä tasolla te oikeasti olette? Oletteko ihminen?

Toisin sanoen, jos ihminen karmansa takia kärsii tilapäisesti, vain kerran tai muutaman kerran maan päällä, se on mielestänne julmaa, mutta jos suurin osa koskaan eläneestä ihmiskunnasta kärsii ikuisesti helvetissä, se ei ole julmaa.

Jos edes yksi elävä olento joutuu kärsimään helvetissä ikuisesti, tai vaikka eläin tai lintu, sekin on julmaa.

Mitä edes sanoa siitä, että suurin osa koskaan eläneestä ihmiskunnasta kärsii ikuisessa helvetissä?

Ettekö ymmärrä, että sekoitatte hyvän ja pahan, Saatanan ja Jumalan käsitteet?

Anonyymi00051 kirjoitti:

Karman laki on julma, jälleensyntyminen on julmaa, mutta ikuinen kidutus ei ole julmaa? Millä tasolla te oikeasti olette? Oletteko ihminen?

Toisin sanoen, jos ihminen karmansa takia kärsii tilapäisesti, vain kerran tai muutaman kerran maan päällä, se on mielestänne julmaa, mutta jos suurin osa koskaan eläneestä ihmiskunnasta kärsii ikuisesti helvetissä, se ei ole julmaa.

Jos edes yksi elävä olento joutuu kärsimään helvetissä ikuisesti, tai vaikka eläin tai lintu, sekin on julmaa.

Mitä edes sanoa siitä, että suurin osa koskaan eläneestä ihmiskunnasta kärsii ikuisessa helvetissä?

Ettekö ymmärrä, että sekoitatte hyvän ja pahan, Saatanan ja Jumalan käsitteet?

Lue lisää

Karman laki on julma, jälleensyntyminen on julmaa, mutta ikuinen kidutus ei ole julmaa? Millä tasolla te oikeasti olette? Oletteko ihminen?

Toisin sanoen, jos ihminen karmansa takia kärsii tilapäisesti, vain kerran tai muutaman kerran maan päällä, se on mielestänne julmaa, mutta jos suurin osa koskaan eläneestä ihmiskunnasta kärsii ikuisesti helvetissä, se ei ole julmaa.

Anonyymi00052 kirjoitti:

Karman laki on julma, jälleensyntyminen on julmaa, mutta ikuinen kidutus ei ole julmaa? Millä tasolla te oikeasti olette? Oletteko ihminen?

Toisin sanoen, jos ihminen karmansa takia kärsii tilapäisesti, vain kerran tai muutaman kerran maan päällä, se on mielestänne julmaa, mutta jos suurin osa koskaan eläneestä ihmiskunnasta kärsii ikuisesti helvetissä, se ei ole julmaa.

Lue lisää

"Tämä tarkoittaa sitä, että karman lakiin uskovat uskonnot syyllistävät joka tapauksessa ihmistä, jota paha teko kohtaa"

PÄINVASTOIN, KARMAN LAIN MUKAAN HENKILÖ, JOKA EI AUTA APUA TARVITSEVAA HENKILÖÄ, JOS HÄN PYSTYY SIIHEN, SAA HUONOA KARMAA. EI OLE KENENKÄÄN ASIA, MIKSI JOKU ON HUONOSSA TILANTEESSA, ME KAIKKI OLEMME OLLEET HUONOSSA TILANTEESSA JOSSAIN VAIHEESSA.

Anonyymi00053 kirjoitti:

"Tämä tarkoittaa sitä, että karman lakiin uskovat uskonnot syyllistävät joka tapauksessa ihmistä, jota paha teko kohtaa"

PÄINVASTOIN, KARMAN LAIN MUKAAN HENKILÖ, JOKA EI AUTA APUA TARVITSEVAA HENKILÖÄ, JOS HÄN PYSTYY SIIHEN, SAA HUONOA KARMAA. EI OLE KENENKÄÄN ASIA, MIKSI JOKU ON HUONOSSA TILANTEESSA, ME KAIKKI OLEMME OLLEET HUONOSSA TILANTEESSA JOSSAIN VAIHEESSA.

Lue lisää

"Tämä tarkoittaa sitä, että karman lakiin uskovat uskonnot syyllistävät joka tapauksessa ihmistä, jota paha teko kohtaa"

OLET JÄRJETTÖMÄN TIETÄMÄTÖN, MUTTA VALEHTELET TAAS, KUKAAN TÄYSJÄRKINEN EI KOSKAAN SYYTTÄISI KETÄÄN KÄRSIVÄÄ, EI KOSKAAN, JOS HÄN TIETÄISI EDES VÄHÄN SIITÄ, MITEN KARMAN LAKI TOIMII.

Anonyymi00054 kirjoitti:

"Tämä tarkoittaa sitä, että karman lakiin uskovat uskonnot syyllistävät joka tapauksessa ihmistä, jota paha teko kohtaa"

OLET JÄRJETTÖMÄN TIETÄMÄTÖN, MUTTA VALEHTELET TAAS, KUKAAN TÄYSJÄRKINEN EI KOSKAAN SYYTTÄISI KETÄÄN KÄRSIVÄÄ, EI KOSKAAN, JOS HÄN TIETÄISI EDES VÄHÄN SIITÄ, MITEN KARMAN LAKI TOIMII.

Lue lisää

"Tämä tarkoittaa sitä, että karman lakiin uskovat uskonnot syyllistävät joka tapauksessa ihmistä, jota paha teko kohtaa"


KARMAN LAKI ON KAIKISSA MAAPALLON USKONNOISSA, MUTTA SIITÄ KÄYTETÄÄN ERI SANOJA, KARMAN LAKI ON MYÖS KRISTINUSKOSSA.

Anonyymi00055 kirjoitti:

"Tämä tarkoittaa sitä, että karman lakiin uskovat uskonnot syyllistävät joka tapauksessa ihmistä, jota paha teko kohtaa"


KARMAN LAKI ON KAIKISSA MAAPALLON USKONNOISSA, MUTTA SIITÄ KÄYTETÄÄN ERI SANOJA, KARMAN LAKI ON MYÖS KRISTINUSKOSSA.

