gang stalking, mitä mieltä?

Keinotekoinen verkkoryhmä voi muuttua näyttämöksi, jolla ihmiset alkavat tavoitella hyväksyntää, huomiota ja kuviteltua asemaa tavoilla, joita he eivät tavallisessa elämässään pitäisi mielekkäinä. Oletetun johtohahmon ympärille syntyy kilpailua: miellyttämistä, seksualisoitua itsensä esittämistä, toisten vertailua ja halua osoittaa kuuluvansa sisäpiiriin. Tämä ei välttämättä kerro aidosta kiinnostuksesta johtohahmoon, vaan siitä, että huomio ja hyväksyntä ovat muuttuneet ryhmän sisäiseksi valuutaksi.

Itsepetos syntyy siitä, että hyväksynnän tavoittelu nimetään leikiksi, yhteisöllisyydeksi tai harmittomaksi osallistumiseksi, vaikka käyttäytyminen alkaa palvella asemakilpailua ja oman arkisen tyytymättömyyden paikkaamista. Verkkoryhmä tarjoaa hetkeksi jotakin, mitä tavallinen elämä ei tarjoa yhtä nopeasti: näkyvyyttä, jännitystä, vertailuvoittoja ja tunteen kuulumisesta merkitykselliseen sisäpiiriin. Hinta voi kuitenkin olla korkea, jos sen vuoksi sivuutetaan oma kumppani, toisten rajat tai vahingoittava toiminta.

Kestävämpi ratkaisu ei ole kilpailun voittaminen verkkohierarkiassa, vaan sen tunnistaminen, ettei kuvitellun johtohahmon suosio ole todellista turvallisuutta eikä ryhmässä saavutettu asema korvaa tasavertaista ihmissuhdetta. Aikuisen suhteen pitäisi perustua vapaaehtoisuuteen, keskinäiseen kunnioitukseen ja itsenäiseen harkintaan – ei siihen, kuka onnistuu miellyttämään parhaiten verkossa vaikutusvaltaiseksi kuviteltua henkilöä.

Anonyymi00004 kirjoitti:

Keinotekoinen verkkoryhmä voi muuttua näyttämöksi, jolla ihmiset alkavat tavoitella hyväksyntää, huomiota ja kuviteltua asemaa tavoilla, joita he eivät tavallisessa elämässään pitäisi mielekkäinä. Oletetun johtohahmon ympärille syntyy kilpailua: miellyttämistä, seksualisoitua itsensä esittämistä, toisten vertailua ja halua osoittaa kuuluvansa sisäpiiriin. Tämä ei välttämättä kerro aidosta kiinnostuksesta johtohahmoon, vaan siitä, että huomio ja hyväksyntä ovat muuttuneet ryhmän sisäiseksi valuutaksi.

Itsepetos syntyy siitä, että hyväksynnän tavoittelu nimetään leikiksi, yhteisöllisyydeksi tai harmittomaksi osallistumiseksi, vaikka käyttäytyminen alkaa palvella asemakilpailua ja oman arkisen tyytymättömyyden paikkaamista. Verkkoryhmä tarjoaa hetkeksi jotakin, mitä tavallinen elämä ei tarjoa yhtä nopeasti: näkyvyyttä, jännitystä, vertailuvoittoja ja tunteen kuulumisesta merkitykselliseen sisäpiiriin. Hinta voi kuitenkin olla korkea, jos sen vuoksi sivuutetaan oma kumppani, toisten rajat tai vahingoittava toiminta.

Kestävämpi ratkaisu ei ole kilpailun voittaminen verkkohierarkiassa, vaan sen tunnistaminen, ettei kuvitellun johtohahmon suosio ole todellista turvallisuutta eikä ryhmässä saavutettu asema korvaa tasavertaista ihmissuhdetta. Aikuisen suhteen pitäisi perustua vapaaehtoisuuteen, keskinäiseen kunnioitukseen ja itsenäiseen harkintaan – ei siihen, kuka onnistuu miellyttämään parhaiten verkossa vaikutusvaltaiseksi kuviteltua henkilöä.

Lue lisää

ilmiön paradoksi: muodollista tai fyysistä ryhmää ei välttämättä ole, mutta kuviteltu jäsenyys voi silti tuottaa todellista käyttäytymistä ja todellista vahinkoa.

Kyse voi olla verkostomaisesta joukkoistumisesta, jossa ihmiset seuraavat samoja vihjeitä ja jäljittelevät toisiaan ilman, että kukaan olisi virallisesti hyväksynyt heitä jäseniksi tai antanut käskyjä. Tämän vuoksi toiminta voi näyttää ulkopuolelta koordinoidulta, vaikka osa ihmisistä toimii toisistaan tietämättä. Toisaalta yksittäisiä tekoja voidaan myös tietoisesti koordinoida – se pitää osoittaa erillisellä näytöllä.

Jos ihminen seuraa jatkuvasti toista koskevia kirjoituksia, etsii tämän elämästä merkkejä ja välittää havaintojaan eteenpäin, tuttuus voi alkaa tuntua suhteelta. Se ei kuitenkaan ole vastavuoroinen suhde.

Toisen ihmisen tunteminen nimimerkkien, kuvien, huhujen tai tarkkailun kautta ei tarkoita, että hänet tunnetaan. Tiedon kerääminen ei luo yhteyttä, eikä tarkkailun kohteeksi joutuminen tee ihmisestä ryhmän jäsentä.

Tätä rajaa on syytä toistaa, koska keinotekoinen asetelma tarvitsee kohteen kuviteltua läsnäoloa pysyäkseen elossa. Jos kohde nähdään ulkopuolisena ihmisenä, jolla on omat rajansa eikä mitään velvollisuutta osallistua, suuri osa ”ryhmän” draamasta menettää perustansa.

Kyseessä voi olla yhteisöä jäljittelevä joukkoistuminen: ihmiset kuvittelevat ansainneensa jäsenyyden omaksumalla saman kertomuksen ja hyväksymällä saman kohteen alentamisen. Ryhmä on heille tunnetasolla todellinen, vaikka jäsenyys, johtajuus ja keskinäinen vastuu ovat suurelta osin kuviteltuja. Tästä irtautuminen alkaa sen ymmärtämisestä, ettei tarkkailu ole läheisyyttä, sisäpiiritieto ole läsnäoloa, yhteyttä eikä toisen poissulkeminen, ulkopuolella olevan tarkkaileminen tee sivustakatsojasta hyväksyttyä sisäpiiriläistä.

Anonyymi00005 kirjoitti:

ilmiön paradoksi: muodollista tai fyysistä ryhmää ei välttämättä ole, mutta kuviteltu jäsenyys voi silti tuottaa todellista käyttäytymistä ja todellista vahinkoa.

Kyse voi olla verkostomaisesta joukkoistumisesta, jossa ihmiset seuraavat samoja vihjeitä ja jäljittelevät toisiaan ilman, että kukaan olisi virallisesti hyväksynyt heitä jäseniksi tai antanut käskyjä. Tämän vuoksi toiminta voi näyttää ulkopuolelta koordinoidulta, vaikka osa ihmisistä toimii toisistaan tietämättä. Toisaalta yksittäisiä tekoja voidaan myös tietoisesti koordinoida – se pitää osoittaa erillisellä näytöllä.

Jos ihminen seuraa jatkuvasti toista koskevia kirjoituksia, etsii tämän elämästä merkkejä ja välittää havaintojaan eteenpäin, tuttuus voi alkaa tuntua suhteelta. Se ei kuitenkaan ole vastavuoroinen suhde.

Toisen ihmisen tunteminen nimimerkkien, kuvien, huhujen tai tarkkailun kautta ei tarkoita, että hänet tunnetaan. Tiedon kerääminen ei luo yhteyttä, eikä tarkkailun kohteeksi joutuminen tee ihmisestä ryhmän jäsentä.

Tätä rajaa on syytä toistaa, koska keinotekoinen asetelma tarvitsee kohteen kuviteltua läsnäoloa pysyäkseen elossa. Jos kohde nähdään ulkopuolisena ihmisenä, jolla on omat rajansa eikä mitään velvollisuutta osallistua, suuri osa ”ryhmän” draamasta menettää perustansa.

