- Anteeks.
Ääni. Se jäi ilmaan leijumaan vaikka olikin
lyijynraskas. Se kuului jollekin. Ei minulle. Minulla ei ollut oikeutta siihen. Se pyysi minulta anteeksi, vaikkei ollut tehnyt minulle mitään pahaa. Se pyysi anteeksi sitä, että joutui kohtaamaan minut näin. Konttaamassa puiston penkin edessä kämmenet ja farkkujen polvet pölyssä.
- Onks sulta hävinny jotain?
Ei ollenkaan, miten sinä sellaista kuvittelet. Muuten vain en istu penkillä kuten normaalit ihmiset vaan konttaan maassa ja lajittelen tätä mielenkiintoista hiekkaa kasoihin. Käännyin katsomaan sinua ja sinä katsoit suoraan silmiini. Katseestasi tuli mieleen kettu. Ei sellainen, jonka voisi nähdä hempeillä vesiväreillä maalattuna joulukortissa, vaan sellainen, mitä ne olivat oikeasti. En minä ollut kettuja nähnyt kuin luontodokumenteissa, vaatteissa ja maantiellä liiskaksi ajettuna, mutta silti se mielikuva, joka niistä minulle tuli, oli juuri samanlainen kuin sinun katseesi. Kettu tuijotti puoli sekuntia tiiviisti suoraan kameraan ja odottamatta käänsi katseensa pois ja hävisi läheiseen pusikkoon. Tuo puolen sekunnin silmäys oli kuin minun vähintään viisi sekuntia kestäväni, eriparisilmillä napitukseni tiivistettynä.
- Ei.
Valehtelin ensimmäisen kerran tänään. Vaikka olisihan minulla ollut siihen mahdollisuus aikaisemmin. Lukuisia mahdollisuuksia, jotka jätin käyttämättä vain siksi, koska se tuntui vastenmieliseltä. Jos olisin valehdellut aikaisemmin tänään, olisin nyt varmasti onnellisempi. Pieni, yksinkertainen sana ja olisin pelastunut. Mutta ei. Kun ei uskaltanut, sitten ei uskaltanut ja sitten kärsin siitä. Mutta nyt valehtelin sinullekin, vaikkei minulla ollut mitään syytä.
Jotkut ihmiset ovat sanoneet ihailevansa minussa
rehellisyyttäni. He haluavat itsekin tulla
sellaisiksi. He eivät uskalla puhua totta ja minä en uskalla valehdella. Vaikka tietäisin, etten jäisi kiinni. Joku minun päässäni vain sanoo sen olevan suuri synti. Älä anna väärää todistusta lähimmäisestäsi. Mutta saako itsestään antaa? En minä mihinkään jumalaan uskonut. Tai olisin varmasti uskonut, jos sellainen olisi olemassa. Olisihan se mukavaa, jos vain johonkin olentoon uskomalla pääsisi sinne kivaan Taivaaseen. Että annettaisiin kaikki anteeksi. Mutta ainakin sen, jos en muuta, olen oppinut elämänkoulua käydessäni, että jos joku lyö, niin ei käännetä toista poskea, vaan lyödään takaisin ja kaksi kertaa kovemmin.
Ääni. Se jäi ilmaan leijumaan vaikka olikin
lyijynraskas. Se kuului jollekin. Ei minulle. Minulla ei ollut oikeutta siihen. Se pyysi minulta anteeksi, vaikkei ollut tehnyt minulle mitään pahaa. Se pyysi anteeksi sitä, että joutui kohtaamaan minut näin. Konttaamassa puiston penkin edessä kämmenet ja farkkujen polvet pölyssä.
- Onks sulta hävinny jotain?
Ei ollenkaan, miten sinä sellaista kuvittelet. Muuten vain en istu penkillä kuten normaalit ihmiset vaan konttaan maassa ja lajittelen tätä mielenkiintoista hiekkaa kasoihin. Käännyin katsomaan sinua ja sinä katsoit suoraan silmiini. Katseestasi tuli mieleen kettu. Ei sellainen, jonka voisi nähdä hempeillä vesiväreillä maalattuna joulukortissa, vaan sellainen, mitä ne olivat oikeasti. En minä ollut kettuja nähnyt kuin luontodokumenteissa, vaatteissa ja maantiellä liiskaksi ajettuna, mutta silti se mielikuva, joka niistä minulle tuli, oli juuri samanlainen kuin sinun katseesi. Kettu tuijotti puoli sekuntia tiiviisti suoraan kameraan ja odottamatta käänsi katseensa pois ja hävisi läheiseen pusikkoon. Tuo puolen sekunnin silmäys oli kuin minun vähintään viisi sekuntia kestäväni, eriparisilmillä napitukseni tiivistettynä.
- Ei.
Valehtelin ensimmäisen kerran tänään. Vaikka olisihan minulla ollut siihen mahdollisuus aikaisemmin. Lukuisia mahdollisuuksia, jotka jätin käyttämättä vain siksi, koska se tuntui vastenmieliseltä. Jos olisin valehdellut aikaisemmin tänään, olisin nyt varmasti onnellisempi. Pieni, yksinkertainen sana ja olisin pelastunut. Mutta ei. Kun ei uskaltanut, sitten ei uskaltanut ja sitten kärsin siitä. Mutta nyt valehtelin sinullekin, vaikkei minulla ollut mitään syytä.
Jotkut ihmiset ovat sanoneet ihailevansa minussa
rehellisyyttäni. He haluavat itsekin tulla
sellaisiksi. He eivät uskalla puhua totta ja minä en uskalla valehdella. Vaikka tietäisin, etten jäisi kiinni. Joku minun päässäni vain sanoo sen olevan suuri synti. Älä anna väärää todistusta lähimmäisestäsi. Mutta saako itsestään antaa? En minä mihinkään jumalaan uskonut. Tai olisin varmasti uskonut, jos sellainen olisi olemassa. Olisihan se mukavaa, jos vain johonkin olentoon uskomalla pääsisi sinne kivaan Taivaaseen. Että annettaisiin kaikki anteeksi. Mutta ainakin sen, jos en muuta, olen oppinut elämänkoulua käydessäni, että jos joku lyö, niin ei käännetä toista poskea, vaan lyödään takaisin ja kaksi kertaa kovemmin.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei viela vastauksia.