Lue lisää

Mitä ihminen tekee, olipa se sitten fyysistä tai henkistä, sama energia tulee lopulta takaisin. Kultainen sääntö tekee meidät tietoisiksi teoistamme, jotta voimme pohtia lopputulosta ennen kuin ryhdymme mihinkään toimiin tai käytämme voimaa.

Älkää kohdelko toisia tavalla, jota itse pitäisitte loukkaavana. - Buddhalaisuus

Kaikessa tehkää toisille niin kuin toivotte heidän tekevän teille; sillä tämä on laki ja profeetat. - Kristinusko

Yksi sana, joka kiteyttää kaiken hyvän käytöksen perustan... rakastava ystävällisyys. Älä tee toisille sitä, mitä et halua tehdä itsellesi. - Konfutselaisuus

Älä tee toisille mitään sellaista, mitä et haluaisi heidän tekevän sinulle. - Hindulaisuus
Kukaan teistä ei todella usko, ennen kuin toivotte toisille sitä, mitä toivotte itsellenne. - Islam.

Älä tee lähimmäisellesi sitä, mikä on sinulle inhottavaa. Tämä on koko laki; kaikki muu on kommentointia. Menkää ja oppikaa se. - Juutalaisuus

Älä tee vääryyttä tai vihaa lähimmäistäsi. Sillä et tee vääryyttä hänelle, vaan itsellesi. - Pima-alkuperäiskansojen sananlasku

Älä tee toisille sitä, mikä on vahingollista itsellesi. - Zarathustralaisuus

Tarkastelemmepa siis tekojamme Newtonin lain, karman lain tai Kultaisen säännön kautta, johtopäätös tulee hyvin selväksi.

Alkuperäinen kristinusko on jakautunut 2000 vuoden aikana tuhansiksi eri haaraksi, joista eri haarat ovat haarautuneet edelleen eri haaroiksi jne.

Jokainen noista haaroista, väittävät, että juuri se haara (kultti) on ainoa ja oikea, missä julistajakin on.

Ja kaikki nämä eri lahkot taistelevat vihaisesti ja raivokkaasti keskenään oikeellisuudesta, vaikka ne kaikki edustavat jollain tavalla kristinuskoa.

Anonyymi00058 kirjoitti:

Alkuperäinen kristinusko on jakautunut 2000 vuoden aikana tuhansiksi eri haaraksi, joista eri haarat ovat haarautuneet edelleen eri haaroiksi jne.

Jokainen noista haaroista, väittävät, että juuri se haara (kultti) on ainoa ja oikea, missä julistajakin on.

Ja kaikki nämä eri lahkot taistelevat vihaisesti ja raivokkaasti keskenään oikeellisuudesta, vaikka ne kaikki edustavat jollain tavalla kristinuskoa.

Lue lisää

Kaksituhatta vuotta sitten syntyi yksi liike. Sen jälkeen tapahtui jotakin hämmästyttävää: se alkoi jakautua. Ja jakautua. Ja jakautua.

Vuosisatojen kuluessa yhdestä puusta kasvoi kokonainen metsä, jossa jokainen oksa vakuuttaa olevansa se alkuperäinen runko ja kaikki muut hieman väärään suuntaan kasvaneita versoja.

Jokaisella haaralla on oma karttansa, oma tulkintansa ja oma varmuutensa. Jokainen tietää, missä muut menivät harhaan. Jokainen löytää historiasta sen hetken, jolloin toinen oksa kuulemma putosi pois totuuden puusta.

Mielenkiintoista on, että mitä enemmän haaroja syntyy, sitä vahvemmin jokainen niistä voi olla varma olevansa juuri se ainoa oikea.

Syntyy erikoinen kilpailu: kaikki puhuvat samasta juuresta, lainaavat samoja kirjoituksia ja viittaavat samaan perustajaan, mutta silti onnistuvat vakuuttamaan toisensa siitä, että muut ovat ymmärtäneet kaiken väärin.

Välillä riita on niin voimakas, että ulkopuolinen voisi ihmetellä: jos kaikki väittävät puolustavansa samaa uskoa, miksi suurin taistelu käydään juuri saman perheen sisällä?

Ehkä uskonnollisten liikkeiden yksi inhimillisimmistä piirteistä onkin tämä: ihmiset eivät ainoastaan etsi totuutta, vaan he haluavat myös olla varmoja siitä, että juuri heidän löytämänsä polku on ainoa mahdollinen.

Ja mitä enemmän polkuja syntyy, sitä useampi kulkija pitää omaa polkuaan ainoana tienä.

Anonyymi00059 kirjoitti:

Kaksituhatta vuotta sitten syntyi yksi liike. Sen jälkeen tapahtui jotakin hämmästyttävää: se alkoi jakautua. Ja jakautua. Ja jakautua.

Vuosisatojen kuluessa yhdestä puusta kasvoi kokonainen metsä, jossa jokainen oksa vakuuttaa olevansa se alkuperäinen runko ja kaikki muut hieman väärään suuntaan kasvaneita versoja.

Jokaisella haaralla on oma karttansa, oma tulkintansa ja oma varmuutensa. Jokainen tietää, missä muut menivät harhaan. Jokainen löytää historiasta sen hetken, jolloin toinen oksa kuulemma putosi pois totuuden puusta.

Mielenkiintoista on, että mitä enemmän haaroja syntyy, sitä vahvemmin jokainen niistä voi olla varma olevansa juuri se ainoa oikea.

Syntyy erikoinen kilpailu: kaikki puhuvat samasta juuresta, lainaavat samoja kirjoituksia ja viittaavat samaan perustajaan, mutta silti onnistuvat vakuuttamaan toisensa siitä, että muut ovat ymmärtäneet kaiken väärin.

Välillä riita on niin voimakas, että ulkopuolinen voisi ihmetellä: jos kaikki väittävät puolustavansa samaa uskoa, miksi suurin taistelu käydään juuri saman perheen sisällä?

Ehkä uskonnollisten liikkeiden yksi inhimillisimmistä piirteistä onkin tämä: ihmiset eivät ainoastaan etsi totuutta, vaan he haluavat myös olla varmoja siitä, että juuri heidän löytämänsä polku on ainoa mahdollinen.