Kyseessä voi olla yhteisöä jäljittelevä joukkoistuminen: ihmiset kuvittelevat ansainneensa jäsenyyden omaksumalla saman kertomuksen ja hyväksymällä saman kohteen alentamisen. Ryhmä on heille tunnetasolla todellinen, vaikka jäsenyys, johtajuus ja keskinäinen vastuu ovat suurelta osin kuviteltuja. Tästä irtautuminen alkaa sen ymmärtämisestä, ettei tarkkailu ole läheisyyttä, sisäpiiritieto ole läsnäoloa, yhteyttä eikä toisen poissulkeminen, ulkopuolella olevan tarkkaileminen tee sivustakatsojasta hyväksyttyä sisäpiiriläistä.

Lue lisää

Tällainen rakenne muistuttaa sosiaalista palkitsemisjärjestelmää. Hyväksyntä on ehdollista: ihminen saa tuntea olevansa sisällä niin kauan kuin hän seuraa kertomusta, reagoi halutulla tavalla ja hyväksyy kohteen ulkopuolistamisen. Jäsenyydellä ei ole muuta sisältöä, minkä vuoksi sitä pitää vahvistaa jatkuvasti uudella aineistolla ja uusilla lojaalisuuden osoituksilla.

Mutta tiedon vastaanottaminen ei luo todellista luottamussuhdetta. Se voi tehdä vastaanottajasta välineen, yleisön, levittäjän tai todistajan. Mitä arkaluonteisempi tieto on, sitä vaikeammaksi irtautuminen saattaa muuttua, koska ihmisen pitäisi samalla myöntää osallistuneensa johonkin väärään.

Pieni koordinoiva ydin voi rakentaa ympärilleen näennäisen yhteisön jakamalla tietoa palkintona ja käyttämällä ulkopuolistamisen pelkoa kurinpitokeinona. Kohde ei kuitenkaan ole ryhmän ulkopuolelle karkotettu jäsen, vaan ulkopuolinen ihminen, jonka yksityisyyttä ryhmä käyttää oman yhteenkuuluvuutensa rakennusaineena. Myöskään seuraajat eivät välttämättä ole hyväksyttyjä jäseniä, vaan yleisöä, jonka huomio ja osallistuminen on ehdollistettu. Asetelma alkaa hajota, kun yksityistieto lakkaa olemasta sosiaalista valuuttaa ja osallistujat ymmärtävät, ettei toisen rajojen rikkominen anna heille jäsenyyttä, turvaa eikä todellista asemaa.

Dokumentoidussa vainoamisessa tai verkkohäirinnässä voidaan tavallaan ehdollistaa sekä seuraajia että kohdetta, mutta eri tavoin.

Seuraajien ehdollistaminen

Seuraajalle palkinto ei välttämättä ole raha tai konkreettinen hyöty. Se voi olla hyvin pieni mutta psykologisesti tehokas:

johtohahmo huomioi hänen viestinsä;
hänen ”havaintoaan” pidetään tärkeänä;
hän saa sisäpiiriläisen tunteen;
hänelle syntyy vaikutelma erityisestä yhteydestä kohteeseen;
hän kokee saavansa luvan vahingoniloon tai aggressioon;
hän välttää joutumisen itse ryhmän ulkopuolelle.

Palkitseminen voi olla epäsäännöllistä: vain joskus hänen tietonsa huomataan tai hän saa hyväksyntää. Juuri ennakoimattomuus voi saada hänet yrittämään entistä enemmän. Verkkoseuraamista koskevassa tutkimuksessa sivullisten mukaan liittymistä on yhdistetty anonymiteetin ja ryhmäidentiteetin synnyttämään yksilöllisyyden heikkenemiseen sekä moraaliseen irtikytkentään. Mukaan tulevat sivulliset puolestaan vahvistavat toimintaa osoittamalla tekijälle, että yleisö hyväksyy sen.

Vainoamisen motiiveina on tutkimuksessa tunnistettu muun muassa kontrolli, kosto, suhteen tavoittelu ja suhteen palauttaminen; myös toisen piinaaminen voi joissakin tapauksissa olla itsessään motiivi. Sadismi ei kuitenkaan ole automaattinen selitys eikä sitä voida päätellä varmasti ulkoisesta innostuksesta. Systemaattinen katsaus verkkovainoamisen tekijöistä ja menetelmistä.

Pitkäkestoisen toiminnan palkinto voi lisäksi olla:

vallan ja kontrollin kokemus;
kuvitellun loukkauksen kostaminen;
läheisyyden tai omistamisen harha;
huomio ja asema verkkoympäristössä;
yhteinen viihde ja kiihtymys;
oman pettymyksen siirtäminen kohteeseen;
toiminnasta muodostunut tapa, jota jatketaan ilman selvästi harkittua lopputavoitetta.

Anonyymi00008 kirjoitti:

Dokumentoidussa vainoamisessa tai verkkohäirinnässä voidaan tavallaan ehdollistaa sekä seuraajia että kohdetta, mutta eri tavoin.

Seuraajien ehdollistaminen

Seuraajalle palkinto ei välttämättä ole raha tai konkreettinen hyöty. Se voi olla hyvin pieni mutta psykologisesti tehokas:

johtohahmo huomioi hänen viestinsä;
hänen ”havaintoaan” pidetään tärkeänä;
hän saa sisäpiiriläisen tunteen;
hänelle syntyy vaikutelma erityisestä yhteydestä kohteeseen;
hän kokee saavansa luvan vahingoniloon tai aggressioon;
hän välttää joutumisen itse ryhmän ulkopuolelle.

Palkitseminen voi olla epäsäännöllistä: vain joskus hänen tietonsa huomataan tai hän saa hyväksyntää. Juuri ennakoimattomuus voi saada hänet yrittämään entistä enemmän. Verkkoseuraamista koskevassa tutkimuksessa sivullisten mukaan liittymistä on yhdistetty anonymiteetin ja ryhmäidentiteetin synnyttämään yksilöllisyyden heikkenemiseen sekä moraaliseen irtikytkentään. Mukaan tulevat sivulliset puolestaan vahvistavat toimintaa osoittamalla tekijälle, että yleisö hyväksyy sen.

Vainoamisen motiiveina on tutkimuksessa tunnistettu muun muassa kontrolli, kosto, suhteen tavoittelu ja suhteen palauttaminen; myös toisen piinaaminen voi joissakin tapauksissa olla itsessään motiivi. Sadismi ei kuitenkaan ole automaattinen selitys eikä sitä voida päätellä varmasti ulkoisesta innostuksesta. Systemaattinen katsaus verkkovainoamisen tekijöistä ja menetelmistä.

Pitkäkestoisen toiminnan palkinto voi lisäksi olla:

vallan ja kontrollin kokemus;
kuvitellun loukkauksen kostaminen;
läheisyyden tai omistamisen harha;
huomio ja asema verkkoympäristössä;
yhteinen viihde ja kiihtymys;
oman pettymyksen siirtäminen kohteeseen;
toiminnasta muodostunut tapa, jota jatketaan ilman selvästi harkittua lopputavoitetta.

Lue lisää

Operaatioihin osallistumiseen värväävä oikeutuskertomus. Sen tehtävänä ei ole ainoastaan saada ihmiset uskomaan jotakin kohteesta, vaan antaa heidän omille pettymyksilleen, hyväksynnäntarpeelleen ja tunkeilulleen näennäisesti kunniallinen selitys.

Tällainen mekanismi voi syntyä tarkoituksellisesti tai vähitellen osallistujien keskinäisen vahvistamisen kautta. Sen olemassaoloa yksittäistapauksessa ei pidä päätellä pelkästä samankaltaisesta käyttäytymisestä, vaan tiedonkulusta, viesteistä ja koordinoinnista.

