Voidaanko sanoa, että sama asia, vain ulkoisesti

Juurikin noin. Miksi intiaanien reservaateista ei puhuta gettoina. Niitähän ne ovat.

Vankileirien saaristo

Gulag: Vankileirien saaristo (ven. Архипелаг ГУЛАГ, Arhipelag GULAG) on neuvostoliittolaisenkirjailijan ja gulag-vangin Aleksandr Solženitsynin kirjoittama kolmiosainen teos Neuvostoliiton vankileirijärjestelmästä Gulagista. Teos ilmestyi viivyttelyn jälkeen venäjäksi Pariisissa vuonna 1973. Ensimmäiset laitokset julkaistiin suomeksi nimellä Vankileirien saaristo.

Synty

Solženitsyn kirjoitti teoksen jo 1960-luvun alkuvuosina, viitisen vuotta vankilasta ja karkotuksesta vapautumisensa jälkeen. Vapauduttuaan karkotuksesta 1960-luvun alussa Solženitsyn lähti pian Viroon keräämään vankitovereiltaan muistelmia Gulag: Vankileirien saaristoa varten.

Muistelmateoksessaan Puskipa vasikka tammea kirjailija antaa vihjeitä kirjoituspaikastaan. Hän puhuu ”hiljaisesta turvapaikasta” ja ”korvesta”, josta hän löysi rauhan. Tuo rauhallinen ja syrjäisä paikka sijaitsi Etelä-Virossa, Arnold Suden ja hänen perheensä maatilalla. Arnold Susi ja Solženitsyn olivat tutustuneet Lubjankan vankilassa. Sudet järjestivät kirjailijalle rauhallisen työtilan etelävirolaisesta maatalosta, jossa he olivat asuneet palattuaan Siperiasta. Solženitsyn asui siellä talvet 1965–1966 ja 1966–1967 ja kirjoitti Gulag: Vankileirien saariston.
Tekeillä oleva kirja oli vaarallinen sekä tekijälle itselleen että Neuvostoliiton hallitukselle. Sen vuoksi Solženitsyn yritti elää Virossa mahdollisimman huomaamattomana. Sudet kertoivatkin naapurille, että maatalon asukas oli väitöskirjaansaviimeistelevä tutkija, jota ei saanut häiritä.

Julkaisu länsimaissa

Solženitsynille myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto 1970, mutta hän ei uskaltanut lähteä noutamaan sitä Tukholmasta, koska se olisi merkinnyt maanpakoa. Kustantamoille Pariisissa ja New Yorkissa toimitettiin salaa mikrofilmit Gulag: Vankileirien saaristosta. Salaisessa välitystyössä oli mukana ruotsalainen Moskovan ulkomaankirjeenvaihtaja Stig Fredrikson.
Solženitsyn halusi aluksi kirjan ilmestyvän Neuvostoliitossa, ja hän pyysi viivyttämään sen julkaisua lännessä. Syyskuussa 1973 Solženitsyn muutti mielensä julkaisemisesta, koska hänelle selvisi, että KGB oli löytänyt kopion hänen kirjastaan kuulusteltuaan hänen konekirjoittajaansa, joka oli pian sen jälkeen hirttäytynyt.
Gulag: Vankileirien saaristo julkaistiin Pariisissa heti joulun 1973 jälkeen venäjäksi, jonka jälkeen neuvostoviranomaiset aloittivat Solženitsynin kovennetun painostuksen. 13. helmikuuta 1974 hänet karkotettiin Neuvostoliitosta, ja hän menetti kansalaisuutensa.
Kirjan julkaisemisella oli välitön vaikutus. Se ei ainoastaan paljastanut vankileirien Gulagin laajuutta ja laatua, vaan myös kyseenalaisti neuvostojärjestelmän perustan.

Suomennoksen julkaisu

Suomessa Solženitsynin kirjoja aikaisemmin julkaissut kustantamo Tammi torjui kohutun suomennoksen Vankileirien saaristo julkaisemisen ulkopoliittisista syistä. Tammessa tiedettiin kirjan olevan poliittista räjähdysainetta heti, kun oli tutustuttu sen englannin- ja ruotsinkielisiin käännöksiin. Kirjan pelättiin vahingoittavan Suomen virallista neuvostoystävällistä ulkopolitiikkaa vuonna 1974. Tällöin elettiin kaikkein voimakkainta suomettuneisuuden aikaa, jolloin lehdistö ja myös kirjakustantamot taipuivat itsesensuuriin aiheissa, joiden oletettiin olevan Neuvostoliitolle kiusallisia.
Tammi joutui painostuksen alaiseksi ja luopui hankkeesta. Pääministeri Kalevi Sorsa oli ruotsalaisen kustantajan Wahlström & Widstrandin (W&W) kustantajan Per Gedinin muistelmien Förläggarliv mukaan sanonut Tammen Jarl Hellemannille: ”Tämä ei tietenkään ole painostusta, vaan kustantaja päättää itse julkaistako vai ei. Hän antoi myös ymmärtää, ettei tätä keskustelua heidän välillään ollut koskaan käyty.”

Onko mitä eroa getolla ja reservaatilla?

Onko eroa gulagilla ja vankileirillä? Venäläinen homppeli-Trolli ei pidä gulagista, koska sinne Putin hänet laittaa, jos hän palaa kotimaahansa!