Ja mitä enemmän polkuja syntyy, sitä useampi kulkija pitää omaa polkuaan ainoana tienä.

Lue lisää

"Teillä on väärä oppi. Meillä on oikea." Siinä on yksi kristinuskonnollisten eri lahkojen kiistojen vanhimmista lauseista. Lyhyt, selkeä ja tehokas. Se ratkaisee kaiken ennen kuin keskustelu ehtii edes alkaa.

Erikoista on, että lause voidaan lausua saman perheen sisällä. Samoista kirjoituksista, Raamatusta, samoista historiallisista juurista ja samoista suurista kysymyksistä keskustellaan – mutta jokainen osapuoli katsoo naapuriaan ja sanoo: "Sinä olet ymmärtänyt tämän väärin."

Silloin yhteinen historia muuttuu riidan näyttämöksi. Sama alkuperä ei enää yhdistä, vaan siitä tulee syy erottautua. Sama kirja ei enää ole yhteinen pohja, vaan taistelukenttä, jossa jokainen etsii kohtaa, joka todistaa juuri oman tulkinnan oikeaksi.

Ja ehkä kaikkein kiinnostavinta on se, että varmuus kasvaa usein sitä mukaa, kun näkemykset eroavat. Mitä enemmän joku toinen ajattelee eri tavalla, sitä vahvemmin oma asema tuntuu oikealta.

Lopulta syntyy paradoksi: kaikki puolustavat totuutta, mutta jokainen määrittelee totuuden omasta kulmastaan.

Ja siinä keskellä seisoo tavallinen ihminen ihmetellen, kuinka monta kertaa yksi perhe voi jakautua ennen kuin kaikki vielä muistavat olevansa sukua.

Anonyymi00060 kirjoitti:

"Teillä on väärä oppi. Meillä on oikea." Siinä on yksi kristinuskonnollisten eri lahkojen kiistojen vanhimmista lauseista. Lyhyt, selkeä ja tehokas. Se ratkaisee kaiken ennen kuin keskustelu ehtii edes alkaa.

Erikoista on, että lause voidaan lausua saman perheen sisällä. Samoista kirjoituksista, Raamatusta, samoista historiallisista juurista ja samoista suurista kysymyksistä keskustellaan – mutta jokainen osapuoli katsoo naapuriaan ja sanoo: "Sinä olet ymmärtänyt tämän väärin."

Silloin yhteinen historia muuttuu riidan näyttämöksi. Sama alkuperä ei enää yhdistä, vaan siitä tulee syy erottautua. Sama kirja ei enää ole yhteinen pohja, vaan taistelukenttä, jossa jokainen etsii kohtaa, joka todistaa juuri oman tulkinnan oikeaksi.

Ja ehkä kaikkein kiinnostavinta on se, että varmuus kasvaa usein sitä mukaa, kun näkemykset eroavat. Mitä enemmän joku toinen ajattelee eri tavalla, sitä vahvemmin oma asema tuntuu oikealta.

Lopulta syntyy paradoksi: kaikki puolustavat totuutta, mutta jokainen määrittelee totuuden omasta kulmastaan.

Ja siinä keskellä seisoo tavallinen ihminen ihmetellen, kuinka monta kertaa yksi perhe voi jakautua ennen kuin kaikki vielä muistavat olevansa sukua.

Lue lisää

Kun oppi tarvitsee vihollisen, vihollinen löytyy aina. Ja jos yksi vihollinen ei riitä, tehdään siitä suurempi. Tehdään siitä näkymätön voima, joka liikkuu historian varjoissa, vaikuttaa tapahtumiin ja odottaa kärsivällisesti sopivaa hetkeä. Silloin maailma ei enää ole paikka, jossa ihmiset tekevät päätöksiä, erehtyvät, oppivat ja riitelevät keskenään. Maailmasta tulee näyttämö, jossa jokaisen kulissin takana uskotaan olevan sama ohjaaja.

Saatana on kätevä selitys. Hän ei tarvitse kasvoja, koska kasvottomuus tekee hänestä täydellisen. Jos jotain tapahtuu, hän voi olla siellä. Jos mitään ei tapahdu, hän voi olla vielä ovelammin piilossa. Hän on selitys, jota ei tarvitse koskaan kohdata todellisuuden testeissä, koska jokainen vastaväite voidaan kääntää uudeksi todisteeksi.

Jos joku hyväksyy jotain uutta, Saatana eksyttää. Jos joku vastustaa muutosta, hän voi olla ylpeä. Jos joku puhuu rauhasta, taustalla voi olla petos. Jos joku varoittaa vaarasta, ehkä hänkin on vain osa suurempaa suunnitelmaa.

Kun tällainen ajattelu kasvaa tarpeeksi suureksi, maailmasta tulee salapoliisiromaani, jossa syyllinen on jo tiedossa ennen kuin tutkinta alkaa.

Sama tapahtuu Antikristuksen kanssa. Ensin asetetaan hahmo valmiiksi. Sitten alkaa etsintä. Kuka sopii rooliin? Kuka on riittävän vaikutusvaltainen? Kuka puhuu tarpeeksi kauniisti? Kuka rakentaa yhteyksiä? Kuka näyttää ulospäin hyvältä?

Ja kun sopiva henkilö tai instituutio löytyy, jokainen yksityiskohta alkaa saada uuden merkityksen. Yksi lause muuttuu vihjeeksi. Yksi ele muuttuu symboliksi. Yksi tapahtuma muuttuu todisteeksi.

Ongelma ei ole siinä, että ihmiset kysyvät vaikeita kysymyksiä. Kriittinen ajattelu on arvokasta. Ongelma syntyy silloin, kun vastaus päätetään ennen kysymystä.

Silloin tutkiminen muuttuu metsästykseksi.

Metsästäjä ei enää kysy: "Mitä tässä oikeasti tapahtuu?"

Hän kysyy: "Miten saan tämän sopimaan siihen, minkä jo tiedän?"

Ja siinä vaiheessa jopa hyvä ihminen voi muuttua pelkäksi merkiksi omassa tarinassa. Hän ei enää ole henkilö, jolla on ajatuksia, historia ja motiivit. Hänestä tulee symboli. Hänestä tulee palanen suuresta kertomuksesta, jossa roolit on jaettu ennen kuin näyttelijät edes astuvat lavalle.