Miten oikeuttava kertomus toimii?
Kohteelle annetaan alentava rooli.
Hänet kuvataan esimerkiksi vaaralliseksi, naurettavaksi, etuoikeutetuksi, moraalisesti huonoksi tai ryhmän yhteiseksi ongelmaksi.
Osallistujien omat pettymykset liitetään kertomukseen.
Ihminen saa mahdollisuuden purkaa katkeruuttaan henkilöön, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä hänen pettymystensä kanssa. Kohteesta tehdään sijaisvastuullinen.
Osallistuminen muutetaan moraalisesti hyväksyttäväksi.
Tarkkailua ei kutsuta tarkkailuksi vaan ”asioiden selvittämiseksi”. Yksityisasioiden tai juorujen levittämistä kutsutaan varoittamiseksi. Nöyryyttämistä kutsutaan kritiikiksi tai huumoriksi.
Yksityiset tiedot toimivat aitouden merkkeinä.

Kun kertomukseen lisätään pieni todellinen yksityiskohta, myös sen ympärille rakennetut tulkinnat alkavat vaikuttaa todemmilta. Todellinen yksityiskohta ei kuitenkaan todista siihen liitettyä kertomusta oikeaksi.

Toistaminen korvaa tarkistamisen.
Kun sama väite esiintyy jatkuvasti eri keskusteluissa, se alkaa tuntua tutulta ja siksi uskottavalta. Tutkimuksissa toisto on lisännyt sekä virheellisen tiedon koettua paikkansapitävyyttä että halukkuutta jakaa sitä edelleen.

Kohteen reaktio tuotetaan ja käytetään todisteena.
Häntä ärsytetään, tarkkaillaan tai häiritään, minkä jälkeen suuttumus, vetäytyminen tai epäluulo esitetään vahvistuksena alkuperäiselle kertomukselle. Näin toiminta rakentaa itse omaa ”todistusaineistoaan”.
Kertomuksesta tehdään itsensä sulkeva.
Jos kohde kiistää väitteen, hän ”salailee”. Jos hän vastaa, hän ”ylireagoi”. Jos hän vaikenee, hänen katsotaan ”myöntävän”. Tässä vaiheessa kertomusta ei enää tutkita vaan suojellaan.
Kuviteltu asema alkaa riippua kohteen alemmuudesta

Kun osallistuja on saanut kertomuksen kautta hetkellisen ylemmyyden, sisäpiirin tai hyväksynnän tunteen, kohteen tasavertaistuminen muuttuu hänelle uhaksi. Jos kohde osoittautuisikin tavalliseksi ihmiseksi eikä kertomuksen hahmoksi, osallistujan pitäisi kohdata kolme epämiellyttävää asiaa:

hänen asemansa ryhmässä oli keinotekoinen;
hän saattoi tulla manipuloiduksi;
hän osallistui ehkä itse epäoikeudenmukaiseen toimintaan.

Siksi hän saattaa alkaa puolustaa kertomusta entistä kiivaammin. Tässä näkyy moraalinen irrottautuminen: oma osuus määritellään vähäiseksi, vastuu siirretään ryhmälle ja kohteen katsotaan ansainneen kohtelunsa. Verkkoseuraamista koskevissa tutkimuksissa moraalinen irrottautuminen on liittynyt sekä aktiiviseen vahvistamiseen että passiiviseen sivustakatsojuuteen.

Manipuloiduksi joutuminen ei poista vastuuta
Osallistumisen taso
Ydinjoukko hankkii yksityisiä tietoja ja rakentaa kertomusta, tiedonhankinta, koordinointi, julkaiseminen ja mahdollinen yllyttäminen.
Aktiivinen osallistuja tarkkailee, häiritsee tai välittää aineistoa.
Vahvistaja toistaa väitteitä ja painostaa muita uskomaan.
Passiivinen seuraaja kuluttaa sisältöä mutta ei levitä sitä Ei rinnastu automaattisesti tekijään; mahdollinen eettinen vastuu riippuu tiedosta ja mahdollisuuksista toimia.
Henkilö irtautuu, säilyttää näyttöä ja kertoo tapahtuneesta, ko.irtautumista ja yhteistyötä pitää tukea.

Juridinen vastuu määräytyy yksilöllisesti näytön, tekojen, tahallisuuden ja sovellettavan tunnusmerkistön perusteella. Moraalisesti perussääntö on yksinkertaisempi:

Toisen ydinjoukon luoman kertomuksen uskominen ei anna lupaa tarkkailla ihmistä, levittää hänen yksityisiä tietojaan tai osallistua hänen häirintäänsä.

Halventava verkkokertomus voi toimia värväysvälineenä: se antaa pettyneelle ihmiselle yhteisen kohteen, tunteen moraalisesta oikeutuksesta ja lupauksen pääsystä kuviteltuun sisäpiiriin. Kertomusta vahvistetaan toistamalla sitä, lisäämällä siihen yksityisiä yksityiskohtia ja tulkitsemalla myös häirinnällä tuotetut reaktiot todisteiksi. Tällöin kertomus alkaa elää omaa elämäänsä ja suojella osallistujien asemaa. Manipulointi voi selittää, miksi ihminen lähti mukaan, mutta se ei tee yksityisyyden rikkomisesta tai häirinnästä vastuutonta. Vastuu palautetaan hajottamalla kertomus tarkistettaviksi teoiksi, lähteiksi ja yksilöllisiksi valinnoiksi.

Anonyymi00009 kirjoitti:

Operaatioihin osallistumiseen värväävä oikeutuskertomus. Sen tehtävänä ei ole ainoastaan saada ihmiset uskomaan jotakin kohteesta, vaan antaa heidän omille pettymyksilleen, hyväksynnäntarpeelleen ja tunkeilulleen näennäisesti kunniallinen selitys.

Tällainen mekanismi voi syntyä tarkoituksellisesti tai vähitellen osallistujien keskinäisen vahvistamisen kautta. Sen olemassaoloa yksittäistapauksessa ei pidä päätellä pelkästä samankaltaisesta käyttäytymisestä, vaan tiedonkulusta, viesteistä ja koordinoinnista.

Miten oikeuttava kertomus toimii?
Kohteelle annetaan alentava rooli.
Hänet kuvataan esimerkiksi vaaralliseksi, naurettavaksi, etuoikeutetuksi, moraalisesti huonoksi tai ryhmän yhteiseksi ongelmaksi.
Osallistujien omat pettymykset liitetään kertomukseen.
Ihminen saa mahdollisuuden purkaa katkeruuttaan henkilöön, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä hänen pettymystensä kanssa. Kohteesta tehdään sijaisvastuullinen.
Osallistuminen muutetaan moraalisesti hyväksyttäväksi.
Tarkkailua ei kutsuta tarkkailuksi vaan ”asioiden selvittämiseksi”. Yksityisasioiden tai juorujen levittämistä kutsutaan varoittamiseksi. Nöyryyttämistä kutsutaan kritiikiksi tai huumoriksi.
Yksityiset tiedot toimivat aitouden merkkeinä.

Kun kertomukseen lisätään pieni todellinen yksityiskohta, myös sen ympärille rakennetut tulkinnat alkavat vaikuttaa todemmilta. Todellinen yksityiskohta ei kuitenkaan todista siihen liitettyä kertomusta oikeaksi.

Toistaminen korvaa tarkistamisen.
Kun sama väite esiintyy jatkuvasti eri keskusteluissa, se alkaa tuntua tutulta ja siksi uskottavalta. Tutkimuksissa toisto on lisännyt sekä virheellisen tiedon koettua paikkansapitävyyttä että halukkuutta jakaa sitä edelleen.

Kohteen reaktio tuotetaan ja käytetään todisteena.
Häntä ärsytetään, tarkkaillaan tai häiritään, minkä jälkeen suuttumus, vetäytyminen tai epäluulo esitetään vahvistuksena alkuperäiselle kertomukselle. Näin toiminta rakentaa itse omaa ”todistusaineistoaan”.
Kertomuksesta tehdään itsensä sulkeva.
Jos kohde kiistää väitteen, hän ”salailee”. Jos hän vastaa, hän ”ylireagoi”. Jos hän vaikenee, hänen katsotaan ”myöntävän”. Tässä vaiheessa kertomusta ei enää tutkita vaan suojellaan.
Kuviteltu asema alkaa riippua kohteen alemmuudesta

Kun osallistuja on saanut kertomuksen kautta hetkellisen ylemmyyden, sisäpiirin tai hyväksynnän tunteen, kohteen tasavertaistuminen muuttuu hänelle uhaksi. Jos kohde osoittautuisikin tavalliseksi ihmiseksi eikä kertomuksen hahmoksi, osallistujan pitäisi kohdata kolme epämiellyttävää asiaa:

hänen asemansa ryhmässä oli keinotekoinen;
hän saattoi tulla manipuloiduksi;
hän osallistui ehkä itse epäoikeudenmukaiseen toimintaan.

