Sitä kuvittelee aina, että se pahin on tapahtunu, mut silti aina tulee jotain uutta ja pahempaa.
Vaikka ajatuksissaan on jo luovuttanu, niin silti todellisuus iskee niinku tuhat tikarii ihan yllättäen, vaikka sisimmässään tietää, että joskus ne tulee. Niin silti ne tulee ilman minkäänlaista varotusta ja särkee koko todellisuuden.
Mun unelmat oli särkyny jo liian monta kertaa, mut oli liian monta kertaa jätetty yksin ja lakattu välittämästä. Mua oli satutettu ja mä olin satuttanu itteeni liikaa. Mä tajusin liian myöhään, että en enään pystyny palaamaan menneisyyteen. Mä luovutin, en enään jaksanu yrittää. Mä en pystyny luottaan enään kehenkään, pelkäsin kaikkia. Kukaan ei enään välittäny musta. Mä en halunnut enään elää.
Vaikka ajatuksissaan on jo luovuttanu, niin silti todellisuus iskee niinku tuhat tikarii ihan yllättäen, vaikka sisimmässään tietää, että joskus ne tulee. Niin silti ne tulee ilman minkäänlaista varotusta ja särkee koko todellisuuden.
Mun unelmat oli särkyny jo liian monta kertaa, mut oli liian monta kertaa jätetty yksin ja lakattu välittämästä. Mua oli satutettu ja mä olin satuttanu itteeni liikaa. Mä tajusin liian myöhään, että en enään pystyny palaamaan menneisyyteen. Mä luovutin, en enään jaksanu yrittää. Mä en pystyny luottaan enään kehenkään, pelkäsin kaikkia. Kukaan ei enään välittäny musta. Mä en halunnut enään elää.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ajatus tuli kirkkaalta taivaalta. Nyt kääntyy kelkkani toiseen suuntaan. Huomasin upean ihmisen, hän hymyili mulle. Mitähän jos....
Mutta silloin ne aina tuli. Silloin kun musta tuntu pahimmalta, ne tuli vähäks aikaa. Siivet. Sain siivet yhdeksi yöksi, ja joku löytyi seuraavana aamuna kuolleena, ja mulla oli hyvä olo pari viikkoo sen jälkeen. Verta suupielissä, mutta helpottunut olo.
Siivet.
*jatkakaa*
Siivet. Miksi, sitä en osannut sanoa. Olin pieni kun mä tunsin ne ensimmäisen kerran. Vaikka olin niin pieni ja kasvanut erityksissä, tiesin ettei tää ollut normaalia. Mä yritin silloin repiä ne irti selästäni, mutta ei onnstunut, ei. Huusin tuskasta ja vaivun maahan, itkin. Monta kertaa tää toistui, kunnes siipeni opettivat mut lentämään.
Ja eräänä aamuna supielssäni oli verta. Silloin itkin ja tiesin että oli tappanut sen jota mä inhosin. Se kiusas mua aina. Mä olin sen mielestä outo saatanpalvoja. Nyt se oli kuollut, imetty tyhjiin.
Sinä päivänä rikoin monta peiliä.
*jatkakaa*
Ja kunpa se ois vaan jääny siihen. Mä toivoin, vaikka mä tiesin, että se oli väistämätöntä.
Enkä mä oikeasti halunnut ketään satuttaa, mutta silloin kun se tapahtui, tuntui etten mä pystynyt kontroloimaan itteeni.
Nytkin mä pelkään ja odotan, että milloin taas joku viaoton kuolee.