Ehkä kaikkein ironisinta on se, että kun Saatanaa ja Antikristusta etsitään kaikkialta, ihminen voi unohtaa yhden vaikeimman paikan katsoa: itseensä.

On helppo löytää ylpeyttä toisista ja sokeutta toisista ryhmistä. On helppo nähdä eksytys naapurin ajatuksissa. Vaikeampaa on kysyä, voisiko oma varmuus joskus olla niin suuri, ettei enää kuule mitään, mikä häiritsee sitä.

Ehkä suurin vaara ei olekaan siinä, että ihminen ei tunnista pahaa.

Ehkä suurin vaara on siinä, että hän löytää pahaa niin paljon muista, ettei enää huomaa, mitä pelko, viha ja epäluulo tekevät hänen omalle sydämelleen.

Sillä joskus vihollisen etsiminen voi muuttua tärkeämmäksi kuin hyvyyden rakentaminen.

Ja silloin ihminen voi viettää koko elämänsä taistellen pimeyttä vastaan – huomaamatta, että oma varjo kulkee koko ajan mukana.

Anonyymi00061 kirjoitti:

Kun oppi tarvitsee vihollisen, vihollinen löytyy aina. Ja jos yksi vihollinen ei riitä, tehdään siitä suurempi. Tehdään siitä näkymätön voima, joka liikkuu historian varjoissa, vaikuttaa tapahtumiin ja odottaa kärsivällisesti sopivaa hetkeä. Silloin maailma ei enää ole paikka, jossa ihmiset tekevät päätöksiä, erehtyvät, oppivat ja riitelevät keskenään. Maailmasta tulee näyttämö, jossa jokaisen kulissin takana uskotaan olevan sama ohjaaja.

Saatana on kätevä selitys. Hän ei tarvitse kasvoja, koska kasvottomuus tekee hänestä täydellisen. Jos jotain tapahtuu, hän voi olla siellä. Jos mitään ei tapahdu, hän voi olla vielä ovelammin piilossa. Hän on selitys, jota ei tarvitse koskaan kohdata todellisuuden testeissä, koska jokainen vastaväite voidaan kääntää uudeksi todisteeksi.

Jos joku hyväksyy jotain uutta, Saatana eksyttää. Jos joku vastustaa muutosta, hän voi olla ylpeä. Jos joku puhuu rauhasta, taustalla voi olla petos. Jos joku varoittaa vaarasta, ehkä hänkin on vain osa suurempaa suunnitelmaa.

Kun tällainen ajattelu kasvaa tarpeeksi suureksi, maailmasta tulee salapoliisiromaani, jossa syyllinen on jo tiedossa ennen kuin tutkinta alkaa.

Sama tapahtuu Antikristuksen kanssa. Ensin asetetaan hahmo valmiiksi. Sitten alkaa etsintä. Kuka sopii rooliin? Kuka on riittävän vaikutusvaltainen? Kuka puhuu tarpeeksi kauniisti? Kuka rakentaa yhteyksiä? Kuka näyttää ulospäin hyvältä?

Ja kun sopiva henkilö tai instituutio löytyy, jokainen yksityiskohta alkaa saada uuden merkityksen. Yksi lause muuttuu vihjeeksi. Yksi ele muuttuu symboliksi. Yksi tapahtuma muuttuu todisteeksi.

Ongelma ei ole siinä, että ihmiset kysyvät vaikeita kysymyksiä. Kriittinen ajattelu on arvokasta. Ongelma syntyy silloin, kun vastaus päätetään ennen kysymystä.

Silloin tutkiminen muuttuu metsästykseksi.

Metsästäjä ei enää kysy: "Mitä tässä oikeasti tapahtuu?"

Hän kysyy: "Miten saan tämän sopimaan siihen, minkä jo tiedän?"

Ja siinä vaiheessa jopa hyvä ihminen voi muuttua pelkäksi merkiksi omassa tarinassa. Hän ei enää ole henkilö, jolla on ajatuksia, historia ja motiivit. Hänestä tulee symboli. Hänestä tulee palanen suuresta kertomuksesta, jossa roolit on jaettu ennen kuin näyttelijät edes astuvat lavalle.

Ehkä kaikkein ironisinta on se, että kun Saatanaa ja Antikristusta etsitään kaikkialta, ihminen voi unohtaa yhden vaikeimman paikan katsoa: itseensä.

On helppo löytää ylpeyttä toisista ja sokeutta toisista ryhmistä. On helppo nähdä eksytys naapurin ajatuksissa. Vaikeampaa on kysyä, voisiko oma varmuus joskus olla niin suuri, ettei enää kuule mitään, mikä häiritsee sitä.

Ehkä suurin vaara ei olekaan siinä, että ihminen ei tunnista pahaa.

Ehkä suurin vaara on siinä, että hän löytää pahaa niin paljon muista, ettei enää huomaa, mitä pelko, viha ja epäluulo tekevät hänen omalle sydämelleen.

Sillä joskus vihollisen etsiminen voi muuttua tärkeämmäksi kuin hyvyyden rakentaminen.

Ja silloin ihminen voi viettää koko elämänsä taistellen pimeyttä vastaan – huomaamatta, että oma varjo kulkee koko ajan mukana.

Lue lisää

https://www.youtube.com/watch?v=0zMRMK0DzVE

Mind: We Have Met the Enemy
Mieli: Olemme tavanneet vihollisen

Anonyymi00062 kirjoitti:

https://www.youtube.com/watch?v=0zMRMK0DzVE

Mind: We Have Met the Enemy
Mieli: Olemme tavanneet vihollisen

Lue lisää

Mielesi on oma henkilökohtainen paholaisesi.


Vihollisesi on oma mielesi, ei mikään ulkoinen saatana; itse asiassa mielesi on oma henkilökohtainen saatana.

Anonyymi00063 kirjoitti:

Mielesi on oma henkilökohtainen paholaisesi.


Vihollisesi on oma mielesi, ei mikään ulkoinen saatana; itse asiassa mielesi on oma henkilökohtainen saatana.

Lue lisää

Palautetaan.