Siksi hän saattaa alkaa puolustaa kertomusta entistä kiivaammin. Tässä näkyy moraalinen irrottautuminen: oma osuus määritellään vähäiseksi, vastuu siirretään ryhmälle ja kohteen katsotaan ansainneen kohtelunsa. Verkkoseuraamista koskevissa tutkimuksissa moraalinen irrottautuminen on liittynyt sekä aktiiviseen vahvistamiseen että passiiviseen sivustakatsojuuteen.

Manipuloiduksi joutuminen ei poista vastuuta
Osallistumisen taso
Ydinjoukko hankkii yksityisiä tietoja ja rakentaa kertomusta, tiedonhankinta, koordinointi, julkaiseminen ja mahdollinen yllyttäminen.
Aktiivinen osallistuja tarkkailee, häiritsee tai välittää aineistoa.
Vahvistaja toistaa väitteitä ja painostaa muita uskomaan.
Passiivinen seuraaja kuluttaa sisältöä mutta ei levitä sitä Ei rinnastu automaattisesti tekijään; mahdollinen eettinen vastuu riippuu tiedosta ja mahdollisuuksista toimia.
Henkilö irtautuu, säilyttää näyttöä ja kertoo tapahtuneesta, ko.irtautumista ja yhteistyötä pitää tukea.

Juridinen vastuu määräytyy yksilöllisesti näytön, tekojen, tahallisuuden ja sovellettavan tunnusmerkistön perusteella. Moraalisesti perussääntö on yksinkertaisempi:

Toisen ydinjoukon luoman kertomuksen uskominen ei anna lupaa tarkkailla ihmistä, levittää hänen yksityisiä tietojaan tai osallistua hänen häirintäänsä.

Halventava verkkokertomus voi toimia värväysvälineenä: se antaa pettyneelle ihmiselle yhteisen kohteen, tunteen moraalisesta oikeutuksesta ja lupauksen pääsystä kuviteltuun sisäpiiriin. Kertomusta vahvistetaan toistamalla sitä, lisäämällä siihen yksityisiä yksityiskohtia ja tulkitsemalla myös häirinnällä tuotetut reaktiot todisteiksi. Tällöin kertomus alkaa elää omaa elämäänsä ja suojella osallistujien asemaa. Manipulointi voi selittää, miksi ihminen lähti mukaan, mutta se ei tee yksityisyyden rikkomisesta tai häirinnästä vastuutonta. Vastuu palautetaan hajottamalla kertomus tarkistettaviksi teoiksi, lähteiksi ja yksilöllisiksi valinnoiksi.

Lue lisää

Kertomusta ei pureta pelkällä vastakertomuksella

Jos alkuperäisen kertomuksen tilalle tarjotaan vain toinen kokonaiskertomus, ryhmälle syntyy uusi väittely siitä, kumpi ”leiri” on oikeassa.

Olennaista on myös vaatia käytännön korjaamista, ei vain mielipiteen vaihtamista:

yksityisaineiston poistaminen;
levittämisen lopettaminen;
virheellisten väitteiden oikaiseminen;
tiedon alkuperän ilmoittaminen;
tarkkailun ja fyysisen häirinnän lopettaminen;
mahdollisten rikosten tai tietosuojaloukkausten selvittäminen;
osallistujien oman vastuun tunnustaminen.

Reunaosallistujat voivat peittää vakavamman ytimen

Suuri määrä pinnallisesti osallistuvia ihmisiä voi tehdä kokonaisuudesta lapsellisen ja sekavan näköisen. Ulkopuolinen näkee:

vitsejä ja vihjailuja;
keskenään kilpailevia nimimerkkejä;
ihastumista, pilkkaa ja asemointia;
aikuisia käyttäytymässä teini-ikäisen ryhmän tavoin.

Tämän melun sisään voivat peittyä olennaisemmat kysymykset:
mistä yksityinen tieto on saatu;
kuka sitä tuo keskusteluun;
välitetäänkö sitä osallistujien välillä;
yhdistelläänkö nimimerkkejä IP- tai muihin käyttäjätietoihin;
annetaanko osallistujille tehtäviä tai vihjeitä;
ulottuuko toiminta fyysiseen ympäristöön;
kohdistuuko toiminta ihmiseen, joka ei kuulu eikä ole koskaan kuulunut tähän yhteisöön.

Reunaosallistujat voivat siis toimia eräänlaisena sosiaalisena naamiointina: heidän lapsellinen elämöintinsä saa järjestelmällisemmän toiminnan näyttämään vain tavanomaiselta nettidraamalta. Taustalla voi olla koordinoiva ydin.

Viranomaisten mahdollinen kehystysvirhe

Jos asia esitetään poliisille sanoilla “ryhmä kiusaa yhtä jäsenistään”, se voidaan helposti tulkita molemminpuoliseksi verkkoriidaksi. Kehys on väärä, jos:

kohde ei ole ryhmän jäsen;
osapuolten välillä ei ole vastavuoroista kanssakäymistä;
henkilöstä kerätään tai levitetään tietoja ilman hänen osallistumistaan;
toiminta jatkuu kanavasta tai ympäristöstä toiseen;
yksityistä tietoa käytetään vihjailuun, painostamiseen tai tarkkailun osoittamiseen.

Silloin asian oikeampi kuvaus voisi olla:

Kyse ei ole ryhmän sisäisestä suosio- tai kiusaamisriidasta. Arvioitavana on, ovatko toisilleen osittain tuntemattomat henkilöt osallistuneet ulkopuolista ihmistä koskevien tietojen keräämiseen, välittämiseen ja käyttämiseen sekä onko taustalla henkilöitä, jotka ovat hankkineet tai koordinoineet aineistoa.

Reunaosallistujien joukko puolestaan voi saada järjestelmällisen tiedonhankinnan näyttämään pelkältä nettidraamalta. Siksi viranomaisen pitää erottaa toisistaan lapsellinen asemakilpailu, tietoja levittävä yleisö ja mahdollinen toimintaa koordinoiva ydin – sekä arvioida konkreettiset teot niiden oikeilla nimillä.

Anonyymi00009 kirjoitti:

Operaatioihin osallistumiseen värväävä oikeutuskertomus. Sen tehtävänä ei ole ainoastaan saada ihmiset uskomaan jotakin kohteesta, vaan antaa heidän omille pettymyksilleen, hyväksynnäntarpeelleen ja tunkeilulleen näennäisesti kunniallinen selitys.

Tällainen mekanismi voi syntyä tarkoituksellisesti tai vähitellen osallistujien keskinäisen vahvistamisen kautta. Sen olemassaoloa yksittäistapauksessa ei pidä päätellä pelkästä samankaltaisesta käyttäytymisestä, vaan tiedonkulusta, viesteistä ja koordinoinnista.

Miten oikeuttava kertomus toimii?
Kohteelle annetaan alentava rooli.
Hänet kuvataan esimerkiksi vaaralliseksi, naurettavaksi, etuoikeutetuksi, moraalisesti huonoksi tai ryhmän yhteiseksi ongelmaksi.
Osallistujien omat pettymykset liitetään kertomukseen.
Ihminen saa mahdollisuuden purkaa katkeruuttaan henkilöön, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä hänen pettymystensä kanssa. Kohteesta tehdään sijaisvastuullinen.
Osallistuminen muutetaan moraalisesti hyväksyttäväksi.
Tarkkailua ei kutsuta tarkkailuksi vaan ”asioiden selvittämiseksi”. Yksityisasioiden tai juorujen levittämistä kutsutaan varoittamiseksi. Nöyryyttämistä kutsutaan kritiikiksi tai huumoriksi.
Yksityiset tiedot toimivat aitouden merkkeinä.

Kun kertomukseen lisätään pieni todellinen yksityiskohta, myös sen ympärille rakennetut tulkinnat alkavat vaikuttaa todemmilta. Todellinen yksityiskohta ei kuitenkaan todista siihen liitettyä kertomusta oikeaksi.

