Onko ihan urheilulääketieteellinen asia? Six-packin kanssa pitää välttää euforiaa. Mulla on kerran ollut, mutta se vaikutti sitten huonosti uintiin. Olin vähän pettynyt, liukuni oli n. kaksi metriä. Sukelsin, olin pieni ja laiha tyttö. Vedin pinnalla keuhkoni täyteen ja painuin veden alle. Ojensin käteni ja ja tunsin veden kannattelevan minua pinnan alla, virta hiveli jo kylkieni sivuja. Vedin kädet taakse, ja keuhkoni korventuivat ja poskeni alkoivat punertaa hapen puutteesta. Poreet rentouttivat mieltäni. Vesi nosti abstrakteja mielikuvia pyrkien ystäväkseni. Kasvoni tunnustelivat tilaa ja suunialueen amorinkaarta. Happi loppui ja nousin pintaan. Sydän hakkasi korvissani. Se ikäänkuin laukkasi kasvoissani ja yläruumiissani. Päivän auringonpaiste löi vastaan kirkkaasti valaistussa uimahallissa. Se muodosti tunteen ja hiilihapot, voi kuinka raskaita ne olivatkaan. Päivittäinen elämä ja arki, kuin veden omana. Olin täysin märkä, hiukseni liimautuivat selkääni. Pelkäsin, etten jaksaisi. Kuinka jaksaisin ylös altaasta? Pitäisikö minua auttaa? Pelko liikutti sekä kehoani, että ajatuksiani. Hiukseni olivat pitkät ja painoivat raskaasti, kehoni jäsenet liikkuivat hitaasti ja raskaasti. Kohta päivä olisi puolessa. Tämä oli vain sen yksi liikuntatuokio, yksi monista ja yksi liikuntamuoto.
Mikä vikana six-packissa?
Ihmiskunta Sinde
1128
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Siis vatsalihakset ongelmana. Etsimme juuri lapsellemme harrastusta. Entä uskonto ja liikuntaharrastus? Tulisiko jonkun omaisemme tukea hänen harrastustoimintaansa liittymällä eri uskontoon. On varmaan täällä Suomi24:kin, keskustelun hektisin pääpointti, ainakin hetkisen: "Älä yllytä muita toimimaan rikollisesti. Älä yllytä rikokseen."
"Kehoni tuntui torsosta tulitikku-askilta. Se oli luvattu rikittömäksi. Lantioni alaosa jo vaati iltapäivällä, ennen päivällistä illan ja päivän liikuntaharrastusta. Miten se niin huono? En ollut liikkunut, olin lintsannut mahdollisesti koko elämäni. Voisinko nyt aloittaa? Ketä se sitten loukkaa? Jalkaan olivat jääneet verryttelyhousut, kädet riippuivat sivuilla, mutta sydämmessäni minulla oli hyvä olo. En kaivannut kilpailun omaista onnistumista. Olin tyytyväinen itseeni ja minulla oli hyvä olo, myös mielessäni. Olin rauhallinen ja rentoutunut. Pystyin olemaan yksin, en kaivannut seuraakaan.
Onnistuminen ja kilpailu. Kaikki oli niin suorituskeskeistä. Minulla oli kiire. Vaikka olinkin epäonnistunut äsken..... Mielikuva epäonnistumisesta: Polveni menivät sihtiin, ristiin, klonkkuun, mutta ei pelosta, vaan noloudesta. Niin pieni matka, niin lyhyt tulos. Niin huono heitto, että hävetti. Niin... Polvien ristiminen huonosta suorituksesta oli vain ele. Polvet kertoivat mielen hektisyydestä. Siitä miten sovelluin itseni ja muiden kanssa, maailmaan, ympäristöön ja Jumalaan.
Reiteni taipuivat sisäänpäin. Minulla meni huonosti, mutta ei se ollut todellista. Ehkä.... Ehkäpä..... Polvet koskettivat jo toisiaan. Aikaa kului, kun mieleni selvitti tunteillaan, aivoissa epäonnistumistani. Epäonnistumista, jonka silmäni olivat juuri nähneet, mutta jota aivoni eivät pystyneet käsittelemään. Silmäni vain eivät pystyneet enää näkemään niin huonolta tulokselta, oikeastaan edes muiden läsnäoloa. Näin vain itseni ja oman järkytykseni. Sääriluitani pakotti, varmasti teki mieli nousta varpaille ja kirkua. Mutta ei, jokin esti. Anti olla, heilautin kättäni, ja päivä, elämä ja harrastus jatkuisi. Kääsin selkäni, samalla kun Cumulus-pilvistö liihotti taivaankannen yli, vieden auringon jo täysin pilveen. Oli kuin auringonpimennys, se muistutti tunnetta epäonnistuneesta urheilusuorituksesta, jota kaikki katsoivat. Päivä vain oli tavallinen (painokkaasti), ei auringonpimennystä.
Jalkateräni osoittivat eteenpäin taittuneen ja kumartuneen selkäni alla, toisiaan kääntyneenä sisäänpäin. Alaspäin, kuin pakotteella luodut silmäni, valvoivat vain niitä ja omaa itseäni. Tunnekuohun sumentaessa paitsi itseni, myös ympäristöni silmät. Mutta kysymys oli vain hektisyydestä ja hetkestä. Aivoni vastaanottivat jo kirkumista, mutta se oli vain kuviteltua. Kuvittelua, itsestä ja muista. Tunne, hetkellinen, josta urheilu oli kaukana. Siitä puuttui sekä riemu, että liikunta. Jotkut halusivat tästäkin repiä, taittaa kahtia, seurailla ja katkaista tulitikkua. Onko oikein vai väärin? Mitä? Olla rikkiä... Ei niin voinut kysyä, luuta vihreän oven edessä ja tästä sitten hypnoosiin. Mä menisin suggestioon, ja totesin naurahtaen, vain fiktion ja fokusaation sekoittuneen. Aina liikunta ei tavoittanut rikkiä, nostalgista tai enkelin ääniä. Oliko paremmuutesi sitten siinä?
Kerrostalon rappukäytävässä kaikuivat lasten äänet...."