Poistettu:
Kun vasara muuttuu maailmankuvaksi

Palautettu!

Anonyymi00064 kirjoitti:

Palautetaan.

Poistettu:
Kun vasara muuttuu maailmankuvaksi

Palautettu!

Mitä kirkko on tehnyt Suomen kansalle!
https://www.youtube.com/watch?v=PJUt90TZtNY

Anonyymi00065 kirjoitti:

Mitä kirkko on tehnyt Suomen kansalle!
https://www.youtube.com/watch?v=PJUt90TZtNY

Lue lisää

Vatikaani pyrki lisäämään omaa valta-asemaansa ja vaikutusvaltaansa levittämällä kristinuskoa. Se rahoitti ristiretkeläisarmeijoita, jotka pakottivat aseellisesti eri kansoja ottamaan kristinuskon uudeksi valtauskonnokseen.

Lähes tuhat vuotta sitten Vatikaanin armeija rantautui Suomeen ja alkoi pakottaa suomalaisia luopumaan omista luonnonuskonnoistaan ja korvaamaan ne kristinuskolla. Tästä seurasi valtava verilöyly, jonka seurauksena suuri osa Suomen väestöstä tapettiin, koska kirkko piti suomalaisten luonnonuskontoja pakanallisina ja demonisina.

Tämän vuoksi myös suomalaisten pyhiä paikkoja, kuten temppeleitä, tuhottiin maantasalle, ja niiden päälle rakennettiin monesti kirkkoja. Myös shamaaneja ja muita tietäjiä alettiin vainota kirkon toimesta. Vanhojen suomalaisten luonnonuskontojen harjoittajia pidettiin esimerkiksi noitina tai saatanan palvelijoina.

Vatikaanin mukaan kyseessä ei kuitenkaan ollut kulttuurinen hävitys, vaan pikemminkin sielujen pelastus. Suomalaisten muinaisuskontojen poistaminen nähtiin heidän mielestään jumalallisena velvollisuutena. Tämä johti siihen, että suomalaisten historiallinen muisti omasta alkuperästään ja muinaiskulttuuristaan katkesi. Suomalaisten muinainen hengellinen järjestelmä ja sen symboliikka tuhottiin, ja ne sulautettiin pakottaen kirkon kristillisiin muotteihin. Joitakin pieniä rippeitä tästä järjestelmästä kuitenkin säilyi esimerkiksi vanhoissa kansanlauluissa, joita Kalevala myöhemmin tallensi.

Seuraavaksi haluan käsitellä sitä, kuinka muinaiskulttuurien ja alkuperäiskansojen tuhoaminen on ikivanha ja paljon käytetty kansojen hallintakeino. Kun väestö menettää yhteyden omaan alkuperäänsä, sitä on myös paljon helpompi hallita. Ihmiset eivät enää tiedä, keitä he todellisuudessa ovat. Uskottelemalla esimerkiksi suomalaisille, ettei meillä ole ollut minkäänlaista kehittynyttä muinaiskulttuuria, meiltä poistuu yhteenkuuluvuuden tunne sekä syvällinen tunneside omaa kotipaikkaamme kohtaan. Tämä johtaa siihen, ettei meillä enää ole yhtä suurta kiinnostusta puolustaa kotipaikkaamme, koska emme enää koe siihen yhtä vahvaa yhteyttä.
https://www.youtube.com/watch?v=PJUt90TZtNY

Anonyymi00066 kirjoitti:

Vatikaani pyrki lisäämään omaa valta-asemaansa ja vaikutusvaltaansa levittämällä kristinuskoa. Se rahoitti ristiretkeläisarmeijoita, jotka pakottivat aseellisesti eri kansoja ottamaan kristinuskon uudeksi valtauskonnokseen.

Lähes tuhat vuotta sitten Vatikaanin armeija rantautui Suomeen ja alkoi pakottaa suomalaisia luopumaan omista luonnonuskonnoistaan ja korvaamaan ne kristinuskolla. Tästä seurasi valtava verilöyly, jonka seurauksena suuri osa Suomen väestöstä tapettiin, koska kirkko piti suomalaisten luonnonuskontoja pakanallisina ja demonisina.

Tämän vuoksi myös suomalaisten pyhiä paikkoja, kuten temppeleitä, tuhottiin maantasalle, ja niiden päälle rakennettiin monesti kirkkoja. Myös shamaaneja ja muita tietäjiä alettiin vainota kirkon toimesta. Vanhojen suomalaisten luonnonuskontojen harjoittajia pidettiin esimerkiksi noitina tai saatanan palvelijoina.

Vatikaanin mukaan kyseessä ei kuitenkaan ollut kulttuurinen hävitys, vaan pikemminkin sielujen pelastus. Suomalaisten muinaisuskontojen poistaminen nähtiin heidän mielestään jumalallisena velvollisuutena. Tämä johti siihen, että suomalaisten historiallinen muisti omasta alkuperästään ja muinaiskulttuuristaan katkesi. Suomalaisten muinainen hengellinen järjestelmä ja sen symboliikka tuhottiin, ja ne sulautettiin pakottaen kirkon kristillisiin muotteihin. Joitakin pieniä rippeitä tästä järjestelmästä kuitenkin säilyi esimerkiksi vanhoissa kansanlauluissa, joita Kalevala myöhemmin tallensi.

Seuraavaksi haluan käsitellä sitä, kuinka muinaiskulttuurien ja alkuperäiskansojen tuhoaminen on ikivanha ja paljon käytetty kansojen hallintakeino. Kun väestö menettää yhteyden omaan alkuperäänsä, sitä on myös paljon helpompi hallita. Ihmiset eivät enää tiedä, keitä he todellisuudessa ovat. Uskottelemalla esimerkiksi suomalaisille, ettei meillä ole ollut minkäänlaista kehittynyttä muinaiskulttuuria, meiltä poistuu yhteenkuuluvuuden tunne sekä syvällinen tunneside omaa kotipaikkaamme kohtaan. Tämä johtaa siihen, ettei meillä enää ole yhtä suurta kiinnostusta puolustaa kotipaikkaamme, koska emme enää koe siihen yhtä vahvaa yhteyttä.
https://www.youtube.com/watch?v=PJUt90TZtNY

Lue lisää

https://www.youtube.com/watch?v=PJUt90TZtNY

Anonyymi00066 kirjoitti:

Vatikaani pyrki lisäämään omaa valta-asemaansa ja vaikutusvaltaansa levittämällä kristinuskoa. Se rahoitti ristiretkeläisarmeijoita, jotka pakottivat aseellisesti eri kansoja ottamaan kristinuskon uudeksi valtauskonnokseen.