Toistaminen korvaa tarkistamisen.
Kun sama väite esiintyy jatkuvasti eri keskusteluissa, se alkaa tuntua tutulta ja siksi uskottavalta. Tutkimuksissa toisto on lisännyt sekä virheellisen tiedon koettua paikkansapitävyyttä että halukkuutta jakaa sitä edelleen.

Kohteen reaktio tuotetaan ja käytetään todisteena.
Häntä ärsytetään, tarkkaillaan tai häiritään, minkä jälkeen suuttumus, vetäytyminen tai epäluulo esitetään vahvistuksena alkuperäiselle kertomukselle. Näin toiminta rakentaa itse omaa ”todistusaineistoaan”.
Kertomuksesta tehdään itsensä sulkeva.
Jos kohde kiistää väitteen, hän ”salailee”. Jos hän vastaa, hän ”ylireagoi”. Jos hän vaikenee, hänen katsotaan ”myöntävän”. Tässä vaiheessa kertomusta ei enää tutkita vaan suojellaan.
Kuviteltu asema alkaa riippua kohteen alemmuudesta

Kun osallistuja on saanut kertomuksen kautta hetkellisen ylemmyyden, sisäpiirin tai hyväksynnän tunteen, kohteen tasavertaistuminen muuttuu hänelle uhaksi. Jos kohde osoittautuisikin tavalliseksi ihmiseksi eikä kertomuksen hahmoksi, osallistujan pitäisi kohdata kolme epämiellyttävää asiaa:

hänen asemansa ryhmässä oli keinotekoinen;
hän saattoi tulla manipuloiduksi;
hän osallistui ehkä itse epäoikeudenmukaiseen toimintaan.

Siksi hän saattaa alkaa puolustaa kertomusta entistä kiivaammin. Tässä näkyy moraalinen irrottautuminen: oma osuus määritellään vähäiseksi, vastuu siirretään ryhmälle ja kohteen katsotaan ansainneen kohtelunsa. Verkkoseuraamista koskevissa tutkimuksissa moraalinen irrottautuminen on liittynyt sekä aktiiviseen vahvistamiseen että passiiviseen sivustakatsojuuteen.

Manipuloiduksi joutuminen ei poista vastuuta
Osallistumisen taso
Ydinjoukko hankkii yksityisiä tietoja ja rakentaa kertomusta, tiedonhankinta, koordinointi, julkaiseminen ja mahdollinen yllyttäminen.
Aktiivinen osallistuja tarkkailee, häiritsee tai välittää aineistoa.
Vahvistaja toistaa väitteitä ja painostaa muita uskomaan.
Passiivinen seuraaja kuluttaa sisältöä mutta ei levitä sitä Ei rinnastu automaattisesti tekijään; mahdollinen eettinen vastuu riippuu tiedosta ja mahdollisuuksista toimia.
Henkilö irtautuu, säilyttää näyttöä ja kertoo tapahtuneesta, ko.irtautumista ja yhteistyötä pitää tukea.

Juridinen vastuu määräytyy yksilöllisesti näytön, tekojen, tahallisuuden ja sovellettavan tunnusmerkistön perusteella. Moraalisesti perussääntö on yksinkertaisempi:

Toisen ydinjoukon luoman kertomuksen uskominen ei anna lupaa tarkkailla ihmistä, levittää hänen yksityisiä tietojaan tai osallistua hänen häirintäänsä.

Halventava verkkokertomus voi toimia värväysvälineenä: se antaa pettyneelle ihmiselle yhteisen kohteen, tunteen moraalisesta oikeutuksesta ja lupauksen pääsystä kuviteltuun sisäpiiriin. Kertomusta vahvistetaan toistamalla sitä, lisäämällä siihen yksityisiä yksityiskohtia ja tulkitsemalla myös häirinnällä tuotetut reaktiot todisteiksi. Tällöin kertomus alkaa elää omaa elämäänsä ja suojella osallistujien asemaa. Manipulointi voi selittää, miksi ihminen lähti mukaan, mutta se ei tee yksityisyyden rikkomisesta tai häirinnästä vastuutonta. Vastuu palautetaan hajottamalla kertomus tarkistettaviksi teoiksi, lähteiksi ja yksilöllisiksi valinnoiksi.

Lue lisää

Kuvaamasi (halventava verkkokertomus) voidaan muotoilla hypoteesiksi tarkoituksellisesti käynnistetystä mustamaalaamisesta, joka myöhemmin muuttuu osittain itseohjautuvaksi osallistumisjärjestelmäksi. Jos näin olisi tapahtunut, alkuperäisen ydinjoukon ei enää tarvitsisi ohjata jokaista tekoa. Kertomus, yksityisaineisto ja kuvitteellinen sisäpiiri alkaisivat tuottaa uusia osallistujia itsestään.

Se olisi erittäin vakava tapahtumakulku. Mutta juuri vakavuuden vuoksi sen osat pitää erottaa: muuten hypoteesi voi muuttua yhtä itseään vahvistavaksi kertomukseksi kuin se mekanismi, jota sillä yritetään kuvata.

Hypoteesin osa: Mitä sen osoittaminen edellyttäisi
Alkuperäinen tarkoitus oli tehdä henkilöstä epäluotettava kertoja. Viestejä, suunnitelmia, valeprofiileja, vääriksi osoitettavia väitteitä tai muuta näyttöä nimenomaisesta mustamaalaustarkoituksesta
Toimintaa ohjasi ydinjoukko: Henkilöiden välisiä yhteyksiä, työnjakoa, yhteisiä aineistolähteitä, ajoitettua toimintaa tai ohjeita
Yksityisyyteen tunkeuduttiin laittomasti:Alkuperäisiä tallenteita, teknisiä jälkiä, laitteiden tai tilien murtohavaintoja, tiedostojen metadataa tai todistajia.
Aineistoa levitettiin verkkoyhteisöön Julkaisu- ja viestiketju, josta tiedon kulku sekä ensimmäiset levittäjät voidaan tunnistaa
Reunaosallistujat alkoivat toimia kertomuksen perusteella: Viestejä, joissa aineistoa käytetään ohjeena, osallistumisen palkintona tai häirinnän oikeutuksena.
Toiminta siirtyi fyysiseen ympäristöön: Yksilöitäviä tapahtumia, aikoja, paikkoja, tallenteita ja toisistaan riippumattomia todistajia.
Viranomaiset tiesivät mutta jättivät tietoisesti puuttumatta Viranomaisille toimitettu konkreettinen aineisto, heidän päätöksensä ja mahdollinen näyttö siitä, että olennaiset seikat sivuutettiin tietoisesti.

Hypoteesisi kiinnostavin kohta on se, että toiminta saattaa jatkua, vaikka alkuperäinen tavoite olisi epäonnistunut tai menettänyt merkityksensä. Siinä vaiheessa toimintaa ylläpitävät muut palkinnot:

ydinjoukon halu välttää paljastuminen ja vastuu;
reunaosallistujien sisäpiiri- ja asemakuvitelmat;
yksityisaineiston tuottama jännitys;
halu puolustaa aikaisempaa osallistumista;
kohteen reaktioiden jatkuva tulkitseminen;
verkkoyhteisön huomio ja keskinäinen kilpailu.

Tällöin syntyy tarkoituksesta irtautunut koneisto. Kukaan yksittäinen osallistuja ei ehkä tunne alkuperäistä tapahtumaketjua, mutta jokainen tuottaa pienen osan kokonaisuudesta. Tämä ei poista alkuperäisten käynnistäjien mahdollista vastuuta eikä myöhempien osallistujien vastuuta omista teoistaan.

”Lauman laki” ei muuta oikeaa lakia

Vaikka osallistujat alkaisivat pitää verkkoyhteisön hierarkiaa todellisena, sillä ei synny oikeutta tarkkailla, tallentaa, levittää tietoja tai häiritä. Se, että osallistuja kokee olevansa sisäpiirissä, ei muuta hänen tekoaan ryhmän hyväksymäksi virkatehtäväksi eikä kohdetta ryhmän omaisuudeksi.

