Pieni kuolema(ko)?

Ensimmäisenä tunsin luutahyytävän kylmyyden ja kivun, joka oli hiljalleen valtaamassa kaikki ruumiini aistit. Makasin hiljaa kuhmuraisen maaston päällä ja ympäriltäni kuuluva kolkon aavemainen huhuilu toi mieleeni vanhat kauhuelokuvat.
   Hitaasti, lähes unenomaisesti, avasin silmäni ja minun oli aluksi vaikea hahmottaa näkemääni, sillä pimeys oli tukahduttanut kaikki ympäristön värit ja maalannut ne mustan ja harmaan eri sävyihin.    
   Piirteiden selkiintyessä minulle, ymmärsin olevani vanhassa metsässä. Puut huojuivat kuin rituaalin vankeina. Jokainen ääni tuntui terästävän kuuloni äärimmilleen ja se sai kaikki aistini melkeinpä jo epämiellyttävän valppaiksi.
    Nousin hitaasti ylös ja siinä samassa kivun vihlaisu pakotti käteni kaulalleni. Tunsin lämpimän nesteen valuvan kaulaani pitkin. Äkkiä, melkein huomaamatta, pakokauhu riipi rintaani. Olin huutaa kauhusta, nähdessäni että olin yltä päältä veressä!
   Vaikka olin tuskissani ja jokainen liikahdus kidutti ruumistani, juoksin nyt kuin hullu, tietämättä miten päästä pois ja täysin vaistoni ohjaamana.
   Muutamien minuuttien kuluttua totesin itselleni, vaikkakin varsin vastahakoisesti, että jalkani eivät enää kauaa kannattaneet. Romahdin maahan ja vapisin niin kuin narkkari vapisee vieroitusoireidensa riivaamana. En millään saanut koottua ajatuksia, jotta olisin pystynyt rakentamaan kuvan siitä, mitä oli tapahtunut. Se kauhistutti minua suunnattomasti ja jäädytti sieluani enemmän kuin mikään muu tähän mennessä. Miten minä en vain pystynyt muistamaan? Tätä lausetta toistelin itselleni niin kauan, että siitä muodostui loppuen lopuksi vain epämääräinen muisto ja se alkoi tuntua merkityksettömältä ja etäiseltä.
   Yhtäkkiä rasahdus jostain läheltä herätti huomioni. Kuulin askeleet jo kauan ennen kuin pystyin näkemään tulijan. Odotin jännityksen ja kauhun lamaannuttamana. Sydämeni oli lentää irti rinnasta ja sen hurjistunut lyöntitiheys takoi rumpuna sisälläni.
   Tulija käveli hitaasti minua kohti, askeleet olivat kevyitä, tuskin koskettivat maata. Hän liikkui kuin varjo ja pitkän takin helma laahasi maata. Hänen laineikkaat hiukset hipoivat juuri ja juuri takin pystykaulusta. Nämä kaikki seikat korostivat hänen luonnottoman kalpeita kasvojaan, jotka olivat kuin posliinista veistetyt. Tuossa kauniissa mystisessä kokonaisuudessa oli jotain hyvin kolkkoa ja kylmää, mutta silti samalla jotain mieltä kiihottavaa ja puoleensa vetävää.
   Ja aivan yllättäen tajusin, että jokin myös minussa oli muuttunut. Minut valtasi äärimmäinen levollisuus ja kaikki se kauhu ja ahdistus, jota olin tuntenut oli nyt poissa. En ollut koskaan tuntenut vastaavaa.
   Etäisesti kylmiä väreitä muistuttava tunne kulki nopeasti ruumiini lävitse, kun mies tarttui minua kädestä kiinni. En estellyt hetkeäkään, sillä en tuntenut tarvetta siihen. Kuulin miehen puhuvan, mutta sanoilla ei ollut enää merkitystä. Vain sillä tunteella, joka piti minua otteessaan ja sillä enkelimäisellä äänensoinnilla oli väliä.
   Huhuilu oli vaiennut. Auringon ensisäteet hipoivat maata.