Lähes tuhat vuotta sitten Vatikaanin armeija rantautui Suomeen ja alkoi pakottaa suomalaisia luopumaan omista luonnonuskonnoistaan ja korvaamaan ne kristinuskolla. Tästä seurasi valtava verilöyly, jonka seurauksena suuri osa Suomen väestöstä tapettiin, koska kirkko piti suomalaisten luonnonuskontoja pakanallisina ja demonisina.

Tämän vuoksi myös suomalaisten pyhiä paikkoja, kuten temppeleitä, tuhottiin maantasalle, ja niiden päälle rakennettiin monesti kirkkoja. Myös shamaaneja ja muita tietäjiä alettiin vainota kirkon toimesta. Vanhojen suomalaisten luonnonuskontojen harjoittajia pidettiin esimerkiksi noitina tai saatanan palvelijoina.

Vatikaanin mukaan kyseessä ei kuitenkaan ollut kulttuurinen hävitys, vaan pikemminkin sielujen pelastus. Suomalaisten muinaisuskontojen poistaminen nähtiin heidän mielestään jumalallisena velvollisuutena. Tämä johti siihen, että suomalaisten historiallinen muisti omasta alkuperästään ja muinaiskulttuuristaan katkesi. Suomalaisten muinainen hengellinen järjestelmä ja sen symboliikka tuhottiin, ja ne sulautettiin pakottaen kirkon kristillisiin muotteihin. Joitakin pieniä rippeitä tästä järjestelmästä kuitenkin säilyi esimerkiksi vanhoissa kansanlauluissa, joita Kalevala myöhemmin tallensi.

Seuraavaksi haluan käsitellä sitä, kuinka muinaiskulttuurien ja alkuperäiskansojen tuhoaminen on ikivanha ja paljon käytetty kansojen hallintakeino. Kun väestö menettää yhteyden omaan alkuperäänsä, sitä on myös paljon helpompi hallita. Ihmiset eivät enää tiedä, keitä he todellisuudessa ovat. Uskottelemalla esimerkiksi suomalaisille, ettei meillä ole ollut minkäänlaista kehittynyttä muinaiskulttuuria, meiltä poistuu yhteenkuuluvuuden tunne sekä syvällinen tunneside omaa kotipaikkaamme kohtaan. Tämä johtaa siihen, ettei meillä enää ole yhtä suurta kiinnostusta puolustaa kotipaikkaamme, koska emme enää koe siihen yhtä vahvaa yhteyttä.
https://www.youtube.com/watch?v=PJUt90TZtNY

Lue lisää

Lähes tuhat vuotta sitten Vatikaanin armeija rantautui Suomeen ja alkoi pakottaa suomalaisia luopumaan omista luonnonuskonnoistaan ja korvaamaan ne kristinuskolla. Tästä seurasi valtava verilöyly, jonka seurauksena suuri osa Suomen väestöstä tapettiin, koska kirkko piti suomalaisten luonnonuskontoja pakanallisina ja demonisina.
https://www.youtube.com/watch?v=PJUt90TZtNY

Anonyymi00068 kirjoitti:

Lähes tuhat vuotta sitten Vatikaanin armeija rantautui Suomeen ja alkoi pakottaa suomalaisia luopumaan omista luonnonuskonnoistaan ja korvaamaan ne kristinuskolla. Tästä seurasi valtava verilöyly, jonka seurauksena suuri osa Suomen väestöstä tapettiin, koska kirkko piti suomalaisten luonnonuskontoja pakanallisina ja demonisina.
https://www.youtube.com/watch?v=PJUt90TZtNY

Lue lisää

Ilman kristinuskon invaasiota Suomen väestö olisi moninkertainen nykyiseen verrattuna, kristinuskon ansiosta väestö on vähentynyt. Pitäisikö olla siitä kiitollisia?

Anonyymi00069 kirjoitti:

Ilman kristinuskon invaasiota Suomen väestö olisi moninkertainen nykyiseen verrattuna, kristinuskon ansiosta väestö on vähentynyt. Pitäisikö olla siitä kiitollisia?

Maamme rikas muinainen perintö on tuhottu, mikä sääli, kaikki olisi ollut niin paljon paremmin, jos rikas muinainen kulttuuriperintömme olisi säilytetty!

Anonyymi00070 kirjoitti:

Maamme rikas muinainen perintö on tuhottu, mikä sääli, kaikki olisi ollut niin paljon paremmin, jos rikas muinainen kulttuuriperintömme olisi säilytetty!

Suomen muinainen kulttuuriperinne on kuin syvä metsä, jonka juuret ulottuvat kauas menneisyyteen. Se kertoo kansasta, joka eli vahvassa yhteydessä luontoon, vuodenaikojen kiertoon ja ympäröivän maailman näkymättömiin voimiin. Muinaissuomalaiset näkivät metsät, vedet, taivaan ja maan elävinä kokonaisuuksina, joissa jokaisella paikalla ja olennolla oli oma merkityksensä.

Tämä rikas perintö säilyi sukupolvien ajan runoissa, tarinoissa ja tavoissa. Kalevalainen runolaulu kantoi mukanaan muinaista viisautta, jossa sankarit, jumalat, luonnonhenget ja esi-isien muistot liittyivät yhteen suureksi kertomukseksi elämästä ja maailmasta. Tietäjät ja runonlaulajat välittivät sanojen voimaa ja sukupolvien kokemusta eteenpäin.

Muinaissuomalaisessa maailmankuvassa luonto ei ollut vain ihmisen ympäristö, vaan pyhä kumppani. Metsällä oli oma valtiaansa, vesillä omat voimansa. Ihminen eli osana suurempaa kokonaisuutta ja oppi kunnioittamaan luonnon rytmejä sekä sen salaperäisiä voimia.

