Mikä vikana six-packissa?

Siis vatsalihakset ongelmana. Etsimme juuri lapsellemme harrastusta. Entä uskonto ja liikuntaharrastus? Tulisiko jonkun omaisemme tukea hänen harrastustoimintaansa liittymällä eri uskontoon. On varmaan täällä Suomi24:kin, keskustelun hektisin pääpointti, ainakin hetkisen: "Älä yllytä muita toimimaan rikollisesti. Älä yllytä rikokseen."

"Kehoni tuntui torsosta tulitikku-askilta. Se oli luvattu rikittömäksi. Lantioni alaosa jo vaati iltapäivällä, ennen päivällistä illan ja päivän liikuntaharrastusta. Miten se niin huono? En ollut liikkunut, olin lintsannut mahdollisesti koko elämäni. Voisinko nyt aloittaa? Ketä se sitten loukkaa? Jalkaan olivat jääneet verryttelyhousut, kädet riippuivat sivuilla, mutta sydämmessäni minulla oli hyvä olo. En kaivannut kilpailun omaista onnistumista. Olin tyytyväinen itseeni ja minulla oli hyvä olo, myös mielessäni. Olin rauhallinen ja rentoutunut. Pystyin olemaan yksin, en kaivannut seuraakaan.
Onnistuminen ja kilpailu. Kaikki oli niin suorituskeskeistä. Minulla oli kiire. Vaikka olinkin epäonnistunut äsken..... Mielikuva epäonnistumisesta: Polveni menivät sihtiin, ristiin, klonkkuun, mutta ei pelosta, vaan noloudesta. Niin pieni matka, niin lyhyt tulos. Niin huono heitto, että hävetti. Niin... Polvien ristiminen huonosta suorituksesta oli vain ele. Polvet kertoivat mielen hektisyydestä. Siitä miten sovelluin itseni ja muiden kanssa, maailmaan, ympäristöön ja Jumalaan.
Reiteni taipuivat sisäänpäin. Minulla meni huonosti, mutta ei se ollut todellista. Ehkä.... Ehkäpä..... Polvet koskettivat jo toisiaan. Aikaa kului, kun mieleni selvitti tunteillaan, aivoissa epäonnistumistani. Epäonnistumista, jonka silmäni olivat juuri nähneet, mutta jota aivoni eivät pystyneet käsittelemään. Silmäni vain eivät pystyneet enää näkemään niin huonolta tulokselta, oikeastaan edes muiden läsnäoloa. Näin vain itseni ja oman järkytykseni. Sääriluitani pakotti, varmasti teki mieli nousta varpaille ja kirkua. Mutta ei, jokin esti. Anti olla, heilautin kättäni, ja päivä, elämä ja harrastus jatkuisi. Kääsin selkäni, samalla kun Cumulus-pilvistö liihotti taivaankannen yli, vieden auringon jo täysin pilveen. Oli kuin auringonpimennys, se muistutti tunnetta epäonnistuneesta urheilusuorituksesta, jota kaikki katsoivat. Päivä vain oli tavallinen (painokkaasti), ei auringonpimennystä.
Jalkateräni osoittivat eteenpäin taittuneen ja kumartuneen selkäni alla, toisiaan kääntyneenä sisäänpäin. Alaspäin, kuin pakotteella luodut silmäni, valvoivat vain niitä ja omaa itseäni. Tunnekuohun sumentaessa paitsi itseni, myös ympäristöni silmät. Mutta kysymys oli vain hektisyydestä ja hetkestä. Aivoni vastaanottivat jo kirkumista, mutta se oli vain kuviteltua. Kuvittelua, itsestä ja muista. Tunne, hetkellinen, josta urheilu oli kaukana. Siitä puuttui sekä riemu, että liikunta. Jotkut halusivat tästäkin repiä, taittaa kahtia, seurailla ja katkaista tulitikkua. Onko oikein vai väärin? Mitä? Olla rikkiä... Ei niin voinut kysyä, luuta vihreän oven edessä ja tästä sitten hypnoosiin. Mä menisin suggestioon, ja totesin naurahtaen, vain fiktion ja fokusaation sekoittuneen. Aina liikunta ei tavoittanut rikkiä, nostalgista tai enkelin ääniä. Oliko paremmuutesi sitten siinä?
Kerrostalon rappukäytävässä kaikuivat lasten äänet...."