Isänmaallisuus ja teatteri

Jatkuvan oudoksunnan aiheena on monien vaikutusvaltaisten tahojen muuttunut suhtautuminen isänmaallisuuteen nähden. Muuttuneen asennoitumisen yksiselitteisenä sarana-ajankohtana on määriteltävissä Janajevin juntan vallankaappausyrityksen epäonnistuminen elokuussa 1991 ja sitä käännekohtaa seurannut Neuvostoliiton katoaminen maailmankartalta.

Suomalaista isänmaallisuuttaan hehkuttivat tuohon sarana-ajankohtaan asti tahot, joitten mielestä täydellinen itsenäisyys oli ylin isänmaallinen arvo ja oma maanpuolustus olennaisen tärkeää. Siniristilippua liehutettiin ja Itsenäisyyspäivää arvostettiin.

Lienenkö havaintorajoitteinen vai mistä mahtanee johtua, kun minusta tuntuu tätä nykyä, että nämä tahot, jotka tuolloin aikaisemmin korostivat Suomen itsenäisyyden rikkomattomuuden ja koskemattomuuden tärkeyttä perusarvona, että nämä samat tahot nyt tätä nykyä ovat kovin vaiteliaita isänmaallisuuden ja itsenäisyyden esilläpitämisen suhteen. Vaikuttaa jopa siltä, että nämä entiset "itsenäisyyden esitaistelijoina" esiintyneet tahot olisivat kääntäneet takkinsa. Nykyisin isänmaallisuuden ja itsenäisyyden korostamista on alettu pitää vanhanaikaisena ja jopa epäilyttävänä ellei peräti haitallisena änkyröintinä, turmiollisena nationalismina.

Ikävä kyllä selkeäksi johtopäätelmäksi on kristallisoitumassa havainto, että nuo ennen sarana-ajankohtaa isänmaallisuuden ja itsenäisyyden nimissä melskaajat ovatkin itse osoittaneet olevansa perusolemukseltaan teatterintekijöitä. Meneillään on EU- ja Nato-teatterin happening, jossa isänmaallisuudelle ja itsenäisyydelle yritetään osoittaa paikka poissa näkyviltä kulissien takana virattomuuden roipekomerossa.