läheisen menetys ja itkemättömyys

Tuossa pari viikkoa sitten muuten virkeä ja hyvä vointinen isoäitini yllättäen sai aamulla kuumeen ja iltapäivällä menehtyi. Kuolinsyynä oli munuaismyrkytys.

Olin asunut lapsesta lähtien isoäitini ja äitini kanssa, kävimme isoäitini luona viikonloppuisin, lomin ja vapaa-ajoin.

Hän sairastui tuossa 9 vuotta sitten dementia-alzheimeriin ja se muutti häntä, meitä kaikkia. Muistot tulivat entistä tärkeämmiksi.

Hän pyysi minua usein käymään luonaan, jäämään sinne. Mutta minulle oli tullut astma ja liiallinen lääkitys & homeinen talo aiheuttivat hengitystieoireita ja käynnit vähenivät. Mutta soitin päivittäin tai hän minulle. Hänellä oli tunteet pinnassa ja joka ikinen kerta syytin itseäni loukkaavista sanoista, vaikka hän suri edesmenneitä, jotka ei liittyneet periaatteessa puheisiini lainkaan.

Hän sairastui noro-virukseen 3 vuotta sitten ja laitoshoitokierre oli valmis. Kävin vanhain - ja hoitokodissa hänen luonaan - vain 2 kertaa kummassakin. Toiset lapsenlapset ei käyneet, heillä oli oma elämänsä ja perheensä.
Minun käynnit olivat rajattuja, vain invataksin kautta, sillä 3 vuotta sitten heikkeni liikuntakyky leikkauksen takia.

Hän välitti kovasti lapsistaan ja lapsenlapsistaan. Kyllä kovasti rukoilin hänelle jaksamista ja tein kortteja, joita hän tykkäsi katsella. Näkö oli hyvä.

Ja taas syytin itseäni laiminlyönnistä, että vaikka liikkuminen oli hankalaa vanhainkodin ahtaissa tiloissa pyörätuolilla, olisin voinut käydä useammin... Äitini mielestä se oli turhaa syytöstä.

Mutta itseään on niin valtavan helppo syyttää; luonaan käymättömyys, itkuisuutensa, ettei dementia-alzheimeria huomattu ajoissa... Ja toisia kyllä kehuin, ihan aiheesta kuinka he jaksoivat käydä usein luonaan, uskoin toisten lapsenlapsien muistelevan joka päivä mummoaan niinkuin minäkin tein. En tiedä sitten muistelivatko... Muistelin hyviä hetkiä, eihän huonoja ollutkaan hänen puoleltaan.

No, nyt hänellä on taivallus päättynyt ja äidilleni se on raskas paikka. Hän hoiti kaikkia asioita, kävi äitinsä kanssa sienestämässä, marjastamassa, asui luonaan... Äitini itkee avoimesti. Se on pahinta, kun ei osaa auttaa. On niin idiootti, ettei löydä oikeita sanoja toisen suruun.

Itse kuitenkin olen kuin jäätä. En osaa itkeä, tukahdutan kaikki tunteeni. Onko se tavanomaista, ettei osaa itkeä, vaikka toinen, kuitenkin läheinen on poissa? Kuitenkin muistelen häntä lämmöllä ja samalla syyllistän itseäni jos hänellä joskus oli huono päivä.

Hän tunnisti omaisensa loppuun saakka.

Onko omaisen itkemättömyys loukkaus edesmennyttä kohtaan? Kaipaan kyllä häntä ja persoonaansa, mutta... en osaa itkeä.