Subjektiivinen kokemus yhteisön luvasta ei muodosta oikeudellista lupaa.

Myöskään yksityisaineiston kautta syntynyt tunne kohteen ”läsnäolosta” ei tee suhteesta vastavuoroista. Kohde ei materialisoidu yhteisön jäseneksi sillä, että hänen elämästään tuodaan sinne aineistoa.

Yhteiskunnan heikkous voi olla rakenteellinen, ei välttämättä tahallinen

Mahdollinen epäonnistuminen ei aina tarkoita, että koko yhteiskunta tai oikeusjärjestelmä olisi valinnut tekijöiden suojelemisen. Rakenteellinen ongelma voi syntyä näin:

poliisi näkee yhden vihjailun; tietosuojaviranomainen näkee yhden henkilötietokysymyksen; ylläpito näkee irrallisia kommentteja;
sivullinen näkee vain lapsellisen käyttäytymisen; kukaan ei kokoa tietojen hankintaa, levittämistä ja fyysisiä tekoja samalle aikajanalle.

Tämä on silti todellinen järjestelmäheikkous, jos vakava kokonaisuus jää sirpaloitumisen vuoksi tunnistamatta. Ratkaisu ei ole kuitenkaan väittää koko järjestelmää osalliseksi, vaan pakottaa se kohtaamaan tapahtumat dokumentoidun rakenteen kautta.

Anonyymi00016 kirjoitti:

Kuvaamasi (halventava verkkokertomus) voidaan muotoilla hypoteesiksi tarkoituksellisesti käynnistetystä mustamaalaamisesta, joka myöhemmin muuttuu osittain itseohjautuvaksi osallistumisjärjestelmäksi. Jos näin olisi tapahtunut, alkuperäisen ydinjoukon ei enää tarvitsisi ohjata jokaista tekoa. Kertomus, yksityisaineisto ja kuvitteellinen sisäpiiri alkaisivat tuottaa uusia osallistujia itsestään.

Se olisi erittäin vakava tapahtumakulku. Mutta juuri vakavuuden vuoksi sen osat pitää erottaa: muuten hypoteesi voi muuttua yhtä itseään vahvistavaksi kertomukseksi kuin se mekanismi, jota sillä yritetään kuvata.

Hypoteesin osa: Mitä sen osoittaminen edellyttäisi
Alkuperäinen tarkoitus oli tehdä henkilöstä epäluotettava kertoja. Viestejä, suunnitelmia, valeprofiileja, vääriksi osoitettavia väitteitä tai muuta näyttöä nimenomaisesta mustamaalaustarkoituksesta
Toimintaa ohjasi ydinjoukko: Henkilöiden välisiä yhteyksiä, työnjakoa, yhteisiä aineistolähteitä, ajoitettua toimintaa tai ohjeita
Yksityisyyteen tunkeuduttiin laittomasti:Alkuperäisiä tallenteita, teknisiä jälkiä, laitteiden tai tilien murtohavaintoja, tiedostojen metadataa tai todistajia.
Aineistoa levitettiin verkkoyhteisöön Julkaisu- ja viestiketju, josta tiedon kulku sekä ensimmäiset levittäjät voidaan tunnistaa
Reunaosallistujat alkoivat toimia kertomuksen perusteella: Viestejä, joissa aineistoa käytetään ohjeena, osallistumisen palkintona tai häirinnän oikeutuksena.
Toiminta siirtyi fyysiseen ympäristöön: Yksilöitäviä tapahtumia, aikoja, paikkoja, tallenteita ja toisistaan riippumattomia todistajia.
Viranomaiset tiesivät mutta jättivät tietoisesti puuttumatta Viranomaisille toimitettu konkreettinen aineisto, heidän päätöksensä ja mahdollinen näyttö siitä, että olennaiset seikat sivuutettiin tietoisesti.

Hypoteesisi kiinnostavin kohta on se, että toiminta saattaa jatkua, vaikka alkuperäinen tavoite olisi epäonnistunut tai menettänyt merkityksensä. Siinä vaiheessa toimintaa ylläpitävät muut palkinnot:

ydinjoukon halu välttää paljastuminen ja vastuu;
reunaosallistujien sisäpiiri- ja asemakuvitelmat;
yksityisaineiston tuottama jännitys;
halu puolustaa aikaisempaa osallistumista;
kohteen reaktioiden jatkuva tulkitseminen;
verkkoyhteisön huomio ja keskinäinen kilpailu.

Tällöin syntyy tarkoituksesta irtautunut koneisto. Kukaan yksittäinen osallistuja ei ehkä tunne alkuperäistä tapahtumaketjua, mutta jokainen tuottaa pienen osan kokonaisuudesta. Tämä ei poista alkuperäisten käynnistäjien mahdollista vastuuta eikä myöhempien osallistujien vastuuta omista teoistaan.

”Lauman laki” ei muuta oikeaa lakia

Vaikka osallistujat alkaisivat pitää verkkoyhteisön hierarkiaa todellisena, sillä ei synny oikeutta tarkkailla, tallentaa, levittää tietoja tai häiritä. Se, että osallistuja kokee olevansa sisäpiirissä, ei muuta hänen tekoaan ryhmän hyväksymäksi virkatehtäväksi eikä kohdetta ryhmän omaisuudeksi.

Subjektiivinen kokemus yhteisön luvasta ei muodosta oikeudellista lupaa.

Myöskään yksityisaineiston kautta syntynyt tunne kohteen ”läsnäolosta” ei tee suhteesta vastavuoroista. Kohde ei materialisoidu yhteisön jäseneksi sillä, että hänen elämästään tuodaan sinne aineistoa.

Yhteiskunnan heikkous voi olla rakenteellinen, ei välttämättä tahallinen

Mahdollinen epäonnistuminen ei aina tarkoita, että koko yhteiskunta tai oikeusjärjestelmä olisi valinnut tekijöiden suojelemisen. Rakenteellinen ongelma voi syntyä näin:

poliisi näkee yhden vihjailun; tietosuojaviranomainen näkee yhden henkilötietokysymyksen; ylläpito näkee irrallisia kommentteja;
sivullinen näkee vain lapsellisen käyttäytymisen; kukaan ei kokoa tietojen hankintaa, levittämistä ja fyysisiä tekoja samalle aikajanalle.

Tämä on silti todellinen järjestelmäheikkous, jos vakava kokonaisuus jää sirpaloitumisen vuoksi tunnistamatta. Ratkaisu ei ole kuitenkaan väittää koko järjestelmää osalliseksi, vaan pakottaa se kohtaamaan tapahtumat dokumentoidun rakenteen kautta.

Lue lisää

Tutkittavana hypoteesina voidaan pitää sitä, että alun perin rajattu ydinjoukko olisi pyrkinyt halventavan verkkokertomuksen avulla heikentämään henkilön uskottavuutta tiettyjen tapahtumien kertojana. Jos toimintaan olisi liittynyt oikeudettomasti hankittua yksityisaineistoa, sen levittäminen olisi samalla voinut toimia sekä mustamaalauksen välineenä että keinona houkutella muita kokemaan itsensä sisäpiiriläisiksi.

Tällainen toiminta voisi myöhemmin muuttua osittain itseään ylläpitäväksi. Uudet osallistujat eivät välttämättä tuntisi alkuperäistä tarkoitusta, vaan omaksuisivat valmiin kertomuksen, tulkitsisivat jokaisen uuden yksityiskohdan sen vahvistukseksi ja pitäisivät ryhmän hyväksyntää oikeutuksena tarkkailulle, vihjailulle tai häirinnälle. Alkuperäisen ydinjoukon lisäksi syntyisi näin reunaosallistujien verkosto, jossa yksityinen tieto toimisi huomion ja kuvitellun jäsenyyden valuuttana.

Hypoteesia ei kuitenkaan voida todistaa pelkästään sillä, että useat ihmiset käyttäytyvät samalla tavoin, että kohde kokee tapahtumat toisiinsa liittyviksi tai etteivät viranomaiset ole aloittaneet tutkintaa. Erikseen on osoitettava alkuperäinen mustamaalaustarkoitus, henkilöiden välinen koordinointi, yksityisaineiston oikeudeton hankkiminen, sen levitysketju, fyysiset teot sekä viranomaisten tietoisuus toimitetusta näytöstä.