Suomen muinaiskulttuuri on arvokas aarre, joka muistuttaa meitä siitä, kuinka syvä yhteys ihmisellä voi olla omaan maahan, historiaan ja ympäröivään luontoon. Sen tarinat, uskomukset ja perinteet muodostavat ainutlaatuisen kulttuuriperinnön. Menneisyyden äänet tuhottiin kristinuskon tulon takia, mutta ne kaikuvat yhä metsien hiljaisuudessa, vanhoissa runoissa ja kansan muistissa.

Anonyymi00071 kirjoitti:

Suomen muinainen kulttuuriperinne on kuin syvä metsä, jonka juuret ulottuvat kauas menneisyyteen. Se kertoo kansasta, joka eli vahvassa yhteydessä luontoon, vuodenaikojen kiertoon ja ympäröivän maailman näkymättömiin voimiin. Muinaissuomalaiset näkivät metsät, vedet, taivaan ja maan elävinä kokonaisuuksina, joissa jokaisella paikalla ja olennolla oli oma merkityksensä.

Tämä rikas perintö säilyi sukupolvien ajan runoissa, tarinoissa ja tavoissa. Kalevalainen runolaulu kantoi mukanaan muinaista viisautta, jossa sankarit, jumalat, luonnonhenget ja esi-isien muistot liittyivät yhteen suureksi kertomukseksi elämästä ja maailmasta. Tietäjät ja runonlaulajat välittivät sanojen voimaa ja sukupolvien kokemusta eteenpäin.

Muinaissuomalaisessa maailmankuvassa luonto ei ollut vain ihmisen ympäristö, vaan pyhä kumppani. Metsällä oli oma valtiaansa, vesillä omat voimansa. Ihminen eli osana suurempaa kokonaisuutta ja oppi kunnioittamaan luonnon rytmejä sekä sen salaperäisiä voimia.

Suomen muinaiskulttuuri on arvokas aarre, joka muistuttaa meitä siitä, kuinka syvä yhteys ihmisellä voi olla omaan maahan, historiaan ja ympäröivään luontoon. Sen tarinat, uskomukset ja perinteet muodostavat ainutlaatuisen kulttuuriperinnön. Menneisyyden äänet tuhottiin kristinuskon tulon takia, mutta ne kaikuvat yhä metsien hiljaisuudessa, vanhoissa runoissa ja kansan muistissa.

Lue lisää

Paljon muinaista kulttuuriperintöä on kadonnut. Suomessa kristinuskon pakkoinvaasio miekalla, muuttivat vanhoja uskomuksia ja tapoja, ja osa muinaisista rituaaleista, tarinoista ja tiedoista hävisi kokonaan ajan kuluessa. Samalla jotakin myös säilyi: esimerkiksi runolauluperinne, kansanrunot, paikannimet, arkeologiset löydöt ja monet kansanperinteen muodot välittävät edelleen yhteyksiä menneisyyteen.

Anonyymi00072 kirjoitti:

Paljon muinaista kulttuuriperintöä on kadonnut. Suomessa kristinuskon pakkoinvaasio miekalla, muuttivat vanhoja uskomuksia ja tapoja, ja osa muinaisista rituaaleista, tarinoista ja tiedoista hävisi kokonaan ajan kuluessa. Samalla jotakin myös säilyi: esimerkiksi runolauluperinne, kansanrunot, paikannimet, arkeologiset löydöt ja monet kansanperinteen muodot välittävät edelleen yhteyksiä menneisyyteen.

Lue lisää

On sääli, että suuri osa vanhoista tavoista, tarinoista ja maailmankuvasta ei ole säilynyt meidän päiviimme asti. Ne olisivat voineet tarjota vielä syvemmän yhteyden luontoon ja oman kansamme pitkään historiaan.

Anonyymi00073 kirjoitti:

On sääli, että suuri osa vanhoista tavoista, tarinoista ja maailmankuvasta ei ole säilynyt meidän päiviimme asti. Ne olisivat voineet tarjota vielä syvemmän yhteyden luontoon ja oman kansamme pitkään historiaan.

Lue lisää

Menneisyyden viisautta voidaan enää vaalia tutkimalla, opettamalla ja kunnioittamalla niitä perinteitä, Näin esi-isien jättämä perintö voi jatkaa elämäänsä - ehkä!

Anonyymi00074 kirjoitti:

Menneisyyden viisautta voidaan enää vaalia tutkimalla, opettamalla ja kunnioittamalla niitä perinteitä, Näin esi-isien jättämä perintö voi jatkaa elämäänsä - ehkä!

Oi Suomen maa, ikivanhojen metsien ja hiljaisten järvien maa, kuinka syvät ovatkaan juuresi menneisyyden mullassa. Kauan sitten esi-isämme kulkivat näillä poluilla, kuuntelivat metsän kuiskauksia, kunnioittivat veden väkeä ja katsoivat tähtitaivasta ihmetellen maailman suurta salaisuutta.

Paljon on ajan virta vienyt mukanaan. Vanhojen runonlaulajien äänet ovat hiljentyneet, monet muinaiset tavat ovat vaipuneet unohduksiin ja osa esi-isiemme viisaudesta on kadonnut vuosisatojen varjoihin. On haikeaa ajatella, kuinka paljon tarinoita, lauluja ja muistoja olisi voinut säilyä, jos ne olisivat kulkeneet katkeamattomana perintönä sukupolvelta toiselle.

Silti muinainen perintömme ei ole vielä kokonaan kadonnut. Se elää vielä kielen sanoissa, kansanrunoissa, vanhoissa tarinoissa ja siinä tavassa, jolla suomalainen katsoo metsää, järveä ja vuodenaikojen vaihtelua. Menneisyyden kaiku kuuluu yhä hiljaisissa hetkissä, luonnon äärellä ja niissä kertomuksissa, jotka ovat säilyneet kansamme muistissa.

Kunnioittakaamme siis sitä perintöä, joka meille on annettu. Vaalikaamme vanhoja tarinoita, tutkikaamme esi-isiemme elämää ja antakaamme muinaisen viisauden löytää paikkansa nykyajassa. Sillä kansa, joka tuntee juurensa, voi nähdä kauemmas tulevaisuuteen.