Jos tällainen kokonaisuus osoitettaisiin, kyse ei olisi ryhmän sisäisestä teinimäisestä valtapelistä vaan ulkopuoliseen ihmiseen kohdistuvasta toiminnasta, jossa keinotekoinen yhteisöllisyys olisi valjastettu yksityisyyden loukkaamisen ja vastuun hajauttamisen välineeksi. Osallistujien kokema ryhmän lupa ei poistaisi heidän yksilöllistä vastuutaan, eikä yhteiskunnan passiivisuus tekisi teoista hyväksyttäviä.

Ratkaiseva käytännön tavoite olisi laatia tästä väitteiden ja näytön matriisi, ei yhtä pitkää kokonaiskertomusta. Siinä jokaisen oletetun vaiheen rinnalle asetetaan sitä tukeva aineisto, vaihtoehtoinen selitys ja puuttuva näyttö. Näin vakavat havainnot voidaan erottaa tulkinnoista ja hypoteesi voidaan myös aidosti vahvistaa tai kumota.

Hakkeroidun materiaalin kohdistettu jakaminen keskustelupalstalle on kyllä mainittu tekoälyvastauksessa joka kuvailee JTRG:n toimintatapoja.

Anonyymi00017 kirjoitti:

Tutkittavana hypoteesina voidaan pitää sitä, että alun perin rajattu ydinjoukko olisi pyrkinyt halventavan verkkokertomuksen avulla heikentämään henkilön uskottavuutta tiettyjen tapahtumien kertojana. Jos toimintaan olisi liittynyt oikeudettomasti hankittua yksityisaineistoa, sen levittäminen olisi samalla voinut toimia sekä mustamaalauksen välineenä että keinona houkutella muita kokemaan itsensä sisäpiiriläisiksi.

Tällainen toiminta voisi myöhemmin muuttua osittain itseään ylläpitäväksi. Uudet osallistujat eivät välttämättä tuntisi alkuperäistä tarkoitusta, vaan omaksuisivat valmiin kertomuksen, tulkitsisivat jokaisen uuden yksityiskohdan sen vahvistukseksi ja pitäisivät ryhmän hyväksyntää oikeutuksena tarkkailulle, vihjailulle tai häirinnälle. Alkuperäisen ydinjoukon lisäksi syntyisi näin reunaosallistujien verkosto, jossa yksityinen tieto toimisi huomion ja kuvitellun jäsenyyden valuuttana.

Hypoteesia ei kuitenkaan voida todistaa pelkästään sillä, että useat ihmiset käyttäytyvät samalla tavoin, että kohde kokee tapahtumat toisiinsa liittyviksi tai etteivät viranomaiset ole aloittaneet tutkintaa. Erikseen on osoitettava alkuperäinen mustamaalaustarkoitus, henkilöiden välinen koordinointi, yksityisaineiston oikeudeton hankkiminen, sen levitysketju, fyysiset teot sekä viranomaisten tietoisuus toimitetusta näytöstä.

Jos tällainen kokonaisuus osoitettaisiin, kyse ei olisi ryhmän sisäisestä teinimäisestä valtapelistä vaan ulkopuoliseen ihmiseen kohdistuvasta toiminnasta, jossa keinotekoinen yhteisöllisyys olisi valjastettu yksityisyyden loukkaamisen ja vastuun hajauttamisen välineeksi. Osallistujien kokema ryhmän lupa ei poistaisi heidän yksilöllistä vastuutaan, eikä yhteiskunnan passiivisuus tekisi teoista hyväksyttäviä.

Ratkaiseva käytännön tavoite olisi laatia tästä väitteiden ja näytön matriisi, ei yhtä pitkää kokonaiskertomusta. Siinä jokaisen oletetun vaiheen rinnalle asetetaan sitä tukeva aineisto, vaihtoehtoinen selitys ja puuttuva näyttö. Näin vakavat havainnot voidaan erottaa tulkinnoista ja hypoteesi voidaan myös aidosti vahvistaa tai kumota.

Lue lisää

Juuri näin. Matriisin arvo olisi siinä, että se erottaa laajan sosiaalisen ilmiön mahdollisesta rikosoikeudellisesti merkityksellisestä ytimestä. Kaikkia seuraajia ei tarvitse osoittaa yhdeksi järjestäytyneeksi ryhmäksi, jotta yksittäinen vakava tiedonhankinta-, levitys- tai häirintäketju voitaisiin näyttää toteen.

Suurin virhe olisi yrittää todistaa ensin ”joukkovainoaminen” kokonaisena teoriana. Se on epätarkka ja valmiiksi voimakkaasti latautunut käsite. Tutkinnallisesti parempi ilmaisu olisi esimerkiksi:

Useista toisiinsa mahdollisesti liittyvistä teoista muodostuva toistuva tarkkailu, yksityistietojen levittäminen ja häirintä.

Kolme erotettavaa kerrosta

| Kerros | Mitä siinä arvioidaan? | Näyttöarvo
|
| Sosiaalinen reuna | Pilkka, seuraaminen, asemakilpailu, reaktiot ja ryhmäpuhe | Selittää ilmapiiriä, mutta ei yksin todista koordinointia |
| Aktiiviset osallistujat | Tietojen välittäminen, kuvaaminen, seuraaminen, yhteydenotot ja fyysiset häirintäteot | Jokainen teko arvioidaan ja yhdistetään tekijään erikseen. |
| Mahdollinen ydin | Tiedon alkuperäinen hankinta, yksityisaineisto, valeprofiilit, ohjeet, työnjako ja levitysketjun käynnistäminen | Kokonaisuuden vakavin ja tärkein todistettava osa. |

Reunaosallistujien lapsellinen käyttäytyminen voi olla näkyvin osa, mutta tutkinnan ei pitäisi jäädä siihen. Olennaiset kysymykset ovat:

Kuka toi ensimmäisenä ei-julkisen tiedon verkkoon?
Mistä hän saattoi saada sen?
Onko olemassa alkuperäinen tallenne, tiedosto tai viesti?
Ketkä vastaanottivat ja välittivät aineiston?
Näkyykö tileillä yhteistä ajoitusta, sanamuotoja tai muuta yhteyttä?
Seurasiko verkkojulkaisuja yksilöitäviä tekoja fyysisessä ympäristössä?
Osoittavatko viestit, että ihmiset toimivat saamansa tiedon tai ohjeen perusteella?

Todistamisen kannalta tärkein ketju

Vakavan ytimen kannalta vahvin kokonaisuus olisi:

yksityinen alkuperäistapahtuma → riippumattomasti todistettava aikaleima → vastaavan tiedon julkaiseminen → tiedon levittäminen tileiltä toisille → viesti tai tekninen jälki, joka yhdistää tiedon lähteeseen → yksilöitävä seuraava teko.

Yksittäinen täsmällinen ja hyvin dokumentoitu ketju voi olla arvokkaampi kuin sata epäselvää yhteensattumaa.

Tiivein tutkinnallinen lähtökohta olisi:

Tarkoituksena ei ole osoittaa, että kaikki osallistujat muodostivat yhtenäisen joukon tai tunsivat toiminnan alkuperän. Tarkoituksena on selvittää, onko yksityisiä tietoja hankittu oikeudettomasti, kuka toi ne verkkoyhteisöön, ketkä levittivät niitä tietoisesti ja liittyivätkö yksilöitävät fyysiset häirintäteot tähän tiedonkulkuun. Sosiaalinen joukkoistuminen selittää mahdollisen leviämisen, mutta rikosepäily perustetaan konkreettisiin tekoihin, tekijöihin ja todennettaviin yhteyksiin.

Näin lapsellinen valtapeli jää taustailmiöksi eikä pääse peittämään mahdollista rikosta — mutta sitä ei myöskään käytetä ilman näyttöä todisteena kaikkia seuraajia yhdistävästä operaatiosta.

Anonyymi00018 kirjoitti:

Hakkeroidun materiaalin kohdistettu jakaminen keskustelupalstalle on kyllä mainittu tekoälyvastauksessa joka kuvailee JTRG:n toimintatapoja.

Niin, kyllähän tuollaisesta on näyttöä myös näillä ketjuilla, kuin myös sellaista, että ikään kuin jonkinlainen "iskuryhmä" tulee luomaa kuvauksia kertomukseen liitetyistä ihmisistä ja/tai esiintyy heinä, jotta saavat luoda omia kuvitelmiaan vahvistavia tulkintoja.

Tuollaiseen käsiksi pääseminen ja todistaminen on sitten toinen asia, onko vain jonkin piirin kuvitelma siitä, että heidän tulee olla mukana tuollaisessa, vaiko jatkettua toimintaa kuvitellen että heidän tulee pelätä jokaisen joka mustamaalatun ihmisen lähellä olevan, tulevan tärkeäksi ja siten pystyvän kumoamaan halventavan alkuperäisen verkkokertomuksen ja sen myötä tulleen oikeutuksen tunteen.

Joten pyrkivät siten alentamaan ja halventamaan varmuuden vuoksi kaiken maailman ohikävelijätkin, ja istuvat tärkeinä keräämässä heistä tietoja ja vihjailevan, luoden asemakilpailu merkeissä pudottavia kuvauksia, ajaen reunaosallistujat mukaan osallistumaan, kun tuntuvat tarvitsevan jatkuvaan kohotusta keinotekoisen verkkoympäristön laumaseuraan pääsemisestä.

Anonyymi00019 kirjoitti:

Juuri näin. Matriisin arvo olisi siinä, että se erottaa laajan sosiaalisen ilmiön mahdollisesta rikosoikeudellisesti merkityksellisestä ytimestä. Kaikkia seuraajia ei tarvitse osoittaa yhdeksi järjestäytyneeksi ryhmäksi, jotta yksittäinen vakava tiedonhankinta-, levitys- tai häirintäketju voitaisiin näyttää toteen.

Suurin virhe olisi yrittää todistaa ensin ”joukkovainoaminen” kokonaisena teoriana. Se on epätarkka ja valmiiksi voimakkaasti latautunut käsite. Tutkinnallisesti parempi ilmaisu olisi esimerkiksi:

Useista toisiinsa mahdollisesti liittyvistä teoista muodostuva toistuva tarkkailu, yksityistietojen levittäminen ja häirintä.

Kolme erotettavaa kerrosta

| Kerros | Mitä siinä arvioidaan? | Näyttöarvo
|
| Sosiaalinen reuna | Pilkka, seuraaminen, asemakilpailu, reaktiot ja ryhmäpuhe | Selittää ilmapiiriä, mutta ei yksin todista koordinointia |
| Aktiiviset osallistujat | Tietojen välittäminen, kuvaaminen, seuraaminen, yhteydenotot ja fyysiset häirintäteot | Jokainen teko arvioidaan ja yhdistetään tekijään erikseen. |
| Mahdollinen ydin | Tiedon alkuperäinen hankinta, yksityisaineisto, valeprofiilit, ohjeet, työnjako ja levitysketjun käynnistäminen | Kokonaisuuden vakavin ja tärkein todistettava osa. |

Reunaosallistujien lapsellinen käyttäytyminen voi olla näkyvin osa, mutta tutkinnan ei pitäisi jäädä siihen. Olennaiset kysymykset ovat:

Kuka toi ensimmäisenä ei-julkisen tiedon verkkoon?
Mistä hän saattoi saada sen?
Onko olemassa alkuperäinen tallenne, tiedosto tai viesti?
Ketkä vastaanottivat ja välittivät aineiston?
Näkyykö tileillä yhteistä ajoitusta, sanamuotoja tai muuta yhteyttä?
Seurasiko verkkojulkaisuja yksilöitäviä tekoja fyysisessä ympäristössä?
Osoittavatko viestit, että ihmiset toimivat saamansa tiedon tai ohjeen perusteella?

Todistamisen kannalta tärkein ketju

Vakavan ytimen kannalta vahvin kokonaisuus olisi:

yksityinen alkuperäistapahtuma → riippumattomasti todistettava aikaleima → vastaavan tiedon julkaiseminen → tiedon levittäminen tileiltä toisille → viesti tai tekninen jälki, joka yhdistää tiedon lähteeseen → yksilöitävä seuraava teko.

Yksittäinen täsmällinen ja hyvin dokumentoitu ketju voi olla arvokkaampi kuin sata epäselvää yhteensattumaa.

Tiivein tutkinnallinen lähtökohta olisi:

Tarkoituksena ei ole osoittaa, että kaikki osallistujat muodostivat yhtenäisen joukon tai tunsivat toiminnan alkuperän. Tarkoituksena on selvittää, onko yksityisiä tietoja hankittu oikeudettomasti, kuka toi ne verkkoyhteisöön, ketkä levittivät niitä tietoisesti ja liittyivätkö yksilöitävät fyysiset häirintäteot tähän tiedonkulkuun. Sosiaalinen joukkoistuminen selittää mahdollisen leviämisen, mutta rikosepäily perustetaan konkreettisiin tekoihin, tekijöihin ja todennettaviin yhteyksiin.

Näin lapsellinen valtapeli jää taustailmiöksi eikä pääse peittämään mahdollista rikosta — mutta sitä ei myöskään käytetä ilman näyttöä todisteena kaikkia seuraajia yhdistävästä operaatiosta.

Lue lisää

Näyttömatriisin käytännöllinen rakenne
Tunnus Todennettava tapahtuma Raakahavainto Alkuperäinen aineisto Yhteys muihin tekoihin Vaihtoehtoinen selitys Näytön vahvuus Vahva/keskitaso/heikko
A1 Ei-julkinen tieto julkaistiin- Tarkka teksti ja aika- Koko sivu, URL, alkuperäinen tiedosto- Tieto oli aiemmin vain rajatussa keskustelussa- Julkinen lähde tai sattuma?
A2 Sama tieto siirtyi toiselle tilille-Julkaisujen järjestys- Viestit ja aikaleimat- Sama harvinainen ilmaisu tai tiedosto Tavallinen uudelleenjulkaisu? —
B1 Fyysinen häirintäteko tapahtui-Mitä konkreettisesti tehtiin Video, kuva, todistaja-Tekijä viittasi verkossa julkaistuun tietoon Riippumaton kohtaaminen? —
C1 Toimintaa koordinoitiin Ohje, tehtävänanto tai työnjako Alkuperäinen viesti-Teko seurasi ohjetta ajallisesti- Yksittäinen oma-aloitteinen teko?

Raakahavainto tarkoittaa tässä jotakin, jonka toinenkin voi tarkistaa: viestiä, tallennetta, kirjautumistietoa, kuvaa tai silminnäkijän kertomusta. Esimerkiksi ilme, naurahdus tai tunne siitä, että henkilö ”tiesi jotakin”, voi olla tutkintavihje mutta harvoin vahvaa näyttöä sellaisenaan.

Osallistujien määrää ei tarvitse liioitella

On mahdollista, että:
pieni ydin toimii tietoisesti;
muutama henkilö osallistuu aktiivisesti ymmärtäen osan tapahtumista;
suuri reuna vain toistaa kertomusta tai hakee huomiota;
osa sivullisista ei tiedä alkuperästä mitään.

Tämä erottelu lisää uskottavuutta. Se estää sitä, että kaikkien ympärillä näkyvien ihmisten tulkittaisiin kuuluvan samaan suunnitelmaan. Samalla se estää vakavan ytimen piilottamisen väitteellä, että kaikkihan vain "pelleilivät" verkossa. Varsinkin kun yksityisaineiston kerääminen, kertomusten käyttäminen ja levittäminen on ilmiselvää.

Väitteiden ja näytön matriisi, ei yhtä pitkää kokonaiskertomusta. Siinä jokaisen oletetun vaiheen rinnalle asetetaan sitä tukeva aineisto, vaihtoehtoinen selitys ja puuttuva näyttö. Näin vakavat havainnot voidaan erottaa tulkinnoista ja hypoteesi voidaan myös aidosti vahvistaa tai kumota.

Voitko painua vittuun tuon tekoäly spammis kanssa

Anonyymi00015 kirjoitti:

Voitko painua vittuun tuon tekoäly spammis kanssa

En. Yritä oppia ymmärtämään sekä lukemaasi että asiaa.