Suomen muinainen perintö on kuin ikivanha honka: vaikka monet oksat ovat ajan myrskyissä katkenneet, sen juuret elävät edelleen syvällä maan povessa.

Oi Suomen maa!

Anonyymi00075 kirjoitti:

Oi Suomen maa, ikivanhojen metsien ja hiljaisten järvien maa, kuinka syvät ovatkaan juuresi menneisyyden mullassa. Kauan sitten esi-isämme kulkivat näillä poluilla, kuuntelivat metsän kuiskauksia, kunnioittivat veden väkeä ja katsoivat tähtitaivasta ihmetellen maailman suurta salaisuutta.

Paljon on ajan virta vienyt mukanaan. Vanhojen runonlaulajien äänet ovat hiljentyneet, monet muinaiset tavat ovat vaipuneet unohduksiin ja osa esi-isiemme viisaudesta on kadonnut vuosisatojen varjoihin. On haikeaa ajatella, kuinka paljon tarinoita, lauluja ja muistoja olisi voinut säilyä, jos ne olisivat kulkeneet katkeamattomana perintönä sukupolvelta toiselle.

Silti muinainen perintömme ei ole vielä kokonaan kadonnut. Se elää vielä kielen sanoissa, kansanrunoissa, vanhoissa tarinoissa ja siinä tavassa, jolla suomalainen katsoo metsää, järveä ja vuodenaikojen vaihtelua. Menneisyyden kaiku kuuluu yhä hiljaisissa hetkissä, luonnon äärellä ja niissä kertomuksissa, jotka ovat säilyneet kansamme muistissa.

Kunnioittakaamme siis sitä perintöä, joka meille on annettu. Vaalikaamme vanhoja tarinoita, tutkikaamme esi-isiemme elämää ja antakaamme muinaisen viisauden löytää paikkansa nykyajassa. Sillä kansa, joka tuntee juurensa, voi nähdä kauemmas tulevaisuuteen.

Suomen muinainen perintö on kuin ikivanha honka: vaikka monet oksat ovat ajan myrskyissä katkenneet, sen juuret elävät edelleen syvällä maan povessa.

Oi Suomen maa!

Lue lisää

Oi Suomen maa, rakas maani, herää muinaisen perintösi aamunkoittoon. Anna jälleen kuulua vanhojen metsien humina, järvien hiljainen laulu ja esi-isien tarinoiden kaiku. Sinun maaperäsi kätkee vuosisatojen muiston, sukupolvien unelmat ja niiden ihmisten jäljet, jotka elivät yhteydessä luontoon ja kunnioittivat ympäröivän maailman pyhyyttä.

Herää, maamme, ja muista juuresi. Anna muinaisten runojen, laulujen ja viisauksien löytää uusi elämä kansasi sydämissä. Älä anna menneisyyden äänten hukkua vieraan pakotettuun uskontoon, joka tuotiin maahaame miekalla, vaan kanna niitä mukanasi tulevaisuuteen. Sillä kansa, joka tuntee oman historiansa ja vaalii kulttuurinsa aarteita, säilyttää yhteyden itseensä.

Suomi, ikivanhojen metsien ja kirkkaiden vesien maa, kulje eteenpäin ylpeänä omasta perinnöstäsi. Muinainen viisaus, luonnon kunnioitus ja sukupolvien muistot voivat edelleen valaista tietä kuin aamun ensimmäinen valo pimeän yön jälkeen.

Anonyymi00076 kirjoitti:

Oi Suomen maa, rakas maani, herää muinaisen perintösi aamunkoittoon. Anna jälleen kuulua vanhojen metsien humina, järvien hiljainen laulu ja esi-isien tarinoiden kaiku. Sinun maaperäsi kätkee vuosisatojen muiston, sukupolvien unelmat ja niiden ihmisten jäljet, jotka elivät yhteydessä luontoon ja kunnioittivat ympäröivän maailman pyhyyttä.

Herää, maamme, ja muista juuresi. Anna muinaisten runojen, laulujen ja viisauksien löytää uusi elämä kansasi sydämissä. Älä anna menneisyyden äänten hukkua vieraan pakotettuun uskontoon, joka tuotiin maahaame miekalla, vaan kanna niitä mukanasi tulevaisuuteen. Sillä kansa, joka tuntee oman historiansa ja vaalii kulttuurinsa aarteita, säilyttää yhteyden itseensä.

Suomi, ikivanhojen metsien ja kirkkaiden vesien maa, kulje eteenpäin ylpeänä omasta perinnöstäsi. Muinainen viisaus, luonnon kunnioitus ja sukupolvien muistot voivat edelleen valaista tietä kuin aamun ensimmäinen valo pimeän yön jälkeen.

Lue lisää

Älä anna menneisyyden äänten hukkua ajan kulkuun tai niiden muistojen kadota, jotka syntyivät ennen suuria muutoksia, enne pakotettua kristinuskoa. Kanna mukanasi esi-isien tarinoita, vanhoja lauluja ja luonnon kunnioittamisen perintöä, jotta ne voivat elää myös tulevaisuuden sukupolvissa. Muista niitä aikoja, jolloin vanhat uskomukset kohtasivat uuden maailmanjärjestyksen, ja vaali sitä kulttuurista rikkautta, joka on säilynyt näiden vuosisatojen halki.

Anonyymi00077 kirjoitti:

Älä anna menneisyyden äänten hukkua ajan kulkuun tai niiden muistojen kadota, jotka syntyivät ennen suuria muutoksia, enne pakotettua kristinuskoa. Kanna mukanasi esi-isien tarinoita, vanhoja lauluja ja luonnon kunnioittamisen perintöä, jotta ne voivat elää myös tulevaisuuden sukupolvissa. Muista niitä aikoja, jolloin vanhat uskomukset kohtasivat uuden maailmanjärjestyksen, ja vaali sitä kulttuurista rikkautta, joka on säilynyt näiden vuosisatojen halki.

Lue lisää

Tästä seurasi valtava verilöyly, jonka seurauksena suuri osa Suomen väestöstä tapettiin, koska kirkko piti suomalaisten luonnonuskontoja pakanallisina ja demonisina.
https://www.youtube.com/watch?v=PJUt90TZtNY